Arvostelu | Tuomas Heikkinen
On olemassa kahdenlaisia kirjoja – sellaisia, joita luetaan, ja sellaisia, joista lähinnä puhutaan. Luulen, että monilla Leo Tolstoin Sota ja rauha (1869) kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Minulla se ainakin kuului. Se on kirja, joka on saanut erityisaseman kulttuurissamme:
Sota ja rauha tunnetaan ennen kaikkea vaikeana, puuduttavana kirjana. Monesti tuntuu siltä, että tällaisia kirjoja ympäröi
ylitsepääsemätön elitismin ja vaikeuden aura, joka karkottaa potentiaaliset lukijat. Ehkä siksi joissain kodeissa teos onkin en-
sin sisustuskappale ja sitten vasta romaani.
Välillä on kuitenkin hyvä haastaa itseään. Teos ehti istua muutaman vuoden omassa kirjahyllyssäni, kunnes aloitin luku-urakan. Sain kirjan luettua pari kuukautta sitten – mitä siitä jäi käteen? Voisin tiivistää lukukokemukseni kahteen pointtiin. Ensinnäkin: Sota ja rauha on ihan tavallinen, joskin 2000 sivun pituinen, romaani. Se on itse asiassa todella viihdyttävä ja yllättävän helppolukuinen. Toiseksi: Se on kulttuurisesti tärkeä teos, joka auttaa ymmärtämään nykypäivän Venäjää. Luulisi, että Herran vuonna 2022 tällaiselle kirjalle olisi kysyntää.
Maailmankirjallisuuden klassikoihin kuuluva Sota ja rauha on Tolstoin elämää suurempi kertomus Napoleonin sotaretkestä Venäjälle. Juoni seuraa kolmen venäläisen aatelisperheen elämänvaiheita Pietarin salongeissa, Moskovan maatiloilla ja Euroopan taistelukentillä. Tarina alkaa hovineito Anna Pavlovnan kutsuilta, jonne suurin osa Pietarin ylimystöstä on kutsuttu. Heti kirjan alussa näytetään laaja läpileikkaus Venäjän yläluokista. Samalla kun aateliset pöhisevat keskenään, pääsemme tutustumaan konservatiivisiin Bolkonskeihin, tuhlaileviin Rostoveihin ja hedonistisiin Kuragineihin.
Illalliskutsuja kuitenkin varjostaa politiikka. Napoleonin toimet Euroopassa huolestuttavat kaikkia, ja sota on suosittu puheenaihe. Toisaalta sodan uhka tuntuu Pietarissa silti kaukaiselta, ja myös hahmojen sydänsurut, riidat ja rakkauskolmiot ovat isosti esillä. Lukija saa muistutuksen sodan todellisuuksista seuraavissa luvuissa, sillä juoni siirtyy pian Euroopan taistelukentille. Sama asetelma toistuu kirjassa moneen kertaan. Vanhat miehet väittelevät ensin parhaasta strategiasta illalliskutsuilla, ja seuraavassa kohtauksessa strategiaa toteutetaan taistelukentällä.
Teoksen avainhenkilöiksi nousee kaksi nuorta aatelismiestä – kreivi Pierre Bezuhov ja ruhtinas Andrei Bolkonski. Pierre on hapuileva, isokokoinen intellektuelli, jonka asema aatelispiireissä perustuu hänen isänsä vaurauteen. Juuri ulkomailta palannut Pierre kokee itsensä ulkopuoliseksi eikä viihdy aatelispiirien tärkeilevässä ilmapiirissä. Ruhtinas Andrei on toinen keskeinen henkilö. Juonen alussa hän on kyyninen, aatelispiireihin kyllästynyt nuori mies, joka lähtee etsimään elämälleen tarkoitusta armeijapalveluksesta. Juonen aikana Andrein ja Pierren polut kohtaavat useamman kerran, kun kumpikin etsii itselleen merkitystä sodan kaaoksesta.
Ehkä parasta kirjassa on sen kokonaisvaltaisuus. Tolstoi ei itsekään mieltänyt teosta romaaniksi, sillä hänelle Sota ja rauha merkitsi jotain taidettakin suurempaa. Monivuotisen kirjoitusprosessin aikana Tolstoi kolusi läpi päiväkirjoja ja haastatteli sodan aikana eläneitä. Lopputulos on uskomattoman analyyttinen ja monipuolinen kuvaus venäläisyhteiskunnasta 1800-luvulla. Melkein 2000-sivuiseen eepokseen mahtuukin yli 500 henkilöhahmoa, joista monilla on juuret historiassa. Myös osa kohtauksista on otettu suoraan historiankirjoista. Lukija pääsee seuraamaan esimerkiksi Napoleonin ja keisari Aleksanterin kuuluisaa tapaamista Tilsitissä paikan päältä.
Tolstoin kerrontatyyli tekee lukemisesta palkitsevaa ja herättää tarinan henkiin. Lukija pääsee tutustumaan hahmojen tunteisiin ja ajatuksiin kaikkitietävän kertojan välityksellä, eikä mikään yksityiskohta jää huomaamatta. Kirja yllättää monipuolisuudellaan – Venäjällä on tapana sanoa, että Sodassa ja rauhassa on kaikille jotain. Sivujuonet ovat täynnä aatelisherrojen kaksintaisteluja, rivisotilaiden temppuilua ja aatelispiirien monimutkaisia rakkauskolmioita. Omaksi suosikiksi nousi Rostovin perheen metsästysretki, jossa Rostovit jahtaavat vanhaa sutta metsässä kolmen sukupolven voimin.
Välillä proosa vaihtuu filosofiseksi pohdinnaksi, jossa Tolstoi pääsee kehittelemään omia ajatuksiaan vapaasta tahdosta, historiasta ja ihmisyydestä. Tolstoi oli kiinnostunut yksilön roolista historiallisissa tapahtumissa. Hän kritisoi 1800-luvulla suosittua ”suurmiesteoriaa”, jonka mukaan vaikutusvaltaiset henkilöt ja suuret persoonat – maailman Napoleonit ja Putinit – määräävät historian kulun. Tols-
toi sen sijaan näki historian kaoottisena, arvaamattomana prosessina, joka muodostuu yksilöiden teoista. Sama näkökulma heijastuu monissa juonenkäänteissä – hyvä esimerkki tästä on se, kuinka kreivi Bezuhovin kompastelu taistelukentällä auttaa venäläisiä torjumaan ranskalaisten hyökkäyksen.
Mutta mitä järkeä on ylipäätään kirjoittaa yli 100-vuotisista kirjoista? Taiteen – tai ainakin hyvään taiteen – pitäisi olla ajatonta, joten miksi juuri nyt? Euroopassa soditaan taas, ja monet suomalaisetkin ovat kärsineet sodan vaikutuksista. Pelkästään
tästä syystä Sota ja rauha on ajankohtainen vuonna 2022. Ukrainan sodassa nurinkurisinta on kuitenkin se, ettei hyökkääjän mielestä kyse ole hyökkäyssodasta. Venäjälle kyse on itsepuolustuksesta; Putinin mukaan Venäjä puolustaa suvereeniuttaan länsivaltojen aggressiolta. Tässä herää väistämättä kysymys: Miten näin voi aja-
tella? Miksi Venäjä pelkää uhkaa, mitä muut eivät näe? Olisi laiskaa ajatella, että tämä johtuisi vain Putinin hulluudesta tai lännenvastaisesta propagandasta. Yleensä tällaiset ajattelutavat tulevat kulttuurista, ja kulttuuri ei synny ihan hetkessä. Sik-
si luulen, että yksi selitys löytyy Tolstoin kertomuksesta.
On hyvä pitää mielessä, että Sota ja rauha on ennen kaikkea tarina venäläisestä yhteiskunnasta. Se kuvaa Venäjän kansan urhoollista puolustautumista Napoleonin valloittaja-armeijaa vastaan. Yksi juonen kohokohdista onkin Moskovan edustalla käyty Borodinon taistelu, jota on pitkään pidetty sodan käännekohtana. Vaikka tais-
telulla ei ollut selvää voittajaa, venäläisessä kansallismytologiassa se on noussut valtavan tärkeään rooliin, ja sitä muistetaan vuosittain seremonioissa ja taideteoksissa. Ei olisi väärin sanoa, että Borodino on venäläisille eräänlainen Tali-Ihantala – verinen käännekohta, jossa altavastaaja otti torjuntavoiton. Tolstoin teos auttoi luomaan venäläisille uusia kansallissymboleita ja kansalle yhteisen tarinan.
Siksi ei olekaan kovin yllättävää, että Sodasta ja rauhasta tuli nopeasti venäläisten nationalistien suosikkikirja. Pian teoksen julkaisun jälkeen slavofiilit julistivat Tolstoin suurmieheksi ja ristivät hänen kirjansa Raamatun veroiseksi mestariteokseksi. Edes vallankumous ei horjuttanut teoksen asemaa Venäjällä: Neuvostoliitossa Tolstoin tuotanto oli pakollista lukemista kouluissa, eivätkä kreivi Tolstoin aatelisjuuret ja anarkismi estäneet Staliniakaan ylistämästä Sotaa ja rauhaa. Nykypäivän Venäjällä Vladimir Putin on samaan tapaan käyttänyt kirjailijan muistoa nationalismin pönkittämiseen.
Kun tarkastelee teoksen asemaa historian saatossa, on helppo huomata eräänlainen jatkuvuus sen julkaisuhetkestä nykypäivään asti. Tolstoin tuotantoa on jo pitkään käytetty venäläisen identiteetin rakentamiseen. Voitaisiin jopa sanoa, että Sota ja rauha on yksi venäläisen nationalismin kulmakivistä. Siinä korostuu ennen kaikkea venäläisen kansan urheus ja sinnikkyys. Joidenkin tulkintojen mukaan teoksessa myös kiteytyy yksi venäläisen äärinationalismin opinkappaleista: Uhka tulee aina lännestä. Vuonna 1812 tämä uhka oli Napoleon, ja vuonna 1941 tämä uhka oli Hitlerin armeija. Myös kylmän sodan jälkeen lännenvastainen propaganda oli osa Venäjän ulkopolitiikkaa. Valtionmedioissa Jugoslavian sota esitettiin mustavalkoisena konfliktina, jossa imperialistiset NATO-joukot armotta pommittivat viatonta Serbiaa – uhka tulee aina lännestä. Kun samaa viestiä toistetaan tarpeeksi kauan, lopputuloksena on syvä epäluulo länsivaltoja kohtaan.
Historiaan perehtyminen auttaa ymmärtämään, miksi lännenvastainen viesti uppoaa moniin. Putinin on helppo rinnastaa länsivallat ja Ukraina Napoleoniin ja natseihin, koska se sopii täydellisesti lännenvastaiseen maailmankuvaan. Ja jos on jo omaksunut tällaisen maailmankuvan, tietyt johtopäätökset ovat vain parin askeleen päässä: Ehkä Ukraina todella onkin uusnatsien hallitsema, laajentumishaluinen valtio, jossa venäläisiä murhataan. Jos kaikki edellä mainittu on totta, erikoisoperaatio Ukrainassa ei enää näytäkään hullummalta idealta. Huomataan, että 1800-luvun pölyisillä kirjoilla voi olla suuri vaikutus nykyhetkeen.
Jäljelle jää yksi kysymys: Miten Sotaan ja rauhaan pitäisi suhtautua Herran vuonna 2022? Pitäisikö venäläiset klassikot nähdä osana nyky-Venäjän väkivaltakoneistoa, vai meneekö cancel-kulttuuri tässä liian pitkälle? Kannattaa muistaa, että Tolstoin omilla pohdinnoilla ei ole paljoa yhteyttä Putinin ideologiaan. On vaikea kuvitella, että pasifismin ja anarkismin oppi-isänä pidetty Tolstoi olisi Venäjän sodan puolesta. Ehkä eniten häntä ärsyttäisi Putinin henkilökultti. Teosta on tulkittu niin moneen kertaan uudelleen, että sen alkuperäinen sanoma vähitellen katoaa. Vaikka kansalliskulttuuria käytetäänkin Venäjällä politiikan välineenä, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö muillakin olisi oikeutta nauttia hyvistä kirjoista.
Sota ja rauha on juuri sellainen kirja. Se on jännittävä, elämää suurempi kertomus siitä, miten maailmanhistoria syntyy tavallisten ihmisten kokemuksista. Vaikka teokseen on liitetty eri tulkintoja aikojen saatossa, sen perusidea on universaali. Sivujen väliin mahtuu kiehtovan ajankohtaisia pohdintoja uskonnosta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta. Juoni on täynnä mukaansatempaavia käänteitä, ja sen hahmoihin ehtii kiintyä 2000 sivun aikana. Nautin Sodasta ja rauhasta todella paljon,
ja suosittelen sitä kaikille.
