Aluksi
Syyskuun 2008 rahoitusmarkkinakriisi ja sitä seurannut hitaan kasvun vuosikymmen ovat herättäneet laaja-alaista kiinnostusta talouden tutkimusta kohtaan. Kuten tunnettua, on uusklassista taloustiedettä syytetty kykenemättömyydestä ennakoida rahoitusmarkkinakriisin puhkeamista. Lieneekin ymmärrettävää, miksi aiemmin marginaalisina pidetyt, harvalukuisten tutkijajoukkojen ylläpitämät tutkimusperinteet, kuten jälkikeynesiläisyys, itävaltalaisen koulukunnan taloustiede sekä marxilaisuus ovat herättäneet laajamittaista kiinnostusta niin taloustieteen kuin muidenkin yhteiskuntatieteiden harjoittajien riveissä. Jopa taloustieteen periferiassa[i], Suomessa, on kuluneen vuosikymmenen aikana siinnyt lähtötasoonsa verrattuna runsasta kiinnostusta marxilaiseen taloustutkimukseen.
Kuten taloustieteessä yleensäkin, on marxilaisen taloustutkimuksen painopiste siirtynyt kohti empiriaa. Syyt tähän siirtymään lienevät kahtalaiset. Yhtäältä kyse on ollut tilastojen saatavuuden sekä tilastollisten menetelmien käytön helpottumisesta. Toisaalta vuoden 2008 kriisi jälkiseuraamuksineen oli niin vakava, että halu sen selittämiseen — ja tulevien kriisien ennakointiin — on lisännyt tarvetta tiiviisti empiriaan kiinnittyneiden selitysmallien kehitykseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö merkittävää empiiristä taloustutkimusta olisi tehty marxilaisten tutkijoiden keskuudessa aiemminkin.
Käsillä olevalla artikkelilla on kaksi tavoitetta. Ensinnäkin sen tarkoituksena on tutustuttaa lukija marxilaisen taloustutkimuksen peruskäsitteeseen, työarvoon, sekä sen oppihistorialliseen viitekehykseen. Toiseksi artikkelin tavoitteena on esitellä joitakin merkittäviä esimerkkejä sekä viimeaikaisesta että historiallisemmasta marxilaisesta tutkimuksesta. Artikkeli ei missään nimessä tiivistä koko marxilaisen talousempirian laajaa kirjoa, eikä pyri täsmällisen ensyklopediseen esitystapaan. Toivon sen kuitenkin herättävän kiinnostusta marxilaisen teoriaperinteen varaan rakentuvaa tutkimusta kohtaan ja lisäämään ymmärrystä sen tuottamista mahdollisuuksista.
Marxilaisuus taloustieteen teoriaperinteessä
Marxilaisuus, kuten keynesiläisyys, on tutkimusperinne, jotka nojaavat hyvin vahvasti oppi-isäänsä, Karl Marxiin. Perinne eroaa tässä mielessä uusklassisesta tutkimusperinteestä, jota ei samalla tavalla voida palauttaa tiettyyn yksittäiseen suurnimeen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että marxilaisen perinteen alku voitaisiin palauttaa yksin Marxiin. Kuten hänen pääteoksensa, Pääoman, saksankielinen alaotsake Kritik der politischen Ökonomie (suom. Poliittisen talouden arvostelua) paljastaa, tarkoitti Marx teoksensa tuolloisen poliittisen talouden arvosteluksi. Tässä merkityksessä Marx asettuu samalle jatkumolle James Steuartin, François Quesnayn, Adam Smithin, David Ricardon, ja J. S. Millin kaltaisten nimien kanssa.
Jos nykyisen taloustieteen oppihistoria on jaettavissa kahtia klassiseen ja uusklassiseen, sijoittuu marxilaisuus tukevasti näistä ensimmäiseen. Tämä, yhdessä marxilaisuuden poliittisen ulottuvuuden kanssa on vaikuttanut kielteisesti sen vastaanottoon. Kun Marxin aisapari Friedrich Engels viimein julkaisi Pääoman 3. osan vuonna 1894, oli klassinen poliittinen talous alkanut jo väistyä yliopistoista uuden, Léon Walras’n, Stanley Jevonsin ja Alfred Marshallin kaltaisten nimien kehittämän marginalistisen tai uusklassisen perinteen tieltä.[ii]
Marxilaisuuden, kuten muunkin klassisen poliittisen talouden teoriaperinteen ja uusklassismin epistemologis-metodologisena erona on suhde yksilöön. Siinä missä uusklassisessa perinteessä eri talouden yksiköitä, oli kyse sitten yhtiöistä, työllisistä tai kuluttajista, lähestytään yleisesti edustavan yksilön käsitteen välityksellä. Laajempia yhteenliittymiä ja kokonaisuuksia käsitellään usein näiden yksilöiden pyrkimysten, mieltymysten sekä toiminnan summana.
