Artikkeli | Märt Vesinurm
Mikä on sopiva hinta ihmishengestä? Onko se määrittelemättömän arvokas vai voidaanko sille laittaa hintalappu? Entä jos keskustellaan terveydestä? Kuinka paljon terveys saa maksaa ja mihin asti yhteiskunta on vastuussa terveyden tuottamisesta? Entä jos toisen terveys on toisilta pois? Muun muassa tällaisia kysymyksiä pohditaan, kun poliitikot ja virkamiehet tekevät lainsäädäntöä sosiaali- ja terveyspalveluista, eikä yhtä selvää vastausta ole ainakaan toistaiseksi vielä löydetty.
Koronapandemia toi mukanaan mielenkiintoisen retoriikan yhteiskuntaan: jokainen ihmishenki on korvaamaton. Tätä mantraa toistettiin sekä eduskunnan suuressa salissa että sanomalehtien uutis- ja mielipidepalstoilla. Pandemia sysäsi päättäjät kertaheitolla ennennäkemättömään tilanteeseen, jossa tietoon perustuvia päätöksiä oli vaikea tehdä. Yhteiskunta asetettiin rankalla kädellä sulkutilaan viruksen aiheuttamien vaarojen ehkäisemiseksi, kuitenkin niin, ettei sulkutoimien vaikutuksia arvioitu kunnolla1. Näitä toimia on helppo perustella tunteella: tietysti viruskuolemia täytyy ehkäistä ihan sama mitä se maksaisi ja vaikka rajoitustoimen lisäisivät vähemmän akuutteja vaivoja, kuten mielenterveysongelmia. Eihän tässä nyt ole mitään ihmeellistä. Vai onko?
Tarkastellaan ongelmaa toisesta näkökulmasta. Kun uusia lääkkeitä tuodaan Suomen markkinoille, viranomaiset arvioivat ovatko lääkkeen hyödyt riittävän suuret, jotta mahdolliset haitat ovat perusteltuja. Kun viranomaiset tekevät päätöksiä siitä, tulevatko nämä lääkkeet Kela-korvauksen piiriin tai esimerkiksi sairaaloissa saataville, pohditaan, onko lääkkeen hinta perusteltavissa hyötyihin nähden2. Lääkkeen hyötyä voi olla vaikea mitata, mutta erilaisia mittareita on tuotettu tieteellisessä kirjallisuudessa arvioinnin tueksi. Eräs monien toimijoiden hyödyntämä mittari on laatukorjatut elinvuodet eli ”Quality-adjusted life years (QALY)”3. Yleisesti arviot perustuvat kokonaisharkintaan, eikä Suomessa ole yksittäistä hintakattoa sille, kuinka paljon yksi laatukorjattu elinvuosi saa maksaa. Eräänlaisena standardina pidetään usein kuitenkin Iso-Britannian National Health Service (NHS) ohjeistusta siitä, että yksi laatukorjattu elinvuosi saisi maksaa enintään noin 30 000 puntaa eli noin 36 000 euroa4. Itseasiassa, meillä on siis keinoja laittaa elämälle hintalappu, eikä retoriikka ”korvaamattomasta ihmishengestä” aivan pidä paikkaansa.
QALYa sekä muita vastaavia mittareita voidaan kritisoida monesta näkökulmasta eivätkä ne ole läheskään täydellisiä. Tästä huolimatta, paremman puutteessa, niillä on keskeinen rooli toimivan hyvinvointiyhteiskunnan johtamisessa. Nimittäin, kuten lähes aina taloustieteessä, myös terveydenhuollossa vallitsee resurssien niukkuus, joka täytyy ottaa huomioon, kun halutaan tuottaa mahdollisimman paljon terveyttä mahdollisimman vähillä resursseilla. Siispä meillä täytyy olla tapoja päättää mitä, missä ja milloin hoidamme ja mitä emme hoida. Terveydenhuollossa on harjoitettava priorisointia5.
Avoin priorisointi terveydenhuollossa5 tarkoittaisi pähkinänkuoressa sitä, että meillä olisi yhdessä sovittuja kriteereitä, joiden pohjalta rajalliset resurssit kohdennetaan niin että niillä saadaan mahdollisimman paljon hyvää (terveyttä) aikaiseksi. Toisinaan tämä voi myös tarkoittaa, että joku priorisoidaan hoidon ulkopuolelle. Ajatus voi olla epämiellyttävä, mutta siitäkin huolimatta se on tarpeellinen. Priorisoinnissa ei ole pohjimmiltaan mitään uutta. Järjestelmässämme on aina jouduttu tekemään priorisointeja, mutta tällä hetkellä sitä tehdään usein näkymättömästi. Tämä näkymättömyys pitää omatuntomme puhtaana, mutta samalla heikentää mahdollisuuksia julkiseen keskusteluun resurssien uudelleenpriorisoinnista. Usein poliitikot voivatkin vain todeta, että kaikki hoidetaan, maksoi mitä maksoi, vaikka totuus on usein jotain täysin muuta.
Miksi tämän pitäisi kiinnostaa taloustieteen opiskelijoita? Ministeriöt ovat täynnä taloustieteilijöitä, jotka tekevät töitä juuri tällaisten teemojen parissa. Samoin uskon, että moni nykyinen opiskelijamme tulee tulevaisuudessa työskentelemään sosiaali- ja terveydenhuollon parissa. Me taloustieteilijät olemmekin varmasti hyvin keskeisessä roolissa luomassa tulevaisuuden soten priorisointikriteereitä ja varmistamassa, että hyvinvointiyhteiskunta pysyy pystyssä myös tulevina vuosikymmeninä. Samoin sosiaali- ja terveydenhuollon kenttä on täynnä valtavan mielenkiintoisia tehtäviä, jotka tarjoavat varmasti haasteita ja kehittymismahdollisuuksia.
No entäs sitten ne koronarajoitukset? Moni vannoo rajoitusten nimeen ja uskoo niiden pelastaneen meidät valtavalta katastrofilta. Toiset kritisoivat rajoituksia rankalla kädellä syyttäen niitä yhteiskuntamme lamaannuttamisesta ja esimerkiksi mielenterveysongelmien räjähdysmäisestä lisäämisestä ilman hyviä perusteluja. Totuus on kuitenkin se, että emme vielä voi olla täysin varma olivatko rajoitukset perusteltuja vaiko eivät. Laajoja ja systeemisiä vaikuttavuusarviointeja ei rajoituksista juurikaan tehty1 ja THL:n ennusteet ja niiden parametrit pidettiin piilossa julkisuudelta (toisin, kuin esimerkiksi Norjassa6). Näitä kysymyksiä puretaan varmasti vielä monien vuosien päästä, mutta siihen asti paras vastaus kysymykseen siitä, olivatko rajoitukset kustannusvaikuttavia, löytyy savolaisesta sananlaskusta: Suottapi olla, että oli, suottapi olla ettei ollukkaa.
Lähteet:
[1] Niemi, L. (2022). THL:n Mika Salminen arvostelee koronakriisin hoitoa: Johtoa ei olisi pitänyt keskittää STM:lle ja tavoite vähentää tartuntatapauksia rokotteilla oli virhe. Helsingin Sanomat, 5.2.2022. Saatavissa: https://www.hs.fi/politiikka/art-2000008580294.html. Haettu 4.4.2022.
[2] Pelkonen, L. (2011). Miten lääke pääsee korvausjärjestelmään?. Sic!, 2/2011. Saatavissa: https://sic.fimea.fi/miten_laake_paasee_korvausjarjestelmaan. Haettu 4.4.2022.
[3] Räsänen, P., Roine, E., Sintonen, H., Semberg-Konttinen, V., Ryynänen, OP., & Roine, R. (2006). Use of quality-adjusted life years for the estimation of effectiveness of health care: A systematic review. International Journal of Technology Assessment in Health Care, 22(2), 235-241.
[4] McGabe, C., Claxton, K., & Culyer, A.J. (2008). The NICE cost-effectiveness threshold: what it is and what that means. Pharmacoeconomics, 26(9), 733-744. doi: 10.2165/00019053-200826090-00004.
[5] Torkki, P., Patja, K., Gehrmann, K., Vanhala, A., Ojanen, T., Ignatius, E., Kousa, I., Ranta, J., & Leskelä, RL. (2022). Terveydenhuollon priorisointia tulee kehittää avoimempaan suuntaan. Policy brief 2022:11. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta.
[6] De Blasio, B.F., White, R.A., Palomares, A.D-L., Grøneng, G.M., Lindstrøm, J.C., Osnes, M.N., Di Ruscio, F., Kristoffersen, A.B., & Isaksson, G.Ø. (2020). Coronavirus modelling at the NIPH. Saatavissa: https://www.fhi.no/en/id/infectious-diseases/coronavirus/coronavirus-modelling-at-the-niph-fhi/. Haettu 4.4.2022.
