Teksti | Onni Keskitalo
Itä-Rooman valtakunta, eli Bysantti, oli olemassa 300-luvulla tapahtuneesta Rooman imperiumin jakautumisesta vuoden 1453 osmaanivalloitukseen asti. Koko olemassaolonsa ajan Bysantti joutui varautumaan hyökkäyksiin niin idästä, pohjoisesta kuin lännestäkin. Tästä syystä tehokkaan armeijan ja sen kustannukset kattavan verojärjestelmän ylläpito oli valtakunnalle elintärkeää.
Eräs Itä-Rooman verojärjestelmän suurimmista ja pitkäaikaisimmista ongelmista oli se, että suurmaanomistajat pystyivät välttelemään veronmaksua. Ongelmaa pyrittiin korjaamaan 600- ja 700-luvuilla kehittämällä aikakauden edistynein maarekisteri ja verojen arviointijärjestelmä. Samalla luotiin thema-järjestelmä, jossa hallinto ja armeija hajautettiin sotilasalueittain.
Yksittäiset uudistukset eivät kuitenkaan onnistuneet tuomaan suurmaanomistajia lopullisesti tehokkaan verotuksen piiriin, vaan ongelma nousi esiin yhä uudelleen. Esimerkiksi 920-luvulla pienviljelijöillä oli luonnonkatastrofien vuoksi vaikeuksia veronmaksussa, joten suurmaanomistajat pyrkivät “auttamaan” pienviljelijöitä ostamalla heidän tilansa. Tällöin pienviljelijöistä tuli alustalaisia, ja verojen olisi pitänyt siirtyä suurmaanomistajien maksettavaksi. Maanomistajat pystyivät kuitenkin välttämään lähes kaikki verot olemalla provinssin hallinnon johdossa tai estämällä veronkerääjiä tulemasta heidän alueilleen.
Suurmaanomistajien omistusten laajeneminen aiheutti myös sotilaiden määrän vähentymisen. 900-luvulle tullessa sotilaiden palkkaamisen ja varustamisen kuluja oli siirretty keskushallinnolta thema-provinssien sotilasmaatiloille. Kun nämä tilat päätyivät suurmaanomistajien omistukseen, myös sotilaiden määrä väheni. Lopulta tämä kehitys pakotti valtion taas ottamaan vastuun sotilaan kuluista.
Keisarit suhtautuivat maanomistajien valtaan hyvin eri tavoin. Keisari Basileios II:sta (958-1025) pidetään yhtenä merkittävimmistä Bysantin keisareista varsinkin sotamenestyksen takia, mutta hän toteutti myös merkittäviä uudistuksia, jotka vähensivät suurmaanomistajien valtaa. Basileioksen allelengyon-laki velvoitti maanomistajat, kirkot ja luostarit maksamaan yhteisvastuullisesti ne verot, jotka jäivät kyläyhteisön maksukyvyttömiltä maksamatta.
Vahva ja itsenäinen Basileios II onnistui verouudistusten ja sotasaaliin avulla saamaan valtiontalouden kuntoon. Kaikki keisarit eivät kuitenkaan olleet yhtä päättäväisiä tai itsenäisiä: Basileioksen veli ja seuraaja Konstantinos VIII (1025-1028) ei ollut perehtynyt valtion asioiden hoitoon. Hän hallitsi vain kolme vuotta, mutta kerkesi tuhlata suuren osan Basileioksen säästämistä varoista lahjoihin ja suosionosoituksiin.
Konstantinoksen jälkeen valtaistuimella istunut Romanos III Argyros (1028- 1034) seurasi edeltäjänsä jalanjäljissä ja kalasteli suosiota myöntämällä lahjoja ja arvonimiä. Hän myös poisti allelengyon-lain maanomistajia miellyttääkseen. Romanos piti itseään sivistyneenä miehenä ja halusi olla Rooman filosofikeisareiden kaltainen. Hän haaveili myös valtakunnan laajentamisesta, mutta sotamenestys jäi vaatimattomaksi.
Keisarin suosio kärsi, ja hän sairastui alkuvuonna 1034. Romanos kuoli samana vuonna pääsiäisen aikoihin, ja epäilysten mukaan hänen vaimonsa Zoe murhautti hänet. Kuolema ei aiheuttanut minkäänlaista julkista reaktiota, ja vielä kuolinyönä Zoe vihittiin avioliittoon rakastajansa Mikaelin kanssa. Tämä oli kirkon sääntöjen vastaista, mutta patriarkka Aleksios saatiin suostuteltua 50 talentilla kultaa. Mikael nousi uudeksi keisariksi; juonitteluun perustuva vallanvaihdos ei ollut lainkaan harvinainen Bysantissa.
Lähteet:
Hohti, P. (2021). Bysantti – Tuhat draaman vuotta. WSOY.
