“Mitä sanaa ajattelen? Saat viisi yritystä ja joka kerralla kerron, montako oikealla paikalla olevaa oikeaa kirjainta arvauksessasi on ja montako oikeaa, mutta väärällä paikalla olevaa kirjainta siinä on. Vinkkiä saat sen verran, että sanassa on 6 kirjainta ja se on substantiivi. Onko selvä?”
“Selvä on. Ensimmäinen arvaus: LAIDUN”
”Yksi oikein, kaksi oikeaa kirjainta väärällä paikalla.”
”KAIMAT?”
”Jälleen yksi oikein, kaksi väärällä paikalla.”
”PIISKA?”
”Kaksi oikein ja kaksi väärällä paikalla.”
”KONTTI?”
”Kaksi oikein, yksi oikealla paikalla.”
”Apua, viimeinen arvaukseni. _ _ _ _ _ _?”
Otetaan vielä uudestaan. Säännöt samat, tällä kertaa sanassa on 7 kirjainta ja se on verbi.
Onko tekoälyn maailmanvalloitus todellinen uhka? Oli tai ei, siihen on varauduttava, sillä kun superälykäs tekoäly lopulta kehitetään, on jo liian myöhäistä, varoittaa filosofi Nick Bostrom.
Tekoäly voittaa ihmisen jo monessa yksittäisessä asiassa. Erityisesti vaativien laskutehtävien osalta keinoäly on päihittänyt ihmisen kyvyt jo pitkään. . IBM:n shakkitietokone Deep Blue voitti shakin maailmanmestari Garry Kasparovin vuonna 1997 sekä Googlen AlphaGo Go-lautapelin maailmanmestari Ke Jien vuonna 2017. Viime vuosina tekoäly on valjastettu luomaan myös taidetta. Yleispätevää ja superälykästä tekoälyä ei ole kuitenkaan vielä onnistuttu kehittämään. Tällainen läpimurto voisi mullistaa teknologisen kehityksen, mutta ainakin teoreettisena vaarana on kontrollin menetys, joka voisi pahimmillaan johtaa ihmiskunnan tuhoutumiseen tai orjuuttamiseen.
Eksistentiaalisella riskillä tarkoitetaan sellaista katastrofia, joka uhkaisi koko ihmiskunnan olemassaoloa.Tällaisia tapahtumia ovat superälykkään tekoälyn kehittämisen lisäksi muun muassa ydinsota, ilmastonmuutos, bioteknologiset sovellukset sekä asteroidin törmäys Maahan. Aihe on ollut viime vuosina yhä enemmän esillä, ja hyvän yleiskatsauksen eksistentiaalisiin riskeihin tarjoaa esimerkiksi Toby Ordin vuonna 2020 julkaistu kirja The Precipice: Existential Risk and the Future of Humanity.
Ordin kollegana Oxfordin yliopiston filosofian laitoksella sekä Future of Humanity -instituutin perustajana toimiva ruotsalaissyntyinen filosofi Nick Bostrom keskittyy kirjassaan Superintelligence: paths, dangers, strategies (Oxford University Press, 2014) nimensä mukaisesti tekoälyn uhkiin ja mahdollisuuksiin. Lyhyesti sanottuna Superintelligence on melko hyvä ja kattava johdatus mielenkiintoiseen, joskin haastavaan aiheeseen.
Bostrom määrittelee superälykkäät järjestelmät kolmeen luokkaan: nopeat, kollektiiviset ja laadukkaat superälyt. Nopea superäly on älykkyydeltään ihmisen tasoa, mutta merkittävästi nopeampi. Kollektiivinen superäly on yleispätevä systeemi, joka päihittää ihmisen kognitiivisen tason useissa yleisluontoisissa tehtävissä. Laatutekoäly puolestaan voittaa ihmisen niin nopeudessa kuin monipuolisuudessakin.
Jos superälyn tavoitteet on määritelty huonosti, on vaarana, että se joko toteuttaa niitä liiankin tarkasti tai tulkitsee niitä ei-toivotulla tavalla.
Teoriassa tekoäly on taloustieteilijöillekin tuttu optimaalinen bayesilainen agentti: toimija, joka valitsee tekonsa hyötyfunktiotaan maksimoiden ja päivittää prioritodennäköisyysjakaumaansa havaintojen ja kokemusten perusteella. Tällaista koneälyä voidaan “opettaa” palkitsemalla sitä onnistumisista niin sanotulla palkkiofunktiolla. Kuulostaa helpolta, eikö totta?
Superälyn kehittämisessä yksi suurimmista haasteista liittyy tavoitteiden ohjelmointiin: miten saamme tietokoneen tekemään sen mitä haluamme? Mikä ylipäänsä tulisi olla tällaisen koneen tavoite? Yksinkertaisen tekoälyn tavoite ja “elämän tarkoitus” voisi olla vaikkapa tehtaan tuotantolinjan optimointi tuottamaan mahdollisimman paljon tai tietty määrä mahdollisimman nopeasti. Mutta entäpä yleispätevän tekoälyn?
Kuinka vastaisit, jos sinulta kysyttäisiin, mikä on elämäsi tavoite? Tavoitteemme ovat usein hedonistisia ja toisinaan epäjohdonmukaisia. Vaikka onnistuisimmekin kehittämään selkeän tavoitteen, mistä tiedämme onko tavoite täysin oikein määritelty? Puhumattakaan siitä, että moraalimme voivat olla lähtökohtaisestikin virheellisiä: Bostrom mainitsee esimerkkeinä sen, miten kissojen polttamista pidettiin yleisesti hyväksyttävänä Pariisissa 1500-luvulla ja toisaalta orjuutta laillisena muun muassa Yhdysvaltain eteläosissa vielä 150 vuotta sitten. Mistä voimme tietää, ovatko nykyisetkin moraalimme jollain tavalla virheellisiä?
Tekoälytutkija Eliezer Yudkowsky on ehdottanut ratkaisuksi käsitettä nimeltä Coherent Extrapolated Volition (CEV). Ihmiskunnan CEV on se mitä haluaisimme, jos tietäisimme enemmän, ajattelisimme nopeammin, olisimme kaikin puolin nykyistä kehittyneempiä ja yksimielisempiä. Tämän määritelmän silkka absurdius kertoo, miten vaikeasti ratkaistavasta ongelmasta on kyse.
Jos superälyn tavoitteet on määritelty huonosti, on vaarana, että se joko toteuttaa niitä liiankin tarkasti tai tulkitsee niitä ei-toivotulla tavalla. Jos haluamme tekoälyn tuottavan meille vaikkapa onnellisuutta, emme toivo sen tarjoavan ratkaisuksi ihmisten huumaamista tai vaikkapa jatkuvaa jalkapohjien kutittamista.
Tämä liittyy myös niin sanottuun kontrolliongelmaan: ennen kuin olemme täysin varmoja siitä, että tekoäly tekee juuri niin kuin tahdomme ja vain niin kuin tahdomme, pitäisi varalla olla keinoja sen sammuttamiseen tarpeen vaatiessa. Koska lienee järkevää olettaa superälyn toimivan ihmistä älykkäämmin ja osaavan myös petkuttaa meitä, ei sen rajoittaminen vaikkapa vain yhdelle tietokoneelle todennäköisesti ole riittävä varotoimenpide. Toinen mahdollinen ratkaisu olisi superälyn laskentatehon rajoittaminen – joka tosin saattaa rajoittaa myös sen hyödyllisyyttä. Kolmas potentiaalinen vaihtoehto ovat niin sanotut ansalangat, eli järjestelmän automaattinen sulkeminen tiettyjen ehtojen täyttyessä.
Kirja vertautuu pakostakin jo aiemmin mainittuun Toby Ordin The Precipiceen. The Precipice käsittelee eksistentiaalisia riskejä hieman yleisemmällä tasolla kuin Superintelligence. Vaikka Superintelligence vaikuttaa populaaritieteeltä, se ei oikeastaan ole sitä: vaikka monet kappaleista ovat helppoja aiheeseen syvällisesti perehtymättömällekin, vaaditaan monin paikoin esitietoja tai ainakin käsitteiden tuntemusta niin filosofian kuin biologiankin aloilta. Bostromilla on itselläänkin taustaa laskennallisesta neurobiologiasta, mikä selittänee, miksi etenkin aivoemulaatiota käsittelevät kappaleet käsittelevät aihetta todella yksityiskohtaisesti. The Precipice oli mielestäni näistä kahdesta sekä vetävämmin kirjoitettu että myös selkeämpi kokonaisuus.
Kuten sanottu, Superintelligence on raskasta luettavaa. Bostrom käsittelee aihetta hyvin yksityiskohtaisella mutta abstraktilla tasolla. Kirja on täynnä tiukkaa asiaa, mutta sitä ei ole aina esitetty kovin selkeällä, lukijaystävällisellä tai viihdyttävällä tavalla. Siitä huolimatta Superintelligence on ajatuksia herättävä teos alati ajankohtaisesta aiheesta.
Kieli ja puhe muuttavat sitä, kuinka ajattelemme. Pääomainen on jo pitkään huomannut, kuinka harhaanjohtavat sanonnat kampeavat kansantalouttamme ja tehokkuuttamme sivuraiteille. Alle onkin listattu sanontoja, joista olisi korkea aika luopua.
”On lottovoitto syntyä Suomeen”
Sanonnan kuului kai aikaisemmin tarkoittaa sitä, että hyvinvointivaltioon kuuluminen oli suuri onnenpotku, joka turvasi onnellisen elämän. Valitettavasti liian moni tulkitsi lottovoittonsa tarkoittavan sitä, että joku muu hoitaa heidän toimeentulonsa tästä ikuisuuteen. Seurauksena onkin eläkepommi ja valtionvelka vailla vertaa.
Nykypäivänä Suomeen syntyminen ei ole lottovoitto, vaan tahaton osallistuminen vanhempien sukupolvien kehittämään pyramidihuijaukseen. Loton pääpotin sijaan Suomeen syntyminen on kuin raaputusarpa – ansaittujen rahojen palautusprosentti on noin puolet.
”Ahkeruus kovan onnen voittaa”
Tuskin kukaan voi kiistää, että ahkeruus on hyvä ominaisuus. Se ei ole kuitenkaan ihmelääke epäonneen tärkeästä syystä: laskeva rajahyöty. Ahkeruuden sijaan parempi ilmaus olisi ” työn tehokkuuden kehittäminen pitkäjänteisesti luo reaalista kasvua, joka parantaa hyvinvointiasi pysyvästi”. Ne joiden mielestä edeltävä ehdotus on liian ”pitkä” ja ”vaikeaselkoinen”, voivat lainat Atlantin takaa vastaavan fraasin ”Work smart, not hard”.
”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”
Kyseinen virke on vuosisadan parhaita uudelleenbrändäyksiä saamattomuudelle. Useimmiten sen saa kuulla ironisena loppukaneettina henkilöltä, joka pyrkii väistämään kiusalliset kysymykset kuten ”Tämän kuului olla valmis viikko sitten” tai ”Missä ihmeessä olet ollut, aloitimme jo tunti sitten”. Fraasi on sosiaalisen kanssakäymisen turhake, josta tulisi päästä eroon nyt, eikä myöhemmin. Jos myöhään olisi parempi kuin ei milloinkaan, miksi on kehitetty myöhästymismaksujen konsepti?
Economicumin lattialta on löytynyt salaperäinen matriisi. Osaatko ratkaista, mikä sana kysymysmerkin paikalle kuuluu?
Eikö meinaa ratketa? Jos olet jo kokeillut kaikkea, voit katsoa tästä vinkin. Älä kuitenkaan luovuta liian helpolla!!
Kyseessä on niin sanottu ”taikaneliö”. Täydennä ensin neliön ruutuihin numerot 1-16 siten, että kukin rivi ja sarake summautuu 34:ään. Mieti sitten, miten sanat muodostuvat.
Kun saat numerot täydennettyä, kannattaa kokeilla lausua numerot ääneen.
Kapitaalin toimitus on jälleen kerran kokoontunut puimaan Tokion 2021 2020 olympialaisten toista viikkoa monipuolisista, mutta asiantuntevista näkökulmista.
Toimittaja: ”Studiossa tänään erityiskyberkiusaaja Arto Bryggare, iltalehden kommenttipalstojen nimimerkki ”TavanKansalainen_67″ ja yleisasiantuntija Pääomainen.”
”Mitkä ovat päällimmäiset fiilikset tästä viikosta?”
Bryggare: ”No tosiaan näiltä meidän kisaturisteilta aivan valtava mahalasku. Vaikka yritin heidän potentiaaliaan mollata jo ennen kisojen alkua, niin silti aivan mahdoton pettymys. Monet ovat olleet sitä mieltä, että meidän entisten tähtien ja esikuvien kannattaisi olla kannustavia tai vähintään rakentavia nuoria urheilijoita kohtaa. Olen tästä täysin eri mieltä. Vain kohdistamalla aggressiivisen painostava median katse heidän jokaista suoritustaan ja sanaansa kohtaan, voidaan luoda todellinen pelon ilmapiiri ja pakottava tarve onnistua.”
Tavan kansalainen: ”On kyllä vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan seuraisi jotain voimistelua, kun voi katsoa lätkää. Tästä huolimatta olen kyllä muistanut kommentoida lehtien kommenttipalstoilla miten laiskoja ja ammattitaidottomia urheilijamme nykyään ovat. Eihän ne tee siellä kisoissa mitään muuta kuin sometta ja kuvaa jotain TikTok-videoita.”
”Samaan aikaan on ollut aika vaikeaa käsittää, miksi maat joilla on moninkertainen väestömäärä ja sitä vastaavat budjetit kesäurheilulle, ottavat kaikki mitalit.”
Pääomainen: ”Ai vieläkö ne kisat jatkuu. Itse olen keskittynyt tuohon kryptosalkun seuraamiseen. Minulla olisi on erittäin hyvä tunne tästä uudesta meemikolikosta, niin mitäs jos kaikki porukalla laitettaisiin lomarahat siihen?”
Toimittaja: ”Jospa jätetään ne sijoitusvinkit taas jälkilähetykseen, miten sitten kommentoisitte suomalaisten urheilijoiden suorituksia?”
Bryggare: ”Voisin jatkaa tuohon edelliseen puheenvuorooni, että vain mitaleilla ja huippumenestyksellä on merkitystä. Itse olisin juossut kovempaa, loikannut pidemmälle ja varmaan kiekonkin kiskaissut, jos en finaaliin, niin ainakin tyylikkäämmin kuin kukaan muu. Ja jos en jossain olisi aivan maailman paras, en kisoihin tietenkään lähtisi, vaikka äärimmäisen vaativat valintarajat olisin ylittänyt.”
Pääomainen: ”Kuten varmasti moni muukin, olen enimmäkseen urheilijoita seuratessaan miettinyt itseäni ja fantasioinut kuinka pesisin muut kisaajat mennen tullen.”
”Mistä sainkin idean soveltaa monimutkaisia data-analyysin työkaluja ja selvitin lajin, joissa uskon pärjääväni parhaiten – maantiepyöräily. Vaikuttaa siltä, että lajin voittaa suhteellisen helposti ajamalla radan läpi 41km/h vauhtia 244 kilometrin matkan, nousten samalla hieman vajaat viisi kilometriä. Erityisesti lajin suoraviivaisuus viehättää tässä mielessä. Tuskin harjoittelukaan tuollaista varten on niin haastavaa”
Tavan kansalainen: ”Hei meikäkin mietti aivan samaa. Mulle sopis kyllä toi kivääriammunta. Vain muutaman viikon harjoittelulla sain aikanaan sen pronssisen suoritusmerkin intissä. Lajin huipulle olisi toki matkaa, mutta lahjat on valmiina. Ei siinä tarvisi siirtää laukauksien keskitarkkuutta tarkkuutta kun sen vaivaiset 15cm niin olisi jo lähellä huippua!”
Toimittaja: Jaahas, no mitkä ovat ennusteet tai toiveet loppukisoja varten?
Tavan kansalainen: ”Saispa edes yksi urheilija mitalin, niin minä voin lähteä torille hakemaan delta-variantin.”
Pääomainen: ”Ennustan, että kryptosijoitukseni raketoivat vähintään nelinkertaiseksi ennen kisojen loppua”
Bryggare: ”Ai miten ennustaisin Matti Meikäläisen pärjäävän ensi viikolla maratonissa? En ole häntä pahemmin seurannut, mutta varmaan aivan surkeasti.”
Kattavan markkinatutkimuksen seurauksena Kapitaali on päättänyt perustaa uuden sisältöbrändin – Kapitaali Futuren. Haastattelussa Pääomainen kertoo sen syntyprosessista ja tavoitteista tulevaisuudessa.
Haastattelija: “Mistä Kapitaali Futuressa oikeastaan on kyse?”
Pääomainen: “Pian ensi-iltansa saava sisältökokonaisuus pyrkii kasvattamaan Kapitaalin lukijarajapintaa sekä disruptoimaan talousjournalismin kenttää. Uusi brändi onkin erityisesti lukijoille joita kiinnostavat ilmiöt kuten yrittäminen, yrityskulttuuri, yrittäjien asema yhteiskunnassa, startup-yrittäjyys sekä yritysten rahoitus.”
Haastattelija: “Kiinnostavaa. Voitko antaa esimerkkejä mahdollisista artikkeleistanne?”
Pääomainen: “Tottakai. Ensimmäisessä julkaisussa juttuja ovat muun muassa:
Piilaaksossa elintoimintojen ei annetta häiritä työntekoa – näin luovut myös ruokatauoista
Mobiilipelit – Miksi kuluttajien addiktointi on edelleen täydellinen bisnesmalli
Viikon johtajuusniksi: Näin signaloit paremmuuttasi nopeasti muuttuvassa työympäristössä
Saatan kuulostaa Patagonia-liiviin pukeutuvalta investointipankkiirilta, mutta mielestäni yhteiskunnan pitäisi kasvattaa sukupolven verran kasvuyrittäjiä
Onko [ nopeasti kasvanut osake tai sijoitustuote ] kuplassa? “
Haastattelija: “Entäpä sitten kolumnipuoli. Kuinka Kapitaali lähtee kilpailemaan alan vakiintuneita kärkinimiä vastaan?”
Pääomainen: “Alunperin Kapitaali Future pyrki syväluotaaman suomalaisen talouskentän trendit eri alojen menestyjien tuella. Valitettavasti Antti Herlin ja Peter Vesterbacka eivät ottaneet puheluitani vastaan. Myös ammattitoimittajat kieltäytyivät kirjoittamaan meille loistavaa näkyvyyttä vastaan.”
“Vastoinkäymisten seurauksena Kapitaali Future pivotoi johtamaan sekasortoa kolumnistikentällä innovaatisin keinoin. Klassisten menestyjien sijaan puheenvuoro annetaan markkinatalouden oppien mukaisesti sille, joka on valmis maksamaan palstatilasta eniten. Näin varmistetaan kolumnin maksimaalinen arvo, eikä tehokkuushäviöitä synny.”
Haastattelija: “Inspiroivaa. Etkö kuitenkin pelkää, että lukijat suhtautuvat kriittisesti tällä tavoin hankittuihin teksteihin?”
Pääomainen: “Tämä ei ole ongelma yksinkertaisesta syystä. Yleinen näkemys kilpailijoiden kolumnisteista on selviytymisharhan uhri.”
Haastattelija: “Voitko tarkentaa?”
Pääomainen: “Harha on yleinen kognitiivinen virhe, jossa henkilön menestyksen syyksi oletetaan tämän tausta tai erityiset ominaisuudet, vaikka todellinen syy menestykseen saattaa olla vain sattumankauppa. Luonnollisesti lukijakunta ei kykene erottamaan taidoillaan menestyneitä kirjoittajia onnekkaista, joten he voivat yhtä hyvin lukea kenen tahansa tulkintoja maailman tilasta.”
Haastattelija: “Vielä viimeinen kysymys markkinoinnin näkökulmasta. Millainen on kohderyhmänne?”
Pääomainen: “Kohderyhmämme ovat kaikki, joiden mielestä talouskeskustelun tulisi pyöriä teknologiayritysten ympärillä. Markkinatutkimus osoittaa, että Kapitaali Future kiinnostaa erityisesti päättäjiä, visionäärejä sekä eri alojen huippulahjakkuuksia – ihmisiä joilla on tulevaisuus. Heille kohdennetusta markkinoinnista voikin olla suoraan yhteydessä minuun.”
Haastattelija: “Kiitos haastattelusta, odotan julkaisua mielenkiinnolla”
”Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä.”
Takakannen teksti maalaa lähtöasetelman, joka on sekä synkkä että yhteiskunnallisesti kiinnostava. Rakennemuutos ja työn murros jylläävät. Yhteiskunta on myllerryksessä.
Kari Hotakaisen uusimmassa romaanissa, Tarinassa, keskiössä ovat nimensä mukaisesti tarinat. Ne vaikuttavat kaikkeen. Niillä lunastetaan paikka parhaissa uusissa asunnoissa – tai jos kerrot huonon tarinan, niin Parakissa tai tyhjässä Kauppakeskuksessa. Supikoiraa yritetään brändätä minkäs muunkaan kuin tykin tarinan avulla, ja uudessa yhteiskunnassa ihmiset aidosti laitetaan arvoasteikkoon elämäntarinoidensa perusteella.
Kuulostaa dystopialta, ja sitä se onkin. Hotakainen onnistuu kuitenkin tulevaisuuskuvauksellaan samalla näpäyttämään tarkasti aikamme ilmiöitä ja kliseitä, kuten esimerkiksi jatkuvaa tarvetta tarinallistaa erilaisia ilmiöitä ja käsitteitä. Yhtymäkohtia on siis nykyisyyteenkin, eikä merkitystasolla liikuta pelkässä hamassa tulevaisuudessa.
Kirja on useissa kohdissa hauska, vaikka onkin samalla synkkien aiheiden äärellä liikkuva satiiri. Osansa nykyilmiöiden kritiikistä saa myös ikuisuusristiriita maaseutuasumisen arvostuksen ja kaupunkilaisuuden välillä. Hotakaisen teksti on kuvailevaa ja herkullista, humorististakin.
Syy kasvaneeseen tarinankerronnan tarpeeseen tulevaisuuden maailmassa tulee rakennemuutoksesta ja rajuista politiikkatoimista. Työt ovat loppuneet tai lopetettu, ja väestö pakkomuutetaan Suuren Muuton aikana Maaseudulta Kaupunkiin. Tarina tuntuu kertovan fiktiivisestä tulevaisuuden Suomesta, vaikka tätä ei suoraan mainitakaan. Muutos kohti kaikkien Kaupunkia on jyrkkä, kun edellytyksiä elämään Maaseudulla ei enää ole, eikä halua niiden ylläpitämiseen. Sähköt ja vedetkin on katkaistu entiseltä Maaseudulta eli nykyiseltä Virkistysalueelta; enää metsän eläimet ovat jäljellä ja pari onnetonta virkistyspalvelua lomaileville kaupunkilaisille.
”Korpeen eloa vaikka väkisin! Niin syvällä poliittisessa kulttuurissamme tarve tähän on. ”
Pieni
valtiotieteilijä sisälläni heräsi heti teoksen alkumetreillä: miten ihmeessä
näinkin totalitaariseen ratkaisuun on voitu päätyä suomalaisessa politiikassa?
Millä hallituskoalitiolla saataisiin näin radikaaleja päätöksiä aikaan? Mitä
järkeä?
Kirjassa
toki mainitaan, että ”Kaupungin ei enää tarvinnut verorahoin pitää
keinotekoisesti pystyssä Maaseutua”, mutta ei kai aluepolitiikka menettäisi
merkitystään edes dystooppisessa ja totalitaarisessa Suomessa. Korpeen eloa
vaikka väkisin! Niin syvällä poliittisessa kulttuurissamme tarve tähän on.
Kysymyksiä
heräsi myös asuntomarkkinoista ja omistusasumisesta: jos uudet asukkaat
joutuvat tappelemaan asumisoikeuksista elämäntarinansa perusteella, miten tähän
tilanteeseen tosiaankin on päädytty? Kaupungin asunto- ja sosiaalipolitiikka
ovat menneet rajusti pieleen, kun kunnollisia asuntoja ei millään riitä
tulokkaille. Työn murros on pyyhkäissyt suuren osan toimeentulon kokonaan, ja
ihmisiä hätämajoitetaan telttoihin ja parakeille. Hyvin harvan palkka riittää
omistusasumiseen, Maaseudulta muuttaneiden keskuudesta ei kenenkään.
Samalla
käy epäselväksi, kuinka paljon tosiasiallisia markkinoita Hotakaisen
yhteiskunnassa lopulta on. Iso osa roikkuu Kaupungin päätösten armoilla.
Hyvällä
Alueella asuvien elämää ja osaa ei juuri ruodita. Miten he ovat asuntonsa
haalineet, ja kuinka erilaisessa työelämän todellisuudessa he elävät verrattuna
muihin? Varallisuusero on ilmeinen. Se kerrotaan, että Hyvällä Alueella on vain
pari Kaupungin vuokra-asuntoa, ja nekin ovat useimmiten varattuna Päättäjille
ja heidän sidosryhmilleen.
Eikö yksilön asuinpaikka määräydykään enää lähtökohtaisesti markkinoilla – vai keskitytäänkö kirjassa vain todella vahvasti pelkkään Maaseudulta tulleiden ja huono-osaisten näkökulmaan? Alun kysymys vahvistuu mielessä: miten tähän karuun tilanteeseen on päädytty?
Näihin
kysymyksiin ei kovin seikkaperäisiä vastauksia aina saada.
No,
näsäviisailut sikseen. Kyseessä on kaunokirjallinen teos.
Kirjan
ydin ei tietenkään ole Kaupungin ja Maaseudun analyyttisessa
yhteiskunnallisessa tarkastelussa, vaan nimenomaan tarinoissa. Juoni on
ajatusleikki ja fiktiota.
Iso osa kirjasta keskittyy Raatteentie 62 -taloyhtiön asukkaiden elämäntarinoihin. Kerrostalo puretaan ja sen asukkaat sijoitetaan uusiin asuntoihin elämäntarinoidensa mielekkyyden perusteella. Osa saa hyvän asunnon ja osa joutuu parakeille. Tätä selvitystyötä ja valintaa tekemään rekrytään akateeminen pätkätyöläinen, kolmekymppinen psykologi, Ilona Kuusilehto. Taloyhtiössä asuu monenkirjavaa väkeä, ja kukin vuorollaan kertoo tarinansa lomakkeelle.
Lomakemuotoinen
kerronta on kiinnostava ja omaperäinen valinta Hotakaiselta, joskin kärsimätön
lukija voisi toivoa, että kerrostalossa olisi edes yksi kerros vähemmän. Näitä
lomakkeita kun tuntuu olevan puolet kirjasta. Tarina kulkee lomakkeiden rivien
välissä.
Tarinassa myös eläimet ja fiktiiviset hahmot, kuten Muumipeikko, saavat roolin ja äänen. Tarinassa esiintyvä presidentti on myös kiinnostava hahmo. Hän menettää uransa yhden kohtalokkaan puheen seurauksena. Saa ajattelemaan nykyisen poliittisen kulttuurin armottomuutta: ura ja uskottavuus voi pahimmillaan olla kerrasta poikki.
Tarina on kiinnostava teos. Hotakaisen kieli on hyvää ja osuvaa. Kirjassa ei ole selkeää yksittäistä juonta, vaan monta toisistaan hieman erillistä, mutta silti yhteistä kokonaisuutta rakentavaa kertomusta.
Lue Hotakaisen Tarina, jos haluat hetkeksi uppoutua vaihtoehtoiseen ja ajatuksia nostattavaan tulevaisuuden maailmaan – ja saada kiksit osuvista ja nokkelista ilmaisuista. Kirja toimii myös hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka epäreiluksi elämä kaupunkialueella käy uusille asukkaille, jos harjoitetaan kehnoa asuntopolitiikkaa ja liian niukkaa asuntotuotantoa.
Jarkko oli hypermarketissa ostoksilla. Kävellessään ostoksiensa kanssa takaisin autolleen Jarkko huomasi parkkipaikkojen olevan numeroituja ja hänen oman autonsa peittävän yhden paikoista. Matemaatikkona Jarkko näki tämän tilanteen oivallisena aivopähkinänä. Häneltä vei kuitenkin pitkään keksiä minkä numeroisella paikalla hänen autonsa oli.
Osaatko auttaa Jarkkoa: mikä luku jää auton peittämäksi?
Eikö meinaa ratketa? Jos olet jo kokeillut kaikkea, voit katsoa tästä vinkin. Älä kuitenkaan luovuta liian helpolla!!!
Alla on esitelty kolme klassikkoteosta, joita jokaisen taloustietelijän tulee väittää lukeneensa. Muiden prioriteettien, kuten Netflixin katselun ja TikTokin päivittämisen keskellä perinteiseen kirjallisuuteen on vaikeaa ehtiä uppoutumaan. Sen vuoksi Pääomainen on tiivistänyt tärkeimpien talouspoliittisten opusten viisaudet helppoon ja nopeaan muotoon.
Pääoma 2000-luvulla, Thomas Piketty:
Toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut jälleenrakennus oli viimeinen ajanjakso, jolloin työn tuottavuus oli suurempaa kuin pääoman. Nykyään ainoa pääoman tuottavuuden ylittävä asia ovat suuret keskittymät pääomaa. Arvopapereiden tuottaessa ahkerammin voittoa kuin työläisten, voidaan olettaa että yhteiskunta palaa lopulta 1700-luvun tyyliseen aristokratiaan. Pikettyn mukaan ilman varallisuuden raskasta verottamista, pian ainoa tapa rikastua on mennä naimisiin rikkaan perhetuttavan kanssa. Huolellisesti rakennetuista aikasarjoista tunnetun ekonomistin oletus tästä kehityskulusta nojaa, kuten kaikki laadukas taloustiede – 1800-luvun kaunokirjalliselle kerronnalle.
Työllisyys, korko ja raha, John Maynard Keynes:
Aikanaan makroteorian mullistanut teos on taloustieteeltään jo vanhentunut: bensaa kaipaavan polttomoottorin sijaan kansantalous on sekamelska, jossa syy-seuraussuhteet löytyvät todennäköisimmin vahingossa. Kirjan teoriat ovat kuitenkin hyödyllisiä makrotalouden käsittämiseen ja niihin tutustuminen synnyttää monille opiskelijoille virheellisen itsevarmuuden taloustiedettä kohtaan heti fuksikeväänä.
Kaikesta huolimatta sen Keynesin perintö sisältää tärkeän opetuksen jokaiselle ekonomistille. Pitkällä aikavälillä teorioiden ei tarvitse päteä, kunhan niiden opit miellyttävät poliitikkoja!
Kansojen varallisuus, Adam Smith
Kansojen varallisuuden nerokkuus piilee siinä, että laajan teoksen voi väittää sisältävän lähes mitä tahansa. Tullit, uskonto, koulutus, moraali ja epäarvoisuus ovat kaikki monipuolisesti edustettuina. Kun otetaan huomioon, kuinka vähän markkinat ja ”näkymätön käsi” kirjassa lopulta esiintyvät, on yllättävää että sen pohjalta syntyi vain yksi tieteenhaara.
Etenkin suomennettu versio erottuu hyvin kirjahyllyssä. Pääomainen suosittelee asettelemaan sen hyvin esille zoom-keskusteluiden taustalle, kun haluaa ottaa intellektuaalisen yliotteen muista osallistujista. On epäselvää, onko kukaan muu kuin teoksen suomentaja koskaan lukenut koko teosta, mikä helpottaa sen viisauksiin vetoamista tarvittaessa.