Tässä merkityksessä uusklassista tutkimusperinnettä kuvaavat hyvin käsitteet metodologinen individualismi ja mikroperustaisuus. Marxilaisessa tutkimusperineessä metodologisen individualismin soveltaminen ei ole yhtä yleistä. Perinteen tutkimusote on sen sijaan mesoperustainen — taloudellisen toiminnan lopputuloksia ei voida palauttaa yksilöihin, sillä ne ovat seurausta yksilöiden ja heidän yhteenliittymiensä välisestä vuorovaikutuksesta, jolla voi olla ei-tarkoituksenmukaisia, emergenttejä seuraamuksia.[iii]
Vaikka marxilaisuus ei ole koskaan juurtunut taloustieteen valtavirtaan, on se vaikuttanut mm. jälkikeynesiläisessä tutkimusperinteessä varsinkin Joan Robinsonin ja Michał Kaleckin sekä Luigi Pasinettin ajattelussa ja työssä.
Merkittävinä marxilaisina nykytaloustieteilijöinä voidaan pitää Anwar Shaikhia, Fred Moseleyta sekä Andrew Klimania, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että nykyisen marxilaisen taloustutkimuksen painopiste on siirtynyt Euroopasta Yhdysvaltoihin. Annetun tutkijakolmikon teokset Capitalism (2016), Money and Totality (2015) sekä Failure of Capitalist Production (2012) ovat merkittäviä panoksia niin teoreettisen kuin empiirisen marxilaisen taloustutkimuksen saralla.
Muita, nuoremman polven nykyempiirikkoja ovat mm. Deepankar Basu, Panayiotis Manolakos, Andrea Vaona sekä Ivan Trofimov, jotka ovat soveltaneet paneeliregressioita keskeisen, pääoman tuottoa mittaavan voiton suhdeluvun analyysiin keskeisissä teollisuusmaissa.[iv]
Empiria on kuulunut olennaisena osana marxilaisuuteen sen ensimetreiltä lähtien. Jo Marx pyrki soveltamaan Pääomassa Engelsiltä ”tiskin alta” saamiaan tilastoja ja kirjanpitotietoja, joiden perusteella hän arvioi manchesteriläisen kutomoteollisuuden kannattavuutta.[v] Marxin tavoitteena oli muutoinkin osoittaa teoriansa empiirisesti paikkansapitäväksi niissä puitteissa, jotka 1850–60-lukujen brittiläiset tilastot mahdollistivat. Marxin voidaan katsoa vaikuttaneen myös sittemmin Wassily Leontiefin edelleen kehittämään panos-tuotosanalyysiin Pääoman 2. osassa julkaistujen, tavaran, arvon ja rahan kiertoa taloudessa kuvaavien uusintamistaulujensa avulla. Näihin tauluihin Marx oli saanut innoitusta edelleen Quesnayn tableau économique’sta.
Marxilainen taloustutkimus on 1980-luvulta alkaen siirtynyt kohti aiempaa probabilistisempia malleja. Tästä voidaan mainita tilastollisen mekaniikan piiristä voimallisia analogioita talouteen vetänyt Emmanuel Farjounin ja Moshe Machoverin Laws of Chaos (1983), joka on toiminut pontimena laajemminkin fysiikan puolelta mm. tulonjakoon sekä rahan kiertokulkuun virikkeitä ammentaneelle tutkimusperinteelle, jonka edustajiksi voidaan mainita Adrian Draculescu, Victor M. Yakovenko sekä Ian P. Wright.
Työarvoteoria ja empiria
Yksi keskeisimmistä marxilaisen taloustutkimuksen opeista on työarvoteoria. Tämän opin mukaan hyödykkeiden, marxilaisessa perinteessä tavaroiden, arvo määräytyy niiden valmistamiseksi tarvitun yhteiskunnallisen keskimääräistyöajan perusteella. Yhteiskunnallinen keskimääräistyöaika puolestaan määräytyy kulloisenkin kilpailun, sovellettujen tuotantotekniikoiden, työvoiman taitotason, materiaalien laadun jne. nojalla. Työarvoteorian mukaan tuotannossa syntyvä arvonlisäys perustuu siis ”elävään” ihmistyöhön, eikä tuotannossa käytetty pääoma näin ollen osallistu niinkään arvonlisäykseen kuin tuotosten arvonmuodostukseen — tuotannossa käytetyn pääoman arvo siirtyy kyllä hyödykkeiden arvoon, mutta tuotannossa tapahtuvan arvonlisäyksen on aina perustuttava uuteen tuotannossa tehtävään ihmistyöhön.
Marx peri annetun opin perusteet Smithiltä ja Ricardolta, jotka olivat olettaneet hyödykkeiden arvojen ja hintojen edelleen kohtaavan miltei yksi-yhteen-periaatteella. Ricardo päätteli pääteoksessaan Principles of Political Economy and Taxation (1817) hyödykkeiden hintojen ja arvojen vastaavan toisiaan markkinoilla noin 93 prosentin tarkkuudella. Työarvoteorian ongelmaksi tunnustettiin jo Marxin aikana se, että tavaroiden hintojen ja sitä myöten yhtiöiden voittojen oletettiin tasoittuvan markkinoilla kohti keskiarvojaan.[vi] Marx näkikin Pääoman 3. osassa vaivaa selittääkseen, miten työarvoteoria saattoi päteä huolimatta siitä, että yksittäisten hyödykkeiden hinnat saattoivat poiketa niiden arvoista huomattavastikin.
Marxin ratkaisu ongelmaan oli kehittää nk. kahden aggregaattitasapainon teoria, jonka mukaan hyödykkeiden hinnat ja (työ)arvot kohtaavat koko talouden tasolla siten, että yksittäisten hinnanylitysten ja -alitusten on suhteessa hyödykkeiden arvoihin tasapainotettava toisensa. Koska tämä ratkaisu ei kuitenkaan ole mahdollistanut yksittäisten hyödykkeiden arvo-hintasuhteiden täsmällistä määrittämistä, on se antanut pontta yli vuosisataiselle kiistalle ns. transformaatio-ongelmasta, joka tiivistyy kysymykseen tästä, jo Marxin määrittämästä yksittäishyödykkeiden hintojen määrittämisongelmasta.[vii]
Empiirisesti kiinnostavan tästä transformaatio-ongelmasta on tehnyt se, että yksittäisten tuotannonalojen vuosituotosten hintojen luonnolliset logaritmit tapaavat vastata niillä tehtyjen vuosityöaikojen luonnollisia logaritmeja.[viii] Toisin sanoen alat, joilla on tehty suhteessa keskimääräistä enemmän työtunteja, ovat samalla aloja, joiden tuotoksen suhteellinen rahallinen arvo on keskiarvoa korkeammalla. Toimialoittaisten työaikojen ja tuotosten hintojen voimakas yhteisvaihtelu tarkoittaa samalla, etteivät toimialoittaiset voittoasteet tapaa tasoittua keskenään.[ix] Se tarkoittaa samalla sitä, että toimialat, joiden pääoma–työvoimasuhteet ovat keskimääräistä korkeammat, ovat aloja, joiden keskimääräinen kannattavuus on keskiarvoa alempi (ja toisin päin).
Edellä esitettyyn tuloksiin perustuvat näkemykset ovat toistaiseksi varsin tuoreita myös marxilaisessa empiriaperinteessä. Niiden seuraamukset ovat lukuisat. Ensinnäkin ne vaikuttavat implikoivan, että Marxin Pääoman 3. osassa esittämän ”heikon” työarvoteorian sijaan empiirisesti paikkansapitävämmäksi voi osoittautua sen ”vahva”, Smithiltä ja Ricardolta periytyvä versio. Toiseksi tulokset vaikuttavat viittaavan siihen, että hyödykkeiden hinnat sekä pääomien tuottoasteet eivät tasoitu markkinoilla niin jouhevasti kuin Marx pääteoksessaan oletti (aikaansa seuraten).
Toisin sanoen yhtiöt pyrkivät tietyillä toimialoilla siihen, että niiden käyttämät tuotantotekniikat, pääoma, palkattu työvoima sekä sen palkat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Yksittäisten toimialojen välillä vaikuttaa taas siltä, etteivät pääomat hakeudu kannattamattomammilta aloilta kannattavammille niin jouhevasti kuin sen paremmin uusklassisessa kuin marxilaisessa taloustutkimuksessa pääsääntöisesti oletetaan. Tämä tuntuu viittaavan siihen, että sijoittajat ”tyytyvät” toisilla aloilla keskimääräistä tai parhaiten tuottavia aloja matalampiin osinkoihin ja korkoihin. Näin ollen toimialoittaiset kannattavuus- sekä kasvuerot voivat olla luonteeltaan pitkäaikaisia ja vain vaivoin tasoittuvia.
Lopuksi
Käsillä olevan artikkelin tarkoituksena on ollut luoda lyhyt, valikoiva katsaus marxilaisen taloustutkimuksen perinteeseen suhteessa niin taloustieteeseen kuin siihen empiiriseen tutkimukseen, jota marxilaisen perinteen puitteissa on niin historiallisesti kuin nykyisin harjoitettu. Käsittelemättä on jäänyt huomattava joukko tutkimusaiheita niin maailmankaupasta, kasvusta kuin rahoitus- ja työmarkkinoista aina tuotannon kasvun synnyttämiin ilmasto- ja ympäristöongelmiin. Marxilainen tutkimusperinne on elänyt hiljaiseloa uusklassisen ja jälkikeynesiläisen tutkimusperinteen varjossa läpi historiansa, ei yksin Neuvostoliiton kaatumisesta (1991) alkaen.
Vuoden 2008 rahoitusmarkkinakriisi on kuitenkin innostanut niin vanhemman kuin nuoremman polven tutkijoita tarttumaan niin Pääomaan kuin muihinkin tutkimusperinteen klassikoihin ja edistämään empiiristä marxilaista taloustutkimusta ympäri maailman. Tämän ”renessanssin” vaikutuksia ja pitkäaikaisuutta on toistaiseksi aikaista arvioida. Lienee kuitenkin perusteltua esittää, että marxilaisella tutkimusperinteellä on paljon annettavaa talouden ymmärtämiseen varsinkin aikana, jolloin aiempaa empiirisempi tutkimusote on ottanut sijaa talouden tutkimuksessa laajemminkin.
TEKSTI: Saska Heino
Kirjoittaja on talous- ja sosiaalihistorian jatko-opiskelija, joka valmistelee väitöstä yhtiöiden kannattavuuden, voitonjaon ja tuloerojen suhteesta Suomessa 1960-luvulta 1990–2000-lukujen taitteeseen
Lähteet:
Deepankar Basu ja Panayiotis T. Manolakos, Is There a Tendency for the Rate of Profit to Fall? Econometric Evidence from the U.S. Economy, 1948–2007. Review of Radical Political Economics 1/2013 (45), 76–95
W. Paul Cockshott ja Allin Cottrell, A note on the organic composition of capital and profit rates. Cambridge Journal of Economics 5/2003 (27), 749–754
Ivan Trofimov, Profit rates in developed capitalist economies: A time series investigation. PSL Quarterly Review 2/2017 (70), 85–128
Andrea Vaona, Profit rate dynamics, income distribution, structural and technical change in Denmark, Finland and Italy. Structural Change and Economic Dynamics 3/2011 (22), 247–268
Heikkinen, Sakari, Heinonen, Visa, Kuusterä, Antti ja Pekkarinen, Jukka (2000), The History of Finnish Economic Thought 1809–1917. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918, 17a. Societas Scientiarum Fennica, Tammisaari
Marx, Karl (1980), Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova [1894]
Shaikh, Anwar (1984), The Transformation from Marx to Sraffa. Artikkeli teoksessa Ricardo, Marx, Sraffa. Toim. Ernest Mandel ja Alan Freeman. Verso, Lontoo, 43–84
Shaikh, Anwar (2016), Capitalism. Competition, Conflict, Crisis. Oxford University Press, New York
VIITTEET:
[i]Heikkinen et al. 2000, 13.
[ii]Historian ensimmäinen taloustieteen oppituoli perustettiin Cambridgen yliopistoon niinkin hiljattain kuin 1885. Sen ensimmäistä professuuria piti juuri Alfred Marshall.
[iii]Shaikh 2016, 8.
[iv]Basu ja Manolakos 2012, Vaona 2011, Trofimov 2017.
[v]Friedrich Engels oli barmenilaisen tekstiilitehtaanomistaja Friederich Engelsin poika ja työskenteli Engels & Ermen -yhtiön palveluksessa.
[vi]Marx olettaa yksinkertaisuuden vuoksi vielä Pääoman 1. ja 2. osassa, että hyödykkeiden arvot ja hinnat vastaavat toisiaan täysimääräisesti. Marx kirjoittaa pääoman tuottoa mittaavan voiton suhdeluvun yhtälöön p’ = m/C = m/(c + v), jossa m = lisäarvo (arvonlisäys – työvoiman arvo) ja C = c + v on pysyvän (tai kiinteän) pääoman ja vaihtelevan pääoman eli työvoiman arvo.
[vii]Ensimmäisiä transformaatio-ongelman esittäneitä taloustieteilijöitä ovat olleet Eugen von Böhm-Bawerk ja Ladislaus Bortkiewicz. Ratkaisunsa ongelmaan ovat esittäneet muiden muassa Ted McGlone ja Fred Moseley.
[viii]Shaikh 1984. Shaikh on havainnut vapausasteille sovitettujen korrelaatiokerrointen neliöiden (R2) olevan järjestäen luokkaa 0,9.[ix]Cockshott ja Cottrell 2003, 749.
