Ilmassa oli uudenlaista energiaa. Musiikkia osaamaton ei välttämättä tiedä milloin genre, bändi tai edes soitin vaihtuu. Mutta kyllä sen huomaa, kun aletaan soittamaan kovempaa. Ja siinä päärakennuksen valtaajat onnistuivatkin: he käänsivät protestiensa volyyminappulaa siihen kuuluisaan yhdenteentoista pykälään asti. Vaikka vaatimukset eivät pahemmin poikenneet aiemmasta linjasta – tukea opinnoissa jaksamiseen ja jyrkkä ei leikkauksille – oli tunnelmassa jotain uutta. Vanha levy saattoi edelleen soida, mutta tällä kertaa sen kuuli selvästi.
Oppilaitosten valtaukset päättivät hiljaiselon, johon opiskelijaliike on tuntunut viime aikoina vajonneen. Koronan jälkeisinä vuosina huoli opiskelijoiden jaksamisesta ja toimeentulosta vaikutti vain kasvavan, mutta konkreettiset toimet jäivät vähäisiksi. Tätä ihmetteli pari vuotta sitten SYL:n (Suomen ylioppilaskuntien liitto) puheenjohtaja Annika Nevanpää blogissaan “Laittakaa vauhti kiihtymään, opiskelijaliike!”. Häntä huolestutti opiskelijoiden apaattisuus: oliko aktivisteista tullut kilttejä lapsia, jotka – Otto von Bismarckin sanojen mukaan – eivät vaadi mitään, eivätkä saakaan mitään?
Nyt vauhtia tuntuu riittävän. Hallituksen kaavailemat leikkaukset ovat mobilisoineet opiskelijoita harvinaisen tehokkaasti, eikä liike ole tyssännyt valtausten päättymiseen. Syksyn saatossa kertynyttä energiaa kanavoituu muihinkin hankkeisiin, kuten palestiinalaisia tukeviin protesteihin.
Aktivismiin saatiin uutta puhtia – entä sitten? Kyynikko huomauttaa, että valtaajien saavutukset jäivät ohuiksi: rakennukset tyhjenivät, mutta leikkaukset toteutetaan. Konkretiaan keskittyvästä analyysistä unohtuu kuitenkin politiikan performatiivinen puoli. Valtaus, olipa kyseessä päärakennuksella telttailu tai tien tukkiminen, on performanssi – ja ihan hyvässä mielessä. Se on spektaakkeli, joka innostaa, kiinnostaa ja tuo vaatimukset esiin. Valtaukset olivat tässä mielessä menestyksiä, ja syksyn saatossa tapahtunut aktivoituminen on niiden ansiota. On turha tuomita niitä flopeiksi – ainakaan vielä.
Mutta mihin tämä kaikki johtaakaan? Valtaajan on vaikea päästä historiaa pakoon. Kaikenlaista opiskelijaliikehdintää peilataan väistämättä aiempaan opiskelijaradikalismiin – etenkin mytologiseen Vanhan valtaukseen. Vuosien 1968 ja 1990 mielenilmauksilla oli paitsi spektaakkeliarvoa, myös konkreettisia seurauksia – moniin vaatimuksiin vastattiin. Sen sijaan vuosina 2006, 2009 ja 2015 järjestetyt valtaukset eivät johtaneet suurempiin muutoksiin: uusi yliopistolaki säädettiin, ja koulutusleikkaukset ajettiin läpi. Mediahuomiota saatiin, mutta pidemmälle ei päästy.
Keskustelun herättely ei siis riitä; valtauksella ja sen generoimalla energialla täytyy olla jokin loppupiste. Mutta jos tärkeimpänä tavoitteena on vain herättää historiaa henkiin – jäljittelemällä entisajan opiskelijaradikaalien vallankumouksellista intoa ja estetiikkaa – jää se helposti pelkäksi näytökseksi. Spektaakkeliksi, joka nostetaan opiskelijaliikkeen historialliseen kaanoniin, esimerkkinä onnistuneesta performanssista. Saa nähdä, suosivatko nykyaktivistit tyyliä substanssin sijaan. Ensimmäinen näytös on joka tapauksessa ohi. Mitäköhän näemme toisessa?
