Vieraskynä | Jari Eloranta
Kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkoi 24.2.2022, se tuli monelle tutkijalle ja asiantuntijalle yllätyksenä, mukaan lukien allekirjoittaneelle. Uskoimme Venäjän johdon perimmäiseen rationaliteettiin, minkä olisi pitänyt estää sota. Samoin ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä monet uskoivat edeltävän globalisaation estävän sodan – niin ei kuitenkaan käynyt. Sodilla on monimutkaisia syitä, mitä on vaikea arvioida kovin syvällisesti niiden tapahtumahetkellä. Nykyisen sodan alkaminen laukaisi vuorovaikutteisen prosessin, mitä Putin ei osannut ennustaa: länsimaat olivatkin valmiita koviin pakotteisiin ja taloudellisiin uhrauksiin Ukrainan puolesta, sotilaallisen tuen lisäksi. Pakotteet rakennettiin mahdollisimman tehokkaiksi – puhuttiin jopa ”kaikkien pakotteiden äidistä” – ja niiden vaikutuksesta Venäjän oletettiin joutuvan taloudelliseen kaaokseen, jolloin sota loppuisi nopeasti. Näin ei kuitenkaan käynyt. Miksi? Historian rakenteiden ja esimerkkien kautta tämä olisi ollut ennustettavissa. Monesti erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin liittyy eräänlainen ”this time it’s different” ilmiö, eli jospa tällä kertaa historian prosessit toimisivatkin eri tavalla.
Ensinnäkin, pakotteisiin liittyy tietynlainen logiikka, mikä usein unohtuu monilta. Niillä on vaikutuksia paitsi viholliseen myös omaan yhteiskuntaan. Taloudellisten uhrausten syvyys ei ole kaikille vielä länsimaissa avautunut täysin. Samoin esimerkiksi Putinin hallinnon laskelmointi siitä, että EU:n halu vastustaa sotaa murenisi täysin kylmän talven päivinä on toiveajattelua. Pakotteiden vaikutuksia lähes aina ylikorostetaan, ainakin lyhyen aikavälin poliittisena instrumenttina. Toiseksi, historian esimerkit eivät vahvista ajatusta pakotteiden murskaavasta ja nopeasta vaikutuksesta. Maailmansotien aikana ja niiden välisenä aikana pakotteilla yritettiin painostaa vihollisia toimimaan toisin. Useimmiten pakotteet toimivat ainoastaan muun taloudellisen sodankäynnin osana. Totaalisen sodan aikana, jolloin kaikki keinot (mukaan lukien siviilien tappaminen) ovat käytössä, se useimmiten tarkoitti massiivisia ilmapommituksia, saartoja, laajamittaista laivojen upotusta, sotatalouden mobilisointia sekä jopa kansanmurhia. Maailmansotien välisenä aikana pakotteita käytettiin osana Kansainliiton yrityksiä estää konflikteja, etenkin 1930-luvulla. Tämä niin sanottu taloudellinen ase ei kuitenkaan toiminut kovinkaan hyvin. Sillä ei saatu Mussolinia lopettamaan kemiallisten aseiden käyttöä Etiopiassa. Autoritääriset valtiot yksinkertaisesti erosivat järjestöstä, ja pakotteet jäivät suppeiksi. Maailmansotien toinen opetus on se, että pakotteiden vaikutukset kestivät vuosia. Niillä ei pystytty välttämättä edes lyhentämään konflikteja erityisen selkeästi.
Pakotteita käytettiin laajalti myös kylmän sodan aikana, erityisesti estämään länsimaisen teknologian vientiä Neuvostoliittoon sekä sen liittolaisille. Erilaiset valvontamekanismit osoittautuivat silti tehottomiksi, sillä monia hyödykkeitä päätyi sinne eri tavoin, etenkin neutraalien valtioiden ja yritysten kautta. Pakotteilla ei saatu kommunismia kaatumaan Kuubassa tai Neuvostoliitossa – jälkimmäinen romahti siihen, että sen talous toimi yhä heikommin ja varustelukilpailu vaati liikaa kansantaloudelta. Pakotteet eivät ole myöskään onnistuneet pakottamaan despootteja luopumaan vallasta Irakissa tai Etelä-Amerikassa. Useimmiten itse asiassa vastareaktio pakotteisiin vahvisti nationalismia ja vallassa olevaa eliittiä. Samoin myös länsimaisten tuotteiden ja kulttuurin kysynnän kasvu nakersi Neuvostoliitossa väkivaltakoneiston otetta kansasta. Joissain tilanteissa pakotteet ovat jopa eskaloineet konflikteja. Yhtenä esimerkkinä tästä on Japanin hyökkäys Pearl Harboriin joulukuussa 1941. Sitä edelsi Yhdysvaltojen tehokas Japaniin kohdistunut saarto, minkä taustalla oli Japanin sotatoimet Aasiassa. Japanin sotilasjohto laski, että sotakoneistolta loppuisi öljy reilun vuoden päästä saarron alusta, joten aggressiivinen hyökkäys näytti rationaaliselta vaihtoehdolta.
Mitä me nyt tiedämme pakotteista ja Venäjän taloudesta? itse asiassa informaatiota on tarjolla yllättävänkin paljon. Vaikka Venäjän hallinto pyrkii piilottelemaan talouden makrodataa, monien sektorien osalta dataa on edelleen saatavilla. Niiden ja länsimaisten lähteiden pohjalta voidaan arvioida talouden kehitystä kohtuullisen hyvin. Sodan alettua arviot Venäjän talouden syöksystä, jolloin puhuttiin jopa 20 prosentin pudotuksesta BKT:n osalta, tai valuutan romahduksesta, osoittautuivat varsin nopeasti ylioptimistisiksi. Tähän mennessä BKT:n pudotus on ollut noin neljän prosentin suuruusluokkaa, ja koko vuoden osalta arvio on noin kuusi prosenttia. Vienti ja tuonti ovat pudonneet selvästi enemmän, missä pakotteilla on ollut suuri rooli. Venäjä on silti pystynyt rahoittamaan valtiota ja sodankäyntiä melko normaalilla tasolla, johtuen suurista energiakaupan tuloista. Pakotteilla ei siis lopetettu sotaa tai saatu Venäjää muuttamaan käyttäytymistään, mikä vastaa varsin hyvin historian esimerkkejä.
Pakotteilla on silti ollut jo suuriakin vaikutuksia. Venäjän ulkomaiset varainnot on jäädytetty lähes kokonaan, mikä on käytännössä tehnyt valtiosta vararikkoisen ulkoisen toimijan. Valtionlainoja ei ole lähitulevaisuudessa tarjolla kansainvälisiltä markkinoilta, mikä rajoittaa Venäjän talouspolitiikan mahdollisuuksia. Samoin elintaso on jo pudonnut jossain määrin, valtion tukitoimista huolimatta. Sen lisäksi resursseja keskitetään yhä enemmän isoihin kaupunkeihin ja keskusvaltion käyttöön. Sotatalouteen siirtyminen Venäjällä on silti ollut todella hidasta ja tehotonta. Sotateollisuuden tuotanto yskii pahasti, ja pakotteet ovat purreet hyvin teknologiateollisuuteen. Sotia ei voiteta lentokoneilla, joissa tavallisen tallaajan GPS-yksiköt on teipattu mittareiden vierelle. Venäläisen korruption vaikutuksia sotalaitoksen toimintaan pakotteet voimistavat edelleen. Virallisia pakotteita tehokkaampia ovat olleet yksityisten yritysten vetäytyminen Venäjältä sekä yleisempi, laaja pääomapako. Myös ihmispääomaa, erityisesti koulutettuja ihmisiä, on poistunut maasta satoja tuhansia. Venäjän taloudellinen ja demografinen kehitys on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana heikkoa; näitä trendejä yllä mainitut tekijät vain vahvistavat. Venäjä vuonna 2030, ilman merkittäviä muutoksia, tulee olemaan heikko talous, joka on täysin riippuvainen energian myynnistä. Sen lisäksi maan poliittinen painoarvo kansainvälisessä politiikassa tulee olemaan lähes täysin ydinasepelotteen varassa, kuten Pohjois-Korean. Tämä ei ehkä ollut Putinin toiveissa, kun hän päätyi yrittämään Neuvostoliiton imperiumin palauttamista.
Konfliktien ja maailmanpolitiikan analyyseissä kannattaisi useimmiten olla varovainen, erityisesti ”this time it’s different” kaltaisten ennakko-odotusten osalta. Pakotteilla on merkitystä, mutta ne ovat varsin tylppä ase huonosti käyttäytyvien valtioiden painostuksessa. Ilman kokonaisvaltaisempaa taloudellista tai sotilaallista toimintaa niillä ei ole suuria vaikutuksia, sillä isoilla valtioilla on enemmän mahdollisuuksia kiertää rajoituksia globalisoituneessa maailmassa. Aggressioille löytyy aina ymmärtäjiä ja jopa liittolaisia, moninaisista syistä johtuen. Pakotteiden vaikutukset ovat myös hitaita, joten se pitää ottaa huomioon niiden tavoitteiden asettamisessa. Venäjän etsikkoaikaa ratkaista sota ne ovat toki jo lyhentäneet. Ensi talven jälkeen länsimailla on jo erilaiset mahdollisuudet toimia ilman Venäjän resursseja. Venäjälle sen sijaan niitä ei ole näköpiirissä. Ukrainan menestykset taistelukentillä edesauttavat tätä prosessia. Tulevaisuuden näkymät Putinin johtamalle Venäjälle ovat heikot, samoin Venäjän kansalle.
Kirjoittaja on taloushistorian professori Helsingin yliopistossa
