Asetelma on tuttu – nuori mies valmiina valloittamaan maailman, tai ainakin voittamaan Stanley Cupin. Hän on Verneri Miettinen, josta ei tullutkaan NHL-tähteä vaan taloustieteen konsultti Copenhagen Economicsille. Työskentelyä CE:llä käsittelemme toisessa jutussa käyttäen Yleisradiota koskevaa projektia esimerkkinä.
Reitti konsultiksi ei ole mennyt aivan sitä tavanomaisinta polkua pitkin. Matka alkaa Kokemäeltä, mutta Miettisen tie vie jo nuorena Lahteen, josta hän ponnistaa puoliammattilaisjääkiekkoilijaksi. Lahden Pelicansissa vietetyt vuodet eivät kuitenkaan tuo tarpeeksi nostetta, eikä puoliammattilaisena palkkakaan ole kovin hyvä. Jonnekin pitää siis hakea opiskelemaan, ja Miettinen hakee summanmutikassa Helsingin yliopiston taloustieteelle. Vastoin omia odotuksiaan, hän pääseekin sisään ja epäuskoisena soittaa yliopistolle kysyäkseen oliko valinnassa tehty jokin virhe – kyseisenä vuonna kun Helsingin yliopisto oli myöntänyt virheellisesti opintopaikkoja. Virhettä ei ole. Verneri Miettinen on saanut paikan Helsingin yliopiston taloustieteen ohjelmasta.
”Kävin sitten intin, ja sen jälkeen alkoi kauhea selvitys siitä, mitä se taloustiede edes on. Eihän mulla tyhmänä jääkiekkoilijana ollut mitään tietoa – varmaan jotain osakkeisiin liittyvää.”
Nuori jääkiekkoilija ei kuitenkaan unelmastaan kovin helpolla luovu, vaan ilmoittaa kotona, ettei hän mihinkään kouluun mene: ”Mustahan ei mitään pukumiestä tule”. Miettinen päättää lähteä Ouluun pelaamaan vuodeksi kiekkoa. Eräs ystävä kuitenkin suostuttelee hänet ottamaan myös opiskelupaikan vastaan. Oulussa Miettinen tulee sittenkin toisiin aatoksiin:
”Oulussa kalatehtaalla työskennellessäni tajusin, ettei tässä hommassa ollut vähääkään järkeä. Jääkiekosta oli kadonnut suurin ammattimaisuus ja aloin miettiä, että minulla saattaisi olla annettavaa ja saavutettavaa kaukalon ulkopuolellakin. Pitäisikö ehkä sittenkin miettiä tätä opiskelemista. Kävin sitten intin, ja sen jälkeen alkoi kauhea selvitys siitä, mitä se taloustiede edes on. Eihän mulla tyhmänä jääkiekkoilijana ollut mitään tietoa – varmaan jotain osakkeisiin liittyvää. Toki jossain vaiheessa kävi mielessä, pitäisikö mieluummin hakea kauppikseen, mutta mitä syvemmälle pääsin ja pidemmälle etenin, sitä makeempaa lopulta taloustieteestä tuli, ja sitä enemmän se alkoi tuntua omalta jutulta.”
Taloustieteessä kiehtoivat etenkin hienot ja voimakkaat konseptit: kontrafaktuaalit, intertemporaalinen valinta, vaihtoehtoiskustannukset, kysyntä ja tarjonta, tasapaino. Halu ymmärtää taloustiedettä paremmin syveni opintojen aikana; nälkä kasvoi syödessä. Lopputuloksena Miettinen päätyi käymään pahamaineisen RT:n eli maisteriohjelman tutkijalinjan.
Tutkijalinjasta hän kommentoi aforistin elkein: ”Rohkenen sanoa, että RT on ihan yhtä paha kuin sanotaan, mutta silti ehkä mainettaan parempi.”
Opinnoista Miettisen lempikursseja olivat Manuel Baguesin vetämä intensiivikurssi Applied Microeconometrics for PhD students sekä edesmenneen Tuomas Pekkarisen opettama Applied Microeconometrics 1. Molemmat opettivat taloustieteen metodeista paljon, ja olivat Miettisen mukaan silmiä avaavia, sillä ne opettivat ajattelemaan kriittisesti myös tutkimuksen metatasolla. Esimerkkinä Miettinen mainitsee tieteellisten julkaisujen merkitsevyysharhan, jossa neutraaleja “nollatuloksia” ei julkaista, vaan tilaa saavat nollahypoteesin hylkäävät tulokset. Tuloksia varten nollahypoteesi on voitu testata vaikka 100 000 kertaa, kunnes on saatu sopiva p-arvo.
Tutkijalinjalle menijöille Miettinen suosittelee etenkin matematiikan opintojen käymistä, sillä opinnot ovat teknisiä ja haastavia: ”Joka ainoa matematiikan parissa käytetty tunti palkitaan loppujen lopuksi.” Yhdessä opintojen tekemistä ei myöskään kannata kaihtaa, etenkään RT:llä. Ryhmässä opiskelu kehittää omaa ajattelua ja pakottaa opettelemaan omien argumenttien ymmärrettävää selittämistä. Tämä silläkin uhalla, että ryhmässä työskentely ei aina ole se kaikista tehokkain tapa tehdä tehtäviä keskustelun vääjäämättä ajautuessa aina silloin tällöin opintojen sijasta lounaan suuntaan. Toisin kuin koulussa opitaan, ehkä kaikessa ei kuitenkaan ole kyse tehokkuuden maksimoinnista.
