Artikkeli | Teksti: Mikko Vanhala
Mielikuvamme kaupungeista liittyvät yleensä maamerkkeihin tai nähtävyyksiin, joita harva lopulta huomioi arjessaan. Arkiset asiat kuten etäisyys palveluihin, työpaikat ja liikenne ovat kuitenkin ne asiat, jotka määrittelevät kuinka hyvin kaupungit lopulta toimivat. Kuinka näitä haasteita voidaan ratkaista? Millaisia työkaluja taloustiede tarjoaa? Vähentääkö etätyö suurkaupunkien houkuttelevuutta?
Kaupunki on yksi ihmiskunnan hienoimmista keksinnöistä. Ihmisten kokoontuminen yhteen on mahdollistanut työn jakautumisen sekä helpottanut innovaatioiden leviämistä. Epäilemättä kaupungit ovat olleet osatekijänä hyvin monien muiden tärkeimpien innovaatioiden taustalla.
Kaupungit ovat varhaisimmista muodoistaan alkaen perustuneet yhteen tärkeään periaatteeseen: kasautumiseen eli agglomeraatioon. Kun suuri määrä ihmisiä asuu lähellä toisiaan, on ihmisten helpompaa ja myös järkevämpää erikoistua siihen, missä ovat hyviä. Agglomeraatioedut jaetaan tavallisesti vielä kahteen osa-alueeseen: lokalisaatio- ja urbanisaatioetuihin. Lokalisaatioedut tarkoittavat mittakaavaetuja, jotka syntyvät tietyn toimialan koon kasvaessa kaupunkialueella. Urbanisaatioedut puolestaan edustavat kaupunkialueen kasvun mukanaan tuomia etuja, kuten vaikkapa palveluiden tarjonnan parantumista.
Perinteiset mikrotaloustieteelliset mallit eivät huomioi maantiedettä ja sijaintia. Sekä yritysten että kotitalouksien sijaintipäätöksiin kuitenkin todellisuudessa vaikuttaa hyvin paljon se, miten lähellä palvelut ovat, miten kaukaa tuotantoon tarvittavat raaka-aineet joudutaan kuljettamaan ja miten, sekä missä ostajat ovat. Näitä tekijöitä tarkastelevaa taloustieteen osa-aluetta kutsutaan kaupunkitaloustieteeksi.
Varhaisin ja yksinkertaisin kaupunkimalli on niin sanottu yksikeskustainen ympyräkaupunki. Tällaisessa mallissa etäisyyksiä on helppo hahmottaa ja mallintaa yksinkertaisillakin malleilla. Esimerkiksi mikrotaloustieteen ja peliteorian kursseilta tuttu duopolisen kilpailun sijaintivalintoja mallintava Hotellingin malli kertoo, että tällaisessa kaupungissa yritykset sijoittuvat ”ympyrän keskelle” eli kaupungin keskustaan – intuitiivinen tulos, joka on helppo nähdä missä tahansa kaupungissa.
Monimutkaisemmat polysentriset eli monikeskustaiset mallit huomioivat laajemmin erilaisia kaupunkirakenteita. Tällaisissa malleissa keskustoja voi nimensä mukaisesti olla useita. Uusin, uudeksi talousmaantieteeksi kutsuttu teoria, jonka pääkehittäjä on taloustieteen nobelisti Paul Krugman, huomioi yhä tarkemmin erilaisia kasautumistekijöitä, kuten liikenteen, väestön ja asumismenojen vaikutuksia.
Kaupungit tuovat mukanaan kuitenkin haittoja. Väestön kasvu nostaa maan kysyntää ja siten myös hintaa, liikenne ruuhkautuu lisääntyessään ja alueiden eriarvoistuminen tuo sosiaalisia ongelmia, kuten rikollisuutta. Ehkä hyödyt ovat kuitenkin haittoja suuremmat, muuten kai kaupungit olisivat autioituneet ihmisten muuttaessa pois. Näiden haittojen huomiointi on kuitenkin todella tärkeässä roolissa kaupunkisuunnittelussa ja -kehityksessä.
Selviytyjät: global edition
Yleisimmät kaupunkimallit ja useimmat tutkimukset perustuvat oletukseen, että innovaatioiden ja tietotaidon positiiviset ulkoisvaikutukset edellyttävät fyysistä kohtaamista. Koronapandemian myötä monet tapaamiset on ryhdytty hoitamaan teknologian välityksellä. Tämä trendi saattaa olla pitkäaikainen tai osittain jopa pysyvä. Miten tämä vaikuttaa kaupunkien tulevaisuuteen?
Koronapandemian alkaessa havaittiin monien maiden asuntomarkkinoilla kasvavaa kysyntää isommissa asunnoissa kauempana keskustasta. Etätöiden myötä monet halusivat saada lisää tilaa. Myös puutarhojen ja pihojen kysyntä kasvoi, kuten esimerkiksi The Economist uutisoi toukokuussa 2020.
Osittain kyseessä saattaa olla jopa pysyvä trendi. Etätyöt ovat tulleet ainakin osittain jäädäkseen, sillä monet arvostavat mahdollisuutta työskennellä joustavasti kotoa tai vaikkapa mökiltä muutaman päivän viikossa.
Voisiko etätyöskentelyn kasvu johtaa kaupunkien kuihtumiseen? Villeimpien futuristien visioissa tulevaisuudessa etätyöntekijät kokoontuisivat pienempiin kaupunkeihin ja kuntiin eräänlaisiin etätyöyhteisöihin, joista voisi vuokrata työtiloja. Jotkut kaupungit, kuten Ikaalinen, ovat jo alkaneet brändäämään itseään etätyökaupunkeina.
Aalto-yliopiston kaupunkitaloustieteen apulaisprofessori Tuukka Saarimaan mielestä on vielä liian aikaista ottaa kantaa siihen, jääkö etätyö pysyväksi ilmiöksi suurelle osalle työntekijöitä.
“Jos kasvokkain kohtaamisesta on ulkoishyötyjä, voi etätöiden yleistyminen alentaa tuottavuutta. On kuitenkin melko vaikea esittää arvioita suuruusluokista. On myös muistettava, että kaupunkien vetovoima ei liity vain tuotantoon ja työmarkkinoihin. Ne ovat enenevässä määrin myös kuluttamisen paikkoja.”
Lisäksi kulkuyhteyksien paraneminen kasvattaa työssäkäyntialueita. Esimerkiksi Tunnin juna -hanke tekisi pääkaupunkiseudusta ja Turusta yhtenäisemmän työssäkäyntialueen: jos työmatka sujuu näppärästi kauempaa, voisivat ihmiset asua kauempana työpaikasta ja säästää asumiskustannuksissa. Myös paikallisliikenteen ja metrolinjojen kehityksellä on olennainen merkitys kaupunkialueen kehittymiselle. Toisaalta hyvät kulkuyhteydet myös nostavat niiden varrella sijaitsevien asuntojen kysyntää ja hintoja.
Kaupunkikehityksen trendejä
Kaupungistuminen on joka tapauksessa yksi suurimmista globaaleista megatrendeistä tällä hetkellä. Muun muassa kauppakeskus Triplan rakentamisesta vastannut rakennusyhtiö YIT nimeää verkkosivuillaan liikkumisen muutoksen, paikallisuuden vahvistumisen, kestävän kulutuksen sekä palvelullistumisen kaupunkikehitystä ohjaaviksi trendeiksi. Kaupunkialueisiin kohdistuu entistäkin suurempaa kysyntää samalla kun nykyinen rakennuskanta vanhenee.
YIT:n kaupunkikehitysjohtaja Juha Kostiainen pitää tärkeimpänä tämänhetkisenä kaupunkikehityksen trendinä niin sanottua 15 minuutin kaupunkia. Tämän filosofian mukaan olennaisten palvelujen tulisi löytyä alle 15 minuutin matkan päästä kotoa.
“Konseptina se yhdistää keskeiset hyvän urbaanin yhdyskuntarakenteen elementit eli toimintojen sekoittuneisuuden, hyvän saavutettavuuden erityisesti kävellen, pyörällä ja joukkoliikenteellä sekä riittävän tiiviyden”, Kostiainen tarkentaa.
Kaupunkikehityksellä tarkoitetaan isompien aluekokonaisuuksien, kuten korttelin tai kokonaisen kaupunginosan uudistamista. Helsingissä merkittäviä viimeaikaisen kaupunkikehityksen kohteita ovat esimerkiksi Kalasataman ja Pasilan tornitalot, Konepajan alue, Elielinaukio ja Malmin lentokenttäalue.
Neljän arkkitehdin maaliskuun puolivälissä julkaisema pamfletti Kenen kaupunki – Helsingin kaupunkisuunnittelu ja kulttuuriympäristö törmäyskurssilla roimii näitä kehityslinjoja. Pamfletin mukaan kaupungin siluetti kärsii korkeasta rakentamisesta ja täydennysrakentamista ylimitoitetaan.
Korkea rakentaminen ei kuitenkaan perustu niinkään kaupungin identiteetin luomiseen vaan enemmänkin kasvaneeseen asuntojen kysyntään keskusta-alueilla. Kun kaupunki tai kaupunkialue kasvaa vääjäämättä, täytyy kysyntään vastata joko rakentamalla vanhalle kaupunkialueelle enemmän ja korkeampia rakennuksia tai antamalla kaupungin kasvaa ulospäin.
Esimerkkitapaus ensimmäisestä on Singapore, joka on väestömäärään suhteutettuna pieni alue, mutta täynnä todella korkeita rakennuksia. Jälkimmäistä vaihtoehtoa puolestaan edustaa esimerkiksi Pariisi, jonka keskusta on pääosin rakennettu 1800-luvun puolivälin tienoilla ja jossa vanhan Pariisin korkeammaksi rakentamisen sijaan on päätetty antaa kaupungin kasvaa kauemmas.
Amerikkalainen taloustieteilijä ja Harvardin yliopiston professori Edward Glaeser huomauttaa kirjassaan Triumph of the City, että jos iso alue kaupungista halutaan suojella – kuten Pariisin tapauksessa – täytyy lähelle keskusta-aluetta kaavoittaa riittävästi tiheää ja korkeaa kehitysaluetta, johon kaupunki voi kasvaa.
Pariisissa tällainen alue on esimerkiksi La Defensen alue, joka pilvenpiirtäjineen muodostaa huomattavan kontrastin varsinaiseen keskustaan ja sen vanhoihin ja mataliin rakennuksiin verrattuna.
On vaikeaa ellei jopa mahdotonta sanoa, kumpi yllä mainituista kaupunkikehitysstrategioista on objektiivisesti parempi: kyseessä on enemmänkin mieltymykset. Mutta kenen mieltymykset?
Niin: kenen kaupunki lopulta on? On selvää, ettei kaupunkisuunnittelu voi miellyttää kaikkia. Mutta täytyykö suunnittelun perustua pelkästään kompromisseihin?
“Kaupunkisuunnittelu on aina kompromissien tekemistä”, Tuukka Saarimaa muistuttaa. “Kaikkea ei voi saada.”
“Kaupunki on ennen kaikkea nykyisten asukkaiden, koska kaavoitusmonopoli on kunnilla. Vain nykyisillä asukkailla on demokraattinen väylä vaikuttaa kaupunkisuunnitteluun. Tämä johtaa helposti epäoptimaaliseen suunnitteluun. Kaupunkiin ei rakenneta tarpeeksi asuntoja, koska ulkopaikkakuntalaiset tai [esimerkiksi] potentiaaliset helsinkiläiset hyötyisivät merkittävästi uusista asunnoista kun taas nykyisille asukkaille rakentaminen näyttäytyy usein haittana”, Saarimaa kertoo.
On selvää, että kaupungissa jo asuvat ihmiset helposti vastustavat uutta rakentamista, josta voi seurata enemmän tai vähemmän merkittäviä haittavaikutuksia heidän asumiselleen: kulttuurikohteiden rakentaminen voi nostaa alueen vuokria, alueen uudet asukkaat voivat olla epämiellyttäviä ja rakennustyömaiden meteli voidaan kokea häiritseväksi. Tällaista rakentamista ja kehitystä vastustaa käyttäytymistä kutsutaan NIMBYilyksi (Not in my backyard).
Lisärakentaminen (=tarjonnan kasvu) laskee alueen hintoja ja siten myös vaikuttaa aikaisempien asukkaiden asuntovarallisuuteen. Nykyiset asukkaat saattavat kuitenkin kuvitella rakentamisen haittavaikutukset todellisuutta suuremmiksi sekä olla liian kiintyneitä nykyiseen asioiden tilaan. Jälkimmäistä kutsutaan status quo -vaikutukseksi: esimerkiksi eräässä käyttäytymistaloustieteellisessä kokeessa koehenkilöille annettiin muki jonka jälkeen heiltä kysyttiin, mihin hintaan he olisivat valmiita luopumaan siitä. Tämän jälkeen kysyttiin mihin hintaan he olisivat valmiita ostamaan mukin jos eivät olisi saaneet sellaista. Kokeen tuloksena havaittiin, että koehenkilöt olivat valmiita luopumaan ilmaiseksi saamistaan mukeista korkeampaan hintaan kuin mitä olisivat suostuneet maksamaan mukin saadakseen. Tätä ilmiötä kutsutaan myös omistusvaikutukseksi (endowment effect).
Voiko helpoksi tehty valitusmahdollisuus maankäytön suunnittelussa sitten jarruttaa tai jopa haitata alueellista kehitystä?
Tuukka Saarimaa ei arvele valitusoikeuden olevan sinänsä ongelmallinen: “Uskoisin, että merkittävämpi ongelma on kunnallisen päätöksenteon kokonaisuus, jossa päätetään kaavoitetun kerrosalan määrä ja sijainti. Tässä kokonaisuudessa potentiaalisten uusien asukkaiden ääni ei kuulu.”
Päätöksentekoon osallistumisen lisäksi eräs potentiaalinen ratkaisu tähän ongelmaan voisi löytyä talousteoriasta. Edward Glaeser ehdottaa yleiseksi ratkaisuksi mikrotaloustieteeseen nojautuen omistusoikeuksien määrittelyä ja ulkoisvaikutusten hinnoittelua. Tällöin pyrittäisiin ensinnäkin määrittelemään, onko vanhoissa matalammissa rakennuksissa asuvilla omistusoikeus omasta ikkunastaan näkyvään maisemaan tai valoon, vai onko uusien rakennusten rakentajilla oikeus rakentaa mihin tahansa paikkaan, johon heille on lupa myönnetty.
Tämän jälkeen pyritään muodostamaan järkevä hinnoittelumalli siitä, kuinka paljon näiden omistusoikeuksien arvo on. Kun sitten omistusoikeuden ”rikkoja” maksaa omistusoikeuden haltijalle ulkoisvaikutuksen eli haitan suuruisen maksun, olisivat kaikki tyytyväisiä.
Glaeser ei väitä, että tällaisen mallin tekeminen olisi helppoa, mutta jonkinlaisen yleisluontoisen ja edes kohtuullisen hyvin toimivan mallin luominen voisi parantaa maankäytön tehokkuutta.
Katse tulevaisuuteen — päin
Tulevaisuuden kaupungit tulevat kehittymään uuden teknologian myötä. Kaupunkien on yhä tärkeämpää olla ekologisesti kestäviä. Lisäksi teknologia mahdollistaa täysin uudenlaisia ratkaisuja, kuten älykaupungit.
Mahdollisuuksien lisäksi tulevaisuuteen liittyy myös epävarmuutta. Helsingin kaupunkistrategian mukaan tulevien vuosien suuria haasteita tulevat olemaan muun muassa ilmastonmuutokseen reagoiminen, energian tuotanto ja käyttö sekä digitalisaatio.
YIT:n Juha Kostiainen pitää Helsingin suurimpana haasteena hiilineutraalisuustavoitteen saavuttamista vuoteen 2035 mennessä.
“Onnistuminen vaatii monenlaisia toimenpiteitä, mutta esimerkkeinä vaikkapa fossiilisten polttoaineiden käytöstä luopumista energian tuotannossa (mitä Helen tekeekin), kevyen ja joukkoliikenteen edistämistä ja jokaisen asukkaan omien kulutusvalintojen kriittistä tarkastelua.”
Myös perustekijöissä on parannettavaa. Tuukka Saarimaa arvioi Helsingin lähivuosien haasteiden liittyvän kasvuun vastaamiseen.
“Helsingin suurin haaste on yhä tarpeeksi suuri asuntorakentamisen määrä nimenomaan niille alueille, joilla on hintojen perusteella suurin kysyntä. Toinen haaste liittyy kaupunkien tiivistymisen ja kasvun negatiivisten ulkoisvaikutusten hallintaan. Näistä kenties tärkeimpinä liikenteen aiheuttamat ruuhkat ja ilmanlaadun heikkeneminen. Kaupunkikehitys on mennyt parempaan suuntaan. Kaupunkia tiivistetään ja uusia keskeisillä sijainneilla olevia alueita rakennetaan, vaikkakaan ei mielestäni tarpeeksi rohkeasti.”
Olipa tulevaisuuden kaupunki sitten millainen hyvänsä, toivotaan Dan Quaylea siteeraten, että “tulevaisuus on huomenna parempi”.
