Vieraskynä | Juha Siltala
Juha Siltala (s. 1957) on kirjoissaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004), Nuoriso – mainettaan parempi (2013), Länsimaisen keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017) sekä Pandemia – kiihdytysajon äkkijarrutuksesta uuteen normaaliin tarkastellut 1900-luvun jälkipuoliskon ja 2000-luvun muutoksia taloudessa, työelämässä ja yksilötasolla. Siltala luennoi 2023-2024 sekä varhaiskapitalismista että kapitalismista teollisen vallankumouksen jälkeen.
Kun neuvostojärjestelmä romahti 1989-1991, kylmän sodan myötä loppuneeksi koettiin myös valtiokeskeinen sotatalous. Sotaa käyvät valtiot olivat niin ensimmäisessä kuin toisessakin maailmansodassa alistaneet markkinat hintasäännöstelyyn ja keskusjohtoiseen resurssien allokointiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen julkisten palveluiden laajentaminen ja sosialisointihankkeet oli kaadettu palaamalla kultakantaan työllisyyden ja palkkojen kustannuksella. Toisen maailmansodan jälkeen itseohjautuvat markkinat sidottiin Karl Ponalyin mukaan sosiaalisesti, jotta kapitalismi selviytyisi kilpailussa sodan voittajiin luetun reaalisosialismin kanssa.
Kulta-aikana palkat kasvoivat teknisen tuottavuuden kasvaessa, mikä ruokki kulutuskysyntää. Kolmen vuosikymmenen kultaisuus lännessä 1950-73 tai Suomessa 1966-1990 selittyvät parhaiten siitä nauttineiden maiden asemalla tuotantoketjun yläportailla yhdistyneenä optimimismiin yhteiskuntien parantamisesta poliittisen vaikuttamisen kautta.
Kyse ei ollut keynesiläisestä otteesta markkinasuhdanteisiin eikä liioin säätelyn pysyvyydestä. Sodan jälkeen pyrittiin mahdollisimman pian palaamaan vapaakauppaan tulleja GATT:in kierroksilla alentamalla ja alueellisilla yhteismarkkinoilla. Ajanjakson päätti öljykriisien lisäksi palkoissa palkittavan teknisen tuottavuuskasvun hiipuminen johtavissa teollisuusmaissa ja investointien kannattamattomuus palkkatason noustessa ay-liikkeen voiman ansiosta.
Analyyttisesti epätarkkana pidetty uusliberalismi kattaa käsitteenä samoja asioita kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeinen paluuyritys klassiseen kultakantaan (1870-1914): markkinakuri palkkoihin ja tuotantokustannuksiin yhdistettynä vapaisiin pääomaliikkeisiin ja investointien suojaamiseen pakottaisi luovan tuhon kautta tehostuksiin vaalituloksista riippumatta ja ay-liikkeeltä kysymättä. USA:ssa keskuspankin pääjohtajan Paul Volckerin nimeen yhdistetty kaksinumeroinen säätelykorko merkitsi työn hinnan ja ehtojen heikentämistä inflaation taltuttamisen hyväksi. Globaalit rahaliikkeet vapautettiin 1980-luvulta lähtien siunaten oikeastaan tapahtunut tosiasia, öljynviejien rahoilla operoivat eurodollarimarkkinat ja yritysten kassavarantolainaaminen säätelykorkojärjestelmän ulkopuolella.
Pääoman tarjonnan lisääntymisen ohella ylikapasiteettia teollisuuteen synnytti työvoiman tarjonta markkinatalouden uusissa maissa. Kiinan miljardin työläisen mukaantulo maailmanmarkkinoille kilpailemaan edisti yhdessä robotisaation kanssa tehdastyön hinnan painamista alas ja USA:n deindustrialisoitumista. Suomea 2000-luvulla riivannut ongelma, teollisten investointien rajoittuminen korjauksiin ja uusien investointien valuminen ulkomaille, on ollut kehittyneiden maiden vaiva yleisemminkin. Teollisen syvyyden katoaminen vanhoista teollisuusmaista tuli esiin vaikeutena tuottaa yhtäkkiä koronamaskeja länsimaissa tai aurinkopaneeleita ja akkuja vihreän siirtymän toteuttamiseksi.
Globalisaation apologeetat Branco Milanovicista Steven Pinkeriin ovat muistuttaneet, että vastapainoksi globaalille työnjaolle ja suorittavan työn hinnan halpenemiselle länsimaissa myös kehittyneiden maiden suhteellisesti köyhät ovat nauttineet halvoista taulutelevisioista ja älypuhelimista.
Marginaalituottavuudeltaan palkattaviksi kelpaamattomien olisi pitänyt tyytyä puuduttamaan itseään ehtymättömällä viihdetarjonnalla sen sijaan, että olisivat edellyttäneet keskiluokkaista elintasoa henkilökohtaisesta kilpailukykyvajeestaan huolimatta. Marginaalituottavuudeltaan tekoälyavusteisessa verkosto- ja alustataloudessa skaalautuvien meritokratian huippujen ongelmaksi muodostui syrjäytymisen sijasta se, että heiltä puuttui aikaa kuluttaa ansioitaan. Räikeimmän esimerkin tarjoaa draamasarjoista tutuksi tullut eteläkorealaisen meritokratian todellisuus koulutuskilpailuineen, ylipitkine työaikoineen ja nöyryytyshierarkioineen. Juokseminen paikallaan pysymiseksi kuvasi 1990-luvulla työntekijöiden välistä kilpailua työpaikkojensa säilyttämisestä entämällä varmuuden vuoksi suorituksillaan toistensa edelle, työnantajien tarvitsematta edes eksplisiittisesti vaatia keltään ylivoimaisen pitkiä työpäiviä. Vaikka länsimaisen keskiluokan heikkenemisen saa häivytetyksi kuvasta tekemällä keskiluokasta vain mediaanin ympärille lasketun ilmiön tai toteamalla luokkakierron kuulumisen elinkaareen, psykohistoriallisena ilmiönä sen mittariksi käy optimistisen odotushorisointin vaihtuminen pessimistiseen nimenomaan lasten ja nuorten tulevaisuuden osalta.
Rahoitusmarkkinoiden epätasapaino on osaltaan vaikeuttanut oman elämän rationaalista suunnittelua, vaikka pääoman tarjonnan lisääntyminen ja rahoitusmarkkinoiden syventyminen sijoitusmahdollisuuksien puolesta periaatteessa lisäisikin kriisinsietoa. 1900-luvun loppupuolen kriisit olivat säästöpankkien ja osuustoiminnallisten laitosten epäonnistuneita yrityksiä osallistua osakeyhtiömäiseen finanssipeliin tai pääomapakoja vastikään avattujen kehittyvien maiden markkinoiden tuottamista kylpyläkasinosijoituksista siitä seuranneine kurssiromahduksineen. Sitten seurasi ennakkoon ylihypetettyjen IT-investointien krapula, sitä taas seitsemän lihavan vuoden jälkeen kiinteistövakuudellisten lainatuotteiden luottamuskriisi USA:ssa, joka äityi maailmanlaajuiseksi rahoitusalan likviditeettikriisiksi.
Finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin hoitaminen nosti viimeistään keskuspankit rahan arvon ja budjettikurin vartijoista setelielvyttäjiksi, valtioiden, julkisyhteisöjen ja yritysten joukkolainojen ostajiksi ja osakearvojen takaajiksi. Vikana oli se, että rahajärjestelmä itse, varjopankkeineen ja kaupan takaamiseksi synnytettyine johdannaisineen (myyntija osto-optiot, futuurit) oli tuottanut niin paljon fiktiivistä likviditeettiä, että sen arvon ylläpitämisestä tuli itseään ruokkiva ongelma. IT-buumissa valokaapelin oli odotettu moninkertaistavan tuottavuuden, vaikka käyttöä valokaapeleille ei vielä ollutkaan, ja Enron neuvoi merkitsemään toteutuneeksi tuotoksi tulevatkin markkina-arvot. Valtiot ja keskuspankit joutuivat vastaamaan riskisijoittajien haasteeseen: miten keksiä työhön ja tuotantoon ankkuroituvaa katetta kaikelle johdetulle uskonvaraiselle likviditeetille? Mitä enemmän luottoa pankit antoivat, sitä enemmän niiden laskennallinen arvo kasvoi. Paisunut maailmantalous ja alisäädelty/alikapitalisoitu rahoitusjärjestelmä tuottivat systeemisiä riskejä, samoin alipalkattujen kotitalouksien velaksi eläminen.
David Graeber katsoo ihmisten siirtyneen tuottamaan tarvettaan enemmän vain sen vuoksi, että subsistenssitalouden monielinkeinoiset eläjät pakotettiin veroilla ja velkavangeilla siihen. Neoliittisen kauden verovelkapakotus toistuu Jonathan Levyn analysoimassa omaisuusarvotaloudessa 1980-2020: yhä uudet raharuiskeet keskuspankeista ovat pidätelleet osake- ja asuntoarvoromahduksia ja vauhdittaneet kasvupyrähdyksiä, joiden piristepohjaisuudesta meemiosakekauppa ja kryptomarkkinat korona-ajan lopulla havainnollistivat. Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot kasvattivat julkista velkaa rahoitusjärjestelmän pelastamisten ja lamakausien työttömyyskorvausten vuoksi. Markkinakeskeinen järjestelmä edellytti vahvistuvaa valtiota toimivuutensa ehtona, vaikka markkinaradikaali retoriikka suuntautui valtiollista säätelyä vastaan. Uusliberaaleista arvoista yksilön valinnanvapaus vetosi laajempaan joukkoon kuin Hayekin ja Friedmanin lukijoihin.
Sotilaallinen kilpailu on ajanut paitsi protektionismiin myös valtiojohtoisen teollisuuspolitiikan palaamiseen sellaisena kuin sitä aikoinaan harjoittivat toisen polven teollistujat Japanista Aasian tiikerivaltioihin. Ristiriita finanssi- ja koronakriiseissä laajentuneen valtion ja itsesäätelyihanteen välillä tulee tätä kirjoitettaessa ilmi vaalikeskusteluissa julkisesta velasta. Saksankielinen sana Schuld viittaa sekä velkaan että syntiin. Sairaalloisin synnintunto herää pelkästä elämäntunteesta, ja talouskysymyksiin sovitettuna sellainen tarkoittaisi mahdottomuutta toimia oikein, valitsipa miten tahansa.
Vaurauden absoluuttinen tai keskiarvoinen kasvu ei ole tuottanut vastaavaa turvallisuudentunnetta kaiketi siksi, että elämä on liian ennustamatonta. Työelämätutkija Tuomo Alasoini puhuu vaikeasti määriteltävästä ontologisesta turvattomuudesta. Ordoliberaali taloustieteilijä Hans-Werner Sinn kiteyttää saksalaiseen mentaliteettiin iskostuneen hyperinflaation pelon ja velkakammon peloksi kadottaa oman taloutensa hallinta. Hän toteaa Keynesiä siteeraten, että kapitalismin romahduttaa nopeiten rahan uskottavuuden vieminen. Inflaatio on Sinnin mukaan tulonsiirto eläkesäästäjiltä ja palkansaajilta niille, jotka pystyvät liukkaimmin hajauttamaan sijoituksensa.
Meemiosakkeet ja kryptovaluutat viehättivät tietokonepelejä sijoitustoiminnalla jatkavia nuoria miehiä, mutta myös riskiaversiivisimmat vanhukset joutuivat lopulta maksajiksi inflaation kautta. Jotkut ovat lääkinneet rahallisen perustan murenemista turvautumalla kultaan. Viime vuosina taitavimmiltakin sijoittajilta on tosin puuttunut parkkipaikkoja rahalleen, joka uhka menettää arvoaan niin investoituna kuin investoimatta jääneenäkin. Aikalaisdiagnoosien toteama ahneus johtuu pyrkimyksestä vapautumiseen toisten armoilta, hallitsemattomista riippuvuussuhteista. Kyselytutkimuksissa vastaajat suhtautuvat omaan tulevaisuuteensa optimistisemmin kuin maan saati maailman tilanteeseen: luottamusta herättävät ne asiat, joihin voi itse parhaiten vaikuttaa. Jos nuori aikuinen kerää järjestelmällisesti sijoitusvarallisuutta, se ilmentää epäluottamusta keskinäiseen eläkevakuuttamiseen. (Uus)liberaalin ajattelutavan mukainen riippumattomuus houkuttaa, kun hyvinvointivaltio ei enää vapauta henkilökohtaisista riippuvuuksista universaaleilla eduilla ja palveluilla.
Mutta milloin olisi riittävän turvattu? Entäminen itsensä edelle on kuulunut kuvaan myös yksityiselämässä eikä vain yhtiöiden arvon vedättämisessä myyntiä varten. Tuonpuoleisen elämän jääminen pois kannattavuuslaskelmista on ajanut ottamaan kaikki mulle heti jo nyt tämänpuoleisessa. Tilinpäätöksessä auditoidaan, paljonko ja kuinka intensiivisesti ehti elää elämyksiä, laajentaa minuuttaan ja ilmaista potentiaalejaan. Jos bisneksessä edellisen vuoden erinomainen suoritus on ollut vain lähtötaso seuraavan vuoden tavoitteille, yksityiselämässäkään mikään ei ole riittänyt.
Ne, jotka ovat herkimmin mittailleet omaa elämäänsä verrattuna vertauisryhmän edustamaan minäihanteeseen, ovat myös uupuneet pahimmin. 2020-luvun työuupumus keskittyy Suomessakin nuoriin naisiin työelämän alussa tai koulutyttöihin, joita yhdistää muita runsaampi altistuminen sosiaaliselle medialle. Eihän mikään laukaise stressiä yhtä herkästi kuin sosiaalinen arviointi. USA:n osalta Jonathan Haidt ja Jean Twenge väittävät jopa, ettei vuodesta 2012 räjähtänyt nuorten sukupuolittunut masennusepidemia lainkaan olisi liittynyt taloussuhdanteisiin vaan vain sosiaalisen median leviämiseen.
En sulkisi masennusepidemian syistä pois talouttakaan, sillä statuskilpailua on vaikea ajatella erillään toivotusta taloudellisesta menetyksestä tai suhteellisesta köyhtymisestä. Populistista identiteettipolitiikkaa on USA:ssa selitelty vain valkoiseksi suprematismiksi, mutta houkuttaisiko identiteettipoliittinen statuksenkohotus, ellei kouluttamattoman työvoiman palkkataso olisi polkenut paikallaan 1970-luvulta tai kokonaiset seudut taantuneet deindustrialisaation vuoksi? Kiusattaisiinko suomalaisissa kouluissa tai eteläkorealaisissa draamasarjoissa niin paljon, ellei kiusaajien oma arvo vaatisi jatkuvaa pönkitystä suhteellista arvonlaskua vastaan? Trump lumosi lupaamalla suuruuden palauttamista Amerikalle ja amerikkalaisten suosimista, keitä sitten tarkoittikin: ainakin mielikuvassa oltiin suuria ja etuoikeutettuja.
Populismin nousu länsimaissa viestii paitsi ontologisesta turvattomuudesta myös episteemisestä epäluottamuksesta, kun yhteistä viitetodellisuutta ei enää tunnusteta vaan faktat alistetaan palvelemaan identiteettipolitiikkaa. Oikeisto ja vasemmisto puhuivat aikaisemmin sentään samasta asiasta, kun ne kiistelivät tuottojen jakamisesta omistajille tai työntekijöille. Financial Timesin johtava toimittaja Martin Wolf selittää demagogisten autokraattien nousun saalistamiskapitalismilla: 2000-luvulla kansalaiset uskoivat vähemmän kuin aikaisemmin siihen, että eliitit hallitsivat heidän hyväkseen eivätkä heidän kustannuksellaan omaksi hyväkseen. Autoritaaristen maiden valtionplutokraattien vallanpito ei tarjoa moraalista puhdistusta länsimaiden vioista, vaan esittää toteutunutta irvikuvaa bisneksen ja vallan yhteydestä, jonka populistit uskovat länsimaissakin jo täysimääräisesti toteutuneen.
Finanssiglobalisaation alkuvuosia 1980-luvun puolivälissä henkilöi parhaiten elokuvasta Wall Street muistettu Gordon Gekkon hahmo, joka loihti omaisuuksia olemalla oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Toisen globalisaation karahtamista protektionismeihin ja sotataloudellisiin reviirirajoihin kuvittanevat parhaiten revisionististen valtioiden yrmyt strongmanit, jotka pakottavat länsimaiden epäpolitisoituneet sukupolvet elämään uudestaan läpi iso- ja esivanhempiensa huolia fyysisestä turvallisuudesta. Skottivalistuksen teoria kaupan sivilisoivasta vaikutuksesta ja soturihyveiden väistymisestä mielenlukukyvyn ja sosiaalisten taitojen tieltä sai vahvistusta niin kauan kuin aineellisen olemassaolontaistelun hellittäminen yhdistyi odotuksiin aina paremmasta tulevaisuudesta: länsimaissa jälkimaterialistiset itseilmaisuarvot syrjäyttivät henkiinjäämisarvot. Suurin muutos tapahtui Saksassa, joka aivan sananmukaisesti riisui aseensa ja kieltäytyi poliittisesta johtoasemasta Euroopassa saatuaan vihdoin tarpeeksi esteettömät markkinat viennilleen. Saksalaisten haluton jälleenvarustautuminen osoittaa, kuinka kauppa parhaimmillaan rauhoitti ainakin keskusalueiden kansalaisia.
Revisionistiset vallat ovat ryhtyneet jakamaan kakkua vanhalla ulkotaloudellisella keinolla, sotilaallisella voimalla. Autoritaarinen modernisaatio ilman demokratiaa ja ihmisoikeuksia vetoaa maihin, joissa Washingtonin konsensus yhdistyi paitsi monipuoluejärjestelmään myös IMF:n velkakuuriin julkisten palveluiden leikkauksineen, yksityistämisineen ja hintasubventioiden poistoineen. Walter Scheidel on tarkastellut sotia nimenomaan uusjakoina. Sellaistahan myös historiaan perehtynyt ekonomisti Thomas Piketty on kirjoissaan ehdottanut. Sodissa ja mullistuksissa superrikkaat voivat kyllä menettää omaisuuksia konfiskaatioissa, mutta mikään ei takaa, että viimeiset tulisivat uudessakaan jaossa ensimmäisiksi.
