Erilaisia keinoja, erilaisia tavoitteita
Analyysi | Teksti: Eetu Mänttäri
Tasaisin väliajoin nousee yhteiskunnallisessa keskustelussa esiin kysymys tuloeroista. Olemmeko matkalla kohti voittajien ja häviäjien yhteiskuntaa, vai onko liiallinen tulojen tasapäistäminen verotuksella tuhonnut työnteon kannustimet? Entä miten tuloerojen supistaminen sopii yhteen hyvinvointivaltion rahoituspohjan takaamisen kanssa väestön vanhetessa?
Keskustelu käy monesti varsin kuumana julkisilla areenoilla, ja sitä on hieman hankala seurata, varsinkin jos aihe ei ole entuudestaan tuttu. Siksi pyrinkin selvittämään myös aihetta vähemmän tunteville sopivalla tavalla, mistä tuloeroihin ja verotukseen liittyvässä keskustelussa on oikeastaan kyse.
Kuten arvata saattaa, monesti keskustelussa ovat vastakkain karkeasti vasemmiston ja oikeiston edustajat. Tarkoitan tässä yhteydessä kutakuinkin jakoa perinteisen sosialidemokratian ja markkinaliberalismin välillä.
Oikeiston mielestä tuloeroista ei pitäisi olla huolissaan, ainakaan niin kauan kuin Suomen Gini-käyrä pysyy loivana. Keskustelua tuloerojen supistamisesta pidetään tässä leirissä varsin huolestuttavana, sillä se nähdään työnteon kannustimia heikentävänä toimena. Yleinen tavoite kun olisi kasvattaa työllisyyttä.
Vasemmisto puolestaan argumentoi nykyisen kehityksen olevan huolestuttavaa pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Sosialidemokraattisen ajatushautomon Kalevi Sorsa -säätiön elokuussa julkaiseman selvityksen ”Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020” mukaan tuloerot ovat Suomessa kasvaneet aina 1990-luvun puolivälistä finanssikriisiin, jonka jälkeen kasvu jatkui edelleen. Tämän lisäksi raportti muistuttaa, ettei eriarvoisuutta voi mitata pelkästään tuloeroja tarkastelemalla, vaan mukaan on otettava muun muassa myös erot varallisuudessa ja terveydessä.
Vapaita markkinoita ja yksilönvapauksia edistävä ajatuspaja Libera puolestaan vastasi kyseiseen raporttiin omalla artikkelillaan, jossa syytettiin Kalevi Sorsa- säätiötä muun muassa tutkimusdatan manipuloinnista tuloeroja korostavaksi. Liberan artikkeli kääntää myös keskustelun jo aiemmin mainittuun Gini-kertoimeen, vaikka alkuperäinen raporttikin toteaa sen olevan riittämätön työkalu yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tarkasteluun. Artikkelissa tosin esitetään myös varsin vakuuttavia näkemyksiä siitä, että yhteiskunnan tulisi verotuksen kiristämisen sijaan kannustaa ihmisiä työntekoon ja sitä kautta auttaa heitä vaurastumaan.
Verojärjestelmä osana tuloerokysymystä
Kalevi Sorsa -säätiön raportissa pääoma- ja ansiotuloveroasteiden asettamista toistensa kanssa samalle tasolle pidetään yhtenä ratkaisuna eriarvoisuuskehitykseen. Liberan artikkelikaan ei tyrmää tätä ideaa, vaikka kirjoittaja korostaakin, ettei tämä toimenpide saa johtaa veroasteen nousemiseen.
Taloustieteellisessä mielessä esitetty verouudistus vaikuttaa varsin järkevältä: tietyn tulotyypin suosiminen verotuksessa saattaa aiheuttaa substituutiovaikutusta tulojen välille. Tällaisesta substituutiovaikutuksesta on olemassa ainakin jonkinlaisia todisteita eri tulotyyppien joustavuutta käsittelevässä kirjallisuudessa (esim. Kleven, Schultz, 2014).
Jos substituutio tulotyyppien välillä on mahdollista, antaa se ihmisille mahdollisuuden välttää korkeampia veroja vaihtamalla omat tulonsa ansiotulosta pääomatuloksi. Tällaista mahdollisuutta ei kovin monella pieni- tai keskituloisella ole.
Saakin helposti kuvan, että nykyinen kaksitahtinen verojärjestelmämme langettaa suurimman taakan henkilöille, joilla on korkeat ansiotulot, mutta matalat pääomatulot. Onkohan näin?
Tilastokeskuksen sivuilta käy ilmi, että Suomessa tulonsaajista korkeimpaan kahteen prosenttiin pääsee tienaamalla 100 000 euroa vuodessa. Toisin sanoen jo esimerkiksi hyvätuloinen lääkäri alkaa lähestyä pelkästään palkkansa puolesta tuota kahta prosenttia. Veronmaksajien keskusliiton mukaan tämän suuruisesta palkasta maksetaan keskimäärin veroa noin 43 prosenttia. Kohderyhmää kiinnostavana lisätietona mainittakoon, että Elinkeinoelämän keskusliiton yksityisen sektorin palkkatilastoissa syyskuulta 2019 mainitaan rahoitusalan ylimmän desiilin keskipalkaksi 7 100 euroa kuukaudessa eli 82 500 euroa vuodessa.
