Avainsana-arkisto: Kirja-arvostelu

Ei pelkkää pöhinää

Kirja-arvostelu
Teksti: Eetu Mänttäri

The Infinite Game, Simon Sinek, Portfolio, 2019

Sain ystävältäni joululahjaksi Simon Sinekin kirjan The Infinite Game, jossa motivaatiopuhujanakin toimiva kirjailija esittää näkemyksensä siitä, miten moderneja suuryrityksiä johdetaan hänen mielestään aivan väärin. Mitä tällainen bisnesmaailman management-löpinä tekee näinkin arvostetun taloustieteellisen julkaisun kansien välissä? Ei hätää, en ole tekemässä Kapitaalista Kauppalehteä! Kirjan konsepti väärin johdetuista yrityksistä ja valtioista perustuu taloustieteilijöille tuttuun peliteoriaan, tai ainakin Sinekin popularisoimaan versioon siitä, ja yritysten pelikenttää tarkasteltaessa päästään jopa talousteorian äärelle.

Myönnettäköön kuitenkin, että suurin osa kirjan sivuista kuluu lukiessa sankaritarinoita visionäärisistä toimitusjohtajista, eikä kyseessä todellakaan ole taloustiedekirja. Huomasin itse kuitenkin keskittyväni Sinekin paikoin esittämiin havaintoihin modernista talousjärjestelmästä.

Tunnustan myös sen, että viimein kirjaan tartuttuani pelkäsin opuksen olevan vain yksi epäonnisen self-help-genren edustaja muiden joukossa (ks. Idiootit ympärilläni). En tosiaan tiennyt kirjasta saati kirjoittajasta juuri mitään, olin ainoastaan nähnyt kyseisen kaverin suositun TED-puheen, jossa käsiteltiin popularisoidun peliteorian kautta menestyviä ja vähemmän menestyviä strategioita mm. sodassa ja bisneksessä. Puhe oli sinänsä ihan mielekästä katseltavaa mutta ei herättänyt minussa suurta intohimoa lukea kokonaista kirjaa aiheesta.

Esipuheen luettuani tein pikaisen Google-haun kirjoittajasta. Sinekin kerrottiin olevan motivaatiopuhuja ja kirjailija, jonka aiemmat teokset vaikuttivat keskittyvän johtamisen dynamiikkaan ja luottamukseen. Siispä valmistauduin pöhinäntäyteiseen lukukokemukseen, jonka kosketuspinta talous- ja yhteiskuntatieteeseen rajoittuisi peliteorian soveltamiseen käytännössä.

Yllätykseni olikin suuri, kun kirjan ensimmäiset luvut luettuani törmäsin kärkevään kritiikkiin modernia kapitalismia kohtaan. Sinekin moitteiden terävin kärki osuu taloustieteilijöille ja tieteenalan opiskelijoille varmasti tuttuun ja osalle rakkaaseenkin kulttihahmoon: Milton Friedmaniin. Sinekin mukaan Friedmanin kapea, yksin osakkeenomistajille arvon tuottamiseen perustuva käsitys yrityksen roolista yhteiskunnassa on syypää modernin ”kvartaalitalouden” haittailmiöihin aina massiivisista henkilöstövähennyksistä osakekurssin vahvistamiseen osakkeiden takaisinostoilla. Näin kirja maalaa kuvaa Friedmanista Adam Smithin kehittämän kauniin, toimivan kapitalismin tuhoajana. Painavia väitöksiä.

Sinekin mielestä yrityksillä tulisikin olla Friedmanin doktriinin sijaan jokin suurempi tavoite, jonka edistämisellä kaikki liiketoiminta perustellaan. Tässä piilee kirjailijan erottelu äärellisen ja äärettömän ajattelun välillä. Päättymättömässä pelissä, kuten bisneksessä, äärelliset strategiat, kuten yksinomaan yrityksen tunnuslukujen tuijottaminen, kulujen armoton juustohöylääminen ja kirjanpitokikkailu lyhyen tähtäimen voiton maksimoimiseksi johtavat väistämättä ongelmiin, kuten pelon ilmapiiriin vallitsemiseen työpaikalla ja työntekijöiden moraalin liudentumiseen. Pidemmän tähtäimen, ideaalisesti rahallisen tuoton tai kasvun tavoittelun ulkopuolisiin arvoihin perustuvilla, strategioilla saadaan kirjailijan mielestä aikaan paljon parempaa jälkeä ympäristön, yhteiskunnan, kuluttajan ja yrityksen itsensäkin kannalta.

Ottamatta kantaa siihen, kuinka paljon Sinekin johtamat yleismaailmalliset päätelmät äärellisistä ja päättymättömistä peleistä pohjautuvat peliteorian varsinaisiin matemaattisiin tuloksiin, on kirjan konsepti varsin viihdyttävä. Täytyy kuitenkin myös muistaa, ettei kirjailija varsinaisesti ole taloustieteilijä, jolloin kovimpiin uusliberalismin ystäviin kuuluvien lukijoiden ilahdukseksi ainakin osa Friedmaniin kohdistuneista toruista voidaan laittaa taloustieteelle tyypillisten yksinkertaistettujen oletuksien liian kirjaimellisen tulkinnan piikkiin. Toisaalta, kuten Sinek mainitsee, oppeja kirjaimellisesti totuutena tulkitseva yhteiskunta on tuomittu toteuttamaan niitä, jolloin mahdollisten haittavaikutusten alkulähteeksi henkilöityy Friedman itse.

Sinekin ajatukset resonoivat hyvin nykyisessä ilmapiirissä. Yhä useamman mielestä kapitalismi ei enää tee sitä, mitä sen pitäisi, mutta järjestelmästä luopuminenkaan ei tunnu olevan vaihtoehto. Kirjailijan esittämien korjausehdotusten toteutuminen riippuu kuitenkin täysin yritysten johtoportaiden hyvästä tahdosta, eikä varsinaisia lainsäädännöllisiä tai poliittisia toimia, kannustimista puhumattakaan, juuri ehdoteta. Kapitalismi halutaan korjata toimitusjohtajien pään sisältä käsin. Tästä syystä kirjasta jääkin helposti jokseenkin muovinen maku suuhun: kapitalismikritiikkiä käärittynä kauniisti toimitusjohtajille tai, kirjailijan ehdottamin termein, Chief Vision Officereille myytävään pakettiin.

Lukija huomaakin helposti kirjan kohderyhmän muodostuvan lähinnä yritysmaailman isoista tekijöistä. Helsingin Sanomissa 12.1.2020 julkaistussa artikkelissa kerrotaan suomalaisesta bisneseliitistä – ja Mikael Jungnerista – koostuvan lukupiirin jäsenten lukevan vuosikymmenen alkajaisiksi juuri tämän kirjan. En kuitenkaan suosittele lukijalle kirjakerhon 1850 euron suuruisen vuosittaisen jäsenmaksun maksamista, sillä keskusteluseuraa kirjan teemojen tiimoilta löytynee valtiotieteellisestä tiedekunnasta riittämiin pienemmilläkin kustannuksilla.

Vaikka teos ajoittain syyllistyy siirappiseen taloustieteen popularisointiin ja bisneskirjoille tyypilliseen kymmenien sivujen mittaiseen rautalangasta vääntämiseen, on se vioistaan ja aavistuksen tekopyhästä pohjavireestään huolimatta ajattelua stimuloiva nide, joka tarkoittaa lähinnä pelkkää hyvää.

Plussat ja miinukset:
+ Viihdyttävä konsepti, joka perustuu taloustieteilijöille tuttuun peliteoriaan
+ Kirja toisinaan yllättää teemoillaan ja saa ajattelemaan
– Kirjassa esitetyt mielipiteet eivät aina tunnu kovin vahvasti perustelluilta
– Bisneskirjoille tyypillinen, sivujen mittainen rautalangasta vääntäminen
– Yrityspöhinä saattaa käydä raskaaksi akateemisimmille valtsikalaisille

Jatka keskustelua:

21 oppituntia yhteiskunnasta, tekoälystä ja nöyryydestä

Kirja-arvostelu
Teksti: Veikko Uusitalo


Yuval Noah Harari, 21 Lessons for the 21st Century, Jonathan Cape 2018 / 21 oppituntia maailman tilasta, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2018

Jos maailman tila ja tapahtumat saavat olosi hämmentyneeksi ja koet niiden olevan aivan liian monimutkaisia ymmärrettäväksi, olet täysin oikeilla jäljillä. Näin kirjoittaa israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari tuoreimmassa teoksessaan 21 oppituntia maailman tilasta.

Harari tunnetaan myös aikaisemmista kirjoistaan Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2014) sekä Homo Deus: Huomisen lyhyt historia (Bazar, 2016), joissa Harari käsittelee ihmiskunnan menneisyyttä ja tulevaisuutta. 21 oppituntia maailman tilasta sen sijaan paneutuu nykyhetken ongelmiin. Se koostuu 21 luvusta, joista jokainen käsittelee yhtä ajankohtaista teemaa, kuten terrorismia tai nationalismia.

Teoksessaan Harari jatkaa aiemmasta tuotannostaan tutulla viihdyttävällä ja helppolukuisella tyylillä. Kyseessä ei ole mikään teorioiden täyttämä oppikirja, vaan Harari käyttää mielenkiintoisia tosielämän esimerkkejä ilmiöitä tarkastellessaan. Parhaimmillaan teos tarjoaa uusia virkistäviä näkökulmia, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen. Esimerkiksi tekoälyn vallankumous ihmisiä vastaan on vanha elokuvistakin tuttu uhkakuva, jonka totuudenmukaisuuden Harari tyrmää teoksessaan. Hän toteaa tekoälyn todellisen uhan olevan paremminkin sen käyttö ihmisten harkitsemattomien tai pahojen tarkoitusperien toteuttamiseen.

Harari tarjoaa monin paikoin virkistävää näkemystä ihmisten käsityskyvyn ja ymmärryksen rajallisuudesta. Hän esimerkiksi toteaa, että tulevaisuudessa tekoäly luultavasti ymmärtää ihmistä paremmin kuin ihminen itse. Harari korostaa tietämättömyyden myöntämisen ja nöyryyden merkitystä, ja kritisoi esimerkiksi oman uskonnon tai valtion pitämistä muita parempana.

Teoksessa näkyvät kirjailijan tausta ja mielipiteet joissain luvuissa enemmän kuin toisissa. Maahanmuuttoa käsittelevässä luvussa Harari ei ota kantaa, mutta uskontoja käsitellessään hän kritisoi monien uskontojen toimintaa ja omistaa uskonnottomuudelle oman kappaleensa. Hararin tieteeseen perustuva maailmankuva näkyy selvästi teoksessa, samoin kuin hänen itämaisista uskonnoista omaksumansa näkemykset – hän esimerkiksi kertoo meditoivansa päivittäin vähintään kaksi tuntia.

Talous ei varsinaisesti ole teoksen pääteemoja, mutta työn muutokselle on omistettu luku, jossa käsitellään varsin tuttuja automatisoinnin ja tekoälyn kehityksen mahdollisia uhkia ja etuja työllisyyteen ja tulevaisuuden työnkuviin liittyen. Uskontoja käsittelevässä luvussaan Harari mainitsee taloustieteen todetessaan, että uskonnot eivät anna vastauksia käytännön kysymyksiin, kuten taloudenpitoon, vaan näissä kysymyksissä ihmiset kääntyvät tieteen pariin. Teoksessa käsitellään ihmisen rationaalisuutta ja sen puutetta, mikä on taloustieteessä tuttu teema. Myös ulkoisvaikutukset mainitaan Hararin pohtiessa, onko ympäristölle haitalliseen yhtiöön sijoittaminen varastamista.

Jotkut teoksen asiat ovat tuttuja jo Hararin Sapiens-teoksesta, ja välillä kirja tuntuu hieman toisteiselta. Esimerkiksi tekoälyn kehitystä ja sen seurauksia käsitellään teoksessa niin monessa kohtaa, että se jo hieman häiritsee. Ei jää epäselväksi, että Harari kokee aiheen tärkeäksi. Herää myös ajatus, onko teoksen aihe liian laaja ollakseen mielekäs – mihinkään aiheeseen ei ehditä erityisemmin syventyä. Toisaalta kirja antaa yleiskäsityksen hyvin monesta aiheesta.

21 oppituntia maailman tilasta ei tarjoa uutta tieteellistä tietoa, mikä ei olekaan sen tarkoitus. Sen sijaan se on viihdyttävä, mielenkiintoinen ja yleissivistävä teos varsin tärkeistä aiheista. Vaikka koko maailmaa ei voi ymmärtää, tämä teos on ainakin askel siihen suuntaan.

Jatka keskustelua: