Avainsana-arkisto: nosto

Muutosta luvassa?

Antti Ronkaisen mukaan poliitikot keskittyvät rakentamaan identiteettejä ja kulttuurisotimaan, kun talouden suuret rakenteelliset ongelmat ovat ratkaisematta. Tilanne ei kuitenkaan voi jatkua loputtomiin, kun keskuspankit ovat pitäneet yllä taloutta jo kymmenen vuoden ajan.

Eurooppa on viimeisen vuosikymmenen aikana kohdannut kehitystään uudella tavalla haastavia kriisejä. Viime vuosikymmenen lopussa alkanut eurokriisi ja tämän vuosikymmenen puolella pakolaiskriisi ovat saaneet eurooppalaiset instituutiot ongelmiin. Läpi Euroopan populistit puolueet ovat nousseet. Kriisit ja populististen puolueiden nousu ovat haastaneet Euroopan unionin yhdentymiskehityksen.

Helsingin yliopiston poliittisen talouden tutkija Antti Ronkainen kertoo, että juuri Euroopan unionin yhdentymiseen liittyvät teemat nousevat vahvasti esiin hänen ja Juri Mykkäsen toimittamassa Vapiseva Eurooppa -teoksessa (Vastapaino 2019). Kirjan asiantuntijaesseissä nousee esiin erityisesti se, että Euroopan unionin yhdentyminen on mennyt liian voimakkaasti taloudellisen yhdentymisen kautta ja poliittisen yhteisön rakentaminen on unohtunut.

Poliittisen yhdentymisen ongelmat eivät näy pelkästään populististen puolueiden retoriikassa vaan Ronkaisen mukaan myös Euroopan unionin jäsenvaltioiden perinteisten valtapuolueiden edustajat ovat kunnostautuneet pesäerojen tekemisessä Euroopan unionin perusarvoihin.

”Poliittisen yhdentymisen puute näkyy esimerkiksi kykenemättömyytenä ratkaista pakolaiskriisi tai haluttomuutena jakaa pakolaisia. Yhtä lailla se näkyy haluttomuutena luoda finanssipoliittista kapasiteettia eurokriisin yhteydessä ja siinä, ettei Euroopan unionin lainsäädäntöä ja toimivaltaa haluta kunnioittaa.”

Antti Ronkainen on eurooppalaisen talouspolitiikan ja sen kehityksen asiantuntija, joka usein kommentoi ajankohtaisia talouspoliittisia aiheita sosiaalisessa mediassa ja asiantuntijana esimerkiksi uutisissa. Parhaillaan Ronkainen tekee väitöskirjaansa keskuspankkien muutoksesta finanssikriisin jälkeen. Väitöskirjassaan Ronkainen tarkastelee, miten epätavanomaiset rahapoliittiset toimet ovat muuttaneet rahapolitiikan luonnetta ja toisaalta finanssipolitiikan ja rahapolitiikan suhdetta.  

Euroopan keskuspankki on finanssikriisin jälkeen ottanut käyttöön niin sanottuja epätavanomaisia rahapolitiikan keinoja. Jarmo Kontulainen ja Tuomas Välimäki nimeävät Euro ja Talous -julkaisun (1/2015) Finanssikriisi muutti rahapolitiikan välineitä mutta ei tavoitteita -artikkelissaan epätavanomaisia rahapoliittisia keinoja olevan ennakoiva viestintä, suuret arvopaperiostot, pitkäkestoiset luotto-operaatiot sekä pankkien omaisuuserien laajempi hyväksyntä keskuspankkirahoituksen vakuudeksi. Kaikkien keinojen tavoitteena on keventää rahapolitiikkaa, kun perinteiset keinot eivät nollakorkotilanteessa toimi.

Ronkaisen mukaan Euroopan keskuspankin muista keskuspankeista poikkeava mandaatti asettaa erityisesti suurten arvopaperiostojen ja luotto-operaatioiden osalta kiinnostavan kysymyksen. Euroopan unionin perussopimuksen artikla 123 kieltää jäsenmaiden rahoittamisen. Käytännössä epätavanomaisilla rahapolitiikan keinoilla kuitenkin on finanssipoliittinen ulottuvuus.

”Tää on oikeustieteellisesti kiinnostava kysymys, että missä pisteessä EKP:n poikkeukselliset toimet muuttuvat laittomiksi. Mikä on se määrä velkakirjoja, että rahapoliittiset toimet muuttuvat finanssipolitiikaksi? Päättääkö EU:n tuomioistuin jossain vaiheessa, että tällainen toiminta on nyt laitonta ja sitten eurokriisi eskaloituu uudestaan? ”

Epätavanomaisten rahapolitiikan keinojen lisäksi Ronkainen käsittelee väitöskirjassaan rahapolitiikan ja finanssipolitiikan suhdetta ja sen kehitystä. Suhde on muuttunut rahapolitiikan epätavanomaisten keinojen seurauksena. Ronkaisen mukaan deflaation pelko on kääntänyt keskuspankkien ja poliittisten päätöstentekijöiden perinteisen aseman päälaelleen.  Aiemmin keskuspankit korkeintaan kontrolloivat talouden ylikuumenemista ja reagoivat talouden hyytyessä. Nyt keskuspankit pyrkivät kaikin keinoin kiihdyttämään inflaatiota deflaation pelossa.

Ronkainen kertaa keskuspankkipolitiikan historiallisia lähtökohtia ja muistuttaa, että esimerkiksi 1970-luvulla poliitikot saattoivat painostaa keskuspankkeja vaikkapa laskemaan korkoja vaalien alla ja rahoittamaan budjettilupauksia. Poliitikkojen puuttumista keskuspankkien toimintaan karsastettiin. Nykyisin tilanne on muuttunut.

”Nykyisessä tilanteessa keskuspankit suorastaan rukoilee ja anoo poliitikoilta apua inflaatiotavoitteen saavuttamiseen ja loputtomista kriisitoimista pääsemiseen. Keskuspankeista on oikeastaan tullut oman itsenäisyytensä vankeja.”, Ronkainen summaa.

Poliitikkojen apua ei kuitenkaan ole näkynyt. Ronkainen huomauttaa, että euromaat eivät ole tehneet paljoakaan konkreettista Euroopan talous- ja rahaliiton kehittämiseksi, integraation syventämiseksi tai väestöön ja pankkeihin liittyvien rakenteellisten heikkouksien poistamiseksi. Euromaat pakottavatkin keskuspankin reagoimaan yksinkertaisesti olemalla tekemättä mitään.

Taloustutkijoiden joukossa on kuitenkin kasvava yhteisymmärrys siitä, että euroalue tarvitsisi lisää yhteistä finanssipolitiikkaa. Ronkainen viittaa Anna Karismon Ylelle toteuttamaan kyselyyn, jossa asiantuntijoilta kysyttiin tarvitseeko euroalue yhteistä finanssipolitiikkaa. Suurin osa vastanneista kannatti yhteistä finanssipolitiikkaa joko suoraan tai tietyin varauksin.

Vaikka tutkijoiden ja asiantuntijoiden mukaan euroalueen yhteistä finanssipolitiikkaa tarvittaisiin, Ronkaisen muukaan uusien suurien institutionaalisten ratkaisujen sijaan poliitikot tarjoavat identiteettipolitiikkaa ja kulttuurisotimista. Identiteettipolitiikassa poliitikot tarjoavat Ronkaisen mukaan ” maailmankuvallista egobuustausta” sen sijaan, että he puhuisivat historiallisista ongelmista ja niiden ratkaisuista. Kulttuurisotaa Ronkainen ei pidä millään tavalla rakentavana, koska se on niin vahvasti sidoksissa ihmisten maailmankuvaan ja identiteetin ylläpitämiseen.  

Keskustelu rahapolitiikasta ja finanssipolitiikasta liittyy olennaisesti nykyisen talousjärjestelmän toimintaan. Syksyn aikana on nähty myös ehkä hiukan yllättävää järjestelmäkritiikkiä. Talousliberaalien näkemysten edistämisestä tunnetussa Financial Times -lehdessä julkaistiin useiden suuryritysten johtajien allekirjoittama kirje, jossa vaadittiin kapitalismin uudistumista. Ronkaisen mukaan aiheen ympärille syntynyt keskustelu on tärkeää.

”Finanssikriisistä on kymmenen vuotta eikä talous ole mitenkään merkittävästi elpynyt. Se kertoo siitä, että nimenomaan läntiset liberaalit demokratiat ei kykene uudistumaan. Talouskasvua ei tule ja silloin ihmiset kokevat epävarmuutta ja syntyy kaikenlaisia populistia liikkeitä. Läntinen kapitalismi ei kykene enää luomaan taloudellista turvallisuutta.”

Ronkainen nostaa kapitalismikeskustelun yhteyteen merkittäväksi asiaksi lähitulevaisuuden talouspolitiikan suuret haasteet sekä ratkaisut niihin. Erityisesti eriarvoisuus, ympäristökysymykset ja nollakasvun tila ovat Ronkaisen mukaan ongelmallisia läntisille liberaaleille demokratioille. Ronkainen näkee valtion aktiivisemman roolin yhtenä ratkaisuna ongelmille ja huomauttaa, että ongelma on myös mahdollinen Japanin viimeisten vuosikymmenten aikana kokemaan kehitykseen luisuminen. Japani on kehittynyt suhteellisen vakaasti, mutta on kuitenkin äärimmäinen yhteiskunta ja siellä puhutaan esimerkiksi menetetyistä sukupolvista.

”Japanin ymmärtäminen on tässä avain. Paljon puhutaan Kreikan tiestä tai Zimbabwen tiestä tai Venezuelan tiestä, mutta nää on kaikki populismia. Oikee ongelma on Japanin tie ja sen välttäminen. Erityisesti euroalue on Japanin tiellä, mutta myös Yhdysvallat on vaarassa liukua sille.”

Suomen talouspolitiikassa talouden pitkän ajan kasvunäkymät tai järjestelmän toiminta ja niistä keskusteleminen taitavat olla jääneet hieman sivurooliin, kun työmarkkinasyksy ja uuden hallituksen talouspolitiikan suunta ovat vieneet huomion. Ronkaisen mukaan Antti Rinteen hallituksen talouspolitiikan lähtökohdat ovat kiinnostavia verrattuna Juha Sipilän hallituksen lähtökohtiin, koska politiikan tekemisen tapa on muuttunut täysin, mutta tavoite on pysynyt tietyllä tapaa samana.

”Rinteen ja Sipilän hallitusten talouspolitiikkaa yhdistää se, että molemmilla tavoitteena on tasapainoinen budjetti. Rinteen hallituksen talouspolitiikkaa ei enää niinkään ohjaa kestävyysvajearviot, mutta silti perusviritys ja sen tavoite on hyvinkin sama. Työllisyysprosentiksi tavoitellaan 75 ja sen kautta tavoitellaan talouden tasapainoa.”, Ronkainen summaa.

Ronkainen huomauttaa, että tasapainoisen budjetin tavoite on johtanut poliittisesti hassuihin lopputuloksiin. Suomessa on vasemmistolaisin hallitus aikoihin, mutta keskustan vaatimuksesta hallitusohjelman mukaisesti veroja ei koroteta. Samaan aikaan valtion omaisuutta myydään reippaasti. Toisaalta jos työllisyyttä ei saada kasvatettua toivotulla tavalla, voidaan tehtyjä menolisäyspäätöksiä joutua perumaan. Ronkaisen mukaan tämä ei sovi sosiaalidemokraateille ja vasemmistoliitolle. Tuloksena voikin olla, että hallituksen vasemmistopuolueet vaativat tällaisessa tilanteessa veropaketin avaamista.

Ronkaisen mukaan työmarkkinoilla erityisesti ammattiyhdistysliike on voimantunnossaan. Vasemmistolainen hallitus ja edelleen mielessä olevat Sipilän hallituksen epämieluiset yhteiskuntasopimukset ja kikyt ovat nostaneet työmarkkinoiden hulinavalmiutta. Toisaalta työnantajapuolella on Ronkaisen mukaan myös tarve uhkua, mutta ei välttämättä samanlaisia lähtökohtia tavoitteidensa saavuttamiselle.

”En tuu ikinä uskomaan, että Rinteen hallitus luopuis sopimusjärjestelmästä ja siirtyis paikalliseen sopimiseen.  Ja tää postihommahan meni siinä mielessä hassusti, että kaivettiin naftaliinista joku Lauri Ihalainen ja Lasse Laatunen, joita sopimusyhteiskunnan vastustajat ei halua nähä. Ilmeisesti Medialiiton sopimuksen kaataminen johtui nimenomaan siitä, että ne ei halunnu eläkeläisten ratkaisua hyväksyä.  Siinä haluttiin jotenkin tälle sopimusyhteiskunnalle näyttää. Tilanne on uusi, kun on demaripääministeri ja työnantajat haluavat taas lopettamaan keskitetyt palkkaratkaisut.”

Postin kiista ei kuitenkaan loppunut työmarkkinajärjestöjen ratkaisuun vaan yltyi hallituskriisiksi. Viikon sisällä Ronkaisen haastattelusta erosi ensi kunta- ja omistajaohjausministeri Sirpa Paatero ja muutamaa päivää myöhemmin pääministeri Rinne hallituksensa kanssa. Keskusteluissa povataan parhaillaan uutta pääministeriä. Ronkainen vastaa sähköpostitse kysymykseen, kuinka Postikriisi johti Rinteen eroon. Hän huomauttaa, että keskustassa on ilmeisesti haluttu siirtää ay-taustainen pääministeri pois sen jälkeen, kun Rinne oli ottanut kantaa työntekijöiden puolesta. 

”Työmarkkinatilanne on Postin jälkeenkin erittäin tulehtunut ja ilmeisesti keskustassa pelättiin, että Rinteen hulinavalmius kasvaisi työmarkkinoiden mukana.”

Ronkainen lisää, että hallituspuolueiden, erityisesti sosiaalidemokraattien ja keskustan, välillä näkyy edelleen kaksijakoinen suhtautuminen työmarkkinatilanteeseen. Sdp on työntekijöiden puolella ja keskusta on työnantajien puolella. Tämä voi Ronkaisen mukaan myös johtaa uusiin konflikteihin eduskunnassa, jos keskustan ja demareiden yhteinen suunta alaspäin jatkuu gallupeissa.

Vaikka Ronkainen ihmettelee poliittisen keskustelun sävyjä ja kulttuurisotimista, hän kiittelee tieteellisen keskustelun laatua. Erityisesti tieteiden sisäinen keskustelu on Ronkaisen mukaan hyvää. Toisaalta Ronkainen toivoo enemmän keskustelua myös eri tieteenalojen ja erilaisten menetelmien välille. Hän reflektoi esimerkiksi taloustieteen ja poliittisen taloustieteen välistä eroja huomauttamalla, että siinä missä taloustiede lähtee enemmän matemaattisesta mallintamisesta, lähtee poliittinen taloustiede enemmän esimerkiksi historiallisesta, luokkasuhteisiin ja poliittisiin suhteisiin perustavasta analyysistä.

”Mun mielestä taloustiede ja poliittinen talous voi oppia toisiltaan paljonkin. Tärkeintä on suhtautua kaikkiin uusin ajatuksiin kunnioituksella. Nyt on vaikeat ajat edessä, joihin kellään ei ole mitään patenttiratkaisuja. Vanha konsensus, hegemonia ja järjestys hajoilevat.”

TEKSTI: Tom-Hernik Sirviö
KUVAT: Matias Kivipuro

Jatka keskustelua:

”Must tuntuu, että meillä on aikalailla sama tavote tässä, mut sit ne keinot eroo”

Kansanedustajat Elina Lepomäki ja Iiris Suomela haluavat puhua taloudesta ja esittävät puhuessaan koviakin väitteitä. Se, mihin väitteet perustuvat, jää kuitenkin kovin epäselväksi. 

Minkälaista on hyvä talouspolitiikka ja minkälaista yhteiskuntaa sen keinoin tulisi rakentaa?

Iiris Suomela: Tässä ajassa kansainvälinen ulottuvuus on oleellinen. Suomi on pieni avotalous ja vienti on meille tärkeää. Kauppasodat alkavat vaikuttaa Euroopassa ja Suomessakin, jolloin kansainvälisen ulottuvuuden mukana pitäminen on tärkeää. Kotimaan ulottuvuudessa pidän tärkeänä tavoitteena köyhyyden vähentämistä ja ilmastonmuutoksen torjumista. Kotimaan ulottuvuus tietenkin linkittyy kansainväliseen ulottuvuuteen. Kokonaisvaltaisen vakauden kannalta Euroopan unionin toimintakyvystä huolehtiminen on tärkeää erityisesti nyt, kun sen pitää nousta puolustamaan kansainvälistä järjestelmää.

Elina Lepomäki: Hyvän talouspolitiikan lähtökohta on se, että maksimoidaan ihmisten hyvinvointi annetuissa resurssirajoitteissa. Resurssirajoitteisiin kuuluu myös sellaiset niukkuushyödykkeet kuin puhdas ilma. Poliittisin päätöksin voidaan osin vaikuttaa siihen, missä raja tulee vastaan. Elintaso on hyvinvoinnin kannalta yksi tekijä ja julkinen talous itse asiassa hyvin pieni tekijä. Valtiontaloudella ei toivottavasti ole suoraan vaikutusta siihen, millainen ihmisen hyvinvointi on, mutta sen on oltava kunnossa, jotta hyvinvointivaltio voidaan rahoittaa.

IS: Köyhimmille suomalaisille julkisen sektorin kunnolla on tosi iso merkitys. Jos ihmiset joutuvat esimerkiksi elämään tulonsiirtojen varassa, on tärkeää, että julkinen talous on kunnossa.Muuten tulonsiirtoja ei välttämättä pystytä maksamaan siten kuin pitäisi Toisaalta tärkeää on, että tehdään oikeudenmukaisia päätöksiä julkisen rahankäytön suhteen. Köyhimpien hyvinvoinnissa näkyy nopeasti, jos tehdään huonoa ja kestämätöntä politiikkaa.

Elina Lepomäki totesitte Helsingin Sanomissa 15.3.2011, että lupaatte tehdä eduskunnassa tehdä kaikkenne julkisen sektorin karsimisen eteen. Taloustieteessä julkisen sektorin pieni koko ei kuitenkaan välttämättä ole merkityksellistä esimerkiksi talouskasvun suhteen. Miten näette julkisen sektorin koon, verotuksen ja talouden kehittymisen väliset vaikutussuhteet?

EL: Suomalainen maksaa hirveen mielellään veroja. Jos laitan euron tähän järjestelmään ja sillä saadaan enemmän hyvinvointia, niin mikäs siinä. Juttu on kuitenkin se, että jos laitat euron tähän meidän nykyiseen julkiseen sektoriin, menee siitä merkittävä osa keski -ja hyvätuloisille. Vain pieni osa menee esimerkiksi köyhien auttamiseen. Tää on se ongelma. Meillä tulonsiirroista jopa 70 prosenttia kohdistuu keski -ja hyvätuloisille. Eli keski -ja hyvätuloiset maksaa itse itselleen näitä tulonsiirtoja. Se on hölmöä, koska se on tehotonta ja luo kannustinloukkuja. Meidän julkisessa sektorissa on paljon tekijöitä, jotka ei oikein istu tähän maailmanaikaan eikä myöskään oikeudenmukaisuuskäsitykseen. Niihin pitäisi puuttua, jotta hyvinvointivaltion tosiasiallista tehtävää eli mahdollisuuksien tasa-arvon luomista pystyttäisiin toteuttamaan paremmin.

IS: Onks tossa 70 prosentissa myös eläkkeet mukana?

EL: Siinä on myös työeläkkeet mukana.

IS: Meidän työeläkejärjestelmä on musta valtava asia, josta ei riittävästi keskustella. Siinä on kyse ikäryhmien eikä tuloryhmien välisistä tulonsiirroista. Pitäisi kattoo tarkemmin, miten se toimii tuloryhmien välisen oikeudenmukaisuuden kannalta. Mut se että keskiluokka maksais itse itselleen niin näinhän se ei toimi suoranaisesti. Valtion kokoa olennaisempaa on se, miten rahaa käytetään. Julkisella sektorilla rahaa käytetään turhiin asioihin, kuten yritystukiin. Niistä pitää myös karsia. Toisaalta hyvinvointivaltiossa on piirteitä, joista ei voi karsia paljon menettämättä ihmisten mahdollisuuksia. Koulutus sosiaali -ja terveyspalvelut kuuluu sinne.

EL: Veroilla on kannustinvaikutukset. Esimerkiksi me molemmat suhtaudutaan varmaan positiivisesti hiilidioksiverotukseen. Haittaverojen tarkoitus on pienentää haittaa. Eli verotetaan hiilidioksidisisältöä, että saataisi sitä pienemmäksi. Suurin osa verotuksesta kuitenkin kohdistuu työhön ja riskinottoon. Se tarkoittaa, että me vähennetään myös niitä. Ja mitä enemmän me lisätään sinne kohdistuvaa verotusta, sitä enemmän me vähennetään työntekoa ja investointeja. Se on ongelma, koska mutkan kautta se vähentää meidän hyvinvointia. 

IS: Tää on toki se taloustieteen teoreettinen perusolettama, että verotus vähentää niitä hetkiä joissa ihminen valitsee tehdä lisää töitä.Suomessa on kuitenkin tehty empiirisiä kyselytutkimuksia, joissa verotus ei korostu kovin voimakkaasti. Sen sijaan muut käytännön asiat, kuten lasten hoito, elämäntilanne, harrastukset ja vapaa-aika, korostuvat. Empirian puolella tää verotus ei näy niin selvästi.

EL: Tutkimuksessa näkyy aika selvästi. Esimerkiksi STTK:n kyselytutkimuksessa 40 prosenttia ilmoitti vähentäneensä korkean rajaveroasteen takia työtunteja. Verotus heikentää työnteon kannustimia. Lisäksi verot vaikuttavat siihen, missä työpaikat syntyy. Jos mietitään esimerkiksi huipputuottavia töitä, niin niitä on Saksassa kaksi kertaa enemmän väestöön suhteutettuna kuin Suomessa.

EL: Tutkimuksessa näkyy aika selvästi. Esimerkiksi STTK:n kyselytutkimuksessa 40 prosenttia ilmoitti vähentäneensä korkean rajaveroasteen takia työtunteja. Verotus heikentää työnteon kannustimia. Lisäksi verot vaikuttavat siihen, missä työpaikat syntyy. Jos mietitään esimerkiksi huipputuottavia töitä, niin niitä on Saksassa kaksi kertaa enemmän väestöön suhteutettuna kuin Suomessa.

Onko mitään kivoja veroja?

IS: Haittaverot varmasti. Niitä kyllä myös vastustetaan. Yksi argumentti siihen vastukseen on pelko, että se osuu sinne keskiluokan kukkaroon. Keskiluokan kukkarolle palataan keskustelussa joka tapauksessa.

EL: Mä oon kehittänyt tämmösen mallin kun perustili, missä on useita eri ulottuvuuksia. Siinä on integroitu sosiaaliturva ja se mahdollistaa työn vaihtamisen työksi nykyistä helpommin ja supistaa vähän verokiilaa. Tällöin voi helpommin ostaa JA TARJOTA mikrotyötä. Tässä keskeinen tekijä on se, että se siirtää verotuksen ajankohtaa kulutukseen. Toisekseen se tuo henkisen pääoman ja aineellisen pääoman verotuksen samalle tasolle.

IS: Perustilimalli on kiinnostava ja hyvä. Kysymys kuitenkin on, miten turvataan riittävä rahoituspohja ikääntyvässä Suomessa. Korkeita palkkatuloja verotetaan paljon, koska se on luotettava, varma ja ennakoitava tapa rahoittaa hyvinvointivaltiota. Ideaalitilanteessa saataisi verotettua myös pääomaa yhtä tehokkaasti kuin työtä. Verovälttelyn ongelma on kuitenkin iso kysymys.

EL: Tää nimenomaan laskisi henkisen osaamisen verotusta pääomatuloverotuksen tasolle, mikä on ainoa kestävä tapa tulevaisuudessa. Meillä ei ole mitään syytä diskriminoida ihmistyötä ja osaamista.

IS: Ehdotatko, että jatkossa korkein työn verotuksen aste olisi kolmisenkymmentä prosenttia?

EL: Joo, pitkällä aikavälillä. Lyhyellä aikavälillä se ei ole realistista

Miten enemmän kulutuksen verottamiseen siirtyminen muuttaa verotuksen painopistettä, kun tulojen verotus on progressiivista ja kulutuksen verotus on usein regressiivistä?

IS: Ytimessä on, mitä kulutusta verotetaan ja millä tavalla. Silloin pitää tehdä empiirinen analyysi siitä, miten se vaikuttaa eri tuloluokissa. Esimerkiksi jos asetetaan hyvinkin yksinkertainen vero lentämiselle, se ei osu kaikista köyhimpiin, koska heillä ei ole varaa lentää. Arvonlisäverossa taas tulee ongelmia ja haasteita esiin. Toisaalta pitää miettiä onko nykyisen muotoinen arvonlisäveromalli oikea tapa verottaa ympäristöhaittoja tulevaisuudessa.

EL: Työn ja riskinoton verotuksen alentaminen lisäisi työntekoa ja investointeja. Vahvemmin kulutusverotukseen nojaavassa veromallissa tulisi pienituloisen ja työnsä jo tehneen ihmisen ostovoima säilyttää siirtymäajalla.

Ranska asetti äskettäin digitaaliyrityksille veron, joka on 3 prosenttia liikevaihdosta. Pitäisikö Suomen ottaa jokin tällainen vero käyttöön?

IS: Ei ole varmasti järkevin tapa tarttua asiaan erityisesti, kun Suomi on varsin pieni maa. Rohkaisevammalta tuntuu esimerkiksi Euroopan unionin toimet yksityisyyteen ja ylipäänsä tiedonhallintaan liittyen. Euroopan unionin tasolla on myös huolehdittava, että nämä yritykset kantaa edes sen normaalin heille kuuluvan verovastuun.

EL: Tällaisia verojahan Euroopan unionissa on pohdittu. Jos yksittäinen maa sellaisen veron tekee, VOI se OLLA helppoa kiertää. Kaikki vaihtoehdot pitää kartoittaa. Nämä jätit on varmaan varautunut siihen, että jonkinlainen ylimääräinen vero on tulossa. En ole pitkällä tähtäimellä hirveän huolissani, että saadaanko yhteisöveron kautta sitä tuottoa. Koska digitaaliset palvelut nimenomaan ajaa kustannuksia alaspäin, pitäisi pienemmälläkin ostovoimalla olla mahdollisuus ostaa sama palvelu tai vastaava hyvinvointi. Tällöin valtion tulonjakoa tarvitaan vähemmän.

Miten tuollainen ajattelu vastaa winner takes it all –talouteen, jossa yksittäiset toimijat pääsevät monopolin asemaan määrittelemään hintoja?

IS: Kaivataan aivan uudenlaista ajattelua. Historiallisesti tilannetta voidaan verrata aikaan, jolloin perinteisten luonnonvarojen hallinta uhkasi ajautua isojen jättien käsiin. Historiallisten verrokkien tuominen rinnalle auttaa varmasti käymään poliittista keskustelu tietynlaisen syvyyden näkökulmasta. Valmista vastausta nykytilanteeseen ei kuitenkaan ole.

EL: Tällaiset sosiaalisen median palvelut, jotka edellyttävät jonkinlaista verkostoa, kehittyvät helposti luonnollisen monopolin asemaan. Kilpailu ja uuden palvelun tuominen markkinoilla on vaikeaa erityisesti tilanteessa, jossa markkinat on jo otettu haltuun. Oikeusvaltion yksi keskeisimpiä tehtäviä on pitää huolta syrjimättömästä kilpailusta. Historia osoittaa, että monopolistiset vaiheet ovat oikeastaan aika lyhyitä ajanjaksoja.

IS: Pitää ainakin varmistaa, että yritykset noudattaa edes nykyistä lainsäädäntöä ja hoitaa nykyiset vastuunsa. Sanktioiden on oltava riittäviä, kun otetaan huomioon yritysten suuri koko.

Kuka on taloustieteellinen esikuvanne?

EL: Anders Chydenius. Hän formuloi paljon asioita, joista Adam Smith otti palkinnot ja oli myös yksilönvapauden,  uskonnonvapauden ja vapaan yhteiskunnan kannattaja.

IS: Jos miettii tätä vuosituhatta, niin Thomas Pikettyn herättämä keskustelu talouden pitkän aikavälin kehityksestä ja sen vaikutuksesta oikeudenmukaisuuteen, on esiin nostamisen arvoinen.

TEKSTI: Tom-Henrik Sirviö ja Ossi Tahvonen



Jatka keskustelua: