Teo Talonpoika herää kylmässä tuvassaan aamun vielä odottaessa itseään. Pieneen pirttiin on ahdettu koko perhe kotieläimiä myöten. Teo tietää hänen nimensä tarkoittavan Jumalan lahjaa.
Jumalaa on kiittäminen myös hänen pysyvästä asemastaan maaorjana. Jokainen ihmistaimi on kasvava Herran ennalta määräämälle paikalle. Maaorjaksi, kuten myös säätyläiseksi, synnytään, eikä mahdollisuuksia säätyjenväliselle liikehdinnälle ole. Nousu Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi teki kristillisestä kirkosta Euroopan vahvimman instituution. Ylimmällä maallisella mahdilla, valtakunnan kuninkaalla, on vahva kannustin suojata kirkon vankkaa asemaa, sillä se pitää hierarkkisen yhteiskuntajärjestyksen staattisena. Täten se myöntää kirkolle muun muassa oikeuden periä veroja. Mitra ja kruunu löytyvät hattuhyllyltä vieretysten.
Keskiaikainen kirkkoinstituutio on hyvin korruptoitunut organisaatio. Korruptiota esiintyy myöhäiskeskiajan kirkkokoneiston jokaisella portaalla, kun luksuselämän makuun päässeet piispat, papit ja nunnat ajautuvat keksimään uusia tapoja rahoittaa prameita huvejaan. Kirkko toimii yhteiskunnan suurimpana yksittäisenä vaikuttajana niin arvojen muovaajana kuin kansalaisten opettajana. Täten, mikäli hyveellistä tietä näyttävät hengelliset johtajat horjahtavat oppiensa viitoittamilta reiteiltä, tuntuvat vaikutukset läpi yhteiskunnan. Sortavaan hierarkiaan perustuvassa yhteiskunnassa Teolla ei ole hattua lainkaan.
Talonpojan tulee maksaa kirkolle noin 10 % vuotuisista ansioistaan iankaikkisen kadotuksen uhalla. Maksu suoritettiin rahanpuutteessa lähes poikkeuksetta maataloustuotteina – esimerkiksi viljana tai eläiminä. Jokainen kirkon viljasiiloon varastoitu jyvä oli pois talonpoikaisperheen lautaselta. Helvettiä pelätään nälkää enemmän, sillä näin kirkko opettaa.
Verot eivät olleet kirkkoherrojen ja -rouvien ainoa keino kerryttää varojaan. Yksi tapa, jolla kirkko haali rahaa entisestään oli huutokaupata korkeat virat rikkaiden kesken – kirkkohistorian termein puhutaan simoniasta. Laajalti harjoitetun simonian seurauksena kirkko ei käytännössä enää täyttänyt tehtäviään entiseen tapaan. Ei ollut tavatonta, että yksittäinen aatelisherra on hankkinut itselleen samanaikaisesti useamman viran tasaisen tulovirran toivossa. Siinäkin tapauksessa, että virkaa oltaisiin oikeasti paikalla toteuttamassa, takeita kyvykkyydestä tai pätevyydestä ei ollut. Kun kirkon mieltää sen kaikessa keskeisyydessään valtionkaltaiseksi palveluiden järjestäjäksi, on tilanne talonpojan näkökulmasta nurinkurinen: veroaste pysyy vakiona, mutta palvelut supistuvat.
Kirkollisen korruption irvokkain muoto lienee kuitenkin anekauppa. Rahaa vastaan pystyi sovittamaan paitsi itsensä, myös jo kuolleiden omaisten harjoittamat synnit. Kirkonpäät tiesivät jumalankuuliaisten kristittyjen maksavan maltaita sielujensa pelastuksesta.
Aneita ostamalla oli myös mahdollista vapauttaa itsensä kristillisestä hyveellisyyden velvoitteesta ja näin sovittaa syntejään myös etukäteen. Siispä, sortaja sortaa, riistäjä riistää ja alistaja alistaa taivaallisen korruption oikeutuksella.
