Aihearkisto: NÄKÖKULMA

Pääkirjoitus: Jussin paluu suolle?

Pääkirjoitus | Mikko Vanhala

Viimeistään rahtilaiva Ever Givenin juuttuessa Suezin kanavaan maaliskuussa 2021 valkeni kaikille, miten riippuvaisia olemme ulkomaankaupasta.  

Pandemia sai valtiot ja kansalaiset näkemään, miten herkkiä kansainväliset toimitusketjut voivat olla häiriöille. Samaan aikaan merirahtien hinnat ovat huimassa nousussa eikä loppua näy: Time-lehti raportoi elokuun puolivälissä, kuinka teräskontin kuljettaminen Shanghaista Rotterdamiin maksoi huimat 547% kausitasoitettua viiden vuoden keskiarvoa enemmän. Konttitilauksia peruttiin pandemian alkuvaiheessa paljon, mistä johtuen konttien tarjonta ei riitä vastaamaan kysyntään. Merirahdit myös elpyivät odotuksia nopeammin erityisesti Kiinassa. Asiantuntijat arvioivat tilanteen jatkuvan jopa vuoteen 2023 asti.

Eikä siinä vielä kaikki. Monien elektroniikkakomponenttien ja raaka-aineiden hinnat ovat nousseet kovan kysynnän seurauksena huimasti, jopa kaikkien aikojen ennätyksiä hipoen.  

Näistä syistä ei liene ihme, että yritykset pohtivat tuotannon siirtämistä lähemmäs myyntialueita ollakseen vähemmän riippuvaisia toimitusketjujen mahdollisista häiriöistä. Sama ilmiö näkyy myös valtiotasolla, sillä kriittisten tuotteiden tuotannon sijainnilla voi olla oleellinen vaikutus geopoliittiseen valtaan. 

Mikrosirut, joiden markkinoita taiwanilainen TSMC hallitsee yli 50 % markkinaosuudella, ovat yksi esimerkki tästä: niin autojen kuin pelikonsoleidenkin kärsiessä sirujen puutteesta on sekä Amerikassa että Euroopassa alettu vakavasti harkitsemaan oman sirutuotannon kasvattamista, vaikka se onkin todella kallista.

Paluuta koronaa edeltävän kaltaiseen globalisaatioon tuskin tullaan näkemään.

Lienee siis aiheellista kysyä, onko globalisaatio tullut tiensä päähän. Vastaus voi hyvinkin olla kyllä, ainakin siinä mielessä, että paluuta koronaa edeltävän kaltaiseen globalisaatioon tuskin tullaan näkemään. Merirahteja pidettiin hyvin pitkään käytännössä itsestäänselvyytenä ja halpana kuin saippua; nyt kun asia ei olekaan enää poissa silmistä ja poissa mielestä on vaikea keksiä yhtä hyviä korvaavia kuljetuskeinoja. Tuotannon paikallistuminen on tullut jäädäkseen.

Jatkokysymyksenä voisi miettiä, kuinka pitkälle paikallistuminen voisi edetä. Voisiko omaan napaan tuijottelu — tai kauniimmin sanottuna kriittisten hyödykkeiden tuotannon turvaaminen — johtaa uudelleen taloudelliseen omavaraisuuteen  valta-asetelmien muuttuessa ja geopoliittisten jännitteiden kasvaessa? Kiinalaisilla on ässänä hihassaan harvinaisten maametallien viennin rajoittaminen, mutta kuinka pitkälle Kiina on valmis menemään?

Ehkä myös lopussa on vain suo, kuokka ja Jussi.

Mikko Vanhala
Päätoimittaja

Jatka keskustelua:

Juuso Kaaresvirran vieraskynä: Kauppasotaa ja irtikytkentää, mutta Kiinan vienti vain porskuttaa

Vieraskynä | Juuso Kaaresvirta

Globalisaatio otti suuren askeleen 20 vuotta sitten, kun Kiinasta tuli WTO:n jäsen. Sopimuksen myötä Kiina purki kaupan ja ulkomaisten investointien esteitä, ja monikansallisten yritysten tuotantoa virtasi maahan. Kymmenet miljoonat kiinalaiset löysivät uutta työtä vientisektorilta. Suomessa ja monissa muissa maissa puhuttiin siitä, miten kaikki työpaikat siirtyvät Kiinan. Kiinasta tuli nopeaan tahtiin koko maailman paja, jossa tuotettiin kaikkea mahdollista drinkkisateenvarjoista maailman parhaisiin älypuhelimiin.

Viime vuosina tummia pilviä on alkanut kasaantumaan Kiinan ylle. Suhtautuminen Kiinaan ja sen toimintatapoihin on hiljalleen kääntynyt yhä kriittisemmäksi maailmalla. Pew-tutkimuslaitoksen 12 kehittyneessä taloudessa tekemässä kyselyssä Kiinaan negatiivisesti suhtautuvien osuus oli suurempi kuin koskaan ennen kymmenessä maassa ja kahdessa maassa hyvin lähellä sitä [1]. Etenkin Yhdysvalloissa äänenpainot ovat koventuneet suurvaltakilpailun kiristyessä, mutta myös EU:ssa Kiina on määritelty yhteistyökumppanin ohella taloudelliseksi kilpailijaksi ja järjestelmätason haastajaksi.

Kritiikin kasvulle on muitakin syitä kuin suurvaltakilpailu, mistä monet liittyvät Kiinan omiin tekemisiin tai tekemättä jättämiseen. Talousuudistusten eteneminen hidastui viime vuosikymmenellä ja otti joillain tasoilla takapakkia, kun valtion roolia on vahvistettu. Moni pettyi myös demokratiakehityksen pysähtymiseen ja presidentti Xi Jinpingin aikana on liikuttu autoritääriseen suuntaan. Kiina on myös alkanut toimimaan yhä aggressiivisemmin ulkosuhteissa, ja joskus toimet ovat saaneet kiusaamisen piirteitä. Ihmisoikeusloukkaukset ovat myös olleet tapetilla ja Kiinan kybertoimista ja disinformaatiokampanjoista on tullut arkipäivää. Koronapandemian alkusyiden tutkimisen estäminen on tuonut oman lisänsä soppaan.

Juuso Kaaresvirta.

Talouspolitiikassa tilanne on näkynyt Kiinan vastaisten toimien lisääntymisenä. Presidentti Donald Trumpin aikana Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä alkoi kauppasota, jonka myötä Yhdysvallat asetti korkeita lisätulleja yli puolelle Kiinan-tuonnista, ja Kiina vastasi samalla mitalla. Tulleja ei ole laskettu presidentti Joe Bidenin aikana, muttei myöskään uusia tulleja ole asetettu.

Irtikytkentää maiden välillä on pyritty vauhdittamaan myös muilla, usein kohdennetuilla toimilla. Esimerkiksi valikoiduille toimijoille on asetettu pakotteita ja tiettyjen edistyneiden mikrosirujen myynnille rajoituksia. Niiden vuoksi kiinalaisen Huawein matkapuhelinvalmistus on ajautunut suuriin vaikeuksiin. Yhdysvaltojen asettamat pakotteet vaikuttavat välillisesti yrityksiin myös Yhdysvaltojen ulkopuolella kuten Suomessa [2].

Vaikka Kiinan ulkosuhteet ovat selvästi kiristyneet, maan merkitys maailman pajana ja osana maailman tuotantoketjuja on yksinkertaisesti niin suuri, ettei sitä voi sulkea pois.

Näistä lähtökohdista ei heti uskoisi, että Kiinan viennillä menee erittäin hyvin, ehkä jopa paremmin kuin koskaan ennen. Kiinan osuus koko maailman tavaraviennistä nousi viime vuonna uuteen ennätykseen, 15 prosenttiin. Osuus oli lähes yhtä suuri kuin toiseksi ja kolmanneksi suurimpien viejämaiden Saksan ja Yhdysvaltojen yhteenlaskettu osuus (16 %). Tavaravienti on jatkanut vahvassa kasvussa myös tänä vuonna. Eikä vahva vienti rajoitu pelkästään tavaroihin vaan myös palveluvienti puhkoo ennätyksiä. Kiinan vienti on vetänyt laajasti kaikkialle maailmaan, ja myös vienti Yhdysvaltoihin on ollut ennätyssuurta.

Kiina vientiä ovat vauhdittaneet joustavuus ja viennin rakenne. Kun koronapandemia toi muutoksia kysyntään, kiinalaiset pystyivät reagoimaan niihin varsin nopeasti kasvattamalla esimerkiksi erilaisten suojainten kuten maskien tuotantoa. Kiinassa valmistetaan myös paljon sellaista tavaraa kuten etätyölaitteita, urheiluvälineitä ja kodinkoneita ja -laitteita, jolle on ollut suurta kysyntää korona-aikana. Myöhemmin maailmanlaajuisen talouselvytyksen tuoma kysynnän voimakas palautuminen on vauhdittanut Kiinan vientiä. Toisaalta korona nosti esiin myös Kiinan tärkeyden tuotantoketjuissa, kun monien kriittisten komponenttien ja kokonaisten tuotteiden tuotanto tyssäsi kokonaan helmikuussa 2020, kun Kiina sulki talouttaan koronaepidemian taltuttamiseksi.

Vaikka Kiinan ulkosuhteet ovat selvästi kiristyneet, maan merkitys maailman pajana ja osana maailman tuotantoketjuja on yksinkertaisesti niin suuri, ettei sitä voi sulkea pois. Lähes kaikilla suurilla kansainvälisillä yrityksillä on toimintaa Kiinassa. Ulkomaisten sijoitusten virrat Kiinaan ovat pysyneet suurina ja yrityskyselyissä vain harva amerikkalainen, eurooppalainen tai japanilainen yritys kertoo olevansa siirtämässä tuotantoa pois Kiinasta. Vaikka ulkomaiset yhtiöt ovat Kiinassa nykyään ennen kaikkea kasvavan Kiinan talouden vuoksi, edelleen maan viennistä noin kolmannes on ulkomaisten yhtiöiden tekemää. Tilanne on tyystin erilainen kuin kylmänsodan aikana, jolloin Neuvostoliiton merkitys kansainväliselle taloudelle oli varsin rajallinen.

Koronakriisin jälkimainingeissa sääntelyä on Kiinassa kiristetty tuntuvasti niin kiinteistösektorilla, fintech-alalla kuin teknologiateollisuudessakin. Ulkomaisiin yhtiöihin osuvat eritysesti kiristetyt tietoon liittyvät lait, jotka vaikeuttavat ja saattavat jopa estää tiettyjen tietojen vaihdon ulkomaisten emoyhtiöiden ja niiden Kiinassa toimivien tytäryhtiöiden välillä. Jatkossa myös ympäristökysymykset ja päästöjen hillintä tuovat aiempaa enemmän paineita etenkin raskaalle teollisuudelle Kiinassa, kun maa pyrkii hiilineutraaliustavoitteeseensa.

Tulevina vuosina suurvaltakilpailu jatkaa kiristymistään. Samalla Kiinassa on alettu korostamaan kotimarkkinoiden tärkeyttä viennin sijasta, mikä näkyy mm. uuteen viisivuotissuunnitelmaan kirjattuna kaksoiskiertostrategiana. Kiinassa on myös alettu puhua yhteisestä hyvinvoinnista aiempaa voimakkaammin. Voi olla, että Kiinan koko talousmalli on murroksessa, mikä säteilisi myös vientiin. Yhdessä sääntely-ympäristön kiristyminen, poliittisten riskien kasvu ja alati nousevat tuotantokustannukset saattavatkin hiljalleen karkottaa vientituotantoa Kiinasta muihin nouseviin talouksiin ja murentaa Kiinan asemaa maailman pajana. Se ei kuitenkaan tule tapahtumaan nopeasti.

Kirjoittaja on vanhempi ekonomisti Suomen Pankin BOFIT-tutkimuslaitoksessa.

Viitteet
[1] Pew Research Center 2020: Unfavorable Views of China Reach Historic Highs in Many Countries. https://www.pewresearch.org/global/2020/10/06/unfavorable-views-of-china-reach-historic-highs-in-many-countries/
[2] Ulkoministeriö 2021: Yhdysvaltain ja Kiinan suurvaltakamppailu vaatii valppautta suomalaisyrityksiltä. https://um.fi/ajankohtaista/-/asset_publisher/gc654PySnjTX/content/raportti-yhdysvaltain-ja-kiinan-suurvaltakamppailu-vaatii-valppautta-suomalaisyrityksilta

Jatka keskustelua:

Korruptio: Yhteiskunnan vihollinen numero yksi

Kirja-arvostelu | Juho Junttila

Etsiessäni kesälukemista kirjaston hyllyltä tarttuivat tarkasteluun “Korruptio: Yhteiskunnan vihollinen numero yksi” ja erään nimeltä mainitsemattoman Suomen Pankin pääjohtajan muistelmateos. Mukaan lähti lopulta raflaavammalla lisänimellä varustettu korruptiokirja.

Amazon.com: Corruption: What Everyone Needs to Know® eBook : Fisman, Ray,  Golden, Miriam A.: Kindle Store

Todellisuudessa kirjaa olisi varmaankin kuvannut paremmin sen alkuperäinen nimi – “Corruption: What Everyone Needs to Know” (2017). Politiikan tutkijan Miriam Goldenin ja käyttäytymistaloustieteilijä Ray Fismanin kurssikirjamainen teos kuvailee eri tapoja joilla korruptiota esiintyy, kuinka sitä pyritään mittaamaan ja miten ilmiötä tulisi torjua. Erityisesti alun peliteoreettinen malli, jossa kuvaillaan erilaisia tasapainopisteitä yhteiskunnassa luo oppikirjamaista rakennetta lukukokemukseen. Toisin kuin taloustieteen oppikirjat yleensä, tämä kokonaisuus ei juurikaan haasta lukijaa tai pysäytä pohtimaan.

Kirjan pääteesit kuten korruptiokyselyiden epätarkkuus, korruptioon kannustavat rakenteet ja keinot torjua ilmiötä tulevat varmasti tuskallisen selväksi jokaiselle lukijalle. Harmillisesti kirjailijat eivät tarkoituksella pyri selittämään ilmiöitä tarkemmin, vaan pysyvät tarkastelussaan hyvin yleisellä tasolla.

Puuduttavasta toistosta huolimatta lähihistoriasta esiin nostetut esimerkkitapaukset pitävät lukuintoa yllä. Etelä-italialaisten urakointiskandaalien, saksalaisen poliittisen korruption tai Haitin diktaattorin toimien tutkimus on huomattavan mukaansatempaavaa. Myöskin analyysi poliittisten kytkösten arvosta osakemarkkinoilla toi kiinnostavaa näkökulmaa korruption kvantifiointiin. 

Suomalaisen näkökulmasta aihe on jossain määrin erikoinen. Kirjassa kuvailtu päivittäin kohdattava korruptio tuntuu äärimmäisen kaukaiselta. Tässä mielessä aiheeseen tutustuminen antaakin globaaliin talouteen näkökulmaa, jota (onneksi) pohjoismaissa tavoita. Tästä huolimatta en osaa sanoa, kumpi kirjastossa kohtaamistani vaihtoehdoista olisi lopulta ollut “antoisampi” kokemus. Korruptoituneiden yhteiskuntien toivottoman tilanteen tutkailu vai eurokriisin tähtihetkien uudelleen eläminen jälleen kerran.

Jatka keskustelua:

Pääomainen korjaa kuinka ajattelet

Kieli ja puhe muuttavat sitä, kuinka ajattelemme. Pääomainen on jo pitkään huomannut, kuinka harhaanjohtavat sanonnat kampeavat kansantalouttamme ja tehokkuuttamme sivuraiteille. Alle onkin listattu sanontoja, joista olisi korkea aika luopua.

”On lottovoitto syntyä Suomeen”

Sanonnan kuului kai aikaisemmin tarkoittaa sitä, että hyvinvointivaltioon kuuluminen oli suuri onnenpotku, joka turvasi onnellisen elämän. Valitettavasti liian moni tulkitsi lottovoittonsa tarkoittavan sitä, että joku muu hoitaa heidän toimeentulonsa tästä ikuisuuteen. Seurauksena onkin eläkepommi ja valtionvelka vailla vertaa.

Nykypäivänä Suomeen syntyminen ei ole lottovoitto, vaan tahaton osallistuminen vanhempien sukupolvien kehittämään pyramidihuijaukseen. Loton pääpotin sijaan Suomeen syntyminen on kuin raaputusarpa – ansaittujen rahojen palautusprosentti on noin puolet.

”Ahkeruus kovan onnen voittaa”

Tuskin kukaan voi kiistää, että ahkeruus on hyvä ominaisuus. Se ei ole kuitenkaan ihmelääke epäonneen tärkeästä syystä: laskeva rajahyöty. Ahkeruuden sijaan parempi ilmaus olisi ” työn tehokkuuden kehittäminen pitkäjänteisesti luo reaalista kasvua, joka parantaa hyvinvointiasi pysyvästi”. Ne joiden mielestä edeltävä ehdotus on liian ”pitkä” ja ”vaikeaselkoinen”, voivat lainat Atlantin takaa vastaavan fraasin ”Work smart, not hard”.

”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”

Kyseinen virke on vuosisadan parhaita uudelleenbrändäyksiä saamattomuudelle. Useimmiten sen saa kuulla ironisena loppukaneettina henkilöltä, joka pyrkii väistämään kiusalliset kysymykset kuten ”Tämän kuului olla valmis viikko sitten” tai ”Missä ihmeessä olet ollut, aloitimme jo tunti sitten”. Fraasi on sosiaalisen kanssakäymisen turhake, josta tulisi päästä eroon nyt, eikä myöhemmin. Jos myöhään olisi parempi kuin ei milloinkaan, miksi on kehitetty myöhästymismaksujen konsepti?

Jatka keskustelua:

Kolumni: Kahdet asuntomarkkinat asettavat pienituloiset helsinkiläiset eriarvoiseen asemaan

Kolumni | Teksti: Tuomas Hiilamo

Kuntavaaleissa yksi tärkeä teema on asuntopolitiikka. Helsingissä kohtuuhintaiset ara-vuokra-asunnot ovat herättäneet keskustelua muun muassa mielipidepalstoilla. Kohtuuhintaiset vuokra-asunnot on rakennettu valtion tuella. Jotta kohtuuhintaiset asunnot kohdistuisivat niitä tarvitseville, tulee niitä vuokrata tarvehankintaa käyttäen. Asukasvalinnat tehdään hakijan kiireellisyyden, varallisuuden ja muiden kriteerien perusteella eikä jonotusperiaatteella.

Kohtuuhintaiset asunnot ovat selvästi vapaiden vuokra-asuntomarkkinoiden asuntoja edullisempia, minkä takia ne ovat erittäin suosittuja. Asunnonhakijoita on huomattavasti enemmän kuin asuntoja olisi tarjoilla. Helsingin kaupungin vuokra-asuntojen nettisivuilla todetaan suoraan:

 ”Ara-vuokra-asunnot ovat erittäin kysyttyjä – järjestelmässämme on aktiivisena jatkuvasti jopa noin 25 000 hakemusta. Suuren kysynnän vuoksi kaikille hakijoille ei valitettavasti riitä asuntoja.”

Kohtuuhintaiset asunnot jakavat asuntomarkkinat kahtia. Joko pääsee edullisemmille markkinoille ara-asuntojen piiriin tai joutuu vuokraamaan asunnon kalliimmilta avoimilta markkinoilta. Vaikka hakijan kannalta nämä kaksi markkinaa ovat erilliset, ne kuitenkin vaikuttavat vahvasti toisiinsa. Rakennuskelpoista pinta-alaa on Helsingissä vain rajoitetusti, ja kohtuuhintainen vuokra-asunto vie tilaa markkinahintaisilta asunnoilta. Näin ollen kohtuuhintaiset asunnot nostavat muiden asuntojen vuokria.

Vuokranantajasta huolimatta asumistuen laskentatapa on sama. Kohtuuhintaisessa vuokra-asunnossa asuvaa pienituloista tuetaan edullisemman asumismuodon lisäksi myös asumistuella, kun taas normaalissa vuokra-asunnossa asuva saa saman asumistuen kalliimpaan kotiinsa, jonka hintaa nostavat kohtuuhintaiset asunnot.

Sen lisäksi, että kohtuuhintaisista valtion tukemista vuokra- asunnoista -paljon keskustelua herättäen- hyötyvät ne, joiden tulotaso on noussut vuokrasuhteen aikana, ara-järjestelmä asettaa pienituloiset vuokralla asuvat eriarvoiseen asemaan keskenään. Jos ei etene kohtuuhintaisten asuntojen jonossa, joutuu asumaan kohtuuttoman hintavasti selvästi korkeammilla kokonaisasumiskustannuksilla kuin täysin samanlainen vuokralainen, joka on päässyt halvemmille markkinoille.

Helsingin kuntavaaleissa on suurelle joukolle kyse mahdollisuudesta äänestää myös vuokranantajansa asioista – jopa muiden kaupunkilaisten kustannuksella? Nähtäväksi jää, kuinka suuren roolin asuntomarkkinat saavat tulevissa vaaliväittelyissä.

Jatka keskustelua:

Joulupukin taloudelliset realiteetit

Artikkeli | Teksti: Mikko Vanhala

Jälleen on se aika vuodesta, kun tontut tarkkailevat ovatko lapset kilttejä, ja pian Joulupukki poroineen kiertääkin jo jakamassa lahjojaan kaikkialla. Kyetäkseen tähän urakkaan joka vuosi Joulupukilla täytyy olla tehokas tuotannollinen organisaatio, täydellisyyteen hiottu logistiikkajärjestelmä ja tietysti myös pääomaa, sillä ilmaisten lahjojen jakaminen maksaa Joulupukille. Taloustieteen näkökulmasta kiinnostavaa on myös se, onko lahjojen jakaminen tehokasta vai johtaako se hyvinvointitappioihin (tästä hyvä tutkimus on esimerkiksi Waldfogel 1993, josta lisää infolaatikossa). Ovatko Joulupukin taloudelliset realiteetit kunnossa?

Joulunajan menoihin uppoaa paljon rahaa. Ilmainen joulu ei ole Joulupukillekaan. Statistan tilastojen mukaan maailmassa oli vuonna 2019 noin 1,98 miljardia lasta. Time-lehti uutisoi vuonna 2012, että keskimääräisen uutuuslelun hinta oli jopa 62 $ eli nykyisellä valuuttakurssilla noin 52 €. Jos oletetaan Joulupukin antavan jokaiselle lapselle tämän hintaisen lahjan, kuluisi hänellä vuosittain lähes 103 miljardia euroa, puhumattakaan siitä, että keskimääräisen lahjan hinta saattaa tänä vuonna olla vielä korkeampi kuin vuonna 2012. Miten Joulupukilla voi olla varaa tähän kaikkeen?

Onhan Joulupukilla kuitenkin tuloja. Korvatunturin PR-tiimi on mitä ilmeisimmin erinomainen, sillä Joulupukilla on hyvin näkyvä rooli populaarikulttuurissa sekä iso diili ainakin The Coca-Cola Companyn kanssa. Coca-Colan liikevaihto vuonna 2019 oli 37,27 miljardia dollaria ja pelkästään mainosbudjettikin yli 3 miljardia dollaria, joten luultavasti Joulupukki tekee hyvän tilin näyttämällä naamansa suositun kolajuoman pullojen etiketeissä. Ottaen huomioon, miten näkyvä henkilö Joulupukki on joulunajan markkinoinnissa, voisi helposti kuvitella, että mainostulot riittävät ainakin suurelta osin kattamaan lahjamenot. On myös huomattava, että Joulupukki ei osta lahjoja muualta vaan valmistaa ne itse: siten todelliset menot voivat olla paljon pienemmät, sillä Joulupukin ei tarvitse murehtia lahjojen markkinahinnoista ja kilpailijoista.

Kapitaali ei tavoittanut Joulupukkia itseään kommentoimaan tuotantojärjestelmäänsä, mutta tietojemme perusteella kaikki työntekijät ovat tonttuja, joille ei ilmeisesti makseta ainakaan rahallista palkkaa, ja joiden työolosuhteet eivät ilmeisesti noudata työaikalainsäädäntöä. Riistääkö Joulupukki hyväuskoisia tonttuja? Tarjotaanko heille riittävää korvausta vaivoistaan? J. Karjalaisen kappale Joulupukin töissä tietää kertoa, että ”Aaton alla aina / On kiire hirmuinen / Silti työtä hauskempaa / Voi kuvitella en”. Tontut siis ilmeisesti joutuvat tekemään joulun alla paljon ylitöitä. Selvästi kuitenkin tonttujen hyötyfunktiot edustavat altruistisia preferenssejä. Korvatunturi Inc. lienee siis jonkinlainen yhteishyvää tavoitteleva järjestö tai ideologinen ryhmä. Voi myös olla, että Joulupukki toimii tonttulahkon uskonnollisena johtajana.

Lelujen valmistuksen täytyy alkaa melko myöhään, sillä Joulupukin täytyy seurata lelualan trendejä mahdollisimman pitkälle asti – uuden hittilelun ilmestyminen vuoden lopussa saattaa vaikuttaa hyvin merkittävästi siihen, mitä tuotteita pajassa valmistetaan. On myös olemassa ajattomia klassikoita, joita annetaan lahjaksi vuosittain. Näitä tuotteita voidaan valmistaa jo kevään ja kesän ajan, olettaen että tontut eivät pidä lainkaan lomaa.

Pahin työurakka kohdistuu kuitenkin joka tapauksessa vuoden loppuun. Korvaamalla tontut roboteilla Joulupukki voisi saada pajan tuotannon ympärivuorokautiseksi ja entistä tehokkaammaksi: tällöin tonttujen määrää voitaisiin vähentää ja heitä voitaisiin siirtää muihin tärkeisiin tehtäviin, kuten lasten käyttäytymisen tarkkailuun, joka perinteisesti on tonttujen tehtävä.

Ei ole varmaa, toimiiko Korvatunturilla lahjateollisuuden lisäksi muita toimialoja. Emme siis tiedä, tarjotaanko tontuille esimerkiksi työterveydenhuoltoa tai vaikkapa kulttuuripalveluita. Klassisesta jouluelokuvasta Joulupukki ja noitarumpu tiedämme kuitenkin, että kirjeet saattavat kadota jopa 50 vuodeksi ennen perille pääsyä. Sattuuhan sitä.

On mysteeri, täyttävätkö Joulupukin pajassa valmistetut lelut niiltä Euroopan unionissa vaadittavia turvallisuusstandardeja. Lelut saattavat siis olla haitallisia tai jopa vaarallisia lapsille. Turvallisuustestien tekemättä jättäminen säästänee rahaa ja siten alentanee lelujen kustannusta. Joulupukilla ei myöskään välttämättä ole tekijän- ja muita immateriaalioikeuksia kaikkien lelujen valmistukseen, sillä tietolähteemme paljastavat joskus saaneensa joululahjaksi myös brändituotteita. 

Miten Joulupukki ehtii viemään lahjat kaikille? Onhan maailmassa sentään miljardeja ihmisiä. Tähän ongelmaan vastaus löytynee kuitenkin fysiikan puolelta. Albert Einsteinin esittämän erityisen suhteellisuusteorian mukaan kappaleen nopeuden lähestyessä valonnopeutta kappale laajenee ja aika hidastuu sen läheisyydessä (niin sanottu aikadilataatio). Joulupukin täytyy siis liikkua lähes valonnopeudella, jotta aika hidastuu ja hän ehtii joka paikkaan. 

Kansa osteli – tilastot kertovat

Tilastokeskus koostaa vuosittain tilastoa erilaisista jouluun liittyvistä indikaattoreista. Joulu tilastojen valossa -tilasto vuodelta 2019 kertoo, että suomalaiset käyttivät joulumenoihin keskimäärin 530 euroa, josta 330 euroa on joululahjojen osuus ja 200 euroa muita menoja. Suomalaiset antavat keskimäärin 5–10 lahjaa, joten voidaan arvioida keskimääräisen lahjan olevan arvoltaan noin 45 euroa.

Puolet suomalaisista on antanut joskus käytetyn joululahjan. Tämän trendin voi arvella kasvavan tulevaisuudessa, sillä ekologisuudesta ollaan yhä tarkempia. Tori.fi on viime vuonna alkanut julkaisemaan Vuoden käytetty joululahja -kyselyä, jolla kartoitetaan ihmisten näkemyksiä ja toiveita käytetyistä joululahjoista. Ensimmäinen Vuoden käytetty joululahja oli Artekin jakkara. Vuoden 2020 äänestyksen tuloksia ei kirjoitushetkellä ole vielä julkaistu.

Yleisimmät lahjan valinnassa käytetyt kriteerit ovat lahjan tarpeellisuus ja lahjatoiveet. Kuitenkin yli 60 % toivoo saavansa yllätyslahjoja. Puhtaasta talousteoreettisesta näkökulmasta on arvoitus, miksi joululahjaksi annettaisiin mitään muuta kuin kylmää käteistä. Waldfogelin (1993) tutkimuksen mukaan joululahjojen antaminen ei ole tehokasta, sillä joululahjoilla ilmenee niin sanottua omistusvaikutusta: lahjan saaja siis arvostaa lahjaa usein vähemmän kuin lahja on maksanut. Toisin sanottuna lahjan saaja olisi valmis maksamaan lahjasta vähemmän kuin hänelle pitäisi maksaa siitä luopumiseksi. Erään amerikkalaisen arvion mukaan 93 % ihmisistä vastaanottaisi lahjana mieluummin lahjakortin kuin lahjakortin arvosta käteistä rahaa. (Täh?!)

Joulu 2020 tulee olemaan historiallisessa mittakaavassa poikkeuksellinen, sillä monet jouluperinteet saattavat jäädä tänä vuonna kaikilta väliin. Joululoma on myöskin ollut suosittu matkustusajankohta, ja ainakin ulkomaisten vierailijoiden määrä tulee tänä vuonna jäämään merkittävästi normaalia pienemmäksi. Tilastojen mukaan joulussa tärkeintä on kuitenkin yhdessäolo, jouluruoka ja joululoma. Niitä koronakaan ei voi viedä pois. 



Jatka keskustelua:

Pääkirjoitus: Koronan kulttuuriperintö

Pääkirjoitus | Teksti: Eino Haajanen

Käsi pystyyn, jos olet lukenut kyllästymiseen saakka mielipiteitä koronasta, käsienpesusta ja kasvomaskeista. Turnausväsymystä ilmassa? Et varmasti ole yksin.

Tässä kuitenkin yksi ajatus vielä jonon jatkoksi.

Toivon, että kun kerran olemme oppineet tartuntatautitavoille, kaikista suojauksista ei päästettäisi irti heti kun pandemia alkaa hellittää. Tai välttämättä sen jälkeenkään.

En halua esiintyä virologina tai kertoa poppamiehenä, miten kulkutaudeilta tulee suojautua. Pohdintani on tapakulttuurillinen: jääkö tänä vuonna opittu suojautumiskulttuuri eloon pandemian jälkeen vai unohtuuko se?

Olisi ehkä vähän noloa paasata näistä asioista sinänsä. Tässä vaiheessa monelle on selvää, että kasvomaskeista on hyötyä koronaviruksen torjunnassa. Maskiaihe tuo muutenkin mieleen muutaman viikon takaisen jupakan sekä kevään hämyisen viestintästrategian. Käsiäkin osaamme pestä, ainakin teoriassa. Siksi ajatukseni on ennen kaikkea tavoissa. 

On selvää, että maskien käyttö tulee jossain vaiheessa vähenemään tai loppumaan kokonaan. Suojusten ei pidäkään olla kaikkien arkipäivää puhdasilmaisessa ja pandemiattomassa Suomessa – kyseessä on poikkeusajan keino. Ajatus jonkinlaisesta tavan säilymisestä silti pyörii mielessä.

Käyttäisitkö itse maskia, jos sinun pitäisi flunssaisena hakea ruokaa lähikaupasta ja suojaisit siten muita tartunnalta? Vai pärskisitkö hihaan ja ilmaan kuten aina ennenkin?

Vastaus olisi tietenkin helppo nykytilanteessa: en menisi kauppaan ollenkaan. Arjessa ennen pandemiaa tämä ei kuitenkaan olisi ollut juuri vaihtoehtona. Kauppaan olisi aika moni mennyt joka tapauksessa. Ja maski naamalla olisi varmasti saanut outoja katseita osakseen. Sekään ei siis olisi ollut vaihtoehto.

Olisiko maskeista oikeasti merkittävää hyötyä pandemian jälkeisessä ajassa? Arkijärki sanoo, että pisarat jäävät maskiin paremmin kuin hihaan. Toisaalta tavallisten infektiotautien ehkäisemiseksi suusuojuksia ei ole tarvittu aikaisemminkaan. Kaikki eivät muutenkaan voi käyttää maskia.

Kysymys onkin kulttuurillinen ja tunneperäinen. Nykyään tulee tukala olo, jos kirjastossa joku niistää ja röhii kovaäänisesti. Tunne on vahvempi kuin aikana ennen koronaa. Vaikka jatkossa oireet johtuisivat kausiflunssasta, olisiko sosiaalisesti hyväksyttyä tulla edes lieväoireisena luentosaliin? Toisaalta mistä tietää, ettei kyse ole lieväoireisesta tai orastavasta influenssasta?

Miten sinä reagoit jatkossa, jos joku aivastelee bussissa?

Rahtunen realismia tähän väliin.

Pandemia väistyy aikanaan. Jatkossakin vessoissa pestään kädet huolimattomasti, sormet nuollaan hot wingsien jälkeen ja karaokemikrofonit kostutetaan kaljanmakuisilla huulilla.

Huolellinen käsihygienia, hihaan yskäisy ja turvaväli riittävät normaaliarkeen silloin, kun vastassa ei ole vaarallinen pandemia ja talouskriisi. Merkittävin tartuntatapa on pinnoilta ja kosketuksesta.

Korona on sukupolvikokemus, ja se saattaa muuttaa pysyvästi tapojamme olla. Jatkossa käsitämme konkreettisemmin toimiemme vaikutuksia. Maskit eivät todennäköisesti jää osaksi arkea itä-aasialaiseen tapaan, enkä osaa arvioida niiden hyötyä. Muita tapoja toivottavasti jää.

Nyt kun kauppakeskusten aulassa on käsidesiautomaatteja, kuka ne haluaisi pois? Mitä pitempään poikkeusolot jatkuvat, sitä syvemmin vanhat opit käsienpesusta iskostuvat mieliimme. Pienillä asioilla on väliä. Huolellinen käsienpesu on keinoista merkittävin. 

Ketteräksi osoittautunut etätyö tuo aidosti joustavuutta työelämään ja opiskeluun. Hybridimallissa, Zoom-yliopiston ja lähiopetuksen yhdistelmässä, kynnys jäädä kotiin lieväoireisena on pienempi. Läsnäolopakkokaan ei aja aivastelijaa pärskimään pisaroita luentosaliin.

Täydellinen etäily sen sijaan on puuduttavaa, eikä sitä moni halua, mutta juuri pikkuflunssien ja sairastapausten kohdalla etämahdollisuus näyttää toimivuutensa.

Jossain yhteisössä toimintatavat voivat muuttua totaalisesti.

Armeijassa yksikköni päällikkö esitti pontevasti ja kuuluvalla upseerin äänellä ennen harjoitusleiriä, että “lääkärin vastaanotolle voi mennä vasta kun suolenpätkät roikkuvat. Flunssa ei ole peruste.” Kyse oli tietenkin machoilevasta huumorista ja yhteisön koheesiokeinosta.

Viikon päästä yksikössä ihmeteltiin, miksi puolet komppaniasta ilmoittautuu kuumeisena vastaanotolle. Pienillä asioilla on väliä.

Koronan jälkeen lopulta merkityksellistä ei ole niinkään se, miten hyvin käsidesitonkkia on näytillä, kuka menee milloinkin kipeänä kauppaan tai kuinka ketterät etämahdollisuudet ovat. Merkityksellistä on suhtautumisemme terveyteen.

Jos pelkkä pikkuflunssa vie jaksamisen päiviksi, haluaako sen tartuttaa eteenpäin muille? Helpot toimintatavat, kuten käsienpesu, ovat nyt tuttuja ja niiden toimivuus on konkretisoitunut pandemian aikana.

Jääkö pandemiassa korostettu huomioonottamisen kulttuuri siis eloon?

Toivottavasti. Etenkin influenssakaudella siihen olisi tarvetta.

Kirjoittaja ei ole lääketieteen opiskelija, mutta on käynyt keittiövirologian johdantokurssin sekä kirjoittanut reaaliaineena biologian.


Kuvat: Annalise Batista (Pixabay) ja Lauri Parviainen


Jatka keskustelua:

Tuloerot ja verot – katsaus monien totuuksien keskusteluun

Erilaisia keinoja, erilaisia tavoitteita

Analyysi | Teksti: Eetu Mänttäri

Tasaisin väliajoin nousee yhteiskunnallisessa keskustelussa esiin kysymys tuloeroista. Olemmeko matkalla kohti voittajien ja häviäjien yhteiskuntaa, vai onko liiallinen tulojen tasapäistäminen verotuksella tuhonnut työnteon kannustimet? Entä miten tuloerojen supistaminen sopii yhteen hyvinvointivaltion rahoituspohjan takaamisen kanssa väestön vanhetessa?

Keskustelu käy monesti varsin kuumana julkisilla areenoilla, ja sitä on hieman hankala seurata, varsinkin jos aihe ei ole entuudestaan tuttu. Siksi pyrinkin selvittämään myös aihetta vähemmän tunteville sopivalla tavalla, mistä tuloeroihin ja verotukseen liittyvässä keskustelussa on oikeastaan kyse.

Kuten arvata saattaa, monesti keskustelussa ovat vastakkain karkeasti vasemmiston ja oikeiston edustajat. Tarkoitan tässä yhteydessä kutakuinkin jakoa perinteisen sosialidemokratian ja markkinaliberalismin välillä.

Oikeiston mielestä tuloeroista ei pitäisi olla huolissaan, ainakaan niin kauan kuin Suomen Gini-käyrä pysyy loivana. Keskustelua tuloerojen supistamisesta pidetään tässä leirissä varsin huolestuttavana, sillä se nähdään työnteon kannustimia heikentävänä toimena. Yleinen tavoite kun olisi kasvattaa työllisyyttä.

Vasemmisto puolestaan argumentoi nykyisen kehityksen olevan huolestuttavaa pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Sosialidemokraattisen ajatushautomon Kalevi Sorsa -säätiön elokuussa julkaiseman selvityksen ”Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020” mukaan tuloerot ovat Suomessa kasvaneet aina 1990-luvun puolivälistä finanssikriisiin, jonka jälkeen kasvu jatkui edelleen. Tämän lisäksi raportti muistuttaa, ettei eriarvoisuutta voi mitata pelkästään tuloeroja tarkastelemalla, vaan mukaan on otettava muun muassa myös erot varallisuudessa ja terveydessä.

Vapaita markkinoita ja yksilönvapauksia edistävä ajatuspaja Libera puolestaan vastasi kyseiseen raporttiin omalla artikkelillaan, jossa syytettiin Kalevi Sorsa- säätiötä muun muassa tutkimusdatan manipuloinnista tuloeroja korostavaksi. Liberan artikkeli kääntää myös keskustelun jo aiemmin mainittuun Gini-kertoimeen, vaikka alkuperäinen raporttikin toteaa sen olevan riittämätön työkalu yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tarkasteluun. Artikkelissa tosin esitetään myös varsin vakuuttavia näkemyksiä siitä, että yhteiskunnan tulisi verotuksen kiristämisen sijaan kannustaa ihmisiä työntekoon ja sitä kautta auttaa heitä vaurastumaan.

Verojärjestelmä osana tuloerokysymystä

Kalevi Sorsa -säätiön raportissa pääoma- ja ansiotuloveroasteiden asettamista toistensa kanssa samalle tasolle pidetään yhtenä ratkaisuna eriarvoisuuskehitykseen. Liberan artikkelikaan ei tyrmää tätä ideaa, vaikka kirjoittaja korostaakin, ettei tämä toimenpide saa johtaa veroasteen nousemiseen.

Taloustieteellisessä mielessä esitetty verouudistus vaikuttaa varsin järkevältä: tietyn tulotyypin suosiminen verotuksessa saattaa aiheuttaa substituutiovaikutusta tulojen välille. Tällaisesta substituutiovaikutuksesta on olemassa ainakin jonkinlaisia todisteita eri tulotyyppien joustavuutta käsittelevässä kirjallisuudessa (esim. Kleven, Schultz, 2014).

Jos substituutio tulotyyppien välillä on mahdollista, antaa se ihmisille mahdollisuuden välttää korkeampia veroja vaihtamalla omat tulonsa ansiotulosta pääomatuloksi. Tällaista mahdollisuutta ei kovin monella pieni- tai keskituloisella ole.

Saakin helposti kuvan, että nykyinen kaksitahtinen verojärjestelmämme langettaa suurimman taakan henkilöille, joilla on korkeat ansiotulot, mutta matalat pääomatulot. Onkohan näin?

Tilastokeskuksen sivuilta käy ilmi, että Suomessa tulonsaajista korkeimpaan kahteen prosenttiin pääsee tienaamalla 100 000 euroa vuodessa. Toisin sanoen jo esimerkiksi hyvätuloinen lääkäri alkaa lähestyä pelkästään palkkansa puolesta tuota kahta prosenttia. Veronmaksajien keskusliiton mukaan tämän suuruisesta palkasta maksetaan keskimäärin veroa noin 43 prosenttia. Kohderyhmää kiinnostavana lisätietona mainittakoon, että Elinkeinoelämän keskusliiton yksityisen sektorin palkkatilastoissa syyskuulta 2019 mainitaan rahoitusalan ylimmän desiilin keskipalkaksi 7 100 euroa kuukaudessa eli 82 500 euroa vuodessa.

On vaikea uskoa, että näillä korkeillakaan palkoilla ihmisestä tulisi miljonääriä vallitsevissa vero-olosuhteissa.

Kuva: Kevin Schneider / Pixabay

Varallisuus vai tulot verotuksen kohteena?

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2018 suurin tulokymmenys omisti kolmasosan nettovarallisuudesta. Vaikuttaisi siis siltä, että korkeat tuloverot rokottavat suhteellisesti enemmän yhteiskunnan nousijoita: ilman suurta varallisuutta aloittaneiden hyvin tienaavien keskituloisten harteille lankeaa korkea veroprosentti ilman varallisuuden tuomaa puskuria. Varsinkin, kun keskimääräinen veroprosentti kasvaa keskimäärin ainoastaan 13,2 prosenttia tulojen kasvaessa 100 000 eurosta miljoonaan euroon, jonka jälkeen kasvu loppuu. Vertailun vuoksi 50 000 euron ja 100 000 euron välissä verotus kasvaa keskimäärin 10,6 prosenttiyksikköä, vaikka tulot kasvavat huomattavasti vähemmän. Suhteellinen taakka on siis tällä tarkastelulla korkeampi ylemmällä keskiluokalla kuin sitä enemmän tienaavilla.

Yleinen näkökulma tuntuu olevan se, että työllisyyttä tulisi nostaa ja valtion verotuloja lisätä kestävyysvajeesta selviämiseksi. Jos tuloveron korotuksilla verotuloja ei voida lisätä, olisiko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden kannalta järkevää puhua olemassa olevien verojen korottamisen sijaan tuloverotuksen progression laajentamisesta ylöspäin? Ja huomioida enemmän myös varallisuus ja sen verottaminen?

Tällaiset toimet saattavat osoittautua hyvinkin haastaviksi nykyisessä liikkuvien pääomien maailmassa. Voi olla, että paljon varallisuutta hallussaan pitävät välttäisivät verot varsin helposti, jolloin suurituloisten, mutta vähävaraisten tilanne pahenisi entisestään. Varallisuuden verottaminen voidaan nähdä myös kannustinongelmana.

Vaihtoehtoja äsken esitetyille toimille olisivat muun muassa Liberan artikkelissa mainitut hieman epämääräiset työllisyystoimet, joihin saattavat sisältyä muun muassa veronalennukset. Verouudistusten vaikutukset eivät kuitenkaan ole päivänselvä asia, ja aiheesta tulisikin tehdä enemmän tutkimusta suomalaisella datalla ennen johtopäätöksiin loikkaamista.

Kuva: Marcel Strauss / Unsplash

Kansankapitalismi ratkaisuna rahoitusongelmiin?

Toinen vaihtoehto toki olisi jakaa omaisuutta tasaisemmin kansan kesken. Tällä en tarkoita sosialisointia tai muuta 1900-luvun radikaalia politiikkaa, vaan niin kutsuttuun kansankapitalismiin kannustamista.

Muun muassa suhteellisen paljon mediahuomiota saanut kansanedustaja Elina Lepomäki (kok.) peräänkuuluttaa nettisivuillaan laajempaa omistuskantaa suomalaiselle pääomalle. On varsin silmiä avaavaa huomata, että Lepomäki kannattaa lähes täysin päinvastaisia toimia kuin Kalevi Sorsa- säätiön raportti: pääomatulojen verotuksen tulisi Lepomäen mielestä olla maksimissaan 30 % tasavero kaikille pääomatyypeille. Lepomäen ensisijainen tavoite ei tosin ole eriarvoisuuden kitkeminen, vaan työntekoon kannustaminen. Kuitenkin Lepomäen visioista osa on puhtaita veronalennuksia, eikä näiden positiivisista vaikutuksista verotuloihin pitkällä tähtäimellä voida olla varmoja.

Onkin varsin haastavaa, että erilaiset yhteiskunnalliset tavoitteet vaikuttavat olevan näinkin ristiriidassa. On vaikeaa seurata keskustelua tuloeroista ja veroista, kun eri tahot tuntuvat pyrkivän samoihin päämääriin päinvastaisilla tavoilla. Jos halutaan pelastaa hyvinvointivaltio, tarvitaan sille vankka rahoituspohja. Jos samalla kuitenkin tehdään yhteiskunnasta eriarvoinen, ei voida sanoa, että hyvinvointivaltiota on pelastettu, sillä monelle hyvinvointivaltio tarkoittaa juuri pieniä tuloeroja.

Tulevaisuus näyttää hyvinvointivaltion suunnan ja miten tuloerot muuttuvat. Yksi asia on kuitenkin varma: nimenomaan tuloerokeskusteluun tarvitaan analyyttistä otetta.


Artikkelikuva: Derek Robinson / Pixabay

Jatka keskustelua:

Tutkimus ei ole päätöksentekoa

Kommentti | Teksti: Eetu Mänttäri

Koronakriisin puhjettua täysiin mittoihinsa tilasivat ministerit Katri Kulmuni (kesk.) ja Mika Lintilä (kesk.) suomalaisilta eturivin taloustieteilijöiltä raportin, jossa kartoitetaan Suomen mahdollisia teitä ulos pandemian aiheuttamasta talouskriisistä.

Raportin julkistuksen aikoihin järjestettiin talouskriisejä käsittelevän erikoiskurssin huipentumana webinaari, jossa raportin laatineen työryhmän jäsenet Vesa Vihriälä, Roope Uusitalo, Sixten Korkman ja Suomen oma Nobel-mies Bengt Holmström keskustelivat koronakriisistä ja vastasivat yleisön kysymyksiin myös itse raporttiin liittyen.

Raportti peräänkuuluttaa elvyttämistä, mikä ei varmasti kellekään vastasykliseen talouspolitiikkaan tutustuneelle tai ylipäätään talouskriisejä kokeneelle ihmiselle tullut yllätyksenä. Esiin nousee myös Suomen tarve sopeuttaa julkista taloutta tulevaisuudessa muun muassa rakenteellisista syistä. Varsin järkevän kuuloisia ehdotuksia, joita kohtaan harvalla lienee kärkevää kritiikkiä esitettävänään.


Maalaisjärjen kanssa yhteensopiva puhe tuntuu julkisessa keskustelussa jääneen erään koulutuspoliittisen maininnan jalkoihin.

Työryhmän ehdotuksiin sisältyy myös tapoja torjua ilmastonmuutosta. Valtavirran suomalaiset taloustieteilijät eivät halua päästöjen vähentämisen jäävän kriisinkään myötä taka-alalle. Tämäkin tuntuisi olevan varsin itsestään selvää ottaen huomioon aiheen saaman mediahuomion määrän. Ilmastonmuutoksen torjunnan merkitys on kaikille selvää talouden tilasta riippumatta, eikä talouskaan voi toimia luonnon ja yhteiskunnan rapistuessa sen ympärillä.

Kuitenkin kaikki tämä varsin maltillinen ja maalaisjärjen kanssa yhteensopiva puhe tuntuu julkisessa keskustelussa jääneen erään koulutuspoliittisen maininnan jalkoihin. Raportissa nimittäin mainittiin lukukausimaksut yhtenä talouden sopeuttamisen keinona.

Ja tästäkös soppa syntyi.

Muun muassa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan HYY:n (jonka piiriin myös Kapitaalia julkaiseva KTTO ry. kuuluu) Twitter-tilillä julkaistiin raportin tiimoilta seuraava twiitti:

@ylioppilaskunta, 8. toukokuuta

”Hei Vihriälä ja kumppanit! Tässä muistin virkistyksenä, mitä lukukausimaksuilla EI saavuteta:
1. Elvytystä
2. Osaamisen lisäämistä
3. Nopeampaa työelämään siirtymistä
4. Yhtään mitään muuta kuin epätasa-arvoa ja pahoinvointia”


Miksi taloustieteilijöille usein käy juuri näin?


En tässä pyri kumoamaan tätä taloustieteelliset perustelut jokseenkin sivuuttavaa kannanottoa. Tiedostan HYY:n tehtävän olevan opiskelijoiden edun ajaminen, ja ensi alkuun ulostulo onkin siihen tarkoitukseen varsin järkevä. Mitenpä jäsenistön rahanmenon lisääminen olisi sen edun mukaista?

Tarkoitukseni ei olekaan purra ruokkivaa kättä, eikä myöskään laulaa sen lauluja, kenen leipää syön, vaan nostaa esiin kysymys siitä, miksi taloustieteilijöille usein käy juuri näin?

Miksi taloustieteilijöiden lausunnot ja politiikkaehdotukset herättävät julkisessa keskustelussa niin vahvaa tunteiden paloa, että toisinaan koetaan jopa tarvetta spekuloida niiden taustalla olevan piilotettuja agendoja?

Vuoden 2019 syksyllä ryhmä taloustutkijoita julkaisi Aalto-yliopiston professori Matti Liskin johdolla liikenne- ja viestintäministeriön tilauksesta raportin, jossa selvitettiin tapoja saavuttaa hallituksen kunnianhimoiset päästövähennystavoitteet. Selvityksessä päädyttiin esittämään päästölupien huutokauppaamista muun muassa polttoaineiden jakelijoille. Kuten lukija saattaa muistaa, tästäkin nousi valtava kohu. Bensaa oltiin  yhtäkkiä laittamassa kortille Neuvosto-Suomen hengessä, koska maamme autoilijoita ei vielä ollut tarpeeksi hakattu. Nämä varsin tunteita herättävät sosialistisen piiloagendan olemassaololla leikittelevät ilmaisut eivät ole omaani, vaan Kauppalehden toimittajan Olli Herralan käsialaa:

@OlliHerrala, 22. lokakuuta. 2019

”Bensa pannaan kortille, koska autoilijaa ei ole tarpeeksi hakattu. Seuraavaksi kortille menevät kai leipä ja liha. Kuin puolalainen hampurilainen: lihakortti kahden leipäkortin välissä.

”Idean” takana ovat Aalto-yliopiston taloustieteilijät. Eläköön säännöstely ja Neuvosto-Suomi.”

Asialla olivat tietysti nuo samat veijarit, taloustieteilijät.


En pidä huonona sitä, että tällaiset ehdotukset herättävät kritiikkiä. Kansakuntana meillä tulee olla arvoja, joiden takana voimme seistä.

On tällaisten lausuntojen perusteella varsin helppo kuvitella, että taloustieteilijät ovat vain eliitin kätyreitä toivoessaan suomalaisen koulutusjärjestelmän tekemistä pienituloisille saavuttamattomaksi tai radikaaleja ekososialisteja vaikeuttaessaan yksityisautoilua. Lukukausimaksut ja bensan saannin rajoittaminen ovatkin esimerkkejä niistä taloustieteellisesti perustelluista politiikkakeinoista, jotka tavallisille velkaa vieroksuville ja tasa-arvoista hyvinvointivaltiota kannattaville suomalaisille kuulostavat uusliberaalilta vähäosaisten kyykyttämiseltä tai cityvihreältä sekoilulta.

En pidä huonona sitä, että tällaiset ehdotukset herättävät kritiikkiä. Kansakuntana meillä tulee olla arvoja, joiden takana voimme seistä. Joillekin näitä arvoja edustaa vapaa yksityisautoilu, joillekin maksuton koulutus tai vaikkapa äitiyspakkaus. Kyseessä on asioita, jotka ovat meille itsessään tärkeitä. Näitä asioita halutaan puolustaa arvosyistä, vaikka jokin toinen vaihtoehto voisi olla ratkaisuna kustannustehokkaampi tai ekonomisteja enemmän miellyttävä. Kritiikki ja vaikuttamisyritykset kuitenkin kohdentuvat onnettomasti asiantuntijoihin, eivätkä poliitikkoihin, jotka näitä ehdotuksia mahdollisesti täytäntöön ajaisivat.


Raportin tarkoitus ei ole olla mediaseksikäs pläjäys arvoihin perustuvia ideoita ja lupauksia, joilla poliitikko tulee valituksi uudestaan, vaan yhden tieteenalan tutkimukseen pohjautuva arvio siitä, miten politiikan tai taloudellisten realiteettien asettamat tavoitteet voitaisiin saavuttaa

Mainitsemassani webinaarissa Sixten Korkman lohdutti kuulijoita toteamalla opiskelijoiden edunvalvonnan ja poliittisen prosessin kankeuden tekevän lukukausimaksut täysin mahdottomiksi toteuttaa, ainakin usean vuoden ajaksi. Miksi tällaista sitten ehdotetaan, jos ehdottajatkaan eivät usko ehdotuksensa toteutumiseen? Kajoavatko taloustieteilijät yhteiskunnalle itsessään arvokkaisiin asioihin vain provosoidakseen, vai eivätkö he itse jaa näitä suomalaisen yhteiskunnan perusarvoja? Eikö olisi viisasta keskittyä finanssi- ja ympäristöpoliittisiin suosituksiin, etteivät ne jäisi tällaisten koulutuspoliittisten heittojen varjoon pönkittäen taloustieteilijöiden kylmän pragmaattista mainetta entisestään?

Niin, järkeähän siinä olisi, jos kyseessä ei olisi nimenomaan asiantuntijalausunto.

Raportin tarkoitus ei ole olla mediaseksikäs pläjäys arvoihin perustuvia ideoita ja lupauksia, joilla poliitikko tulee valituksi uudestaan, vaan yhden tieteenalan tutkimukseen pohjautuva arvio siitä, miten politiikan tai taloudellisten realiteettien asettamat tavoitteet voitaisiin saavuttaa. Arvokysymykset jätetään päätettäviksi poliittisessa prosessissa, jonka osana taloustieteilijät eivät päätöksentekijän roolissa ole.


Raporttia kohtaan esitetty yksinkertainen, sen johtopäätökset kiistävä twiitti on kuitenkin älyllisesti varsin laiska ja täysin väärin kohdentunut vaikuttamisyritys.

Olisikin varsin huonoa brändäystä nimetä ehdotuksia sisältävä paketti ”kipupaketiksi”, jos kyseessä olisi poliittinen ohjelma. Päätöksentekoprosessissa ei tuollainen nimitys liene järin hedelmällinen tapa kosiskella äänestäjiä seuraaviin vaaleihin. Tässäkin piilee asian ydin: taloustieteilijät eivät ole poliitikkoja, joten heidän ei ole tarpeen käyttäytyä poliitikkojen tavoin.

HYY:n esittämä kritiikki järjestön tämänhetkisten arvojen vastaisia politiikkatoimia kohtaan on varsin perusteltua. Erityisesti tapauksessa, jossa ollaan uhraamassa hyvinvointiyhteiskunnan ”pyhää lehmää”, maksutonta koulutusta, talouspolitiikan alttarilla, on ymmärrettävää, että opiskelijoiden etujärjestö älähtää. Raporttia kohtaan esitetty yksinkertainen, sen johtopäätökset kiistävä twiitti on kuitenkin älyllisesti varsin laiska ja täysin väärin kohdentunut vaikuttamisyritys, eikä ole mielestäni se tapa, jolla opiskelijoiden etua tulisi ajaa.

Koronakriisin ja yleisen tyytymättömyyden myötä esillä ollut asiantuntijuuden politisointi on mitä ilmeisimmin yhteiskunnassamme esiintyvä ilmiö. Vaikkei HYY twiitissään tähän suoraan syyllistykään, tuntuu se tulkitsevan Vihriälän ryhmän raportin poliittisena kannanottona. Tämä osoittaa perin vahingollista asiantuntijoiden roolin väärinymmärrystä.

Vaikka itsekin suhtaudun lukukausimaksuihin epäilevästi, on varsin surullista, että maamme parhaan ja tutkimusyliopistona profiloituvan opinahjon opiskelijoiden kattojärjestö osallistuu kannanotoissaan tällaisen väärinymmäryksiä ruokkivan ilmapiirin vahvistamiseen.




Kuvat: Vihriälä – ETLA, Ministerit – Laura Kotila / Valtioneuvoston kanslia CC-BY-4.0

Jatka keskustelua:

Vastuuton tekoäly

Tietointensiivisessa nyky-yhteiskunnassa käydään kovaa kilpailua siitä, kuka onnistuu valjastamaan käyttöönsä eniten dataa. Tiedon – etenkin laadukkaan sellaisen – määrän arvo on jo pitkään ymmärretty, mutta pystyykö kukaan vielä kiskomaan täyttä potentiaalia irti kaikesta kerääntyneestä tiedosta? Ihmiset yksin tuskin pystyvät käsittelemään kaikkea saatavilla olevaa tietoa. Siinä, kuinka tietoa voitaisiin käyttää ja yhdistellä mahdollisimman paljon lisäarvoa tuottavalla tavalla, haetaan ratkaisua tekoälystä. 

Vaikka tekoäly onkin paljon sanana paljon käytetty, voidaan kyseenalaistaa, onko “aitoa” tekoälyä oikeasti vielä olemassa. Ainakin tekoäly on harhaanjohtava termi kuvaamaan tämänhetkisen kehityksen astetta. Aitona tekoälynä voitaisiin pitää jotakin ihmismielen kaltaista – sellaista, joka pystyisi luomaan jotakin “tyhjästä” eli periaatteessa ilman, että vaaditaan pohjaksi jotakin aiemmin opittua. Tällaisen tekoälyn sijaan käytössä on pikemmin erilaisia kone- ja syväoppimismenetelmiä. Kone suorittaa tehtäviä sille syötetyn tiedon perusteella, josta se oppii ja kehittyy “älykkäämmäksi”. Toisaalta tieto on kuitenkin ihmisen koneelle opettamaa. Oppiva kone on ikään kuin supermuisti – muisti, jota ihmisellä ei voisi olla. Kun pystyy muistamaan kaiken oppimansa jatkuvasti, pystyy kaikkea opittua käyttämään hyödykseen. 

Tilanteessa, jossa ihminen käytännössä vielä opettaa konetta sen sijaan, että kone olisi täysin autonominen ja luova ajattelija, on luontevaa puhua tekoälystä “tukiälynä”. Kone siis avustaa eli tukee ihmisen tekemää työtä – esimerkiksi juuri valtavien tietomassojen käsittelemisessä ja analysoimisessa. Todennäköisesti pysymme tukiälytasolla vielä pitkään. Mutta mitä sitten, jos “täydellinen”, “aito” tekoäly joskus kehitetään? Kuvitellaan, että tekoäly olisi täysin ihmisaivojen kaltainen autonominen kokonaisuus. Tekoäly ei vain olisi luonnollinen. Voisiko tällainen tekoäly olla vastuussa päätöksistään? 

Täydellinen tekoäly on helppo nähdä sci-fimäisenä uhkakuvana. Ehkä arkisemmin pelkäämme tieteispainajaisten sijaan, että tekoäly vie kaikkien ihmisten työt. Kenties ajatellaan, että ihmisen rooli tekoälyn rinnalla tulevaisuudessa voisi lähinnä olla jonkinlainen valvonta-asiantuntija tai tekoälyn korjaaja, mikäli tekoäly vioittuisi. Valvonta-asiantuntijana sitten vain pällistelisimme, kun tekoäly rehkii. Tämä lienee liioiteltua. Vaikka tekoäly päättelisi kaiken puolestamme, on kuitenkin ihmisten vastuulla osoittaa päättelyn eettinen kestävyys – esimerkiksi syrjimättömyys. Päätöksiltä vaaditaan läpinäkyvyyttä, eli päätösten perusteet on pystyttävä osoittamaan. Mikäli taas ajattelemme kliinisen päätöksenteon sijaan vaikka kirurgin työtä robotin suorittamana, ja tekoäly syyllistyisi hoitovirheeseen, tuskin olisi vahingon kärsineelle tai tämän omaisille hyväksyttävää, että vastuu sysättäisiin koneelle ihmisen sijaan. 

Tekoäly varmasti vielä haastaa käsityksiämme siitä, mikä on inhimillistä. On helppo pitää konetta koneena, kun se näyttää koneelta. Mutta roboteista pyritään rakentamaan jatkuvasti myös hyvin ihmismäisiä. Mikäli ihmisestä erottamiskyvytön ihmisyys saavutetaan, olemme varmasti monesta elokuvasta, sarjasta ja kirjasta tuttujen pohdintojen äärellä siitä, mitkä ovat koneen oikeudet “ihmisenä”. Voiko täysin inhimillistä konetta kohdella miten vain? Onneksi vielä joudumme oikeuksien sijaan lähinnä pohtimaan velvollisuuksia. 

Palaamme siis velvollisuuksiin ja vastuuseen. Älykkäinkään tekoäly ei voi olla “vastuullinen”. Tietenkin eettisissä pohdinnoissa on kyse juuri pyrkimyksestä vastuullisiin lopputuloksiin, mutta kyse on vain siitä, kuinka tekoälyä voidaan käyttää vastuullisesti. Tekoäly ei ole “vastuullinen”, koska sen ei voida edellyttää kantavan vastuuta mistään. Tässä mielessä tekoäly on leikkisästi ilmaistuna “vastuuton”. Me ihmiset – luonnolliset henkilöt – emme vain saa olla vastuuttomia hyödyntäessämme tekoälyä. Ehkä jonakin päivänä tekoäly tekee kaiken työn puolestamme, mutta valmistautukaamme silti ottamaan syyt niskoillemme kaikista tekoälykumppaniemme tekemisistä. 

TEKSTI: Tytti Tanninen

Jatka keskustelua: