Runsasta kalabaliikkia herättäneessä Huipputuloiset -kirjassa Suomen raharikkaat esimerkiksi ihmettelevät, miksei yliopistoissa tehdä mitään hyödyllistä ja miksi vaaleja järjestetään jatkuvasti.
Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset (Vastapaino, 2019) on kiehtova tutkielma ääririkkaiden maailmaan ja ajatuksiin. Teos sai jo ennen ilmestymistään Helsingin Sanomien artikkelin (HS 1.9.) seurauksena runsaasti huomiota, eikä aivan syyttä. Tutkimuksen sisältö on ajatuksia herättävää ja jopa kylmäävää.
Kvalitatiivisessa tutkimuksessa on haastateltu anonyymisti otosta Suomen rikkaimmasta promillesta (tulojen, ei varallisuuden perusteella mitattuna). Otos sisältää lähinnä omaisuuden perijöitä, ammattiyritysjohtajia ja yrittäjiä. Teoksen lupauksena on paljastaa mitä huipputuloisin promille ajattelee ja miten heidän ajatuksensa vaikuttavat yhteiskuntaan ja politiikkaan. Tätä kirjoittajat toteuttavatkin ansiokkaasti.
On hämmästyttävää, miten avoimesti huipputuloiset kertovat haastatteluissa ajatuksistaan ja mielipiteistään. Perijät kuvaavat asemaansa suvun ikiaikaisten aarteiden vartijoina ja yritysjohtajat hämmästelevät työttömiä paapovan hyvinvointiyhteiskunnan raunioittamaa Suomea. Monetkaan rikkaat eivät pidä itseään etuoikeutettuina, vaan tulojen koetaan kautta linjan olevan kovan työn ansiota. Ajoittain puheenvuoroista paistava täydellinen empatian puute oli ainakin allekirjoittaneelle yllätys. Tarinat ovat paikoin absurdiudessaan huvittavia.
Toki joukosta löytyy monenlaisia mielipiteitä, ja suuri osa tuntuu osallistuvan mielellään hyvinvointivaltion rahoittamiseen. Osansa joidenkin huipputuloisten kritiikistä saavat myös Elinkeinoelämän Keskusliitto, joka pitäisi korvata Perheyritysten Liitolla, ja poliitikot jotka eivät kansan ja demokratian pelossa uskalla tehdä Suomelle oikeita päätöksiä. Kiehtovasti erityisesti yrittäjiä ei politiikka tunnu samalla tavalla kiinnostavan, ja he pyrkivät vaikuttamaan perinteisten etujärjestöjen ulkopuolella. Monissa puheenvuoroissa valtionhallintoa, yliopistoja ja virkamiehiä pidetään tehottomina ja tehokkaampaa, yritysmäisempää hallintomallia tunnutaan kaivattavan.
Teos herätti ilmestyttyään jonkin verran kritiikkiä, osa paremmin perusteltua kuin osa, ja esimerkiksi sen edustavuutta ja puolueettomuutta epäiltiin. Kvalitatiivisen tutkimuksen arviointiin tietotaitoni eivät oli riittäviä, ja pitäydyn siitä siis tässäkin tekstissä. Teos on kuitenkin vertaisarvioitu ja saanut paljon kehuja eri tahoilta, joten menetelmäpuoli lienee kunnossa. Taloustieteilijän lohduksi teos sisältää myös tilastollista tietoa rikkaimmasta promillesta erilaisten graafien ja taulukoiden muodossa. Teksti on ymmärrettävää ja sujuvaa luettavaa jopa matemaattisiin kaavoihin kangistuneelle taloustieteen opiskelijalle. Kirjoittajien ääni kuuluu teoksessa ja runsaasti pohditaan esimerkiksi kulttuurin ja uskonnon, tietynlaisen protestanttisen suhtautumisen työhön, vaikutusta huipputuloisten asenteisiin.
Taloustiede mainitaan useassa kohdassa esimerkiksi Pääoma 2000-luvulla -teoksestaan tunnetun Pikettyn ajatusten mukaan tuomisen muodossa. Näihin ajatuksiin on esimerkiksi Heikki Pursiainen kohdistanut asiantuntevampaa kritiikkiä Mustread-artikkelissaan. Olen varma, että taloustieteellä on aiheen tutkimukseen runsaasti annettavaa. Itse koin talouden kehityskulkujen analyysin jääneen hieman ohueksi, mutta toisaalta se ei lienekään kirjan koko tarkoitus tai kirjoittajien erityisalaa. Ajatuksia herättelevä teos joka tapauksessa on ja sitä voi suositella kaikille aiheesta vähääkään kiinnostuneille.
TEKSTI: Ossi Tahvonen
