Vieraskynä: Talouskriisien syntipukit

Vieraskynä | Teksti: Anri Liikamaa

Suomen talouskriisien historiassa näkyy, kuinka vihamieliset asenteet myötäilevät talouden suhdanteita. Ketkä saavat talouskriiseissä osakseen aiheellista kritiikkiä ja ketkä sijaiskärsijän roolin?

Kuten voi historiantunneilta muistaa, 1930-luvun suuri lama vaikutti Suomeen globaalisti verrattain vähän. Silti varsinkin pula-aikana työttömyys kasvoi merkittävästi ja aiheutti paljon nälkää ja hätää. Suomen sosialidemokraatissa 22.3.1930 moititaan niin valtion hitautta hätäaputöiden järjestämisessä kuin valtionavun puutettakin. Paikallinen perspektiivi ja työttömien perheellisyyden korostaminen herättää myötätuntoa, joka yhdistyy tiiviisti valtion toimettomuuden arvosteluun. Uusi Suomi samalta maaliskuiselta päivältä taas kuvaa, kuinka presidentti on esittänyt eduskunnalle lisämäärärahoja työttömyyden lieventämiseen ja infrastruktuurin rakennustöiden avustamiseen.

Hallitusmyönteisen lehden vakuutteluista huolimatta kansan syvät rivit olivat maan johtoon tyytymättömiä. Talouskriisien aikakausina inhimillinen tarve löytää maalitauluja turhautumiselle ja jopa vihalle tuntuu korostuvan – kriisissä epäsuosioon päätyvät usein hallitukset riippumatta siitä, ovatko ne lietsoneet vai hillinneet kriisin maininkeja. Tämä politiikan ja talouden suhde on ja pysyy.

Yhden Suomen historian pahimmista kriiseistä, 1990-luvun laman, aikaan suurtyöttömyys koetteli kansaa. Ylen mukaan A-studion kärkkäässä reportaasissa vuodelta 1993 kysyttiin ”mureneeko kansan moraali poliitikkojen ja pankkien sotkuja seuratessa”. Suomen historian pahimmalle talouskriisille on löydetty monta syytä, eikä vähimpänä niistä pankkien piittaamaton luotonanto ja rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen. Kenties jopa eniten kritiikkiä, vihaistakin sellaista, laman saralta on kuitenkin suotu 90-luvun kriisinhoitopolitiikalle, jonka nähdään johtaneen maassamme ennennäkemättömään konkurssiaaltoon ja inhimilliseen kärsimykseen.

Kireä rahapolitiikka sekä budjettileikkaukset syvensivätkin eittämättä lamaa ennestään, eikä pankkituki ollut lopulta järin tehokas apu velkaongelmaan. Talouskriisin hoidossa mentiinkin ilman muuta pitkälti metsään. Kuitenkin turvautuminen yksistään helppoihin syntipukkeihin, poliitikkoihin ja eliittiin, kuvastaa erinomaisesti lajimme sisäistä impulssia vastauksiin ja vihan kohdistamiseen monisyisten ongelmien laaja-alaisen käsittelyn sijaan.

Huomionarvoista talouskriisien syntipukki-ilmiössä ei kuitenkaan ole varsinaisesti nuiva suhtautuminen poliitikoihin, vaan se, keitä kriisin syypään osa pian laajenee kattamaan. Palataksemme vuoteen 1930, on maaliskuun Uusi Suomi– ja Suomen sosialidemokraatti- lehdissä nähtävillä kiintoisia mainintoja myös toisesta aiheesta: Lapuan liikkeen perustamisesta ”taistelemaan kommunismia vastaan” Suomessa. Arastelevan Kyösti Kallion hallituksen seuratessa tapahtumia sivusta fasistinen ja väkivaltainen liike sai nopeasti jalansijaa. Lapuan laki – liikkeen omankädenoikeus – nousi vallitsevaksi, ja tämän ”kansan tahdon” koettiin olevan oikeiden lakien yläpuolella.

Poliitikot eivät olekaan lainkaan ainoat, jotka valikoituvat talousahdingon kiristyessä syntipukeiksi. Turhautumisen purkamisen maalitauluksi saattaa joutua käytännössä mikä tahansa ihmisryhmä. 90-luvun laman aikaan epäluuloa, ja jopa viholliskuvaa, laajennettiin kommunistien sijaan maahanmuuttajiin. Vihamieliset asenteet myötäilevät talouden suhdanteita: M. Jaakkolan tutkimuksen mukaan suhtautuminen maahanmuuttoon muuttui kaikissa väestöryhmissä myönteisemmäksi laman jälkeen 2000-luvun alussa. Samoin 1930-luvulla, kun suomalaisten elintaso lähti nousuun, myös ekstremistien kannatus hupeni.

Vaikka koronakriisi eroaa näistä edellisistä maamme historian suurista lamoista merkittävästi ollen syntyisin talouselämän ulkopuolisesta sokista, vimma löytää syyllinen virheisiin näkyy nytkin. Poliitikoilla on joka maassa uudenlainen vastuu kansalaisistaan, ja epäonnistumiset kirvoittavat kritiikkiä syystäkin. Kun kriisi kurittaa yhteiskunnassa haavoittuvaisessa asemassa olevia suhteettoman paljon, on tärkeää ettei vallitsevan mielipiteen anneta luisua jälleen syyllisten joukon laajentamiseen. Nähtäväksi jää, toistammeko kansakuntana jälleen menneiden talouskriisien virheet.

Anri Liikamaa

Kirjoittaja on poliittisen historian opiskelijoiden lehti Poleemin päätoimittaja

Kuva: Museovirasto / Siiri Suo