Tietointensiivisessa nyky-yhteiskunnassa käydään kovaa kilpailua siitä, kuka onnistuu valjastamaan käyttöönsä eniten dataa. Tiedon – etenkin laadukkaan sellaisen – määrän arvo on jo pitkään ymmärretty, mutta pystyykö kukaan vielä kiskomaan täyttä potentiaalia irti kaikesta kerääntyneestä tiedosta? Ihmiset yksin tuskin pystyvät käsittelemään kaikkea saatavilla olevaa tietoa. Siinä, kuinka tietoa voitaisiin käyttää ja yhdistellä mahdollisimman paljon lisäarvoa tuottavalla tavalla, haetaan ratkaisua tekoälystä.
Vaikka tekoäly onkin paljon sanana paljon käytetty, voidaan kyseenalaistaa, onko “aitoa” tekoälyä oikeasti vielä olemassa. Ainakin tekoäly on harhaanjohtava termi kuvaamaan tämänhetkisen kehityksen astetta. Aitona tekoälynä voitaisiin pitää jotakin ihmismielen kaltaista – sellaista, joka pystyisi luomaan jotakin “tyhjästä” eli periaatteessa ilman, että vaaditaan pohjaksi jotakin aiemmin opittua. Tällaisen tekoälyn sijaan käytössä on pikemmin erilaisia kone- ja syväoppimismenetelmiä. Kone suorittaa tehtäviä sille syötetyn tiedon perusteella, josta se oppii ja kehittyy “älykkäämmäksi”. Toisaalta tieto on kuitenkin ihmisen koneelle opettamaa. Oppiva kone on ikään kuin supermuisti – muisti, jota ihmisellä ei voisi olla. Kun pystyy muistamaan kaiken oppimansa jatkuvasti, pystyy kaikkea opittua käyttämään hyödykseen.
Tilanteessa, jossa ihminen käytännössä vielä opettaa konetta sen sijaan, että kone olisi täysin autonominen ja luova ajattelija, on luontevaa puhua tekoälystä “tukiälynä”. Kone siis avustaa eli tukee ihmisen tekemää työtä – esimerkiksi juuri valtavien tietomassojen käsittelemisessä ja analysoimisessa. Todennäköisesti pysymme tukiälytasolla vielä pitkään. Mutta mitä sitten, jos “täydellinen”, “aito” tekoäly joskus kehitetään? Kuvitellaan, että tekoäly olisi täysin ihmisaivojen kaltainen autonominen kokonaisuus. Tekoäly ei vain olisi luonnollinen. Voisiko tällainen tekoäly olla vastuussa päätöksistään?
Täydellinen tekoäly on helppo nähdä sci-fimäisenä uhkakuvana. Ehkä arkisemmin pelkäämme tieteispainajaisten sijaan, että tekoäly vie kaikkien ihmisten työt. Kenties ajatellaan, että ihmisen rooli tekoälyn rinnalla tulevaisuudessa voisi lähinnä olla jonkinlainen valvonta-asiantuntija tai tekoälyn korjaaja, mikäli tekoäly vioittuisi. Valvonta-asiantuntijana sitten vain pällistelisimme, kun tekoäly rehkii. Tämä lienee liioiteltua. Vaikka tekoäly päättelisi kaiken puolestamme, on kuitenkin ihmisten vastuulla osoittaa päättelyn eettinen kestävyys – esimerkiksi syrjimättömyys. Päätöksiltä vaaditaan läpinäkyvyyttä, eli päätösten perusteet on pystyttävä osoittamaan. Mikäli taas ajattelemme kliinisen päätöksenteon sijaan vaikka kirurgin työtä robotin suorittamana, ja tekoäly syyllistyisi hoitovirheeseen, tuskin olisi vahingon kärsineelle tai tämän omaisille hyväksyttävää, että vastuu sysättäisiin koneelle ihmisen sijaan.
Tekoäly varmasti vielä haastaa käsityksiämme siitä, mikä on inhimillistä. On helppo pitää konetta koneena, kun se näyttää koneelta. Mutta roboteista pyritään rakentamaan jatkuvasti myös hyvin ihmismäisiä. Mikäli ihmisestä erottamiskyvytön ihmisyys saavutetaan, olemme varmasti monesta elokuvasta, sarjasta ja kirjasta tuttujen pohdintojen äärellä siitä, mitkä ovat koneen oikeudet “ihmisenä”. Voiko täysin inhimillistä konetta kohdella miten vain? Onneksi vielä joudumme oikeuksien sijaan lähinnä pohtimaan velvollisuuksia.
Palaamme siis velvollisuuksiin ja vastuuseen. Älykkäinkään tekoäly ei voi olla “vastuullinen”. Tietenkin eettisissä pohdinnoissa on kyse juuri pyrkimyksestä vastuullisiin lopputuloksiin, mutta kyse on vain siitä, kuinka tekoälyä voidaan käyttää vastuullisesti. Tekoäly ei ole “vastuullinen”, koska sen ei voida edellyttää kantavan vastuuta mistään. Tässä mielessä tekoäly on leikkisästi ilmaistuna “vastuuton”. Me ihmiset – luonnolliset henkilöt – emme vain saa olla vastuuttomia hyödyntäessämme tekoälyä. Ehkä jonakin päivänä tekoäly tekee kaiken työn puolestamme, mutta valmistautukaamme silti ottamaan syyt niskoillemme kaikista tekoälykumppaniemme tekemisistä.
TEKSTI: Tytti Tanninen