On vaikea uskoa, että näillä korkeillakaan palkoilla ihmisestä tulisi miljonääriä vallitsevissa vero-olosuhteissa.
Varallisuus vai tulot verotuksen kohteena?
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2018 suurin tulokymmenys omisti kolmasosan nettovarallisuudesta. Vaikuttaisi siis siltä, että korkeat tuloverot rokottavat suhteellisesti enemmän yhteiskunnan nousijoita: ilman suurta varallisuutta aloittaneiden hyvin tienaavien keskituloisten harteille lankeaa korkea veroprosentti ilman varallisuuden tuomaa puskuria. Varsinkin, kun keskimääräinen veroprosentti kasvaa keskimäärin ainoastaan 13,2 prosenttia tulojen kasvaessa 100 000 eurosta miljoonaan euroon, jonka jälkeen kasvu loppuu. Vertailun vuoksi 50 000 euron ja 100 000 euron välissä verotus kasvaa keskimäärin 10,6 prosenttiyksikköä, vaikka tulot kasvavat huomattavasti vähemmän. Suhteellinen taakka on siis tällä tarkastelulla korkeampi ylemmällä keskiluokalla kuin sitä enemmän tienaavilla.
Yleinen näkökulma tuntuu olevan se, että työllisyyttä tulisi nostaa ja valtion verotuloja lisätä kestävyysvajeesta selviämiseksi. Jos tuloveron korotuksilla verotuloja ei voida lisätä, olisiko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden kannalta järkevää puhua olemassa olevien verojen korottamisen sijaan tuloverotuksen progression laajentamisesta ylöspäin? Ja huomioida enemmän myös varallisuus ja sen verottaminen?
Tällaiset toimet saattavat osoittautua hyvinkin haastaviksi nykyisessä liikkuvien pääomien maailmassa. Voi olla, että paljon varallisuutta hallussaan pitävät välttäisivät verot varsin helposti, jolloin suurituloisten, mutta vähävaraisten tilanne pahenisi entisestään. Varallisuuden verottaminen voidaan nähdä myös kannustinongelmana.
Vaihtoehtoja äsken esitetyille toimille olisivat muun muassa Liberan artikkelissa mainitut hieman epämääräiset työllisyystoimet, joihin saattavat sisältyä muun muassa veronalennukset. Verouudistusten vaikutukset eivät kuitenkaan ole päivänselvä asia, ja aiheesta tulisikin tehdä enemmän tutkimusta suomalaisella datalla ennen johtopäätöksiin loikkaamista.
Kansankapitalismi ratkaisuna rahoitusongelmiin?
Toinen vaihtoehto toki olisi jakaa omaisuutta tasaisemmin kansan kesken. Tällä en tarkoita sosialisointia tai muuta 1900-luvun radikaalia politiikkaa, vaan niin kutsuttuun kansankapitalismiin kannustamista.
Muun muassa suhteellisen paljon mediahuomiota saanut kansanedustaja Elina Lepomäki (kok.) peräänkuuluttaa nettisivuillaan laajempaa omistuskantaa suomalaiselle pääomalle. On varsin silmiä avaavaa huomata, että Lepomäki kannattaa lähes täysin päinvastaisia toimia kuin Kalevi Sorsa- säätiön raportti: pääomatulojen verotuksen tulisi Lepomäen mielestä olla maksimissaan 30 % tasavero kaikille pääomatyypeille. Lepomäen ensisijainen tavoite ei tosin ole eriarvoisuuden kitkeminen, vaan työntekoon kannustaminen. Kuitenkin Lepomäen visioista osa on puhtaita veronalennuksia, eikä näiden positiivisista vaikutuksista verotuloihin pitkällä tähtäimellä voida olla varmoja.
Onkin varsin haastavaa, että erilaiset yhteiskunnalliset tavoitteet vaikuttavat olevan näinkin ristiriidassa. On vaikeaa seurata keskustelua tuloeroista ja veroista, kun eri tahot tuntuvat pyrkivän samoihin päämääriin päinvastaisilla tavoilla. Jos halutaan pelastaa hyvinvointivaltio, tarvitaan sille vankka rahoituspohja. Jos samalla kuitenkin tehdään yhteiskunnasta eriarvoinen, ei voida sanoa, että hyvinvointivaltiota on pelastettu, sillä monelle hyvinvointivaltio tarkoittaa juuri pieniä tuloeroja.
Tulevaisuus näyttää hyvinvointivaltion suunnan ja miten tuloerot muuttuvat. Yksi asia on kuitenkin varma: nimenomaan tuloerokeskusteluun tarvitaan analyyttistä otetta.
Artikkelikuva: Derek Robinson / Pixabay
