Aihearkisto: NÄKÖKULMA

DIGI-KAPITAALI 2020, NÄKÖKULMA, PÄÄKIRJOITUS, Yleinen

Pääkirjoitus: Koronan kulttuuriperintö

Pääkirjoitus | Teksti: Eino Haajanen

Käsi pystyyn, jos olet lukenut kyllästymiseen saakka mielipiteitä koronasta, käsienpesusta ja kasvomaskeista. Turnausväsymystä ilmassa? Et varmasti ole yksin.

Tässä kuitenkin yksi ajatus vielä jonon jatkoksi.

Toivon, että kun kerran olemme oppineet tartuntatautitavoille, kaikista suojauksista ei päästettäisi irti heti kun pandemia alkaa hellittää. Tai välttämättä sen jälkeenkään.

En halua esiintyä virologina tai kertoa poppamiehenä, miten kulkutaudeilta tulee suojautua. Pohdintani on tapakulttuurillinen: jääkö tänä vuonna opittu suojautumiskulttuuri eloon pandemian jälkeen vai unohtuuko se?

Olisi ehkä vähän noloa paasata näistä asioista sinänsä. Tässä vaiheessa monelle on selvää, että kasvomaskeista on hyötyä koronaviruksen torjunnassa. Maskiaihe tuo muutenkin mieleen muutaman viikon takaisen jupakan sekä kevään hämyisen viestintästrategian. Käsiäkin osaamme pestä, ainakin teoriassa. Siksi ajatukseni on ennen kaikkea tavoissa. 

On selvää, että maskien käyttö tulee jossain vaiheessa vähenemään tai loppumaan kokonaan. Suojusten ei pidäkään olla kaikkien arkipäivää puhdasilmaisessa ja pandemiattomassa Suomessa – kyseessä on poikkeusajan keino. Ajatus jonkinlaisesta tavan säilymisestä silti pyörii mielessä.

Käyttäisitkö itse maskia, jos sinun pitäisi flunssaisena hakea ruokaa lähikaupasta ja suojaisit siten muita tartunnalta? Vai pärskisitkö hihaan ja ilmaan kuten aina ennenkin?

Vastaus olisi tietenkin helppo nykytilanteessa: en menisi kauppaan ollenkaan. Arjessa ennen pandemiaa tämä ei kuitenkaan olisi ollut juuri vaihtoehtona. Kauppaan olisi aika moni mennyt joka tapauksessa. Ja maski naamalla olisi varmasti saanut outoja katseita osakseen. Sekään ei siis olisi ollut vaihtoehto.

Olisiko maskeista oikeasti merkittävää hyötyä pandemian jälkeisessä ajassa? Arkijärki sanoo, että pisarat jäävät maskiin paremmin kuin hihaan. Toisaalta tavallisten infektiotautien ehkäisemiseksi suusuojuksia ei ole tarvittu aikaisemminkaan. Kaikki eivät muutenkaan voi käyttää maskia.

Kysymys onkin kulttuurillinen ja tunneperäinen. Nykyään tulee tukala olo, jos kirjastossa joku niistää ja röhii kovaäänisesti. Tunne on vahvempi kuin aikana ennen koronaa. Vaikka jatkossa oireet johtuisivat kausiflunssasta, olisiko sosiaalisesti hyväksyttyä tulla edes lieväoireisena luentosaliin? Toisaalta mistä tietää, ettei kyse ole lieväoireisesta tai orastavasta influenssasta?

Miten sinä reagoit jatkossa, jos joku aivastelee bussissa?

Rahtunen realismia tähän väliin.

Pandemia väistyy aikanaan. Jatkossakin vessoissa pestään kädet huolimattomasti, sormet nuollaan hot wingsien jälkeen ja karaokemikrofonit kostutetaan kaljanmakuisilla huulilla.

Huolellinen käsihygienia, hihaan yskäisy ja turvaväli riittävät normaaliarkeen silloin, kun vastassa ei ole vaarallinen pandemia ja talouskriisi. Merkittävin tartuntatapa on pinnoilta ja kosketuksesta.

Korona on sukupolvikokemus, ja se saattaa muuttaa pysyvästi tapojamme olla. Jatkossa käsitämme konkreettisemmin toimiemme vaikutuksia. Maskit eivät todennäköisesti jää osaksi arkea itä-aasialaiseen tapaan, enkä osaa arvioida niiden hyötyä. Muita tapoja toivottavasti jää.

Nyt kun kauppakeskusten aulassa on käsidesiautomaatteja, kuka ne haluaisi pois? Mitä pitempään poikkeusolot jatkuvat, sitä syvemmin vanhat opit käsienpesusta iskostuvat mieliimme. Pienillä asioilla on väliä. Huolellinen käsienpesu on keinoista merkittävin. 

Ketteräksi osoittautunut etätyö tuo aidosti joustavuutta työelämään ja opiskeluun. Hybridimallissa, Zoom-yliopiston ja lähiopetuksen yhdistelmässä, kynnys jäädä kotiin lieväoireisena on pienempi. Läsnäolopakkokaan ei aja aivastelijaa pärskimään pisaroita luentosaliin.

Täydellinen etäily sen sijaan on puuduttavaa, eikä sitä moni halua, mutta juuri pikkuflunssien ja sairastapausten kohdalla etämahdollisuus näyttää toimivuutensa.

Jossain yhteisössä toimintatavat voivat muuttua totaalisesti.

Armeijassa yksikköni päällikkö esitti pontevasti ja kuuluvalla upseerin äänellä ennen harjoitusleiriä, että “lääkärin vastaanotolle voi mennä vasta kun suolenpätkät roikkuvat. Flunssa ei ole peruste.” Kyse oli tietenkin machoilevasta huumorista ja yhteisön koheesiokeinosta.

Viikon päästä yksikössä ihmeteltiin, miksi puolet komppaniasta ilmoittautuu kuumeisena vastaanotolle. Pienillä asioilla on väliä.

Koronan jälkeen lopulta merkityksellistä ei ole niinkään se, miten hyvin käsidesitonkkia on näytillä, kuka menee milloinkin kipeänä kauppaan tai kuinka ketterät etämahdollisuudet ovat. Merkityksellistä on suhtautumisemme terveyteen.

Jos pelkkä pikkuflunssa vie jaksamisen päiviksi, haluaako sen tartuttaa eteenpäin muille? Helpot toimintatavat, kuten käsienpesu, ovat nyt tuttuja ja niiden toimivuus on konkretisoitunut pandemian aikana.

Jääkö pandemiassa korostettu huomioonottamisen kulttuuri siis eloon?

Toivottavasti. Etenkin influenssakaudella siihen olisi tarvetta.

Kirjoittaja ei ole lääketieteen opiskelija, mutta on käynyt keittiövirologian johdantokurssin sekä kirjoittanut reaaliaineena biologian.

Kuvat: Annalise Batista (Pixabay) ja Lauri Parviainen


Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, DIGI-KAPITAALI 2020, ILMIÖT, NÄKÖKULMA, Yleinen

Tuloerot ja verot – katsaus monien totuuksien keskusteluun

Erilaisia keinoja, erilaisia tavoitteita

Analyysi | Teksti: Eetu Mänttäri

Tasaisin väliajoin nousee yhteiskunnallisessa keskustelussa esiin kysymys tuloeroista. Olemmeko matkalla kohti voittajien ja häviäjien yhteiskuntaa, vai onko liiallinen tulojen tasapäistäminen verotuksella tuhonnut työnteon kannustimet? Entä miten tuloerojen supistaminen sopii yhteen hyvinvointivaltion rahoituspohjan takaamisen kanssa väestön vanhetessa?

Keskustelu käy monesti varsin kuumana julkisilla areenoilla, ja sitä on hieman hankala seurata, varsinkin jos aihe ei ole entuudestaan tuttu. Siksi pyrinkin selvittämään myös aihetta vähemmän tunteville sopivalla tavalla, mistä tuloeroihin ja verotukseen liittyvässä keskustelussa on oikeastaan kyse.

Kuten arvata saattaa, monesti keskustelussa ovat vastakkain karkeasti vasemmiston ja oikeiston edustajat. Tarkoitan tässä yhteydessä kutakuinkin jakoa perinteisen sosialidemokratian ja markkinaliberalismin välillä.

Oikeiston mielestä tuloeroista ei pitäisi olla huolissaan, ainakaan niin kauan kuin Suomen Gini-käyrä pysyy loivana. Keskustelua tuloerojen supistamisesta pidetään tässä leirissä varsin huolestuttavana, sillä se nähdään työnteon kannustimia heikentävänä toimena. Yleinen tavoite kun olisi kasvattaa työllisyyttä.

Vasemmisto puolestaan argumentoi nykyisen kehityksen olevan huolestuttavaa pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Sosialidemokraattisen ajatushautomon Kalevi Sorsa -säätiön elokuussa julkaiseman selvityksen ”Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020” mukaan tuloerot ovat Suomessa kasvaneet aina 1990-luvun puolivälistä finanssikriisiin, jonka jälkeen kasvu jatkui edelleen. Tämän lisäksi raportti muistuttaa, ettei eriarvoisuutta voi mitata pelkästään tuloeroja tarkastelemalla, vaan mukaan on otettava muun muassa myös erot varallisuudessa ja terveydessä.

Vapaita markkinoita ja yksilönvapauksia edistävä ajatuspaja Libera puolestaan vastasi kyseiseen raporttiin omalla artikkelillaan, jossa syytettiin Kalevi Sorsa- säätiötä muun muassa tutkimusdatan manipuloinnista tuloeroja korostavaksi. Liberan artikkeli kääntää myös keskustelun jo aiemmin mainittuun Gini-kertoimeen, vaikka alkuperäinen raporttikin toteaa sen olevan riittämätön työkalu yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tarkasteluun. Artikkelissa tosin esitetään myös varsin vakuuttavia näkemyksiä siitä, että yhteiskunnan tulisi verotuksen kiristämisen sijaan kannustaa ihmisiä työntekoon ja sitä kautta auttaa heitä vaurastumaan.

Verojärjestelmä osana tuloerokysymystä

Kalevi Sorsa -säätiön raportissa pääoma- ja ansiotuloveroasteiden asettamista toistensa kanssa samalle tasolle pidetään yhtenä ratkaisuna eriarvoisuuskehitykseen. Liberan artikkelikaan ei tyrmää tätä ideaa, vaikka kirjoittaja korostaakin, ettei tämä toimenpide saa johtaa veroasteen nousemiseen.

Taloustieteellisessä mielessä esitetty verouudistus vaikuttaa varsin järkevältä: tietyn tulotyypin suosiminen verotuksessa saattaa aiheuttaa substituutiovaikutusta tulojen välille. Tällaisesta substituutiovaikutuksesta on olemassa ainakin jonkinlaisia todisteita eri tulotyyppien joustavuutta käsittelevässä kirjallisuudessa (esim. Kleven, Schultz, 2014).

Jos substituutio tulotyyppien välillä on mahdollista, antaa se ihmisille mahdollisuuden välttää korkeampia veroja vaihtamalla omat tulonsa ansiotulosta pääomatuloksi. Tällaista mahdollisuutta ei kovin monella pieni- tai keskituloisella ole.

Saakin helposti kuvan, että nykyinen kaksitahtinen verojärjestelmämme langettaa suurimman taakan henkilöille, joilla on korkeat ansiotulot, mutta matalat pääomatulot. Onkohan näin?

Tilastokeskuksen sivuilta käy ilmi, että Suomessa tulonsaajista korkeimpaan kahteen prosenttiin pääsee tienaamalla 100 000 euroa vuodessa. Toisin sanoen jo esimerkiksi hyvätuloinen lääkäri alkaa lähestyä pelkästään palkkansa puolesta tuota kahta prosenttia. Veronmaksajien keskusliiton mukaan tämän suuruisesta palkasta maksetaan keskimäärin veroa noin 43 prosenttia. Kohderyhmää kiinnostavana lisätietona mainittakoon, että Elinkeinoelämän keskusliiton yksityisen sektorin palkkatilastoissa syyskuulta 2019 mainitaan rahoitusalan ylimmän desiilin keskipalkaksi 7 100 euroa kuukaudessa eli 82 500 euroa vuodessa.

On vaikea uskoa, että näillä korkeillakaan palkoilla ihmisestä tulisi miljonääriä vallitsevissa vero-olosuhteissa.

Kuva: Kevin Schneider / Pixabay

Varallisuus vai tulot verotuksen kohteena?

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2018 suurin tulokymmenys omisti kolmasosan nettovarallisuudesta. Vaikuttaisi siis siltä, että korkeat tuloverot rokottavat suhteellisesti enemmän yhteiskunnan nousijoita: ilman suurta varallisuutta aloittaneiden hyvin tienaavien keskituloisten harteille lankeaa korkea veroprosentti ilman varallisuuden tuomaa puskuria. Varsinkin, kun keskimääräinen veroprosentti kasvaa keskimäärin ainoastaan 13,2 prosenttia tulojen kasvaessa 100 000 eurosta miljoonaan euroon, jonka jälkeen kasvu loppuu. Vertailun vuoksi 50 000 euron ja 100 000 euron välissä verotus kasvaa keskimäärin 10,6 prosenttiyksikköä, vaikka tulot kasvavat huomattavasti vähemmän. Suhteellinen taakka on siis tällä tarkastelulla korkeampi ylemmällä keskiluokalla kuin sitä enemmän tienaavilla.

Yleinen näkökulma tuntuu olevan se, että työllisyyttä tulisi nostaa ja valtion verotuloja lisätä kestävyysvajeesta selviämiseksi. Jos tuloveron korotuksilla verotuloja ei voida lisätä, olisiko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden kannalta järkevää puhua olemassa olevien verojen korottamisen sijaan tuloverotuksen progression laajentamisesta ylöspäin? Ja huomioida enemmän myös varallisuus ja sen verottaminen?

Tällaiset toimet saattavat osoittautua hyvinkin haastaviksi nykyisessä liikkuvien pääomien maailmassa. Voi olla, että paljon varallisuutta hallussaan pitävät välttäisivät verot varsin helposti, jolloin suurituloisten, mutta vähävaraisten tilanne pahenisi entisestään. Varallisuuden verottaminen voidaan nähdä myös kannustinongelmana.

Vaihtoehtoja äsken esitetyille toimille olisivat muun muassa Liberan artikkelissa mainitut hieman epämääräiset työllisyystoimet, joihin saattavat sisältyä muun muassa veronalennukset. Verouudistusten vaikutukset eivät kuitenkaan ole päivänselvä asia, ja aiheesta tulisikin tehdä enemmän tutkimusta suomalaisella datalla ennen johtopäätöksiin loikkaamista.

Kuva: Marcel Strauss / Unsplash

Kansankapitalismi ratkaisuna rahoitusongelmiin?

Toinen vaihtoehto toki olisi jakaa omaisuutta tasaisemmin kansan kesken. Tällä en tarkoita sosialisointia tai muuta 1900-luvun radikaalia politiikkaa, vaan niin kutsuttuun kansankapitalismiin kannustamista.

Muun muassa suhteellisen paljon mediahuomiota saanut kansanedustaja Elina Lepomäki (kok.) peräänkuuluttaa nettisivuillaan laajempaa omistuskantaa suomalaiselle pääomalle. On varsin silmiä avaavaa huomata, että Lepomäki kannattaa lähes täysin päinvastaisia toimia kuin Kalevi Sorsa- säätiön raportti: pääomatulojen verotuksen tulisi Lepomäen mielestä olla maksimissaan 30 % tasavero kaikille pääomatyypeille. Lepomäen ensisijainen tavoite ei tosin ole eriarvoisuuden kitkeminen, vaan työntekoon kannustaminen. Kuitenkin Lepomäen visioista osa on puhtaita veronalennuksia, eikä näiden positiivisista vaikutuksista verotuloihin pitkällä tähtäimellä voida olla varmoja.

Onkin varsin haastavaa, että erilaiset yhteiskunnalliset tavoitteet vaikuttavat olevan näinkin ristiriidassa. On vaikeaa seurata keskustelua tuloeroista ja veroista, kun eri tahot tuntuvat pyrkivän samoihin päämääriin päinvastaisilla tavoilla. Jos halutaan pelastaa hyvinvointivaltio, tarvitaan sille vankka rahoituspohja. Jos samalla kuitenkin tehdään yhteiskunnasta eriarvoinen, ei voida sanoa, että hyvinvointivaltiota on pelastettu, sillä monelle hyvinvointivaltio tarkoittaa juuri pieniä tuloeroja.

Tulevaisuus näyttää hyvinvointivaltion suunnan ja miten tuloerot muuttuvat. Yksi asia on kuitenkin varma: nimenomaan tuloerokeskusteluun tarvitaan analyyttistä otetta.

Artikkelikuva: Derek Robinson / Pixabay

Jatka keskustelua:
NÄKÖKULMA, Yleinen

Tutkimus ei ole päätöksentekoa

Kommentti | Teksti: Eetu Mänttäri

Koronakriisin puhjettua täysiin mittoihinsa tilasivat ministerit Katri Kulmuni (kesk.) ja Mika Lintilä (kesk.) suomalaisilta eturivin taloustieteilijöiltä raportin, jossa kartoitetaan Suomen mahdollisia teitä ulos pandemian aiheuttamasta talouskriisistä.

Raportin julkistuksen aikoihin järjestettiin talouskriisejä käsittelevän erikoiskurssin huipentumana webinaari, jossa raportin laatineen työryhmän jäsenet Vesa Vihriälä, Roope Uusitalo, Sixten Korkman ja Suomen oma Nobel-mies Bengt Holmström keskustelivat koronakriisistä ja vastasivat yleisön kysymyksiin myös itse raporttiin liittyen.

Raportti peräänkuuluttaa elvyttämistä, mikä ei varmasti kellekään vastasykliseen talouspolitiikkaan tutustuneelle tai ylipäätään talouskriisejä kokeneelle ihmiselle tullut yllätyksenä. Esiin nousee myös Suomen tarve sopeuttaa julkista taloutta tulevaisuudessa muun muassa rakenteellisista syistä. Varsin järkevän kuuloisia ehdotuksia, joita kohtaan harvalla lienee kärkevää kritiikkiä esitettävänään.


Maalaisjärjen kanssa yhteensopiva puhe tuntuu julkisessa keskustelussa jääneen erään koulutuspoliittisen maininnan jalkoihin.

Työryhmän ehdotuksiin sisältyy myös tapoja torjua ilmastonmuutosta. Valtavirran suomalaiset taloustieteilijät eivät halua päästöjen vähentämisen jäävän kriisinkään myötä taka-alalle. Tämäkin tuntuisi olevan varsin itsestään selvää ottaen huomioon aiheen saaman mediahuomion määrän. Ilmastonmuutoksen torjunnan merkitys on kaikille selvää talouden tilasta riippumatta, eikä talouskaan voi toimia luonnon ja yhteiskunnan rapistuessa sen ympärillä.

Kuitenkin kaikki tämä varsin maltillinen ja maalaisjärjen kanssa yhteensopiva puhe tuntuu julkisessa keskustelussa jääneen erään koulutuspoliittisen maininnan jalkoihin. Raportissa nimittäin mainittiin lukukausimaksut yhtenä talouden sopeuttamisen keinona.

Ja tästäkös soppa syntyi.

Muun muassa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan HYY:n (jonka piiriin myös Kapitaalia julkaiseva KTTO ry. kuuluu) Twitter-tilillä julkaistiin raportin tiimoilta seuraava twiitti:

@ylioppilaskunta, 8. toukokuuta

”Hei Vihriälä ja kumppanit! Tässä muistin virkistyksenä, mitä lukukausimaksuilla EI saavuteta:
1. Elvytystä
2. Osaamisen lisäämistä
3. Nopeampaa työelämään siirtymistä
4. Yhtään mitään muuta kuin epätasa-arvoa ja pahoinvointia”


Miksi taloustieteilijöille usein käy juuri näin?

En tässä pyri kumoamaan tätä taloustieteelliset perustelut jokseenkin sivuuttavaa kannanottoa. Tiedostan HYY:n tehtävän olevan opiskelijoiden edun ajaminen, ja ensi alkuun ulostulo onkin siihen tarkoitukseen varsin järkevä. Mitenpä jäsenistön rahanmenon lisääminen olisi sen edun mukaista?

Tarkoitukseni ei olekaan purra ruokkivaa kättä, eikä myöskään laulaa sen lauluja, kenen leipää syön, vaan nostaa esiin kysymys siitä, miksi taloustieteilijöille usein käy juuri näin?

Miksi taloustieteilijöiden lausunnot ja politiikkaehdotukset herättävät julkisessa keskustelussa niin vahvaa tunteiden paloa, että toisinaan koetaan jopa tarvetta spekuloida niiden taustalla olevan piilotettuja agendoja?

Vuoden 2019 syksyllä ryhmä taloustutkijoita julkaisi Aalto-yliopiston professori Matti Liskin johdolla liikenne- ja viestintäministeriön tilauksesta raportin, jossa selvitettiin tapoja saavuttaa hallituksen kunnianhimoiset päästövähennystavoitteet. Selvityksessä päädyttiin esittämään päästölupien huutokauppaamista muun muassa polttoaineiden jakelijoille. Kuten lukija saattaa muistaa, tästäkin nousi valtava kohu. Bensaa oltiin  yhtäkkiä laittamassa kortille Neuvosto-Suomen hengessä, koska maamme autoilijoita ei vielä ollut tarpeeksi hakattu. Nämä varsin tunteita herättävät sosialistisen piiloagendan olemassaololla leikittelevät ilmaisut eivät ole omaani, vaan Kauppalehden toimittajan Olli Herralan käsialaa:

@OlliHerrala, 22. lokakuuta. 2019

”Bensa pannaan kortille, koska autoilijaa ei ole tarpeeksi hakattu. Seuraavaksi kortille menevät kai leipä ja liha. Kuin puolalainen hampurilainen: lihakortti kahden leipäkortin välissä.

”Idean” takana ovat Aalto-yliopiston taloustieteilijät. Eläköön säännöstely ja Neuvosto-Suomi.”

Asialla olivat tietysti nuo samat veijarit, taloustieteilijät.


En pidä huonona sitä, että tällaiset ehdotukset herättävät kritiikkiä. Kansakuntana meillä tulee olla arvoja, joiden takana voimme seistä.

On tällaisten lausuntojen perusteella varsin helppo kuvitella, että taloustieteilijät ovat vain eliitin kätyreitä toivoessaan suomalaisen koulutusjärjestelmän tekemistä pienituloisille saavuttamattomaksi tai radikaaleja ekososialisteja vaikeuttaessaan yksityisautoilua. Lukukausimaksut ja bensan saannin rajoittaminen ovatkin esimerkkejä niistä taloustieteellisesti perustelluista politiikkakeinoista, jotka tavallisille velkaa vieroksuville ja tasa-arvoista hyvinvointivaltiota kannattaville suomalaisille kuulostavat uusliberaalilta vähäosaisten kyykyttämiseltä tai cityvihreältä sekoilulta.

En pidä huonona sitä, että tällaiset ehdotukset herättävät kritiikkiä. Kansakuntana meillä tulee olla arvoja, joiden takana voimme seistä. Joillekin näitä arvoja edustaa vapaa yksityisautoilu, joillekin maksuton koulutus tai vaikkapa äitiyspakkaus. Kyseessä on asioita, jotka ovat meille itsessään tärkeitä. Näitä asioita halutaan puolustaa arvosyistä, vaikka jokin toinen vaihtoehto voisi olla ratkaisuna kustannustehokkaampi tai ekonomisteja enemmän miellyttävä. Kritiikki ja vaikuttamisyritykset kuitenkin kohdentuvat onnettomasti asiantuntijoihin, eivätkä poliitikkoihin, jotka näitä ehdotuksia mahdollisesti täytäntöön ajaisivat.


Raportin tarkoitus ei ole olla mediaseksikäs pläjäys arvoihin perustuvia ideoita ja lupauksia, joilla poliitikko tulee valituksi uudestaan, vaan yhden tieteenalan tutkimukseen pohjautuva arvio siitä, miten politiikan tai taloudellisten realiteettien asettamat tavoitteet voitaisiin saavuttaa

Mainitsemassani webinaarissa Sixten Korkman lohdutti kuulijoita toteamalla opiskelijoiden edunvalvonnan ja poliittisen prosessin kankeuden tekevän lukukausimaksut täysin mahdottomiksi toteuttaa, ainakin usean vuoden ajaksi. Miksi tällaista sitten ehdotetaan, jos ehdottajatkaan eivät usko ehdotuksensa toteutumiseen? Kajoavatko taloustieteilijät yhteiskunnalle itsessään arvokkaisiin asioihin vain provosoidakseen, vai eivätkö he itse jaa näitä suomalaisen yhteiskunnan perusarvoja? Eikö olisi viisasta keskittyä finanssi- ja ympäristöpoliittisiin suosituksiin, etteivät ne jäisi tällaisten koulutuspoliittisten heittojen varjoon pönkittäen taloustieteilijöiden kylmän pragmaattista mainetta entisestään?

Niin, järkeähän siinä olisi, jos kyseessä ei olisi nimenomaan asiantuntijalausunto.

Raportin tarkoitus ei ole olla mediaseksikäs pläjäys arvoihin perustuvia ideoita ja lupauksia, joilla poliitikko tulee valituksi uudestaan, vaan yhden tieteenalan tutkimukseen pohjautuva arvio siitä, miten politiikan tai taloudellisten realiteettien asettamat tavoitteet voitaisiin saavuttaa. Arvokysymykset jätetään päätettäviksi poliittisessa prosessissa, jonka osana taloustieteilijät eivät päätöksentekijän roolissa ole.


Raporttia kohtaan esitetty yksinkertainen, sen johtopäätökset kiistävä twiitti on kuitenkin älyllisesti varsin laiska ja täysin väärin kohdentunut vaikuttamisyritys.

Olisikin varsin huonoa brändäystä nimetä ehdotuksia sisältävä paketti ”kipupaketiksi”, jos kyseessä olisi poliittinen ohjelma. Päätöksentekoprosessissa ei tuollainen nimitys liene järin hedelmällinen tapa kosiskella äänestäjiä seuraaviin vaaleihin. Tässäkin piilee asian ydin: taloustieteilijät eivät ole poliitikkoja, joten heidän ei ole tarpeen käyttäytyä poliitikkojen tavoin.

HYY:n esittämä kritiikki järjestön tämänhetkisten arvojen vastaisia politiikkatoimia kohtaan on varsin perusteltua. Erityisesti tapauksessa, jossa ollaan uhraamassa hyvinvointiyhteiskunnan ”pyhää lehmää”, maksutonta koulutusta, talouspolitiikan alttarilla, on ymmärrettävää, että opiskelijoiden etujärjestö älähtää. Raporttia kohtaan esitetty yksinkertainen, sen johtopäätökset kiistävä twiitti on kuitenkin älyllisesti varsin laiska ja täysin väärin kohdentunut vaikuttamisyritys, eikä ole mielestäni se tapa, jolla opiskelijoiden etua tulisi ajaa.

Koronakriisin ja yleisen tyytymättömyyden myötä esillä ollut asiantuntijuuden politisointi on mitä ilmeisimmin yhteiskunnassamme esiintyvä ilmiö. Vaikkei HYY twiitissään tähän suoraan syyllistykään, tuntuu se tulkitsevan Vihriälän ryhmän raportin poliittisena kannanottona. Tämä osoittaa perin vahingollista asiantuntijoiden roolin väärinymmärrystä.

Vaikka itsekin suhtaudun lukukausimaksuihin epäilevästi, on varsin surullista, että maamme parhaan ja tutkimusyliopistona profiloituvan opinahjon opiskelijoiden kattojärjestö osallistuu kannanotoissaan tällaisen väärinymmäryksiä ruokkivan ilmapiirin vahvistamiseen.




Kuvat: Vihriälä – ETLA, Ministerit – Laura Kotila / Valtioneuvoston kanslia CC-BY-4.0

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, NÄKÖKULMA

Vastuuton tekoäly

Tietointensiivisessa nyky-yhteiskunnassa käydään kovaa kilpailua siitä, kuka onnistuu valjastamaan käyttöönsä eniten dataa. Tiedon – etenkin laadukkaan sellaisen – määrän arvo on jo pitkään ymmärretty, mutta pystyykö kukaan vielä kiskomaan täyttä potentiaalia irti kaikesta kerääntyneestä tiedosta? Ihmiset yksin tuskin pystyvät käsittelemään kaikkea saatavilla olevaa tietoa. Siinä, kuinka tietoa voitaisiin käyttää ja yhdistellä mahdollisimman paljon lisäarvoa tuottavalla tavalla, haetaan ratkaisua tekoälystä. 

Vaikka tekoäly onkin paljon sanana paljon käytetty, voidaan kyseenalaistaa, onko “aitoa” tekoälyä oikeasti vielä olemassa. Ainakin tekoäly on harhaanjohtava termi kuvaamaan tämänhetkisen kehityksen astetta. Aitona tekoälynä voitaisiin pitää jotakin ihmismielen kaltaista – sellaista, joka pystyisi luomaan jotakin “tyhjästä” eli periaatteessa ilman, että vaaditaan pohjaksi jotakin aiemmin opittua. Tällaisen tekoälyn sijaan käytössä on pikemmin erilaisia kone- ja syväoppimismenetelmiä. Kone suorittaa tehtäviä sille syötetyn tiedon perusteella, josta se oppii ja kehittyy “älykkäämmäksi”. Toisaalta tieto on kuitenkin ihmisen koneelle opettamaa. Oppiva kone on ikään kuin supermuisti – muisti, jota ihmisellä ei voisi olla. Kun pystyy muistamaan kaiken oppimansa jatkuvasti, pystyy kaikkea opittua käyttämään hyödykseen. 

Tilanteessa, jossa ihminen käytännössä vielä opettaa konetta sen sijaan, että kone olisi täysin autonominen ja luova ajattelija, on luontevaa puhua tekoälystä “tukiälynä”. Kone siis avustaa eli tukee ihmisen tekemää työtä – esimerkiksi juuri valtavien tietomassojen käsittelemisessä ja analysoimisessa. Todennäköisesti pysymme tukiälytasolla vielä pitkään. Mutta mitä sitten, jos “täydellinen”, “aito” tekoäly joskus kehitetään? Kuvitellaan, että tekoäly olisi täysin ihmisaivojen kaltainen autonominen kokonaisuus. Tekoäly ei vain olisi luonnollinen. Voisiko tällainen tekoäly olla vastuussa päätöksistään? 

Täydellinen tekoäly on helppo nähdä sci-fimäisenä uhkakuvana. Ehkä arkisemmin pelkäämme tieteispainajaisten sijaan, että tekoäly vie kaikkien ihmisten työt. Kenties ajatellaan, että ihmisen rooli tekoälyn rinnalla tulevaisuudessa voisi lähinnä olla jonkinlainen valvonta-asiantuntija tai tekoälyn korjaaja, mikäli tekoäly vioittuisi. Valvonta-asiantuntijana sitten vain pällistelisimme, kun tekoäly rehkii. Tämä lienee liioiteltua. Vaikka tekoäly päättelisi kaiken puolestamme, on kuitenkin ihmisten vastuulla osoittaa päättelyn eettinen kestävyys – esimerkiksi syrjimättömyys. Päätöksiltä vaaditaan läpinäkyvyyttä, eli päätösten perusteet on pystyttävä osoittamaan. Mikäli taas ajattelemme kliinisen päätöksenteon sijaan vaikka kirurgin työtä robotin suorittamana, ja tekoäly syyllistyisi hoitovirheeseen, tuskin olisi vahingon kärsineelle tai tämän omaisille hyväksyttävää, että vastuu sysättäisiin koneelle ihmisen sijaan. 

Tekoäly varmasti vielä haastaa käsityksiämme siitä, mikä on inhimillistä. On helppo pitää konetta koneena, kun se näyttää koneelta. Mutta roboteista pyritään rakentamaan jatkuvasti myös hyvin ihmismäisiä. Mikäli ihmisestä erottamiskyvytön ihmisyys saavutetaan, olemme varmasti monesta elokuvasta, sarjasta ja kirjasta tuttujen pohdintojen äärellä siitä, mitkä ovat koneen oikeudet “ihmisenä”. Voiko täysin inhimillistä konetta kohdella miten vain? Onneksi vielä joudumme oikeuksien sijaan lähinnä pohtimaan velvollisuuksia. 

Palaamme siis velvollisuuksiin ja vastuuseen. Älykkäinkään tekoäly ei voi olla “vastuullinen”. Tietenkin eettisissä pohdinnoissa on kyse juuri pyrkimyksestä vastuullisiin lopputuloksiin, mutta kyse on vain siitä, kuinka tekoälyä voidaan käyttää vastuullisesti. Tekoäly ei ole “vastuullinen”, koska sen ei voida edellyttää kantavan vastuuta mistään. Tässä mielessä tekoäly on leikkisästi ilmaistuna “vastuuton”. Me ihmiset – luonnolliset henkilöt – emme vain saa olla vastuuttomia hyödyntäessämme tekoälyä. Ehkä jonakin päivänä tekoäly tekee kaiken työn puolestamme, mutta valmistautukaamme silti ottamaan syyt niskoillemme kaikista tekoälykumppaniemme tekemisistä. 

TEKSTI: Tytti Tanninen

Jatka keskustelua: