Pääkirjoitus | Teksti: Eino Haajanen
Käsi pystyyn, jos olet lukenut kyllästymiseen saakka mielipiteitä koronasta, käsienpesusta ja kasvomaskeista. Turnausväsymystä ilmassa? Et varmasti ole yksin.
Tässä kuitenkin yksi ajatus vielä jonon jatkoksi.
Toivon, että kun kerran olemme oppineet tartuntatautitavoille, kaikista suojauksista ei päästettäisi irti heti kun pandemia alkaa hellittää. Tai välttämättä sen jälkeenkään.
En halua esiintyä virologina tai kertoa poppamiehenä, miten kulkutaudeilta tulee suojautua. Pohdintani on tapakulttuurillinen: jääkö tänä vuonna opittu suojautumiskulttuuri eloon pandemian jälkeen vai unohtuuko se?
Olisi ehkä vähän noloa paasata näistä asioista sinänsä. Tässä vaiheessa monelle on selvää, että kasvomaskeista on hyötyä koronaviruksen torjunnassa. Maskiaihe tuo muutenkin mieleen muutaman viikon takaisen jupakan sekä kevään hämyisen viestintästrategian. Käsiäkin osaamme pestä, ainakin teoriassa. Siksi ajatukseni on ennen kaikkea tavoissa.
On selvää, että maskien käyttö tulee jossain vaiheessa vähenemään tai loppumaan kokonaan. Suojusten ei pidäkään olla kaikkien arkipäivää puhdasilmaisessa ja pandemiattomassa Suomessa – kyseessä on poikkeusajan keino. Ajatus jonkinlaisesta tavan säilymisestä silti pyörii mielessä.
Käyttäisitkö itse maskia, jos sinun pitäisi flunssaisena hakea ruokaa lähikaupasta ja suojaisit siten muita tartunnalta? Vai pärskisitkö hihaan ja ilmaan kuten aina ennenkin?
Vastaus olisi tietenkin helppo nykytilanteessa: en menisi kauppaan ollenkaan. Arjessa ennen pandemiaa tämä ei kuitenkaan olisi ollut juuri vaihtoehtona. Kauppaan olisi aika moni mennyt joka tapauksessa. Ja maski naamalla olisi varmasti saanut outoja katseita osakseen. Sekään ei siis olisi ollut vaihtoehto.
Olisiko maskeista oikeasti merkittävää hyötyä pandemian jälkeisessä ajassa? Arkijärki sanoo, että pisarat jäävät maskiin paremmin kuin hihaan. Toisaalta tavallisten infektiotautien ehkäisemiseksi suusuojuksia ei ole tarvittu aikaisemminkaan. Kaikki eivät muutenkaan voi käyttää maskia.
Kysymys onkin kulttuurillinen ja tunneperäinen. Nykyään tulee tukala olo, jos kirjastossa joku niistää ja röhii kovaäänisesti. Tunne on vahvempi kuin aikana ennen koronaa. Vaikka jatkossa oireet johtuisivat kausiflunssasta, olisiko sosiaalisesti hyväksyttyä tulla edes lieväoireisena luentosaliin? Toisaalta mistä tietää, ettei kyse ole lieväoireisesta tai orastavasta influenssasta?
Miten sinä reagoit jatkossa, jos joku aivastelee bussissa?
Rahtunen realismia tähän väliin.
Pandemia väistyy aikanaan. Jatkossakin vessoissa pestään kädet huolimattomasti, sormet nuollaan hot wingsien jälkeen ja karaokemikrofonit kostutetaan kaljanmakuisilla huulilla.
Huolellinen käsihygienia, hihaan yskäisy ja turvaväli riittävät normaaliarkeen silloin, kun vastassa ei ole vaarallinen pandemia ja talouskriisi. Merkittävin tartuntatapa on pinnoilta ja kosketuksesta.
Korona on sukupolvikokemus, ja se saattaa muuttaa pysyvästi tapojamme olla. Jatkossa käsitämme konkreettisemmin toimiemme vaikutuksia. Maskit eivät todennäköisesti jää osaksi arkea itä-aasialaiseen tapaan, enkä osaa arvioida niiden hyötyä. Muita tapoja toivottavasti jää.
Nyt kun kauppakeskusten aulassa on käsidesiautomaatteja, kuka ne haluaisi pois? Mitä pitempään poikkeusolot jatkuvat, sitä syvemmin vanhat opit käsienpesusta iskostuvat mieliimme. Pienillä asioilla on väliä. Huolellinen käsienpesu on keinoista merkittävin.
Ketteräksi osoittautunut etätyö tuo aidosti joustavuutta työelämään ja opiskeluun. Hybridimallissa, Zoom-yliopiston ja lähiopetuksen yhdistelmässä, kynnys jäädä kotiin lieväoireisena on pienempi. Läsnäolopakkokaan ei aja aivastelijaa pärskimään pisaroita luentosaliin.
Täydellinen etäily sen sijaan on puuduttavaa, eikä sitä moni halua, mutta juuri pikkuflunssien ja sairastapausten kohdalla etämahdollisuus näyttää toimivuutensa.
Jossain yhteisössä toimintatavat voivat muuttua totaalisesti.
Armeijassa yksikköni päällikkö esitti pontevasti ja kuuluvalla upseerin äänellä ennen harjoitusleiriä, että “lääkärin vastaanotolle voi mennä vasta kun suolenpätkät roikkuvat. Flunssa ei ole peruste.” Kyse oli tietenkin machoilevasta huumorista ja yhteisön koheesiokeinosta.
Viikon päästä yksikössä ihmeteltiin, miksi puolet komppaniasta ilmoittautuu kuumeisena vastaanotolle. Pienillä asioilla on väliä.
Koronan jälkeen lopulta merkityksellistä ei ole niinkään se, miten hyvin käsidesitonkkia on näytillä, kuka menee milloinkin kipeänä kauppaan tai kuinka ketterät etämahdollisuudet ovat. Merkityksellistä on suhtautumisemme terveyteen.
Jos pelkkä pikkuflunssa vie jaksamisen päiviksi, haluaako sen tartuttaa eteenpäin muille? Helpot toimintatavat, kuten käsienpesu, ovat nyt tuttuja ja niiden toimivuus on konkretisoitunut pandemian aikana.
Jääkö pandemiassa korostettu huomioonottamisen kulttuuri siis eloon?
Toivottavasti. Etenkin influenssakaudella siihen olisi tarvetta.
Kirjoittaja ei ole lääketieteen opiskelija, mutta on käynyt keittiövirologian johdantokurssin sekä kirjoittanut reaaliaineena biologian.
Kuvat: Annalise Batista (Pixabay) ja Lauri Parviainen
