Teksti | Tuomas Heikkinen
Jos kuljetaan ajassa taaksepäin 15 tai 20 vuotta, näyttää Suomen poliittinen kenttä yllättävän erilaiselta. Vuosituhannen alussa suomalaisen politiikan keskeisin ongelma ei ollut niinkään kasvava polarisaatio, vaan sen täysi vastakohta: puolueet tuntuivat samanlaisilta – liian samanlaisilta. Kylmän sodan päättyminen ja ”historian loppu” 90-luvulla olivat saattaneet vasemmistoleirin kriisiin Suomessa ja muualla. Samalla perinteinen vasemmisto-oikeisto-vastakkainasettelu lieveni, kun sosiaalidemokraatit omaksuivat kasvavissa määrin markkinamyönteistä politiikkaa. Vaikutti siltä, että globalisoituvassa maailmassa ainoa hyväksyttävä politiikka oli EU-myönteistä ja sopivan markkinaliberaalia.
Valtapuolueiden lähentyminen 2000-luvulla voidaankin nähdä politiikan ”suurten kertomusten” kuolemana. Vaikka puolueiden välillä oli edelleen selviä ideologisia ja käytännön eroja, politiikkaa hallitsi yksi ja sama metakertomus – usko globalisaation, kansainvälisen yhteistyön ja markkinatalouden tuomiin hyötyihin. Monenlaiset hallitusyhdistelmät olivat mahdollisia, ja valtapuolueet olivat kaikki jossain määrin samaa mieltä politiikan isoista linjoista, kuten EU-yhteistyön mielekkyydestä.
Palataan kuitenkin nykyhetkeen, ja tilanne näyttää varsin erilaiselta. Polarisaatio on monien mittarien mukaan lisääntynyt, ja modernia politiikkaa repivät erimielisyydet niin arvo-, talous- kuin ilmastoasioista. Varsinkin talouspoliittiset jakolinjat ovat korostuneet viime kuukausina, kun puolueet ovat tarjonneet omia ratkaisujaan energiakriisiin ja valtion velkaantumiseen. Eduskuntavaalien tärkeimmäksi aiheeksi näyttääkin nousevan julkisen talouden sopeuttaminen. Jokainen puolue tuntuu hyväksyvän sopeutustoimien tarpeen, mutta keinoista vallitsee erimielisyyttä: Siinä missä kokoomuksen vaaliohjelma suosii mittavia leikkauksia, SDP laskee veronkorotusten ja talouskasvun varaan. Perussuomalaiset vaatii ilmastohaihattelun hylkäämistä, kun taas vasemmistoliitto verottaisi miljonäärejä. Ehkä suuret kertomukset eivät sittenkään kuolleet – ainakaan vielä.
Kapitaali perehtyi asiaan ja selvitti, minkälaista suurta kertomusta kukin puolue sepittää valtiontaloudesta. Tarkastelu rajattiin viimeaikaisten kyselyjen perusteella kuuteen kannatukseltaan suurimpaan puolueeseen – kokoomus, SDP, perussuomalaiset, keskusta, vasemmistoliitto ja vihreät. Artikkelin pääpaino on etenkin kolmen suurimman puolueen ohjelmissa.
Kokonaiskuva
Aloitetaan yleiskatsauksella puolueiden vaaliohjelmiin. Oheinen taulukko kuvaa puolueiden esittämiä sopeutustavoitteita seuraavalla vaalikaudelle. Luvut on saatu puolueiden vaaliohjelmista, nettisivuilta sekä muista virallisista tiedotteista. Koska on kyse puolueiden tuottamista arvioista, on etenkin kasvulukuihin suhtauduttava terveen kriittisesti.
Puolueiden sopeutustavoitteet vaalikaudelle 2023–2027, euroa
Yleisesti ottaen tasapaino voidaan palauttaa kolmella keinolla: menoja leikkaamalla, veroja korottamalla tai tuotantoa ja työllisyyttä vahvistamalla. Näistä kolmesta menoleikkaukset ovat selvästi Keskustan, Kokoomuksen ja Perussuomalaisten suosima keino. Leikkaukset eivät kohdistuisi täysin samoihin kohteisiin, vaan sopeutustoimissa heijastuvat myös puolueiden omat tavoitteet – säästöjä haetaan niin sosiaaliturvasta kuin kehitysavusta.
Sen sijaan SDP, Vasemmistoliitto ja Vihreät ovat pitkälti karttaneet suurempia leikkauksia – ainoana merkittävänä, joskin arvattavana poikkeuksena yritystukien vähentäminen. Vasemman laidan puolueiden sopeutustoimet perustuvat veroihin, mutta myös työllisyystoimet ovat tärkeässä roolissa. Jo nopea vilkaisu paljastaakin vaalikampanjan kaksi kilpailevaa narratiivia – saadaanko säästöt leikkauksista vai veroista ja kasvusta? Tarina ei kuitenkaan pääty tähän.
Kokoomus
”Tämän päivän velka on huomisen veronkorotus tai menoleikkaus”, totesi puheenjohtaja Petteri Orpo eduskunnalle tammikuussa. Kokoomuksen kertomus on selkeä: kasvua uhkaa holtiton velkaantuminen, eikä ahdingosta päästä kuin vyötä kiristämällä. Puolue on arvostellut valtion velkaantumista kovin sanoin – pyrkien itse profiloitumaan vastuullisen taloudenpidon puolueena. Kärkipuolueista kokoomus asettaakin kovimman sopeutustavoitteen: 6 miljardia euroa säästöjä seuraavan vaalikauden aikana.
Säästöt haetaan menoleikkauksista, sillä veronkorotukset kokoomus sulkee pois lähes kokonaan. Kokoomus tavoittelee merkittäviä säästöjä yritystukijärjestelmän uudistamisesta sekä julkisen hallinnon tehostamisesta. Puolueen esittämä ”indeksijarru” hillitsisi indeksisidonnaisten menojen automaattista kasvua ja toisi puolueen mukaan noin miljardin säästöt. Koulutuksen ja maanpuolustuksen indeksikorotuksiin ei kajottaisi, mutta etenkin työttömyysturvan indeksikorotuksia kokoomus pitää ongelmallisina.
Sosiaaliturva on suurin yksittäinen kohde leikkauslistalla. Jo aiemmin mainittu indeksijarru hidastaisi indeksisidonnaisten etuuksien kasvua, mutta myös suoria leikkauksia sosiaaliturvaan on odotettavissa: puolue pyrkii purkamaan kannustinloukkuja ja lisäämään työllisyyttä työttömyysturvaa uudistamalla. Kokoomus lyhentäisi ansiosidonnaisen työttömyysturvan kestoa 200 päivään sekä porrastaisi etuutta aikaisempaa jyrkemmin. Puolue tavoittelee myös säästöjä asumistuesta ja rajaisi tuen vain ”sitä eniten tarvitseville”.
Karkeasti ottaen leikkauslista sisältää siis kaksi osaa: sosiaaliturvan ja kaiken muun. Mutta siinä missä yritystukien karsiminen ja hallinnon tehostaminen on helppo myydä äänestäjälle, on sosiaaliturvan leikkaamisen poliittinen hinta korkea. Tai näin ainakin olettaisi: perinteisesti äänestäjän kuvittelisi reagoivan ankarasti etuuksien pienenemiseen. Siitä huolimatta kokoomuksen tiukka leikkausohjelma on nauttinut laajaa kansansuosiota, mikä heijastuu myös puolueen kannatusluvuissa.
Tilanne saattaa vaikuttaa hämmentävältä, mutta talouskuria vaativa kansanliike on historiallisena ilmiönä tuttu. Kokoomuksen ajama tarkan markan politiikka nousi keskeiseksi vaaliteemaksi myös vuoden 2015 eduskuntavaaleissa. Vastaavasti Yhdysvalloissa populistinen teekutsuliike vaati tiukkaa talouskuria ja hyvinvointivaltion alasajoa. Historia osoittaakin, etteivät leikkaukset aina ole poliittinen riippakivi. Kovalla talouspuheella puolue pystyy profiloitumaan vastuullisena taloudenhoitajana sekä vetoamaan velkaantumisesta huolestuneisiin äänestäjiin. Näin ollen leikkausten suosio riippuu pitkälti äänestäjien käsityksistä valtionvelasta. Jos kansa kaipaa kivuliaita mutta välttämättömiä päätöksiä, saattaa juuri kokoomus päästä valtionkassan taloudenhoitajaksi.
Sosiaalidemokraatit
Pääministeri Sanna Marinin mukaan vuoden 2008 finanssikriisin jälkeisiä virheitä ei tule toistaa. Kun olisi pitänyt elvyttää, budjetteja leikattiin – ja lopputuloksena oli vuosikymmen hidasta kasvua. Sosiaalidemokraattien kertomuksen pääosassa onkin ”vastuullinen sopeutus”: puolueen mukaan taloutta ei sovi vakauttaa vähäosaisilta leikkaamalta, vaan on panostettava työllisyystoimiin. Pääministeripuolue pyrkii 3,5–6 miljardin säästöihin seuraavalla vaalikaudella.
Sosiaalidemokraatit hakevat parin miljardin säästöjä verouudistuksista. Veronkorotukset kohdistuisivat suuriin omaisuuksiin ja pääomaan – esimerkiksi listaamattomien yhtiöiden osinkoverotusta aiotaan kiristää. Samalla veropohjaa laajennettaisiin rahoitustoimintaverolla, joka perustuu pankkien ja muiden rahoituslaitosten luomaan arvonlisään. Pääomaan ja varallisuuteen kohdistuvissa verouudistuksissa heijastuvat eittämättä myös tulonjaolliset tavoitteet; puolueen keskeisenä tavoitteena onkin verotuksen progressiivisuuden lisääminen.
Entä leikkaukset? Sosiaalidemokraateiltakin löytyy leikkaushalukkuutta, joskin vain hieman. Retoriikassaan puolue on luvannut suojella hyvinvointivaltiota, ja peruspalveluista leikkaamisen sijaan suurin osa sopeutustoimista kohdistuukin yritystukiin. Puolue aikoo leikata etenkin fossiilitaloudelle kohdistuvia yritystukia, minkä lisäksi säästöjä haetaan julkisen hallinnon tehostamisesta.
Yhteensä menovähennykset toisivat vain alle miljardin säästöissä. Leikkausten vähyys ei kuitenkaan ole erehdys tai unohdus – tässä piileekin sosiaalidemokraattien vaaliohjelman perusidea. Puolue on tehnyt selvän pesäeron leikkauksia vaativaan oppositioon painottamalla maltillista sopeutusta, jossa investointien vauhdittama talouskasvu palauttaa tasapainon. Työllisyystoimien lisäksi ennaltaehkäisevä politiikka on keskeisessä roolissa: esimerkiksi terveydenhuoltoon panostaminen voisi hillitä työkyvyttömyydestä ja mielenterveydestä koituvia pitkän aikavälin kustannuksia. Vastaavasti investoinnit koulutukseen tukisivat Suomen tuottavuutta pitkällä aikavälillä ja siten vahvistaisivat julkista taloutta.
Maltillinen sopeutus tarjoaa poliittisesti parhaan vaihtoehdon julkisen talouden epätasapainoon: työllisyyskasvuun panostamalla hallitus ei joudu valitsemaan kivuliaiden leikkauksien ja kivuliaiden veronkorotusten välillä. Kertomuksena maltillinen sopeutus onkin muita tarinoita selvästi optimistisempi, ja lupaukset vihreän siirtymän tuomista työpaikoista valavat uskoa tulevaisuuden kasvunäkymiin. Demareiden talousohjelma tarjoaakin varteenotettavan haasteen opposition vaihtoehdottomuuspoliitikalle, jossa talouskuri on vääjäämätöntä. Mutta mitä tapahtuu, jos kasvuennusteet eivät toteudukaan? Talousohjelma laskee työllisyyskehityksen varaan, ja konkreettisia sopeutustoimia on verrattain vähän. Lisäksi on muistettava, että työllisyystoimillakin on hintansa, eivätkä ne välttämättä rahoita itseään. Valtaan päästyään puolueella olisikin hurja lista lupauksia lunastettavaksi: miten panostaa koulutukseen, saavuttaa talouskasvua ja samalla tasapainottaa talous? Lista on pitkä, mutta monella äänestäjällä tuntuu olevan uskoa maltillisen sopeutuksen tulevaisuuteen.
Perussuomalaiset
Holtiton velkaantuminen uhkaa tulevaisuuden sukupolvia, ja tilanteeseen on puututtava äkkiä. Ensisilmäyksellä perussuomalaisten diagnoosi ei merkittävästi eroa kokoomuksen linjauksista, mutta tarinasta löytyy olennaisia vivahde-eroja. Tällä kertaa kertomuksen pääosassa ei ole vain nykyinen hallitus, vaan myös valtion kassaa tyhjentävä ilmastoaate. Puolue hakee säästöjä ”maailmanparantamiseen” ja maahanmuuttoon käytettävistä menoista.
Perussuomalaisten sopeutustoimia leimaa kuitenkin epämääräisyys ja tiedon puute. Puolue ei ole esittänyt tarkkaa leikkauslistaa, mutta yleisenä tavoitteena se pyrkisi 2–4 prosentin vuosittaisiin säästöihin kaikilla julkisen hallinnon aloilla. Säästötavoitteen toteutuminen merkitsisi jopa 1,6–3,2 miljardin leikkauksia vuodessa, mikä tekisi perussuomalaisten tasapainotusohjelmasta kaikkein kunnianhimoisimman. Samalla puolue ei kuitenkaan halua leikata peruspalveluista tai sosiaaliturvasta, mikä helposti herättää kysymyksen: mistä säästöt löydetään?
Ilmasto ja maahanmuutto ovat selvästi leikkaustoimien keskiössä. Perussuomalaisten mukaan suurin uhka valtiontaloudelle on yltiöpäinen ilmastopolitiikka, ja suuri uhka vaatii suuria toimenpiteitä: puolue esittää hiilineutraaliustavoitteen lykkäämistä, päästökaupan keskeyttämistä sekä ympäristöministeriön lakkauttamista. Vaaliohjelman mukaan maltillisempi ilmastopolitiikka mahdollistaisi perinteisen teollisuuden kehittämisen sekä laaja-alaisen talouskasvun.
Sopeutustoimet kohdistuisivat myös humanitaariseen maahanmuuttoon. Puolueen mukaan pakolaiskiintiön nollaaminen sekä vastaanotto- ja kotouttamiskuluista leikkaaminen toisi satojen miljoonien säästöt vuodessa. Näiden lisäksi leikkaustoimet kohdistuisivat etenkin kehitysyhteistyöhön; perussuomalaiset esittää huomattavia leikkauksia kehitysapuun, ja puolueen mukaan tukea ei pitäisi edes jakaa alijäämäisestä budjetista.
Perussuomalaisten sopeutussuunnitelma paljastaa sen erikoisen aseman Suomen poliittisessa kentässä. Viime aikoina puolue on arvostellut nykyisen hallituksen velkaantumista kovin sanoin, mikä estää puolueelta liian lepsun suhtautumisen talouden tasapainottamiseen. Toisaalta perussuomalaiset on perinteisesti pyrkinyt profiloitumaan tavallisten ihmisten puolueena, joka huolehtii niin eläkeläisistä kuin huono-osaisista. Tällöin Kokoomuksen ajaman laajan leikkauslistan toteuttaminen on poliittisesti kova pala nieltäväksi. Siispä puolue löytää itsensä mutkikkaasta retorisesta välimaastosta – selvästi demareista oikealla, mutta jatkuvassa jännitteessä Kokoomuksen leikkausinnon kanssa.
Välimaaston ongelma on se, että kilpailevien tavoitteiden (leikkaustalkoot ja hyvinvointivaltion suojelu) välillä tasapainottelu vaatii eräänlaisen budjetti-ihmeen. Puolue suhtautuu nihkeästi niin hyvinvointivaltion leikkauksiin kuin veronkorotuksiin, jolloin säästökohteita jää varsin vähän. Tällöin monien miljardien säästöt on haettava julkishallinnon tehostamisesta sekä perussuomalaisten jo esittämistä kohteista, eli kehitysavusta ja maahanmuutosta. Paremman tiedon puutteessa on kuitenkin hankala arvioida, riittävätkö nämä toimet – jätetään se tulevaisuuden näytettäväksi.
