Opiskelenko todella taloustiedettä? Tämä kysymys tulee helposti mieleen taloustieteen kandivaiheen kursseilla – eikä tämä johdu siitä, etten ymmärtäisi menetelmäopintojen tärkeyttä ja sitä, että ne vaativat luonnollisesti oman aikansa.
Ei, kyse on pikemminkin siitä, että kandivaiheen taloustieteen runkokursseissa on varaa kehittämiselle. Väitän, etteivät kurssit palvele parhaiten tarkoitustaan, ja pienilläkin muutoksilla niistä voisi saada kokonaisuutena toimivampia.
Miten sitten vastaisin muutostarpeeseen? Mikä olisi mielekäs ensiaskel opintojen vaatimustason kasvattamiseksi?
Tällä hetkellä taloustieteen geneerisellä kandikurssilla on yhdeksän luentoa, mikä vastaa neljää ja puolta viikkoa. Periodin seitsemästä viikosta jää siis yli kolmannes käyttämättä. Mielestäni tämä käyttämätön aika pitäisi ottaa kursseilla käyttöön. Toisaalta tämä herättää kysymyksen: mitä lisäajalla tehtäisiin?
Teoriaa kursseille ei mielestäni tarvita lisää, mutta nykyinen sisältö voitaisiin levittää useammalle luennolle. Tämä sallisi monipuolisemman ajankäytön luennoilla. Luennoilla ehdittäisiin, teorian esittämisen lisäksi, esimerkiksi käydä ryhmäkeskusteluja teorian sovelluksista, mikä pakottaisi jo luennolla sisäistämään teoriaa.
Pidän käytännön sovelluksien puutetta yhtenä kandiohjelmamme suurimpana ongelmana. Tässä voitaisiin osin ottaa mallia kauppakorkeakouluista, joissa erilaiset case-tehtävät ovat oleellinen osa kurssisuorituksia. Nämä case-tehtävät vastaisivat paremmin niitä tehtäviä, mitä työelämässä tulemme tekemään. Lisäksi ne pakottaisivat soveltamaan teoriaa, ei vain pyörittämään kaavoja. Nykyisellään kandiohjelma ei käytännössä anna minkäänlaisia valmiuksia työhön taloustieteen parissa.
Myös muista Valtsikan opintosuunnista voisimme ottaa oppia. Tällä hetkellä on mahdollista suorittaa kaikki taloustieteen kandiopinnot, opinnäytetyötä lukuun ottamatta, ilman että lukee yhtäkään taloustieteellistä akateemista artikkelia. Muissa Valtsikan ohjelmissa artikkelien lukeminen ja analysointi ovat iso osa kurssisuorituksia. Suoritamme akateemista tutkintoa, joten pidän käsittämättömänä, että akateemista tekstiä luetaan niin vähän. Esimerkiksi vain yhden, luennoitsijan valitseman, artikkelin lukeminen per kurssi olisi helppo tapa jo fuksina saada parempi käsitys, millaisista asioista taloustieteessä tosielämässä puhutaan.
On tärkeää huomioida myös asian toinen puoli – kurssit tuntuvat monesta nykyiselläänkin liian haastavilta. Voiko niitä vaikeuttaa entisestään?
Pidän selvänä, että haaste tulee nousemaan jossakin vaiheessa joka tapauksessa. Ovatko kandiopinnot sittenkään huono vaihe tälle? Mikäli pohja on tarpeeksi vankka, pystyy aiemman päälle hyvin rakentamaan myös nykyistä vaativampia kokonaisuuksia.
Toisaalta on helppo kysyä: jos ei ole valmis ponnistelemaan ja kohtaamaan haasteita, onko sittenkään oikeassa paikassa? Myönnän kuitenkin auliisti, että haasteen koventuessa myös tukea tarvitaan enemmän. Yksin työn kanssa ei saa kokea jäävänsä.
Onko siis taloustieteen kandiohjelma liian helppo? Ehkä ei. Mielestäni on kuitenkin olemassa keinoja, jotka helposti voitaisiin ottaa käyttöön, jotka tekisivät opinnoista mielekkäällä tavalla haastavampia. Tämä tarkoittaa tehtäviä, jotka pakottavat analysoimaan asioita monesta näkökulmasta ja soveltamaan relevanttia teoriaa sen sijaan, että avaimet annetaan suoraan käteen.
Asiasta on varmasti monia mielipiteitä, eikä oikeaa ole tietenkään olemassa. Tavoitteenani onkin ensisijaisesti herätellä ajatuksia ja pohdintaa siitä, miten opiskelua voitaisiin kehittää.
Suomalainen sosiaalinen media noudattaa valtameren tavoin vuorovesirytmiä. Milloin mikäkin teema, kohu tai tapahtuma saa suuret massat liikkeelle, vankkoine virtauksineen ja kiivaine vaahtopäineen. Eduskuntavaalien alla vuoksi kääntyy kohti puoluepolitiikan rannikoita.
Monet politiikan asiantuntijat povaavat, että edessä ovat velkavaalit. Valtion julkiset menot ovat suuret ja julkisen sektorin velkarahoitteinen alijäämä on kroonistunut. Pyrkimys paljastaa ”tuhlailijahallituksen” taloudenhoidon väitetty kestämättömyys näkyy vahvasti oppositiopuolueiden vaihtoehtobudjeteissa kautta linjan. Suurista oppositiopuolueista rajuin leikkaaja on kokoomus, joka säästäisi muun muassa asumistukijärjestelmästä uusimalla sen täysin, valtionhallinnon toimintamenoista sekä ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta rajoittamalla sen keston 200 päivään. Valtiontalouden alijäämä, ja täten velanotontarve, pienenisi 1,1 miljardilla: 8,3 miljardista 7,2 miljardiin euroon.
Tiukinkaan säästökuuri ei saa merkittävää alijäämää kaikkoamaan välittömästi; tietenkään. Valtiontalouden hoidon patruunat eivät ole hopeasta taottuja.
Suomalainen poliittinen ilmasto on nyt poikkeuksellisen antoisa talousliberaaleille tuulille. Puhurista uskoo hyötyvänsä myös ensimmäisiä eduskuntapaikkojaan tavoitteleva liberaalipuolue. Viskipuolueena toimintansa vuonna 2014 aloittanut liberaalipuolue on lähes kymmenvuotisen taipaleensa aikana jäänyt toistaiseksi vaille merkittävää vaalimenestystä. Puolueen 9. tammikuuta julkaisema varjobudjetti on kuitenkin ollut yksi alkuvuoden poliittisista ilmiöistä, ja saatetunniste #leikattavaalöytyy levisi kautta sosiaalisen median, kuin mainittujen tuulien kantamana.
Liberaalipuolueen vaihtoehtobudjetti tekee selkeää pesäeroa muiden puolueiden laatimiin vastinpareihinsa ennen kaikkea leikkausten suuruusluokan ja yksityiskohtaisuuden osalta, mikä onkin peruja esityksen perinpohjaisesta toteutuksesta. Puoluesihteeri Aarne Leinosen johtama työryhmä kävi hallituksen talousarvioesityksen läpi momentti momentilta, todeten suuren siivun menoeristä ”turhiksi rönsyiksi”. Äärimmäinen yksityiskohtaisuus ja hetkittäinen triviaalius ei tylsistä kritiikin keihäänkärkeä. Päinvastoin, sillä leikattavaa toden totta onnistuttiin löytämään 9,1 miljardin pistävän euron edestä.
Liberaalipuolueen vaihtoehtobudjetin syvempi tarkastelu tekee selväksi sen, ettei puolue ole laatinut tulevalle hallitukselle julkishallinnon kasaamisohjetta, jonka suora käyttöönotto olisi millään tasolla realistista. Lyijy ei ole vieläkään muuttunut hopeaksi. Se tulee kuitenkin nähdä rohkeana keskustelunavauksena, joka kohdistaa kritiikkinsä yksittäisen hallituksen politiikkaa laajempaan kokonaisuuteen: valtioon ja sen rooliin itseensä.
Mittava leikkauslista on seurausta valtion roolin uudelleenmäärittelystä. Puolueen mukaan valtion ainoaksi tehtäväksi tulee asettaa kansalaistensa perusoikeuksien turvaaminen. Perusoikeuksiksi luettaisiin puolueen mukaan muun muassa maanpuolustus, sisäinen turvallisuus, terveydenhoito sekä sosiaaliturva. Valtion ylittäessä perusoikeuksien turvaamisen sfäärin, tulee se vääristäneeksi markkinoiden toimintaa. Ajattelu seuraa neoklassisen taloustieteen logiikkaa – talous palvelee yhteiskuntaa parhaiten silloin, kun sen annetaan toimia mahdollisimman vapaana. Annetaan tehdä.
Valtion harjoittaman ”markkinahäiriköinnin” kitkeminen on liberaalin leikkaajan kultasuoni. Merkittävin muutos vaihtoehtobudjetin menopuolella onkin valtion tukijärjestelmän purkaminen. Liberaalipuolue luopuu budjetissaan tyystin niin yritys-, alue- kuin maataloustuista. Liikenne- ja viestintäministeriön budjetista poistuisi muun muassa julkisen liikenteen kehittämiseen varatut määrärahat. Myös Yleisradion budjetista leikattaisiin lähes 80 %. Taiteeseen, kulttuuriin ja liikuntaan kohdistettuja tukia leikattaisiin 1,4 miljardilla eurolla.
Nykyisenlaisesta opintotuesta jäljelle jäisi ainoastaan opintolainan valtiontakausmekanismi opintorahan, asumislisän ja ateriatuen poistuessa. Sosiaaliturva uudistettaisiin perustulomalliksi, johon myös opintotuen supistamisesta seuranneet säästöt keskitettäisiin. YTHS:n valtionrahoitus lakkautettaisiin kokonaisuudessaan, mikä tietäisi säätiön loppua.
Liberaalipuolueen vaihtoehtobudjetti sortuu idealistisuudessaan välitilaan, jossa se nojaa linjauksissaan liialti taloustieteelliseen teoriaan kuitenkin kykenemättä riittävän kauaskatseiseen ja kokonaisvaltaiseen analyysiin.
Tilastotieteilijä George Box julisti tunnetusti jo 1970-luvulla kaikkien mallien olevan vääriä. Todellisuus, kaikkine monimutkaisuuksineen, on lopulta aina niiden ulottumattomissa, ja yhteiskunta lienee mallinnuskohteista se haastavin.
Jos asettaa tavoitteekseen yhteiskunnan toiminnan ymmärtämisen, ja rajaa näkökulmansa konventionaalisen taloustieteeseen, tulee ampuneeksi itseään lähetyspistoolilla jalkaan kuitenkin jo ennen lähtöviivalle asettumista. Muuttujien loputon määrä tekee vaihtoehtoisen tapahtumakulun, tässä tapauksessa valtion uudenlaisen järjestämisen, vaikutusten tarkan arvioinnin kussakin hetkessä mielettömäksi. Taloustieteen tehtävä ei ole toden kertominen vaan käyttökelpoisuus rajatussa kontekstissa, ylimääräisiltä tekijöiltä siivotussa tilassa. Taloustieteestä on moneksi, muttei vaaliohjelmaksi.
Solmu kiristyy, mikäli talousteoriaa soveltaa vain siinä määrin, missä se puoltaa mieleistä ideologiaa. Liberaalipuolueen vaihtoehtobudjetissa leikkauksia toteutetaan ikään kuin laput silmillä. Katse tuntuu olevan supistetun valtion kiiltokuvassa niin tiukasti, että useamman karsitun momenttikokonaisuuden kohdalla ulkoisvaikutusten arviointi tuntuu unohtuneen. Tätä mieltä on muun muassa Ylen haastattelema asiantuntija Aki Kangasharju, jonka mukaan yritystukien täydellinen poistaminen on esimerkki päätöksestä, jota vastaan olemassa oleva tutkimus puhuu yksiselitteisesti.
On kuitenkin helppo nähdä suomalaisessa puoluekentässä olevan tilaa liberaalipuolueelle. Tämän osoittaa Ylen tuore kannatusmittaus, jossa liberaalipuolueen suosioksi arvioidaan noin 1,1 %. Kannatusta löytynee erityisesti Helsingistä ja Uudeltamaalta, joissa liberaalit havittelevat niin haparoivan kokoomuksen kuin myös Liike Nytin äänestäjiä. Jälkimmäisen kannatuksen Ylen kannatusmittaus arvioi olevan 1,5 %.
Viimeaikaisen nosteen myötä liberaalien murtautuminen eduskuntaan täytyy nähdä vähintään mahdollisena. Puolue itse on täynnä uskoa ja vallankumouksellista henkeä, ja puheenjohtaja Lassi Kivinen ehti sovitella Rahapodi-podcastin vieraana ollessaan lennokkaasti ylleen jopa hallituksen hankeveturin viittaa.
Kolme Suurta – kokoomus, SDP ja perussuomalaiset – ovat vaalien alla historiallisen lähellä toisiaan. Virhemarginaalin sisällä operoitaessa jopa yksittäiset äänet saattavat liikuttaa vallan puntaria ratkaisevasti. Nähtäväksi jää kuinka käy kokoomuksen jo niin varmalta näyttäneen vaalivoiton, kun liberaalien ryöstöretken lopullinen saalis selviää vaalipäivänä. Onpahan jännitettävää!
Ateriatuen sekasotkuista edustajistovaalien demokratialarppaukseen rikkinäisine vaalikoneineen – syksy 2022 on ollut opiskelijan näkökulmasta poliittisesti pettymysten täyteistä aikaa. Tässä kolumnissa käsittelen syksyn tapahtumia ja pyrin tuomaan esille laajemman kontekstin ateriatukipäätösten takana.
Tapahtumien kulun läpikäynnin voisi aloittaa mielivaltaisen varhaisesta vuosiluvusta ja käsitellä kaikki mahdolliset taustatekijät nykyiseen erityisesti läntistä maailmaa koettelevaan inflaatioon, mutta minä en ole oikea henkilö siihen eikä tämä kolumni ole oikea paikka sille. Tuli pandemia. Tuli sota. Tuli inflaatio – hintojen nousu. Hinnat eivät kuitenkaan voi nousta, jos niitä säännellään, kuten suomalaisissa opiskelijaravintoloissa. Tämä aiheuttaa tietysti ongelman, sillä ruuan ja energian kallistuessa opiskelijaravintolat eivät voi itse nostaa lopputuotteen hintaa, vaan niiden täytyy joko leikata kustannuksista tai lopettaa toiminta. Opiskelijaravintolat ovatkin varmasti jo leikanneet opiskelijaruuan monipuolisuudesta – ainakin Unicafen ravintoloissa tuntuu olevan vaikeaa löytää muuta kuin papuja tai kalapuikkoja vastaavia seitieineksiä. Economicumin viereinen Hämäläis-Osakunnan Osakuntabaari taas on ollut jo pitkään tappiollinen, mutta toimintaa on päätetty silti jatkaa taustalla olevan säätiön kustannuksella.
Tätä taustaa vasten kuulostaa siis erinomaiselta uutinen aterian maksimihinnan nostosta, sillä sehän nimenomaan mahdollistaa markkinat asettamaan tasapainohinnan opiskelija-aterialle. Tai näin ainakin olisi, jos korotus ei olisi naurettavan pieni, 50 senttiä. En ole ollenkaan vakuuttunut, että tämä on riittävä korotus, mutta se on ehkä toissijaista niin kauan kun opiskelijaravintolat pystyvät tuottamaan ruokaa opiskelijoille.
Ensisijaista opiskelijoille on aterian hinta. Opiskelija-aterian hintaa on jo pitkään alennettu siten, että Kela maksaa ravintoloille tietyn osuuden ateriasta opiskelijan puolesta. Tämä ateriatuki on nerokas keksintö useastakin syystä: se kannustaa syömään terveellistä opiskelijaruokaa, se helpottaa opiskelijoiden toimeentuloa ja etenkin viime aikoina se on kannustanut käymään kampuksella, vaikka edes syömässä kotihiireilyn sijaan. Sillä on siis positiivisia terveydellisiä, taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia opiskelijoiden elämään. Harva sosiaalietuus onnistuu näin erinomaisesti parantamaan suomalaisten elämää.
Nyt kuitenkin ateriatuen korotus on 25 senttiä, eli vain puolet aterian maksim hinnan noususta. Lisäksi tuen korotus tulee voimaan vasta tammikuun alussa. Inflaation seurauksena etenkin Helsingissä opiskelevat vähävaraiset opiskelijat ovat merkittävästi aiempaa tiukemmalla. Tämän taustalla on myös muiden Kelan etuuksien laatu: opintotuen indeksikorotus koskee vain opintorahaa eikä opintolainaa. Asumistuen korotukset eivät taas koske suurta osaa opiskelijoista, sillä korotus koskee vain kohtuullisten vuokramenojen kattoa, ei Kelan korvaamaa osuutta vuokrasta. Todennäköisesti ainoat asumistuen korotuksesta hyötyvät ovat kalliissa yksiöissä yksin asuvat opiskelijat, joista iso osa on muutenkin töissä vuokramenojen takia. Jos siis jotakin, niin ateriatuen korotuksen tulisi olla lopullista hintaa laskeva eikä nostava.
Miten tässä näin kävi? Ei ehkä enää tällä iällä pitäisi yllättyä, mutta taustalla ovat tietysti tutut klassikot: byrokratia, päätöstentekijöiden lyhytnäköisyys ja edunvalvonnan epäonnistuminen. Ensimmäiseen kahteen tavallisen opiskelijan vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta opiskelijoiden edunvalvontaa ajavat opiskelijat itse, erityisesti ylioppilaskuntien kautta. Päätökset ylioppilaskunnassa tehdään edustajistossa, johon valitaan vaaleilla kerran kahdessa vuodessa edaattorit. Odotin tämän syksyn edustajistovaaleilta tiukkoja debatteja, mielenkiintoisia vaalikampanjoita ja kaikkea muutakin ihanaa mitä vaalit tuovat mukanaan tällaiselle politiikkanörtille. Todellisuudessa ehdokkaat eivät juurikaan kampanjoineet eikä mitään debatteja tai vaalikamppailua eri listojen välillä oikeastaan ollut. Viimeinen niitti oli vaalikoneen rikkinäinen toiminta ja lopulta puuttuminen. Nykyaikana etenkin nuoret tekevät ehdokasvalinnan usein juuri vaalikoneen perusteella – ja miksi eivät tekisi, onhan vaalikone tehokas ja helppo tapa etsiä itselleen niin sopiva ehdokas kuin lista. Vaalikoneen ja vaalikampanjoiden puuttuminen tuntui siltä, että osallistuu arpajaisiin eikä demokraattisiin vaaleihin.
Vaaleilla on kuitenkin väliä. Tämän syksyn opiskelija-ateriafiasko on täydellinen esimerkki siitä, että kaikki yhteisöt tarvitsevat toimivaa edunvalvontaa. Etenkin sellaista edunvalvontaa, joka on vaalien kautta vastuussa yhteisölleen. Tänä syksynä edunvalvonta epäonnistui. Vaikka esimerkiksi HYY:n ja SYL:n kannanotot ovat olleet järkeviä ja opiskelijoiden etujen mukaisia, ei niillä ole ollut mitään vaikutusta lopputulokseen, eikä sellaista edunvalvontaa voi pitää missään määrin onnistuneena.
Ehkä edunvalvonta olisi ollut ponnekkaampaa, jos opiskelijademokratia ei olisi niin surkeassa kunnossa.
Krypto/digi/virtuaalivaluutat ovat hajautettujen rahoitusjärjestelmien (Decentralized Finance, DeFi) ehkä kansanläheisin muoto saavutettavuutensa ansiosta, ja siten niiden ajatellaan lisäävän myös rahoitusmarkkinoille osallistumisen (Financial Inclusion) mahdollisuutta globaalisti. Akateemisessa tutkimuksessakin ne ovat nousseet kirkkaampaan valokeilaan parina viime vuotena, kun vakavasti otettavat rahoitus- ja valuuttamarkkinatutkijat ja ekonomistit (esim. Tobias Adrian, Campbell Harvey, Markus Brunnermeier, Gary B. Gorton ja Richard Lyons) ovat alkaneet tehdä tutkimusta, jota julkaistaan kiihtyvällä tahdilla myös FT50-tason lehdissä. Kaikki alkavat ymmärtää, mistä puhutaan, kun tarinoidaan Bitcoineista, Ethereumista tai vaikkapa ’vakaavaluutta’ Tetheristä.
Tuhannet kryptovaluutat ovat globaaleilla markkinoilla toimivien kryptopörssien/välittäjien kautta nykyään kaikkien saatavilla. Pitkään aikaan kenenkään ei ole ollut pakko osata hyvin energiaintensiivistä lohkoketjulouhintaa ja koko ajan monimutkaistuvien matemaattisten ongelmien ratkaisuja päästäkseen mukaan niihin liittyvään ansaintaan. Olennaisilta osiltaan kaikkien kryptovaluuttojen hinnat perustuvat nykyään jälkimarkkinaperusteiseen kaupankäyntiin. Tärkeä käytännöllinen ja tutkimuksellinenkin kysymys on siten se, miten tämä hinta/markkina-arvo/arvostus määräytyy?
Koska yksikään kryptovaluutta ei ole vielä saavuttanut globaalisti sitä asemaa, joka keskuspankkien liikkeeseen laskemilla fiat-valuutoilla on, sen paremmin vaihdon välineenä, laskentayksikkönä, kuin arvostuksen mittanakaan, eli Bengt Holmströmin lanseeraaman No-Questions-Asked (NQA) arvon mukaisena valuuttana, on niidenkin arvonmäärityksestä pakko puhua suhteessa siihen, mikä on niiden fundamentti- eli perusarvo, vai onko sitä ollenkaan. Tämä voidaan tehdä perustuen kryptojen/digivaluuttojen kolmeen kehitysaskeleeseen: ensi vaiheen yksityiset digivaluutat (Bitcoin ja tuhannet muut); vakaat valuutat/kolikot (stablecoins, muutamia satoja tällä hetkellä); ja keskuspankkien digivaluutta (central bank digital currency, CBDC).
Käytännön esimerkkinä kryptojen vaihdon väline -arvoon liittyvästä tämän hetken tilanteesta voisi olla seuraava. Jos Teslansa bitcoineilla maksanut kärköläläinen sikafarmari haluaa ostaa silakkamarkkinoilta syyrströmminkiä bitcoineilla, ja se ei suomea murtaen puhuvalle kalastajalle ehkä (vielä) käykään, alkaa sikafarmaria harmittaa, koska hän tuli Teslallaan tätä varten pitkästä aikaa kaupunkiin. Farmari muistaa jatkossa, että Aleksanterinkadun nostoautomaatista pitää nostaa edes vähän fiat-rahaa eli euroja, että saa oman kinkun lisäksi kalaakin joulupöytään, tai sitten käyttää maksukorttia, jonka selvittelyvaluuttana on edelleen euro.
Myös vakaavaluutat ovat pääasiassa tällä hetkellä spekulatiivisia sijoituskohteita markkinatoimijoiden keskuudessa.
Esimerkki kuvaa sekä ensi vaiheen että vakaavaluuttavaiheen kryptojen tarvetta tulla noteeratuiksi edelleen keskuspankkien liikkeeseen laskemien fiat-valuuttojen arvossa, koska ne eivät ole vielä riittävän yleisesti hyväksyttyjä vaihdon välineitä, ja niillä ei ole siten NQA-ominaisuutta. Eli kalastaja ei purematta niele bitcoineja omiin ostotarkoituksiinsa hyväksyttävänä maksuvälineenä omissa myynneissäänkään.
Lyhyesti sanottuna, yhdelläkään yksityisesti liikkeeseen lasketulla krypto/digivaluutalla ei ole fundamenttiperusteista arvonmääritysmallia tai -kehikkoa vielä olemassa. Niiden arvot eivät siten perustu maiden väliseen kaupankäyntiin tai liikkeeseenlaskijoiden kannattavuuteen perustuvaan osingon tai muun tuoton maksukykyyn, tai muiden sijoituskohteiden (kuten korkoinstrumenttien) hinnoittelu/tuotto -eroihin. Kaikki kryptot on siten edelleenkin noteerattava eli arvotettava ainakin tällä hetkellä vielä fiat-valuutoissa, useimmiten USD-arvoina, muutama jo euroina ja esim. Japanin jeneinäkin. Lisäksi vähempimerkityksellisiä kryptoja noteerataan nykyään myös Bitcoineissa, koska suurin usko liittyy edelleen nimenomaan bitcoinin läpilyöntiin jopa laajemminkin laillisesti hyväksyttynä maksuvälineenä, minkä takia se on myös ylivoimaisesti eniten vaihdettu kryptovaluutta ainakin tällä hetkellä.
Stablecoin-vaihe on askel kohti arvoltaan (kuitenkin edelleen suhteessa fiat-valuuttoihin) vakaammaksi ’leimattuja’ kryptoja. Vakausleima liittyy siihen, että ko. valuuttojen jälkimarkkina-arvon on luvattu heilahtelevan täysin (pariteetin mukaisesti, eli yksi-yhteen) suhteessa siihen, miten niihin kiinnitetyn fiat-valuutan arvo vaihtelee, mikä taas määräytyy mitä suurimmassa määrin talouden ja (fiat)valuuttamarkkinoiden fundamenttien perusteella. Vakuudeksi voidaan hyväksyä esim. bitcoin -sijoituksia, mutta myös muita, kuten jalometallimarkkinoihin tai muihin hyödykemarkkinoihin liittyviä sijoitustodistuksia tai johdannaisia, rahamarkkinatodistuksia tai muita paremmin fiat-valuutassa mitatun arvon säilyttäviä sijoituskohteita. Periaatteessa vakaavaluutan/kolikon arvon heilahtelun täytyisi olla korkeintaan päivänsisäistä, mikäli liikkeeseenlaskija haluaa säilyttää sen pitemmän aikavälin uskottavuuden, koska yksityisenä valuuttana, annettuja vakuuksia lukuun ottamatta sillä ei edelleenkään ole sen haltijan suuntaan mitään takeita takaisinmaksusta uskottavassa (eli fiat) valuutassa sen markkina-arvon heiketessä.
Vakuuksien arvo taas perustuu niiden omien markkinoiden arvostukseen, joten sen määräytyminen on näiltä osin myös riskistä. Ääritapauksessa vaikkapa suuren bitcoin -vakuuden kautta bitcoin -markkinankin riski voi kanavoitua jopa suoraan vakaakolikon riskisyyteen, kun muut vakuuserät eivät riitä stabiloimaan kyseisen vakaakolikon hintakehitystä suhteessa fiat-valuuttaan, eli pariteettilupaus suhteessa fiat-valuuttaan näyttäisi horjuvan. Siten sekä liikkeeseenlaskijan että valuutan hallussapitäjän intressissä on pitää markkinatoimenpiteillään vakaakolikon arvo vakaana suhteessa virallisesti hyväksyttyihin vaihdon välineisiin eli fiat-valuuttoihin. Tästä huolimatta myös vakaavaluutat ovat pääasiassa tällä hetkellä spekulatiivisia sijoituskohteita markkinatoimijoiden keskuudessa, joskin niiden kohdalla esim. akateeminen tutkimus niiden fundamenttiarvon määräytymisestä on tällä hetkellä intensiivistä.
Viimeisin digivaluuttamarkkinoiden kehitysvaihe ovat keskuspankkien digivaluutat (CBDC), jotka on oikeastaan suunniteltu vastaiskuksi yksityisille kryptovaluutoille. Useat keskuspankit ovat viime aikoina käynnistäneet mittavia projekteja, joiden tarkoituksena on saada nopeasti aikaan päätös siitä, missä muodossa CBDC on järkevintä ottaa käyttöön. Valinta on tehtävä sen välillä, kuinka paljon CBDC muistuttaa käteistä, jolloin hallussapitäjän anonymiteetti on tärkeä tekijä, ja toisaalta, kuinka paljon CBDC muistuttaa talletuksen luonteista sijoituskohdetta, jolloin turvallisuus on tärkein ominaisuus. Valinta on todennäköisesti tehtävä näiden ääripäiden välisenä sekamuotona, koska yksityiset kryptot pitävät jo sisällään molempia näitä ominaisuuksia. Kumpikin muoto on keskuspankin taseessa vastattavissa, eli keskuspankki vastaa muodosta riippumatta digivaluutan liikkeeseenlaskusta ja laillisuudesta ja siten myös arvon stabiilisuudesta.
Ongelmana CBDC:n lanseeraamisessa on se, että jos se on liikaa talletustyyppinen (sijoitusmahdollisuus), mikä ääritapauksessa voisi mahdollistaa myös keskuspankin kilpailun liike- ja muiden perinteisten pankkien kanssa suoraan yleisölle kohdennetussa lainanannossa, se voisi olla voimakkaasti rahoituksenvälitysjärjestelmän stabiilisuutta heikentävä, eli vähän kuin kryptoniitti Teräsmiehelle. Tämän dilemman kanssa keskuspankit painiskelevat tällä hetkellä vahvasti, ja jo lähitulevaisuudessa on odotettavissa ulostuloja usealta suunnalta tässä kehitystyössä. Elämme edelleen mielenkiintoisia digimurroksen aikoja.
Kirjoittaja Juha Junttila on taloustieteen professori Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa.
Kun astuin eteenne lavalle, tajuntani lävisti ajatus: ”Tämä on pieni askel minulle, mutta suuri askel ihmiskunnalle”. Kaikki muistavat nämä Neil Armstrongin sanat hänen astuessaan kuun kamaralle. Kuinka moni tietää, mitä hän sanoi sitä ennen. Nimittäin Houstonin lennonjohto Texasissa oli kuullut hänen sanovan ”Good Luck Mr Carter”. Myöhemmin häneltä kysyttäessä hän kertoi: ”Ollessani pieni poika pelasimme palloa, joka kuitenkin vieri naapurin ikkunan alle. Sitä hakiessani kuulin, kuinka herra ja rouva Carter riitelivät sisällä. Rouva Carter kiljui: ”Ja sinähän et minulta seksiä saa ennen kuin mies kuussa kävelee”. Siksi Armstrongin sanat ”Good luck Mr Carter”. Traagisinta oli se, etkä kuukävelyn tapahtuessa herra Carter oli jo 90-vuotias.
Tämän hetken maailmassa suuria teemoja
ovat ilmastonmuutos, Kiinan nousu kohden maailmanvaltaa, Euroopan unionin eksistentiaalinen
kriisi, Afganistanin demokratisoitumisen epäonnistuminen, Afrikan synkkä
pysähtyneisyys ja demokraattisen järjestelmän ajautuminen puolustuskannalle
yleisesti mutta yllättäen myös Yhdysvalloissa. Nostan ilmastonmuutoksesta
pöydälle sen oleellisen näkökohdan, kansallisvaltioiden kykenemättömyyden
sitoutua turbokapitalismin sivutuotteena tapahtumassa olevan ilmastonmuutoksen
torjumisen edellyttämään yhteiseen ponnistukseen,
Onko olemassa taloustieteen työkalupakkiin
kuuluvaa välinettä, jolla kaikkia näitä suuren luokan kysymyksiä voisi
analysoida?
Kyllä on: Mancur Olsonin taloustieteellinen tuotanto.
Edesmennyt Mancur Olson oli amerikkalainen
taloustieteilijä. Tuskin teistä monikaan on kuullut hänen nimeään. Kuluneen kesän
aikana minulle avautui tilaisuus lukea hänen kolme kirjaansa ja kaksi artikkeliaan.
Tunsin saaneeni valaistuksen. Sen hengessä kirjoitin Afganistanin pettymyksestä
ja vallan jakamisen ensisijaisuudesta demokraattisessa yhteiskunnassa. Hesari
julkaisi sen liput liehuen.
Kirjoitin analyysin Kiinan ja Venäjän hyvin erisuuntaisesta talouskehityksestä; se on tulossa Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Kirjoitin liittovaltion olevan Euroopan unionille ainoa toimiva ratkaisu, mutta sillä ehdolla, että unioni palaisi kunnioittamaan hylkäämäänsä subsidiariteettiperiaatetta. Ajatuspaja Libera julkaisee sen ensi viikolla.
Mancur Olson tarjosi minulle eväät noihin
analyyseihin. Olson oli kollektiivien teorian huomattavin kehittäjä.
Pienyhteisöt kuten metsästäjäkeräilijät saattoivat hänen mukaansa toimia
eräänlaisen sosiaalisen sopimuksen ja Coasen teoreeman hengessä, mutta suuret
eivät: suurissa kullakin jäsenellä on omaan hyöty-kustannusajatteluunsa
perustuva kannustin vapaamatkustaa ja rikkoa sovitut säännöt. Kuulostaako
tutulta? Tuleeko Euroopan unionin tragedia mieleen? Peliteoriassa toistettujen
pelien folk-teoreema viestittää siitä, kuinka Pareto-tehokkaiden ratkaisujen kestävyys
edellyttää uskottavien rangaistusstrategioiden olemassaoloa eli poikkeavia lekalla
päähän.
Olsonin tuotannon tuntee liian harva. Olson laajensi Adam Smithin Kansojen varallisuus-analyysia tuomalla siihen mukaan kannustimet. Hän oli asialla jo ennen kuin nyt nousukiidossa kohden Nobelia oleva armenialaistaustainen Daron Acemoglu niistä on kirjoittanut.
Olin aikaisemmin tutustunut Olsonin analyysiin
sotilasliitoista. Hänen päätuloksensa mukaan jäsenmailla on kannustin
vapaamatkustaa sotilasliiton suojassa, mikä tuottaa ei-tehokkaita
Nash-tasapainoja.
Taloustiede tarjoaa siis välineet, kun
haluatte analysoida polttavia ongelmia: globalisaatio, kansojen vaurastuminen, jopa
poliittinen demokratia ja autokratia.
Kapitalismi on maailman tehokkain järjestelmä vaurauden luomisessa. Kapitalismi 10-kertaisti sadassa vuodessa läntisen elintason. Kapitalismiin liittyy kolme ominaisuutta: omistusoikeuksien turvaaminen, sopimusvapaus ja rajoitetun vastuun periaate rahoitussopimuksissa. Kapitalismi on jopa ylitehokas. Kapitalismi sai aikaan toisen teollisen vallankumouksen mutta samalla luontokatastrofin. Kun poliitikot eivät ole pystyneet siihen riittävästi puuttumaan, suuryhtiöiden osakkeenomistajat ovat nyt ryhdistäytymässä esimerkkeinä Norjan öljyrahasto ja öljy-yhtiö Exxon mutta myös monet muut. Milton Friedmanin kuuluisa teoreema voiton maksimoimisesta on kyseenalaistettu. Tarjosin myös tätä koskevaa kirjoitustani vuosi sitten Libera-ajatuspajalle. Se on oikeistolainen eikä sitä halunnut julkaista, Niinpä lähetin sen demareita lähellä olevaan Talous- ja yhteiskuntapolitiikka -lehteen, jossa se julkaistiinkin jälleen ”liput liehuen”. Noteeraan kiitollisuudella sen, että Euroopan unionia koskevan analyysini Libera julkaisee. Kirjoitus hyödyntää Olsonin teoriaa kollektiiveista, mutta vaatii lukijalta tavallista enemmän.
Taloustieteilijän ei tarvitse olla asioista
mitään mieltä: kun on julkaistua tutkimustoimintaa, niissä voi pitäytyä. Meillä
on välineet jopa laskea elämän arvo dollareissa ja euroissa.
Hyvä kuulijat. Tutkijanuraan liittyy
paljon elämää suurempia asioita. Nuorempana opetin mikrotalousteoriaa ja
makrotalousteoriaa kahdessa amerikkalaisessa yliopistossa, ensimmäisen vuoden
itärannikolla toisen vuoden länsirannikolla. Siirtyminen tapahtui lukuvuosien
välissä autolla perheen kanssa. Chicagon kohdalla havaitsin, että minullahan ei
ole voimassa olevaa ajokorttia. Olin ajanut vuoden kansainvälisellä ajokortilla
ja se oli mennyt vanhaksi. Koska asialle ei kesken matkaa voinut mitään,
toivoin parasta ja jatkoimme länteen. Perillä ajoinkin pikimmiten paikallisen ajokortin.
Kysymys: kuinka moni teistä on ajanut USA:n läpi ilman voimassa olevaa ajokorttia?
Tehkääpä perässä.
Ennen USA:n aikaa opetin Helsingin
yliopistossa legendaarista differenssiyhtälöiden kurssia. Sen suoritti suuri
määrä opiskelijoita, jotka sijoittuivat eri puolille yhteiskuntaa. USA:sta
palatessani perheen kanssa oli syksy ja paha viima. Ihmiset olivat kärttyisiä
ja pahalla päällä. Suomen rajalla tullimies vielä vei perheeni passit
takahuoneeseen ja sekin harmitti. Pian hän tuli sieltä hymyillen ja: ”Tervetuloa
Suomeen Vesa. Minä olen ollut sinun differenssiyhtälökurssilla.”
Päädyin aikanaan opettamaan Helsingin
yliopistossa ”Etiikka ja talous-”nimellä otsikoimaani luentokurssia. Siitä tuli
suosittu. Se vei minut ja kurssilaiset moraalin ja etiikan kysymyksiin.
Vältätte turhaa miettimistä, jos uskotte tämän: Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi joutaa historian roskakoriin. David Humen giljotiini ”there is no ougth from is” on se peruskivi, jolle moraali kannattaa rakentaa. Adam Smithiltä opin, että lähisuhteissamme olemme altruisteja suhteiden perustuessa toistuvuuteen. Markkinoilla puolestamme kohtaamme ihmisiä anonyymisti. Vauraus syntyy siitä, että markkinoilla halutaan tehdä tulosta, minkä oli oivaltanut hollantilainen yhteiskuntafilosofi Bernard de Mandeville jo ennen Adam Smithiä. Vaurauden luomisesta puheen ollen viittaus Woltiin on tässä paikallaan.
Kurssini evoluutiobiologinen osuus vei
minut myös kysymään: miksi kommunismi, joka ei toimi ihmisellä, toimii
mehiläisillä. Käytin yli puoli vuotta mehiläisten maailman tutkimiseen. Osoittautui,
että pesässä vallitsee työläisten diktatuuri ja että kaikki työläiset ovat
naaraita. Monarkki, kuningatar, on heidän orjansa. Tein taloustieteellisen matemaattisen
mallin, jossa oli formuloitu hunajan tuotanto ihmisen, mehiläisten ja kukkien
välisen työsopimuksen hengessä. Mehiläisille formuloin indifferenssikäyrästön calvinististen
preferenssien pohjalta. Hunajan tuotannon optimaalisen verotuksen ja subvention
malli on häikäisevän kaunis, vaikka itse sanonkin.
Koko hanke oli tietenkin täysi vitsi. Äskettäin
sain kansainväliseltä tiedeyhteisöltä sähköpostiviestin siitä, että
raporttiani, joka aikanaan julkaistiin Munchenin yliopiston sarjassa, on ekologian
alalla eniten ladattu. Vitsi mikä vitsi mutta jäipä elämään.
Olen pitkään ollut Munchenin yliopiston tutkijayksikön jäsen ja perehtynyt julkisen talouden tutkimusalueeseen. Äskettäin posti toi minulle kirjan ”Taideverokirja. Verot taiteessa ja taiteet verotuksessa”. Sen oli kirjoittanut finanssiopin emeritusprofessori Esko Linnakangas. Aikanaan niin ikään vitsiksi kirjoittamani runo verotuksesta löytyi kirjan sivuilta. Kirjan taiteilijalistauksessa nimeni esiintyy samalla sivulla Ilmari Kiannon, Eino Leinon ja Vesa-Matti Loirin kanssa, eittämättä suuri vääryys heille.
Runossani esiintyy käsite Hamiltonin
funktio. Se on teidän kaikkien tunteman Lagrangen funktion vastine dynaamisessa
kontrolliteoreettisessa matematiikassa. Kontrolliteorian periaate: bygones are
bygones, menneet ovat menneitä, sisältää syvällisen jopa raamatullisen elämänviisauden.
Päätän esitykseni tähän runoon, joka
kuuluu seuraavasti:
”Näki unta tuo tutkija luova, näin aprikoi, oli syntynyt neutraali vero.
Kulutuksen veropohjaksi kun valikoi, oli lainlaatija taitava, melkeinpä nero.
Nyt kulkevi konkaavi kulku, huipulle Hamiltonin,
teille maan murheisille, tuo tiedon uuden, on se juurilta jumaluuden.
Te elätte keskellä viisauden merta, tuhatkertaista tiedon raitaa.
Vaan tietäkää silti, verot neutraalit unimaailmaan ne jäädä taitaa.
Jo nouseva aamu unelmat murskata voi.
Tuloveron tahdissa aurinko nousee, kun koittavi päivän uusi koi.”
Kiitos
Kirjoittaja Vesa Kanniainen on kansantaloustieteen emeritusprofessori (Helsingin yliopisto), sotatieteiden tohtori (Maanpuolustuskorkeakoulu) ja kauppatieteiden tohtori (Itä-Suomen yliopisto). Hän on Kansantaloustieteen alumnit Helsingin yliopistossa ry:n hallituksen jäsen.
Millainen on paras mahdollinen talousjärjestelmä? Tätä kysymystä on pohdittu iät ja ajat, ja erilaisia talousjärjestelmiä on kokeiltu historian kuluessa vaihtelevalla menestyksellä. Yrityksistä huolimatta tähän iänikuiseen kysymykseen ei ole löytynyt yksiselitteistä vastausta, eikä täydellistä järjestelmää ole vieläkään löydetty. Onkin aika kääntää kysymys päälaelleen. Tässä artikkelissa selvitetään, millainen on huonoin mahdollinen talousjärjestelmä.
Aluksi on hyvä määritellä, mitä oikeastaan lähdemme etsimään. Hyvässä taloudessa hyödykkeet tuotetaan ja jaetaan siten, että ihmisten ja ympäristön hyvinvointi maksimoituu. Etsimämme talousjärjestelmän tulee siis luoda mahdollisimman paljon kurjuutta. Tällaisen järjestelmän etsiminen voidaan aloittaa vaikkapa tutkimalla tavanomaisia talousindikaattoreita. Tällaisia esimerkiksi talouskasvusta, inflaatiosta, työllisyydestä tai taloudellisesta tasa-arvosta kertovia mittareita tarkastellaan usein, kun pohditaan, miten taloudella menee. Voidaan siis olettaa, että nämä asiat kertovat siitä, meneekö taloudessa hyvin.
Indikaattorien perusteella vaikuttaa siltä, että huonossa taloudessa talouskasvu on heikkoa, työttömyysaste suuri ja varallisuuserot isoja. Lienee selvää, että näiden tekijöiden yhdistelmä on katastrofaalinen, eli juuri sitä mitä etsimmekin. Korkea työttömyys ja heikko talouskasvu heikentävät ihmisten elintasoa ja tulevaisuudennäkymiä. Suuret varallisuuserot tuovat yhteiskuntaan tyytymättömyyttä ja epävakautta. Toisin sanoen, kurjuus lisääntyy.
Nämä asiat, kuten työttömyys ja inflaatio, kuvaavat kuitenkin vain talouden tilaa, eivätkä sinänsä itse järjestelmää. Korkea työttömyys ja huono talouskasvu ovat saavutettavissa useassa erilaisessa talousjärjestelmässä. On siis selvitettävä, millaisessa järjestelmässä se onnistuu luontevimmin.
Sanasta talousjärjestelmä tulee kenties mieleen lähinnä modernit teollisuusyhteiskunnan talousjärjestelmät. Talous on kuitenkin yhtä vanha kuin ihmiset, ja myös vanhemmat tavat järjestää talous kaipaavat tarkastelua. Iäkkäin talousjärjestelmä on metsästäjä-keräilijöiden käyttämä lahjatalous, jossa tavaroiden ja palveluiden vaihto perustuu siihen, että ne jaetaan toisten kanssa ilman virallista sopimusta. Metsästäjä-keräilijöiden kulttuuria on teollistuneissa yhteiskunnissa pidetty usein alkukantaisena ja köyhänä, mutta sittemmin tätä näkemystä on haastettu. Nykykäsityksen mukaan metsästäjä-keräilijät ovat terveempiä kuin esimerkiksi maatalousyhteiskunnassa elävät. Metsästäjä-keräilijä-kulttuuri on myös taloudellisesti varsin tasa-arvoinen. Vanhin järjestelmä ei siis suinkaan ole huonoin.
Lienee selvää, että näiden tekijöiden yhdistelmä on katastrofaalinen, eli juuri sitä mitä etsimmekin.
Taloudellinen epätasa-arvo alkoi toden teolla vasta ihmisten siirtyessä maatalousyhteiskuntaan. Monia maanviljelyn synnyn jälkeisiä yhteiskuntia on leimannut orjuus ja varallisuuden keskittyminen harvoille. Yksi esimerkki ennen moderneja aikoja käytössä olleista talousjärjestelmistä on keskiajan Euroopan feodalismi, jossa hallitsijalle maksettiin veroja vastikkeeksi esimerkiksi viljeltävästä maasta. Orjuuteen ja suureen köyhälistöön perustuva talous kuulostaa varsin hyvältä ehdokkaalta huonoimmaksi talousjärjestelmäksi. Ajan kuluessa yhteiskunnan vaikutus ihmisten elämään on kuitenkin kasvanut, joten myös potentiaalia surkealle talousjärjestelmälle on moderneina aikoina enemmän. Kenties huonoin järjestelmä löytyy siis nykyajasta.
Joskus sanotaan, että kapitalismi on huonoin talousjärjestelmä, lukuun ottamatta kaikkia muita. Sanonnan perusteella kapitalismi on siis huonoista vaihtoehdoista paras. Suurin osa maailman maista on ajan kuluessa päätynyt kapitalismiin ja markkinatalouteen, joten kyseessä ei liene ainakaan huonoin järjestelmä. Toisaalta suurin osa kansantalouksista ei ole puhtaita markkinatalouksia vaan sekatalouksia, eli niissä on piirteitä myös suunnitelmataloudesta. Toinen tunnettu talousjärjestelmä onkin juuri suunnitelmatalous, jossa tuotantoa ja kulutusta ohjaa markkinoiden sijasta keskitetty taho, kuten valtionhallinto. Suunnitelmataloutta on käytetty esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Kiinassa, ja monet näistä kokeiluista tunnetaan epäonnistumisestaan. Onko tässä siis etsimämme talousjärjestelmä?
Vaikuttaa siltä, että suunnitelmataloudessa ihmisten tarpeiden tyydyttäminen on hankalampaa, kun markkinat eivät ole ohjaamassa tuotantoa. Toisaalta voisi väittää, että suunnitelmataloutta ei toteutettu epäonnistuneissa maissa oikealla tavalla. Talousjärjestelmä ei liene myöskään ainoa syy näiden maiden epäonnistumiselle. Historia on myös osoittanut, että markkinatalous voi epäonnistua yhtä lailla kuin suunnitelmatalouskin. Puhdas markkinatalous ilman valtion ohjausta on harvan mielestä hyvä järjestelmä. Pelkkä pohdinta ei näytä antavan yksiselitteistä vastausta kysymykseemme, joten on aika etsiä vastausta muualta.
Joskus sanotaan, että kapitalismi on huonoin talousjärjestelmä, lukuun ottamatta kaikkia muita.
Dystopiakirjallisuudessa on kautta aikojen käsitelty kauhukuvia tulevaisuudesta. Dystopiakirjallisuudesta voi päätellä, millaisena kunkin ajan kirjailijat ovat nähneet mahdollisimman huonon yhteiskunnan. Talous on tärkeä osa yhteiskuntaa, joten myös sitä on luonnollisesti käsitelty. Ehkä vastaus kysymykseemme löytyy kaunokirjallisuudesta.
Eräs moderni ja tunnettu dystopiakirjallisuuden edustaja on Suzanne CollinsinNälkäpeli-trilogia. Nälkäpeli tunnetaan kilpailusta, jossa kirjan yhteiskunnan nuoria lähetetään taistelemaan keskenään hengestään. Trilogian yhteiskunnan talousjärjestelmästä voidaan tehdä useita huomioita. Nälkäpelin yhteiskunta on jaettu useaan vyöhykkeeseen, joilla kullakin on eri tehtävä. Vyöhykkeitä johtaa rikas vyöhyke nimeltään Capitol. Muilla vyöhykkeillä vallitsee eriasteinen köyhyys, eikä vyöhykkeiden asukkailla ole mahdollisuutta vaihtaa vyöhykettä ja siten parantaa elintasoaan.
Nälkäpelin yhteiskunta on äärimmäinen suunnitelmatalous. Capitolin johtajat päättävät, mitä tuotetaan ja kenelle hyödykkeet jaetaan. Tuotannontekijät sijaitsevat köyhillä vyöhykkeillä, mutta suurin osa tuotoksista päätyy Capitolin käyttöön. Tästä johtuva äärimmäinen taloudellinen epätasa-arvo tekee taloudesta kammottavan. Keskeistä Collinsin luomassa kauhutaloudessa on myös se, että työvoiman liikkuvuutta ei ole, eikä työntekijöiden ole mahdollista järjestäytyä tai parantaa elintasoaan. Siksi toivoa paremmasta huomisesta ei ole.
Hallinnon kontrolli yksilöön on yleinen teema dystopiakirjallisuudessa. Ehkä siksi myös suunnitelmatalous on näissä kirjoissa tavallinen. Suunnitelmatalous mahdollistaa sen, että hallinto käyttää täydellistä valtaansa myös talouden osa-alueella. Hyvä esimerkki tästä Nälkäpelin lisäksi on luultavasti kaikkien aikojen tunnetuin dystopiaromaani, George Orwellin kirjoittama Vuonna 1984 (julkaistu 1949), jossa Isoveli-niminen diktaattori päättää yhteiskunnassa kaikesta ja valvoo kansalaisia armottomasti. Talous ei ole romaanissa suuressa roolissa, mutta siinäkin kyseessä on suunnitelmatalous. Isoveljen koura ulottuu myös siihen, mitä tuotat ja kulutat.
Kapitalismikaan ei ole jäänyt dystopiakirjallisuudessa kritiikittä. Äärikapitalismi ja konsumerismi ovat nekin yleisiä aiheita dystopioissa. Aiheet eivät ole uusia: jo vuonna 1932 julkaistussa romaanissa Uljas uusi maailma (kirj. Aldous Huxley) kritisoitiin markkinatalouden lieveilmiöitä. Huxleyn luomassa dystopiassa markkinatalous on mennyt niin pitkälle, että ihmisistäkin on tullut tuotteita. Ihmisiä tuotetaan tehtaissa suorittamaan ennalta määrättyä tehtäväänsä. Jumalan asemaan on noussut automerkki Fordin perustaja Henry Ford, teollistumisen ja kapitalismin symboli. Teos havainnollistaa sen, että kauhujen talouteen voidaan päätyä myös markkinatalouden kautta.
Kirjat osoittavat, että talous voi olla painajaismainen monella eri tavalla ja eri talousjärjestelmiä käyttäen. Yhteistä esimerkeissä on kuitenkin taloudellinen epätasa-arvo, heikot tulevaisuudennäkymät ja kyvyttömyys parantaa omaa asemaansa. Nämä ovat samoja asioita, joita artikkelin alussa käsitellyt indikaattoritkin pohjimmiltaan mittaavat. Kyseiset piirteet näyttävät muodostavan huonon talouden ytimen.
Mikä on siis huonoin mahdollinen talousjärjestelmä? Vaikka surkeita järjestelmiä onkin erilaisia, nousee yksi kirjaesimerkki mielestäni ylitse muiden. Näyttää siltä, että Nälkäpelin talousjärjestelmässä huonon talouden piirteet kiteytyvät poikkeuksellisen hyvin. Se saa minut vakuuttuneeksi, että kaikista huonoin talousjärjestelmä on julman ja autoritaarisen hallinnon harjoittama suunnitelmatalous. Nälkäpelin tyylisessä taloudessa ihminen ei voi vaikuttaa asioihin edes ostopäätöksillään, vaan on täysin ylempien tahojen varassa. Köyhälle vyöhykkeelle syntyvä henkilö on tuomittu köyhyyteen koko elämänsä ajaksi. Se, jos mikä, on surkeaa.
Viimeistään rahtilaiva Ever Givenin juuttuessa Suezin kanavaan maaliskuussa 2021 valkeni kaikille, miten riippuvaisia olemme ulkomaankaupasta.
Pandemia sai valtiot ja kansalaiset näkemään, miten herkkiä kansainväliset toimitusketjut voivat olla häiriöille. Samaan aikaan merirahtien hinnat ovat huimassa nousussa eikä loppua näy: Time-lehti raportoi elokuun puolivälissä, kuinka teräskontin kuljettaminen Shanghaista Rotterdamiin maksoi huimat 547% kausitasoitettua viiden vuoden keskiarvoa enemmän. Konttitilauksia peruttiin pandemian alkuvaiheessa paljon, mistä johtuen konttien tarjonta ei riitä vastaamaan kysyntään. Merirahdit myös elpyivät odotuksia nopeammin erityisesti Kiinassa. Asiantuntijat arvioivat tilanteen jatkuvan jopa vuoteen 2023 asti.
Eikä siinä vielä kaikki. Monien elektroniikkakomponenttien ja raaka-aineiden hinnat ovat nousseet kovan kysynnän seurauksena huimasti, jopa kaikkien aikojen ennätyksiä hipoen.
Näistä syistä ei liene ihme, että yritykset pohtivat tuotannon siirtämistä lähemmäs myyntialueita ollakseen vähemmän riippuvaisia toimitusketjujen mahdollisista häiriöistä. Sama ilmiö näkyy myös valtiotasolla, sillä kriittisten tuotteiden tuotannon sijainnilla voi olla oleellinen vaikutus geopoliittiseen valtaan.
Mikrosirut, joiden markkinoita taiwanilainen TSMC hallitsee yli 50 % markkinaosuudella, ovat yksi esimerkki tästä: niin autojen kuin pelikonsoleidenkin kärsiessä sirujen puutteesta on sekä Amerikassa että Euroopassa alettu vakavasti harkitsemaan oman sirutuotannon kasvattamista, vaikka se onkin todella kallista.
Paluuta koronaa edeltävän kaltaiseen globalisaatioon tuskin tullaan näkemään.
Lienee siis aiheellista kysyä, onko globalisaatio tullut tiensä päähän. Vastaus voi hyvinkin olla kyllä, ainakin siinä mielessä, että paluuta koronaa edeltävän kaltaiseen globalisaatioon tuskin tullaan näkemään. Merirahteja pidettiin hyvin pitkään käytännössä itsestäänselvyytenä ja halpana kuin saippua; nyt kun asia ei olekaan enää poissa silmistä ja poissa mielestä on vaikea keksiä yhtä hyviä korvaavia kuljetuskeinoja. Tuotannon paikallistuminen on tullut jäädäkseen.
Jatkokysymyksenä voisi miettiä, kuinka pitkälle paikallistuminen voisi edetä. Voisiko omaan napaan tuijottelu — tai kauniimmin sanottuna kriittisten hyödykkeiden tuotannon turvaaminen — johtaa uudelleen taloudelliseen omavaraisuuteen valta-asetelmien muuttuessa ja geopoliittisten jännitteiden kasvaessa? Kiinalaisilla on ässänä hihassaan harvinaisten maametallien viennin rajoittaminen, mutta kuinka pitkälle Kiina on valmis menemään?
Globalisaatio otti suuren askeleen 20 vuotta sitten, kun Kiinasta tuli WTO:n jäsen. Sopimuksen myötä Kiina purki kaupan ja ulkomaisten investointien esteitä, ja monikansallisten yritysten tuotantoa virtasi maahan. Kymmenet miljoonat kiinalaiset löysivät uutta työtä vientisektorilta. Suomessa ja monissa muissa maissa puhuttiin siitä, miten kaikki työpaikat siirtyvät Kiinan. Kiinasta tuli nopeaan tahtiin koko maailman paja, jossa tuotettiin kaikkea mahdollista drinkkisateenvarjoista maailman parhaisiin älypuhelimiin.
Viime vuosina tummia pilviä on alkanut kasaantumaan Kiinan ylle. Suhtautuminen Kiinaan ja sen toimintatapoihin on hiljalleen kääntynyt yhä kriittisemmäksi maailmalla. Pew-tutkimuslaitoksen 12 kehittyneessä taloudessa tekemässä kyselyssä Kiinaan negatiivisesti suhtautuvien osuus oli suurempi kuin koskaan ennen kymmenessä maassa ja kahdessa maassa hyvin lähellä sitä [1]. Etenkin Yhdysvalloissa äänenpainot ovat koventuneet suurvaltakilpailun kiristyessä, mutta myös EU:ssa Kiina on määritelty yhteistyökumppanin ohella taloudelliseksi kilpailijaksi ja järjestelmätason haastajaksi.
Kritiikin kasvulle on muitakin syitä kuin suurvaltakilpailu, mistä monet liittyvät Kiinan omiin tekemisiin tai tekemättä jättämiseen. Talousuudistusten eteneminen hidastui viime vuosikymmenellä ja otti joillain tasoilla takapakkia, kun valtion roolia on vahvistettu. Moni pettyi myös demokratiakehityksen pysähtymiseen ja presidentti Xi Jinpingin aikana on liikuttu autoritääriseen suuntaan. Kiina on myös alkanut toimimaan yhä aggressiivisemmin ulkosuhteissa, ja joskus toimet ovat saaneet kiusaamisen piirteitä. Ihmisoikeusloukkaukset ovat myös olleet tapetilla ja Kiinan kybertoimista ja disinformaatiokampanjoista on tullut arkipäivää. Koronapandemian alkusyiden tutkimisen estäminen on tuonut oman lisänsä soppaan.
Juuso Kaaresvirta.
Talouspolitiikassa tilanne on näkynyt Kiinan vastaisten toimien lisääntymisenä. Presidentti Donald Trumpin aikana Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä alkoi kauppasota, jonka myötä Yhdysvallat asetti korkeita lisätulleja yli puolelle Kiinan-tuonnista, ja Kiina vastasi samalla mitalla. Tulleja ei ole laskettu presidentti Joe Bidenin aikana, muttei myöskään uusia tulleja ole asetettu.
Irtikytkentää maiden välillä on pyritty vauhdittamaan myös muilla, usein kohdennetuilla toimilla. Esimerkiksi valikoiduille toimijoille on asetettu pakotteita ja tiettyjen edistyneiden mikrosirujen myynnille rajoituksia. Niiden vuoksi kiinalaisen Huawein matkapuhelinvalmistus on ajautunut suuriin vaikeuksiin. Yhdysvaltojen asettamat pakotteet vaikuttavat välillisesti yrityksiin myös Yhdysvaltojen ulkopuolella kuten Suomessa [2].
Vaikka Kiinan ulkosuhteet ovat selvästi kiristyneet, maan merkitys maailman pajana ja osana maailman tuotantoketjuja on yksinkertaisesti niin suuri, ettei sitä voi sulkea pois.
Näistä lähtökohdista ei heti uskoisi, että Kiinan viennillä menee erittäin hyvin, ehkä jopa paremmin kuin koskaan ennen. Kiinan osuus koko maailman tavaraviennistä nousi viime vuonna uuteen ennätykseen, 15 prosenttiin. Osuus oli lähes yhtä suuri kuin toiseksi ja kolmanneksi suurimpien viejämaiden Saksan ja Yhdysvaltojen yhteenlaskettu osuus (16 %). Tavaravienti on jatkanut vahvassa kasvussa myös tänä vuonna. Eikä vahva vienti rajoitu pelkästään tavaroihin vaan myös palveluvienti puhkoo ennätyksiä. Kiinan vienti on vetänyt laajasti kaikkialle maailmaan, ja myös vienti Yhdysvaltoihin on ollut ennätyssuurta.
Kiina vientiä ovat vauhdittaneet joustavuus ja viennin rakenne. Kun koronapandemia toi muutoksia kysyntään, kiinalaiset pystyivät reagoimaan niihin varsin nopeasti kasvattamalla esimerkiksi erilaisten suojainten kuten maskien tuotantoa. Kiinassa valmistetaan myös paljon sellaista tavaraa kuten etätyölaitteita, urheiluvälineitä ja kodinkoneita ja -laitteita, jolle on ollut suurta kysyntää korona-aikana. Myöhemmin maailmanlaajuisen talouselvytyksen tuoma kysynnän voimakas palautuminen on vauhdittanut Kiinan vientiä. Toisaalta korona nosti esiin myös Kiinan tärkeyden tuotantoketjuissa, kun monien kriittisten komponenttien ja kokonaisten tuotteiden tuotanto tyssäsi kokonaan helmikuussa 2020, kun Kiina sulki talouttaan koronaepidemian taltuttamiseksi.
Vaikka Kiinan ulkosuhteet ovat selvästi kiristyneet, maan merkitys maailman pajana ja osana maailman tuotantoketjuja on yksinkertaisesti niin suuri, ettei sitä voi sulkea pois. Lähes kaikilla suurilla kansainvälisillä yrityksillä on toimintaa Kiinassa. Ulkomaisten sijoitusten virrat Kiinaan ovat pysyneet suurina ja yrityskyselyissä vain harva amerikkalainen, eurooppalainen tai japanilainen yritys kertoo olevansa siirtämässä tuotantoa pois Kiinasta. Vaikka ulkomaiset yhtiöt ovat Kiinassa nykyään ennen kaikkea kasvavan Kiinan talouden vuoksi, edelleen maan viennistä noin kolmannes on ulkomaisten yhtiöiden tekemää. Tilanne on tyystin erilainen kuin kylmänsodan aikana, jolloin Neuvostoliiton merkitys kansainväliselle taloudelle oli varsin rajallinen.
Koronakriisin jälkimainingeissa sääntelyä on Kiinassa kiristetty tuntuvasti niin kiinteistösektorilla, fintech-alalla kuin teknologiateollisuudessakin. Ulkomaisiin yhtiöihin osuvat eritysesti kiristetyt tietoon liittyvät lait, jotka vaikeuttavat ja saattavat jopa estää tiettyjen tietojen vaihdon ulkomaisten emoyhtiöiden ja niiden Kiinassa toimivien tytäryhtiöiden välillä. Jatkossa myös ympäristökysymykset ja päästöjen hillintä tuovat aiempaa enemmän paineita etenkin raskaalle teollisuudelle Kiinassa, kun maa pyrkii hiilineutraaliustavoitteeseensa.
Tulevina vuosina suurvaltakilpailu jatkaa kiristymistään. Samalla Kiinassa on alettu korostamaan kotimarkkinoiden tärkeyttä viennin sijasta, mikä näkyy mm. uuteen viisivuotissuunnitelmaan kirjattuna kaksoiskiertostrategiana. Kiinassa on myös alettu puhua yhteisestä hyvinvoinnista aiempaa voimakkaammin. Voi olla, että Kiinan koko talousmalli on murroksessa, mikä säteilisi myös vientiin. Yhdessä sääntely-ympäristön kiristyminen, poliittisten riskien kasvu ja alati nousevat tuotantokustannukset saattavatkin hiljalleen karkottaa vientituotantoa Kiinasta muihin nouseviin talouksiin ja murentaa Kiinan asemaa maailman pajana. Se ei kuitenkaan tule tapahtumaan nopeasti.
Kirjoittaja on vanhempi ekonomisti Suomen Pankin BOFIT-tutkimuslaitoksessa.
Etsiessäni kesälukemista kirjaston hyllyltä tarttuivat tarkasteluun “Korruptio: Yhteiskunnan vihollinen numero yksi” ja erään nimeltä mainitsemattoman Suomen Pankin pääjohtajan muistelmateos. Mukaan lähti lopulta raflaavammalla lisänimellä varustettu korruptiokirja.
Todellisuudessa kirjaa olisi varmaankin kuvannut paremmin sen alkuperäinen nimi – “Corruption: What Everyone Needs to Know” (2017). Politiikan tutkijan Miriam Goldenin ja käyttäytymistaloustieteilijä Ray Fismanin kurssikirjamainen teos kuvailee eri tapoja joilla korruptiota esiintyy, kuinka sitä pyritään mittaamaan ja miten ilmiötä tulisi torjua. Erityisesti alun peliteoreettinen malli, jossa kuvaillaan erilaisia tasapainopisteitä yhteiskunnassa luo oppikirjamaista rakennetta lukukokemukseen. Toisin kuin taloustieteen oppikirjat yleensä, tämä kokonaisuus ei juurikaan haasta lukijaa tai pysäytä pohtimaan.
Kirjan pääteesit kuten korruptiokyselyiden epätarkkuus, korruptioon kannustavat rakenteet ja keinot torjua ilmiötä tulevat varmasti tuskallisen selväksi jokaiselle lukijalle. Harmillisesti kirjailijat eivät tarkoituksella pyri selittämään ilmiöitä tarkemmin, vaan pysyvät tarkastelussaan hyvin yleisellä tasolla.
Puuduttavasta toistosta huolimatta lähihistoriasta esiin nostetut esimerkkitapaukset pitävät lukuintoa yllä. Etelä-italialaisten urakointiskandaalien, saksalaisen poliittisen korruption tai Haitin diktaattorin toimien tutkimus on huomattavan mukaansatempaavaa. Myöskin analyysi poliittisten kytkösten arvosta osakemarkkinoilla toi kiinnostavaa näkökulmaa korruption kvantifiointiin.
Suomalaisen näkökulmasta aihe on jossain määrin erikoinen. Kirjassa kuvailtu päivittäin kohdattava korruptio tuntuu äärimmäisen kaukaiselta. Tässä mielessä aiheeseen tutustuminen antaakin globaaliin talouteen näkökulmaa, jota (onneksi) pohjoismaissa tavoita. Tästä huolimatta en osaa sanoa, kumpi kirjastossa kohtaamistani vaihtoehdoista olisi lopulta ollut “antoisampi” kokemus. Korruptoituneiden yhteiskuntien toivottoman tilanteen tutkailu vai eurokriisin tähtihetkien uudelleen eläminen jälleen kerran.
Kieli ja puhe muuttavat sitä, kuinka ajattelemme. Pääomainen on jo pitkään huomannut, kuinka harhaanjohtavat sanonnat kampeavat kansantalouttamme ja tehokkuuttamme sivuraiteille. Alle onkin listattu sanontoja, joista olisi korkea aika luopua.
”On lottovoitto syntyä Suomeen”
Sanonnan kuului kai aikaisemmin tarkoittaa sitä, että hyvinvointivaltioon kuuluminen oli suuri onnenpotku, joka turvasi onnellisen elämän. Valitettavasti liian moni tulkitsi lottovoittonsa tarkoittavan sitä, että joku muu hoitaa heidän toimeentulonsa tästä ikuisuuteen. Seurauksena onkin eläkepommi ja valtionvelka vailla vertaa.
Nykypäivänä Suomeen syntyminen ei ole lottovoitto, vaan tahaton osallistuminen vanhempien sukupolvien kehittämään pyramidihuijaukseen. Loton pääpotin sijaan Suomeen syntyminen on kuin raaputusarpa – ansaittujen rahojen palautusprosentti on noin puolet.
”Ahkeruus kovan onnen voittaa”
Tuskin kukaan voi kiistää, että ahkeruus on hyvä ominaisuus. Se ei ole kuitenkaan ihmelääke epäonneen tärkeästä syystä: laskeva rajahyöty. Ahkeruuden sijaan parempi ilmaus olisi ” työn tehokkuuden kehittäminen pitkäjänteisesti luo reaalista kasvua, joka parantaa hyvinvointiasi pysyvästi”. Ne joiden mielestä edeltävä ehdotus on liian ”pitkä” ja ”vaikeaselkoinen”, voivat lainat Atlantin takaa vastaavan fraasin ”Work smart, not hard”.
”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”
Kyseinen virke on vuosisadan parhaita uudelleenbrändäyksiä saamattomuudelle. Useimmiten sen saa kuulla ironisena loppukaneettina henkilöltä, joka pyrkii väistämään kiusalliset kysymykset kuten ”Tämän kuului olla valmis viikko sitten” tai ”Missä ihmeessä olet ollut, aloitimme jo tunti sitten”. Fraasi on sosiaalisen kanssakäymisen turhake, josta tulisi päästä eroon nyt, eikä myöhemmin. Jos myöhään olisi parempi kuin ei milloinkaan, miksi on kehitetty myöhästymismaksujen konsepti?