KAPITAALI 3/2022 - NÄKÖKULMA

Syksy 2022 yhden opiskelijan silmin

Kolumni | Matti Mustonen

Ateriatuen sekasotkuista edustajistovaalien demokratialarppaukseen rikkinäisine vaalikoneineen – syksy 2022 on ollut opiskelijan näkökulmasta poliittisesti pettymysten täyteistä aikaa. Tässä kolumnissa käsittelen syksyn tapahtumia ja pyrin tuomaan esille laajemman kontekstin ateriatukipäätösten takana.

Tapahtumien kulun läpikäynnin voisi aloittaa mielivaltaisen varhaisesta vuosiluvusta ja käsitellä kaikki mahdolliset taustatekijät nykyiseen erityisesti läntistä maailmaa koettelevaan inflaatioon, mutta minä en ole oikea henkilö siihen eikä tämä kolumni ole
oikea paikka sille. Tuli pandemia. Tuli sota. Tuli inflaatio – hintojen nousu. Hinnat eivät kuitenkaan voi nousta, jos niitä säännellään, kuten suomalaisissa opiskelijaravintoloissa. Tämä aiheuttaa tietysti ongelman, sillä ruuan ja energian kallistuessa opiskelijaravintolat eivät voi itse nostaa lopputuotteen hintaa, vaan niiden täytyy joko leikata kustannuksista tai lopettaa toiminta. Opiskelijaravintolat ovatkin varmasti jo leikanneet opiskelijaruuan monipuolisuudesta – ainakin Unicafen ravintoloissa tuntuu olevan vaikeaa löytää muuta kuin papuja tai kalapuikkoja vastaavia seitieineksiä. Economicumin viereinen Hämäläis-Osakunnan Osakuntabaari taas on ollut jo pitkään tappiollinen, mutta toimintaa on päätetty silti jatkaa taustalla olevan säätiön kustannuksella.

Tätä taustaa vasten kuulostaa siis erinomaiselta uutinen aterian maksimihinnan nostosta, sillä sehän nimenomaan mahdollistaa markkinat asettamaan tasapainohinnan opiskelija-aterialle.
Tai näin ainakin olisi, jos korotus ei olisi naurettavan pieni, 50 senttiä. En ole ollenkaan vakuuttunut, että tämä on riittävä korotus, mutta se on ehkä toissijaista niin kauan kun opiskelijaravintolat pystyvät tuottamaan ruokaa opiskelijoille.

Ensisijaista opiskelijoille on aterian hinta. Opiskelija-aterian hintaa on jo pitkään alennettu siten, että Kela maksaa ravintoloille tietyn osuuden ateriasta opiskelijan puolesta. Tämä ateriatuki on nerokas keksintö useastakin syystä: se kannustaa syömään terveellistä opiskelijaruokaa, se helpottaa opiskelijoiden toimeentuloa ja etenkin viime aikoina se on kannustanut käymään kampuksella, vaikka edes syömässä kotihiireilyn sijaan. Sillä on siis positiivisia terveydellisiä, taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia opiskelijoiden elämään. Harva sosiaalietuus onnistuu näin erinomaisesti parantamaan suomalaisten elämää.

Nyt kuitenkin ateriatuen korotus on 25 senttiä, eli vain puolet aterian maksim hinnan noususta. Lisäksi tuen korotus tulee voimaan vasta tammikuun alussa. Inflaation seurauksena etenkin Helsingissä opiskelevat vähävaraiset opiskelijat ovat merkittävästi aiempaa tiukemmalla. Tämän taustalla on myös muiden Kelan etuuksien laatu: opintotuen indeksikorotus koskee vain opintorahaa eikä opintolainaa. Asumistuen korotukset eivät taas koske suurta osaa opiskelijoista, sillä korotus koskee vain kohtuullisten vuokramenojen kattoa, ei Kelan korvaamaa osuutta vuokrasta. Todennäköisesti ainoat asumistuen korotuksesta hyötyvät ovat kalliissa yksiöissä yksin asuvat opiskelijat, joista iso osa on muutenkin töissä vuokramenojen takia. Jos siis jotakin, niin ateriatuen korotuksen tulisi olla lopullista hintaa laskeva eikä nostava.

Miten tässä näin kävi? Ei ehkä enää tällä iällä pitäisi yllättyä, mutta taustalla ovat tietysti tutut klassikot: byrokratia, päätöstentekijöiden lyhytnäköisyys ja edunvalvonnan epäonnistuminen. Ensimmäiseen kahteen tavallisen
opiskelijan vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta opiskelijoiden edunvalvontaa ajavat opiskelijat itse, erityisesti ylioppilaskuntien kautta. Päätökset ylioppilaskunnassa tehdään
edustajistossa, johon valitaan vaaleilla kerran kahdessa vuodessa edaattorit. Odotin tämän syksyn edustajistovaaleilta tiukkoja debatteja, mielenkiintoisia vaalikampanjoita ja kaikkea muutakin ihanaa mitä vaalit tuovat mukanaan tällaiselle politiikkanörtille. Todellisuudessa ehdokkaat eivät juurikaan kampanjoineet eikä mitään debatteja tai vaalikamppailua eri listojen välillä oikeastaan ollut. Viimeinen niitti oli vaalikoneen rikkinäinen toiminta ja lopulta puuttuminen. Nykyaikana etenkin nuoret tekevät ehdokasvalinnan usein juuri vaalikoneen perusteella – ja miksi eivät tekisi, onhan vaalikone tehokas ja helppo tapa etsiä itselleen niin sopiva ehdokas kuin lista. Vaalikoneen ja vaalikampanjoiden puuttuminen tuntui
siltä, että osallistuu arpajaisiin eikä demokraattisiin vaaleihin.

Vaaleilla on kuitenkin väliä. Tämän syksyn opiskelija-ateriafiasko on
täydellinen esimerkki siitä, että kaikki yhteisöt tarvitsevat toimivaa edunvalvontaa. Etenkin sellaista edunvalvontaa, joka on vaalien kautta vastuussa yhteisölleen. Tänä syksynä edunvalvonta epäonnistui. Vaikka esimerkiksi HYY:n ja SYL:n kannanotot ovat
olleet järkeviä ja opiskelijoiden etujen mukaisia, ei niillä ole ollut mitään vaikutusta lopputulokseen, eikä sellaista edunvalvontaa voi pitää missään määrin onnistuneena.

Ehkä edunvalvonta olisi ollut ponnekkaampaa, jos opiskelijademokratia ei olisi niin surkeassa kunnossa.

Jatka keskustelua: