Karl Marx (1818-1883) on historian tunnetuin kapitalismin kriitikko. Tämän lisäksi hän oli myös aikansa taloustieteen kriitikko. Marxin oma työ jäi kuitenkin kesken. Hän kerkesi elinaikanaan julkaista vain ensimmäisen osan pääteoksestaan, kolmiosaisesta Pääomasta. Osin siksi myöskään Marxin työlle perustuva talousteoria, niin sanottu marxilainen taloustiede, ei ole sisäisesti yhtenäinen kokonaisuus. Tämän vuoksi tulkintani siitä eroaa varmasti eräistä muista tulkinnoista. Lyhyessä kirjoituksessani pyrin kuitenkin tuomaan yleisellä tasolla esiin viisi valtavirtataloustieteestä eroavaa kiinnostavaa näkökulmaa, joita Marxin teoriasta käsin avautuu.
Teesi 1. Marx kyseenalaistaa taloustieteen lähtökohtana olevat kategoriat
Marxin työlle on keskeistä, että sitä ei voi luokitella nykypäivän akateemisten oppialojen mukaan. Marxin työ sisältää niin taloustieteellisiä, filosofisia kuin sosiologisiakin elementtejä. Tämä johtuu siitä, että Marx perustaa työtään edeltäjiensä, muun muassa David Ricardon ja Adam Smithin töille. He edustivat niin sanottua klassista poliittista taloustiedettä, jonka tutkimuskohde oli laajempi, kuin nykyisen taloustieteen. Tämä on myös Marxin työn vahvuus, sillä marxilaisesta näkökulmasta on tärkeää huomata taloustieteen riippuvuus ja yhteenkuuluvuus muiden yhteiskuntatieteiden kanssa.
Marx kuitenkin kirjoittaa poliittisen taloustieteen kritiikkiä. Hänen mukaansa, ansioistaan huolimatta, klassinen poliittinen taloustiede ei ole tavoittanut kapitalistisen yhteiskunnan kokonaisrakennetta. Se on usein tarkastellut yhteiskuntaa “valmiiden ilmiöiden pohjalta” (Marx 2014, 202). Se ei ole kysynyt, miksi yhteiskunnassamme varallisuus ottaa ”valtavan tavarajoukon” (Marx 2013, 45) muodon. Arkielämässämme törmäämme kategorioihin, kuten palkka, hinta, pääoma tai kuluttaja, ja otamme ne päivittäisissä toiminnoissamme annettuna. Myös talousteoria perustuu näille kategorioille. Marxin teorian kannalta fundamentaalinen kysymys on, kuinka nämä kategoriat syntyvät. Mitä yhteiskunnallisia suhteita markkinoilla toimiva yksilö, joka on yhä tänään valtavirtataloustieteen lähtökohta, edellyttää? Mitä tästä lähtökohdasta käsin jää mahdollisesti huomaamatta?
Marx pyrkii siis kuvaamaan niitä käytäntöjä ja yhteiskunnallisia suhteita, joiden kautta itsestäänselvyytenä pitämämme seikat syntyvät. Hyvä esimerkki on pääoman käsite. Oppikirjamääritelmä pääomalle on “the set of tools that workers use: the construction worker’s crane, the accountant’s calculator, and this author’s personal computer” (Mankiw 2009, 47). Sen sijaan Marxille pääoma “ei ole mikään esine vaan esineiden välittämä yhteiskunnallinen suhde (Marx 2013, 685).
Marx kuvaa tätä esimerkillä tehtailijasta, joka kuljetti Yhdysvaltoihin koneita ja työläisiä. Kuitenkin 1800-luvun Yhdysvalloissa työläiset saattoivat alkaa elättämään itseään esimerkiksi maanviljelyllä. Näin tehtailija jäi ilman palkkatyöläisiä, jotka valitsivat mieluummin itselleen työskentelyn. Näin koneet eivät siis toimineet pääomana, sillä pääoman vaatimat yhteiskunnalliset suhteet eivät vallinneet yhteiskunnassa, jossa palkkatyöläinen oli kykenevä elättämään itsensä ilman kapitalistia. (Sama). Pääoman ensisilmäyksellä itsestään selvän kategorian taustalta paljastuu siis yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, luokkiin ja työnjakoon liittyviä kysymyksiä.
Teesi 2. Valtavirtataloustieteen markkinatoimijan sijaan Marxin lähtökohta on yhteiskunnan uusintaminen materiaalisessa tuotannossa.
Koska Marx haluaa kyseenalaistaa arkielämämme sekä talousteorian itsestäänselvyydet, hän ei lähde liikkeelle markkinoilla tapahtuvasta yksityishenkilöiden välisestä vaihdosta. Marx korostaa, että vaihtoa edeltää aina tuotanto. Kapitalismissa tuotanto tapahtuu pääosin yksityisissä yrityksissä ja tuotanto tapahtuu tavaramuotoisesti, eli tuotetaan markkinoille. Marx erottaa tavaroiden käyttöarvon, eli niiden hyödyllisyyden, niiden vaihtoarvosta, eli siitä, minkä arvon ne saavat markkinoilla. Kapitalismissa tavaroita tuotetaan ensisijaisesti niiden vaihtoarvon vuoksi. Kuinka vaihtoarvo sitten määräytyy?
Marx seuraa tässä klassista poliittista taloustiedettä, ja katsoo, että tavaroiden arvon määrittää niiden tuottamiseen vaadittu yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Tämä näkökulma perustuu siihen, että työ on jotain, jota vaaditaan jokaisen tavaran tuottamiseen. Työaika ei kuitenkaan suinkaan suoraan määrää hintoja, joista tavarat myydään, vaan hintoihin vaikuttaa myös esimerkiksi kysyntä ja tarjonta. Marxin mukaan kuitenkin ”kerrassaan mitään ei voida selittää kysynnän ja tarjonnan suhteesta ennen kuin on selvitetty se pohja, jolla tämä suhde liikkuu” (2015, 185). Tavaroiden työarvot muodostavat siis eräänlaisen, tosin myös itsessään liikkuvan, tasapainopisteen, jonka ympärillä hinnat heilahtelevat, usein rajustikin. Tästä niin sanotusta työarvoteoriasta on käyty laajaa debattia, ja myös osa marxilaisista on kyseenalaistanut sen. Kuitenkin empiirinen tutkimus näyttää todistavan, että työarvot määrittävät hintoja jopa vahvemmin kuin Marx itse ajatteli. (Fröhlich 2011; Shaikh 1998.)
Vaikka monet marxilaiset, kuten äskeisen lähdeviitteen Anwar Shaikh tai Nils Fröhlich, tekevät kehittynyttä kvantitatiivista empiiristä tutkimusta, ei Marxin talousteoria ole vain, tai edes ensijaisesti, teoria hintojen muodostumisesta tai kvantitatiivisista suhteista. Marxin teoriaa avaa myös valtavirtateoriasta laadullisesti eroavan näkökulman yhteiskunnan kokonaisyhteyden tutkimiseen. Esiin nousee kysymyksiä työprosessista, työajasta, työnjaosta sekä työllisyydestä.
Lisäksi Marxin työarvoteoria perustelee työn tuottavuuden kasvun tärkeää roolia talouskasvussa. Näkökulma on siis täysin eri, kuin teoriassa, jossa lähdetään liikkeelle markkinatoimijoiden preferensseistä, kuten valtavirtateoria tekee. Kuten Heiner Ganssmann kirjoittaa, ”Marx’s theory of value rests on the analysis of the form of social labor” (1983, 296). Kysymys on laajempi kuin kapean taloustieteellinen kysymys hinnoista. Olennaisempaa on jälleen kysyä, miksi työtä tehdään pääosin juuri tietyssä muodossa (eli palkkatyönä kapitalistin palveluksessa) ja mitä yhteiskunnallisia suhteita tämä historiallinen poikkeustilanne edellyttää?
Teesi 3. Tuotannon tarkastelu paljastaa yhteiskunnan luokkasuhteet, kun taas markkinatoimijoiden tarkastelu peittää ne.
Markkinoilla yksilöt ovat tasa-arvoisia, ostajia ja myyjiä. Marx myöntää, että tämä pitää paikkansa, mutta kyseenalaistaa sen, että yksittäisten markkinatoimijoiden tarkastelu on hyvä lähtökohta nykyisen talousjärjestelmämme ymmärtämiseen. Marx kirjoittaakin, että ”kun ostot ja myynnit tapahtuvat ainoastaan erillisten yksilöiden kesken, niistä ei ole lupa etsiä kokonaisten yhteiskuntaluokkien välisiä suhteita” (Marx 2013, 527). Kuinka asia sitten on tuotannossa? Kuten jo pääomaa määriteltäessä tuli esiin, kapitalistinen tuotanto edellyttää palkkatyöläisen, jolla ei ole mitään muuta myytävää kuin oma työvoimansa. Tässä paljastuu kapitalistisen yhteiskunnan historiallinen erityispiirre, nimittäin se, että myös työvoima on tavaramuodossa. Työläisen on myytävä työvoimaansa säilyäkseen hengissä. Tasa-arvoinen markkinavaihto siis piilottaa rakenteellisen eriarvoisuuden.
Marxin teorian keskiössä on niin sanottu lisäarvoteoria. Lisäarvoteorian ytimessä on erottelu lisätyön ja välttämättömän työn välillä. Tämä erottelu pätee kaikkiin tuotantotapoihin; esimerkiksi orjataloudessa orja työskentelee osan päivää uusintaakseen oman työvoimansa, kun taas hänen herransa saa hänen lisätyönsä tuotteet. Kapitalismissa välttämätön työ uusintaa työläisen työvoiman, ja hänen tänä aikana tuottamansa arvo maksetaan hänelle palkan muodossa, kun taas hänen lisätyönsä tuottama lisäarvo arvo muodostaa kapitalistin voitot. Teorian ytimessä on kysymys luokkasuhteesta, sillä tuotantovälineet omistava luokka saa systemaattisesti suuremman osan yhteiskunnallisesta varallisuudesta. Tämä luokkasuhde katoaa, kun taloutta tarkastellaan yksittäisen toimijan näkökulmasta. Toisaalta Marxin näkökulmasta paljastuu, että eri ryhmillä voi yhteiskunnassa olla perustavanlaatuisesti vastakkaisia etuja. Tämän näkökulman Marx jakaa klassisen poliittisen taloustieteen kanssa.
Koska lopulta Marxille kaikki taloudellinen arvo palautuu työhön, on myös esimerkiksi finanssipääoman oltava yhteydessä tähän välittömään tuotantoprosessiin. Ajatusta siitä, että esimerkiksi finanssimaailmalla ei olisi yhteyttä ”reaalitalouteen” ja materiaaliseen tuotantoprosessiin, Marx kutsuu fetisismiksi. Fetisismiä on myös esimerkiksi se, kun puhumme markkinavoimista aivan kuin ne olisivat toimija, joka hallitsee meidän elämäämme meistä riippumatta, emmekä huomaa, että nykyinen tapa järjestää talous on seurausta tietyistä yhteiskunnallisista suhteista, eikä suinkaan luonnonlaeista. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa talous aidosti hallitsee meitä, emmekä me sitä. Kuten Marx kirjoittaa, vaikuttaa siltä, että ”arvo muuttuu (…) automaattisesti toimivaksi subjektiksi (2013, 147). Tämä ei ole vain illuusio, vaan ”objektiivinen ajatusmuoto” (sama, 83), sillä todellisuudessa arkielämässä hallitsee ”taloudellisten suhteiden äänetön pakko” (sama, 660). Jälleen Marx pyrkii selittämään, kuinka tämä pakko syntyy meidän omien yhteiskunnallisten suhteidemme ja käytäntöjemme myötä.
Teesi 4. Valtavirtataloustieteen täydellisen kilpailun ja markkinatasapainon sijaan Marxin lähtökohtana ovat kapitalismin ristiriidat.
Merkittävä tekijä aikaisemmassa kohdassa mainitun pakon syntymiseen on kapitalismia hallitseva kilpailu. Tämä myös selittää, miksi tuntuu intuitiivisesti järkevältä aloittaa omaa etuaan tavoittelevasta yksilöistä yhteiskunnallisten suhteiden sijaan: yhteiskunnassamme yksilöt näyttäytyvät usein keskinäisessä kilpailussa. Markkinoilla kapitalistin tarkoitusperä on ”voitonteon lakkaamaton liike” (Marx 2013, 147). Tämä ei ole hänen halunsa kysymys, vaan rakenteellinen pakko, mikäli hän aikoo tehdä voittoa ja pysyä kapitalistina. Tämä kilpailun luoma pakko toisaalta tekee kapitalismista jatkuvasti kehittyvän dynaamisen järjestelmän, jonka luomisvoimaa Marx suuresti ihaili, mutta toisaalta se on myös syynä kapitalismin tuhoisiin kriiseihin. Marxin mukaan kapitalististen yhteiskuntien kehitys on siis syvästi ristiriitaista.
Marxilla kilpailu on lähtökohtaisesti kaoottista eikä muistuta oppikirjakuvausta täydellisestä kilpailusta. Marxille markkinoiden säännönmukaisuudet syntyvät epäjärjestyksen myötä. Talous ei myöskään ole tasapainossa, vaan jatkuvassa turbulentissa muutoksen prosessissa. Jokainen yritys pyrkii tekemään mahdollisimman paljon voittoa ja toimii epävarmuuden vallassa. Juuri tässä turbulenssissa on sen dynaamisuuden ydin. Merkittävä Marxiin pohjaava taloustieteilijä Anwar Shaikh toteaakin, että kapitalistinen kilpailu on ”antagonistic by nature and turbulent in its operation. It is as different from so-called perfect competition as war is from ballet” (2016, 259).
Tämän vuoksi merkittävä asia kapitalismissa on pääoman voittoaste. Kun voittoaste alenee, talous ajautuu kriisin. Marxin mukaan ”kapitalistisen tuotannon tosi raja on pääoma itse” (Marx 2015, 253). Jatkuva kasautuminen johtaa tilanteeseen, jossa tavaroita on enemmän kuin markkinat ovat valmiita nielemään. Kyse on pääoman ylikasautumisesta. Suuri osa tavaroista jää myymättä ja varallisuutta tuhoutuu, tuotantovälineet ovat tyhjänpanttina ja työkykykyistä työvoimaa on vailla työtä. Marxin näkökulmasta tämä, usein suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttava asiantila on osasyy siihen, miksi nykyinen talousjärjestelmämme on vallankumouksellisuudestaan huolimatta irrationaalinen. Marxilla ei kuitenkaan ole mitään yksittäistä kriisiteoriaa, vaan monia kriisiteorioita, ja myös marxilaisessa taloustieteessä on monia käsityksiä siitä, miten talouskriisit syntyvät (ks. Shaikh 1978). Yhteistä kaikille näkemyksille on kuitenkin ajatus siitä, että kriisit ovat seurausta kapitalismin omasta toiminnasta, eivät tämän toiminnan häiriöitä.
Teesi 5. Marxille talous on aina viime kädessä riippuvainen luonnosta.
Eräs nykyään äärimmäisen ajankohtainen teema, jota on mahdollista käsitellä Marxin teorian kautta, mutta joka luo ongelmia valtavirtataloustieteelle, on suhteemme luontoon. Eräs syy tähän on se, että Marx lähtee liikkeelle yhteiskunnan uusintamisesta. Taloudellisen arvon lisäksi työ tuottaa aina myös konkreettisia käyttöarvoja. Työ on ainesten vaihtoa luonnon kanssa (2013, 168). Kuitenkin taloudellisen arvonlisäyksen logiikka on erilainen kuin ekologisesti kestävä tapa olla suhteessa luontoon. Koska kilpailu ja voitontavoittelu johtaa työn tuottavuuden kasvuun, katsoo Marx, että kapitalismi edellyttää jatkuvaa työn tuottavuuden kasvua, joka mahdollistaa kapitalismille välttämättömän talouskasvun.
Historiallisesti työn tuottavuus on kasvanut ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden ja luonnonvarojen haaskaamisen myötä (Altvater 2012, 32-34). Marx kuvaa tätä Pääoman ensimmäisessä osassa kapitalistisen maatalouden osalta. Kapitalistinen maanviljelys ”häiritsee ainesten vaihtoa ihmisen ja maan välillä, (…) siis rikkoo maan hedelmällisyyden ikuista ja luonnollista edellytystä” (Marx 2013, 453). Pääoman kolmannessa osassa Marx korostaa ympäristötuhojen globaalisuutta: ”kaupankäynnin välityksellä tämä haaskautuminen kantautuu pitkälti yli oman maan rajojen” (2015, 801). John Bellamy Foster (1999) korostaa, että tämä ihmisen ja luonnon välisen suhteen häiriintyminen, niin sanottu ”metabolinen repeytymä” ihmisen ja luonnon välillä, on jotain kapitalismille olemuksellista. Kapitalismissa luonnon resursseja käytetään nopeammin kuin ne kerkeävät uusiutumaan.
Vaikka Marx korostikin työn roolia, hän ei suinkaan ajatellun työn olevan ainoa yhteiskunnallisen varallisuuden lähde. Hän kirjoittaa, että ”työ ei ole kaiken rikkauden lähde. Luonto on käyttöarvojen lähde (ja niistähän aineellinen rikkaus muodostuukin!) yhtä suuressa määrin kuin työkin, joka sinänsä on vain erään luonnonvoiman, ihmisen työvoiman, ilmenemistä.” (1973, 3.) Kuitenkin ”kapitalistinen tuotantoprosessi kehittää (…) yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rikkauden alkulähteen: maan ja työläisen” (2013, 454).
Toinen syy, miksi Marx mahdollistaa luontosuhteen yhdistämisen taloustieteeseen on se, että myös luontosuhde on hänelle yhteiskunnallinen seikka, joka muuttuu historian kuluessa. Suhteemme luontoon on hyvin erilainen yhteiskunnassa, joka perustuu voitontavoittelulle, kuin yhteiskunnassa, joka perustuu inhimillisten tarpeiden tyydyttämiselle. Tulevaisuuden perspektiivinä Marx kirjoittaa, että korkeamman taloudellisen järjestelmän näkökulmasta ihmiset eivät ole maan omistajia vaan ”ainoastaan sen haltijoita” ja siksi ihmisten on ”jätettävä maa parannettuna jälkeentuleville sukupolville” (2015, 765). Väkisinkin herää ajatus, että nykyisen talousjärjestelmän puitteissa tämä ei ole mahdollista. Nykymaailmassa, jossa ympäristöongelmat ovat huomattavasti vakavampia, kuin Marxin aikana, Marx voi auttaa meitä historisoimalla ihmisen suhteen luontoon, ja osoittamalla, että ympäristöongelmat eivät johdu ihmisluonnosta, vaan tietyistä yhteiskunnallista suhteista.
Lopuksi
Marxilainen taloustiede sisältää monia ratkaisemattomia ongelmia. Monet näistä ovat empiirisen tutkimuksen kysymyksiä, kuten miten soveltaa Marxin käsitteistöä empiiriseen aineistoon. Myös monet teoreettiset kysymykset, kuten arvoteoria, kriisiteoria tai marxilaisen taloustieteen suhde muihin taloustieteen suuntauksiin ovat avoimia. Marxilainen perspektiivi ei välttämättä tarjoa meille ratkaisuja aikamme suuriin ongelmiin, kuten yhä kasvavaan eriarvoisuuteen, globaalisti ennennäkemättömän suureen köyhyyteen tai jo käynnissä olevaan ympäristökatastrofiin. Myös Marx itse kieltäytyi tarjoamasta valmiita ratkaisuja eikä kirjoittanut ”ruokareseptejä tulevaisuuden kuppilaa varten” (2013, 23). Marxilainen perspektiivi kuitenkin problematisoi sekä valtavirtataloustieteen ymmärryksen kapitalismista, että myös kapitalismin itsensä. Lopulta se problematisoi myös taloustieteellisen ajattelutavan silloin, kun se ymmärretään kapean erityistieteellisesti. Näin se auttaa esittämään kysymyksiä, joita muut taloustieteen suuntaukset eivät ole kykeneviä esittämään.
TEKSTI: Sauli Havu
Lähteet:
Altvater, Elmar (2012) Marx neu entdecken! Hamburg: VSA
Fröchlich, Nils (2010) “Labour values, prices of production and the missing equalization of profit rates: Evidence from the German economy”. Cambridge Journal of Economics, Volume 37, Issue 5, 1107-1126
Ganssmann, Heiner (1983) “Marx Without the Labor Theory of Value?” Social Research, Vol. 50, No. 2 (SUMMER 1983), pp. 278-304
Mankiw, Gregory N. (2009) Macroeconomics. 7th edition. New York: Worth Publishers
Marx, Karl (1973) ”Gothan ohjelman arvostelua”. Karl Marx & Friedrich Engels: Valitut teokset (6 osaa), 5. osa, s. 525–551. Kustannusliike Edistys, Moskova (1979).
Marx, Karl (2013) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 1. Vaasa: TA-Tieto
Marx, Karl (2014) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 2. Vaasa: TA-Tieto
Marx, Karl (2015) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 3. Vaasa: TA-Tieto
Shaikh, Anwar (1978) “An Introduction to the History of Crisis Theories”. U.S. Capitalism in Crisis, U.R.P.E., New York. http://www.anwarshaikhecon.org/index.php/all-publications/political-economy/42-1978/84-an-introduction-to-the-history-of-crisis-theories
Shaikh, Anwar (1998) “The Empirical Strength of the Labour Theory of Value”. Riccardo Bellofiore (toim.) Marxian Economics: A Reappraisal. Volume 2: Essays on Volume III of Capital: Profit, Prices and Dynamics. London: Palgrave Macmillan, 225-245, http://www.anwarshaikhecon.org/index.php/all-publications/political-economy/28-1998/51-the-empirical-strength-of-the-labor-theory-of-valueShaikh, Anwar (2016) Capitalism. Conflict, Competition, Crisis. Oxford: Oxford University Press
