Aihearkisto: NÄKÖKULMA

Krypton(iitin) arvo

Vieraskynä | Juha Junttila

Krypto/digi/virtuaalivaluutat ovat hajautettujen rahoitusjärjestelmien (Decentralized Finance, DeFi) ehkä kansanläheisin muoto saavutettavuutensa ansiosta, ja siten niiden ajatellaan lisäävän myös rahoitusmarkkinoille osallistumisen (Financial Inclusion) mahdollisuutta globaalisti. Akateemisessa tutkimuksessakin ne ovat nousseet kirkkaampaan valokeilaan parina viime vuotena, kun vakavasti otettavat rahoitus- ja valuuttamarkkinatutkijat ja ekonomistit (esim. Tobias Adrian, Campbell Harvey, Markus Brunnermeier, Gary B. Gorton ja Richard Lyons) ovat alkaneet tehdä tutkimusta, jota julkaistaan kiihtyvällä tahdilla myös FT50-tason lehdissä. Kaikki alkavat ymmärtää, mistä puhutaan, kun tarinoidaan Bitcoineista, Ethereumista tai vaikkapa ’vakaavaluutta’ Tetheristä.

Tuhannet kryptovaluutat ovat globaaleilla markkinoilla toimivien kryptopörssien/välittäjien kautta nykyään kaikkien saatavilla. Pitkään aikaan kenenkään ei ole ollut pakko osata hyvin energiaintensiivistä lohkoketjulouhintaa ja koko ajan monimutkaistuvien matemaattisten ongelmien ratkaisuja päästäkseen mukaan niihin liittyvään ansaintaan. Olennaisilta osiltaan kaikkien kryptovaluuttojen hinnat perustuvat nykyään jälkimarkkinaperusteiseen kaupankäyntiin. Tärkeä käytännöllinen ja tutkimuksellinenkin kysymys on siten se, miten tämä hinta/markkina-arvo/arvostus määräytyy?

Koska yksikään kryptovaluutta ei ole vielä saavuttanut globaalisti sitä asemaa, joka keskuspankkien liikkeeseen laskemilla fiat-valuutoilla on, sen paremmin vaihdon välineenä, laskentayksikkönä, kuin arvostuksen mittanakaan, eli Bengt Holmströmin lanseeraaman No-Questions-Asked (NQA) arvon mukaisena valuuttana, on niidenkin arvonmäärityksestä pakko puhua suhteessa siihen, mikä on niiden fundamentti- eli perusarvo, vai onko sitä ollenkaan. Tämä voidaan tehdä perustuen kryptojen/digivaluuttojen kolmeen kehitysaskeleeseen: ensi vaiheen yksityiset digivaluutat (Bitcoin ja tuhannet muut); vakaat valuutat/kolikot (stablecoins, muutamia satoja tällä hetkellä); ja keskuspankkien digivaluutta (central bank digital currency, CBDC).

Käytännön esimerkkinä kryptojen vaihdon väline -arvoon liittyvästä tämän hetken tilanteesta voisi olla seuraava. Jos Teslansa bitcoineilla maksanut kärköläläinen sikafarmari haluaa ostaa silakkamarkkinoilta syyrströmminkiä bitcoineilla, ja se ei suomea murtaen puhuvalle kalastajalle ehkä (vielä) käykään, alkaa sikafarmaria harmittaa, koska hän tuli Teslallaan tätä varten pitkästä aikaa kaupunkiin. Farmari muistaa jatkossa, että Aleksanterinkadun nostoautomaatista pitää nostaa edes vähän fiat-rahaa eli euroja, että saa oman kinkun lisäksi kalaakin joulupöytään, tai sitten käyttää maksukorttia, jonka selvittelyvaluuttana on edelleen euro.

Myös vakaavaluutat ovat pääasiassa tällä hetkellä spekulatiivisia sijoituskohteita markkinatoimijoiden keskuudessa.

Esimerkki kuvaa sekä ensi vaiheen että vakaavaluuttavaiheen kryptojen tarvetta tulla noteeratuiksi edelleen keskuspankkien liikkeeseen laskemien fiat-valuuttojen arvossa, koska ne eivät ole vielä riittävän yleisesti hyväksyttyjä vaihdon välineitä, ja niillä ei ole siten NQA-ominaisuutta. Eli kalastaja ei purematta niele bitcoineja omiin ostotarkoituksiinsa hyväksyttävänä maksuvälineenä omissa myynneissäänkään.

Lyhyesti sanottuna, yhdelläkään yksityisesti liikkeeseen lasketulla krypto/digivaluutalla ei ole fundamenttiperusteista arvonmääritysmallia tai -kehikkoa vielä olemassa. Niiden arvot eivät siten perustu maiden väliseen kaupankäyntiin tai liikkeeseenlaskijoiden kannattavuuteen perustuvaan osingon tai muun tuoton maksukykyyn, tai muiden sijoituskohteiden (kuten korkoinstrumenttien) hinnoittelu/tuotto -eroihin. Kaikki kryptot on siten edelleenkin noteerattava eli arvotettava ainakin tällä hetkellä vielä fiat-valuutoissa, useimmiten USD-arvoina, muutama jo euroina ja esim. Japanin jeneinäkin. Lisäksi vähempimerkityksellisiä kryptoja noteerataan nykyään myös Bitcoineissa, koska suurin usko liittyy edelleen nimenomaan bitcoinin läpilyöntiin jopa laajemminkin laillisesti hyväksyttynä maksuvälineenä, minkä takia se on myös ylivoimaisesti eniten vaihdettu kryptovaluutta ainakin tällä hetkellä.

Stablecoin-vaihe on askel kohti arvoltaan (kuitenkin edelleen suhteessa fiat-valuuttoihin) vakaammaksi ’leimattuja’ kryptoja. Vakausleima liittyy siihen, että ko. valuuttojen jälkimarkkina-arvon on luvattu heilahtelevan täysin (pariteetin mukaisesti, eli yksi-yhteen) suhteessa siihen, miten niihin kiinnitetyn fiat-valuutan arvo vaihtelee, mikä taas määräytyy mitä suurimmassa määrin talouden ja (fiat)valuuttamarkkinoiden fundamenttien perusteella. Vakuudeksi voidaan hyväksyä esim. bitcoin -sijoituksia, mutta myös muita, kuten jalometallimarkkinoihin tai muihin hyödykemarkkinoihin liittyviä sijoitustodistuksia tai johdannaisia, rahamarkkinatodistuksia tai muita paremmin fiat-valuutassa mitatun arvon säilyttäviä sijoituskohteita. Periaatteessa vakaavaluutan/kolikon arvon heilahtelun täytyisi olla korkeintaan päivänsisäistä, mikäli liikkeeseenlaskija haluaa säilyttää sen pitemmän aikavälin uskottavuuden, koska yksityisenä valuuttana, annettuja vakuuksia lukuun ottamatta sillä ei edelleenkään ole sen haltijan suuntaan mitään takeita takaisinmaksusta uskottavassa (eli fiat) valuutassa sen markkina-arvon heiketessä.

Vakuuksien arvo taas perustuu niiden omien markkinoiden arvostukseen, joten sen määräytyminen on näiltä osin myös riskistä. Ääritapauksessa vaikkapa suuren bitcoin -vakuuden kautta bitcoin -markkinankin riski voi kanavoitua jopa suoraan vakaakolikon riskisyyteen, kun muut vakuuserät eivät riitä stabiloimaan kyseisen vakaakolikon hintakehitystä suhteessa fiat-valuuttaan, eli pariteettilupaus suhteessa fiat-valuuttaan näyttäisi horjuvan. Siten sekä liikkeeseenlaskijan että valuutan hallussapitäjän intressissä on pitää markkinatoimenpiteillään vakaakolikon arvo vakaana suhteessa virallisesti hyväksyttyihin vaihdon välineisiin eli fiat-valuuttoihin. Tästä huolimatta myös vakaavaluutat ovat pääasiassa tällä hetkellä spekulatiivisia sijoituskohteita markkinatoimijoiden keskuudessa, joskin niiden kohdalla esim. akateeminen tutkimus niiden fundamenttiarvon määräytymisestä on tällä hetkellä intensiivistä.

Viimeisin digivaluuttamarkkinoiden kehitysvaihe ovat keskuspankkien digivaluutat (CBDC), jotka on oikeastaan suunniteltu vastaiskuksi yksityisille kryptovaluutoille. Useat keskuspankit ovat viime aikoina käynnistäneet mittavia projekteja, joiden tarkoituksena on saada nopeasti aikaan päätös siitä, missä muodossa CBDC on järkevintä ottaa käyttöön. Valinta on tehtävä sen välillä, kuinka paljon CBDC muistuttaa käteistä, jolloin hallussapitäjän anonymiteetti on tärkeä tekijä, ja toisaalta, kuinka paljon CBDC muistuttaa talletuksen luonteista sijoituskohdetta, jolloin turvallisuus on tärkein ominaisuus. Valinta on todennäköisesti tehtävä näiden ääripäiden välisenä sekamuotona, koska yksityiset kryptot pitävät jo sisällään molempia näitä ominaisuuksia. Kumpikin muoto on keskuspankin taseessa vastattavissa, eli keskuspankki vastaa muodosta riippumatta digivaluutan liikkeeseenlaskusta ja laillisuudesta ja siten myös arvon stabiilisuudesta.

Ongelmana CBDC:n lanseeraamisessa on se, että jos se on liikaa talletustyyppinen (sijoitusmahdollisuus), mikä ääritapauksessa voisi mahdollistaa myös keskuspankin kilpailun liike- ja muiden perinteisten pankkien kanssa suoraan yleisölle kohdennetussa lainanannossa, se voisi olla voimakkaasti rahoituksenvälitysjärjestelmän stabiilisuutta heikentävä, eli vähän kuin kryptoniitti Teräsmiehelle. Tämän dilemman kanssa keskuspankit painiskelevat tällä hetkellä vahvasti, ja jo lähitulevaisuudessa on odotettavissa ulostuloja usealta suunnalta tässä kehitystyössä. Elämme edelleen mielenkiintoisia digimurroksen aikoja.

Kirjoittaja Juha Junttila on taloustieteen professori Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Jatka keskustelua:

Vesa Kanniaisen juhlapuhe KTTO ry:n 62. vuosijuhlassa

Juhlapuhe | Vesa Kanniainen

Hyvät ekonomistikollegat. Arvoisat kuulijat.

Kun astuin eteenne lavalle, tajuntani lävisti ajatus: ”Tämä on pieni askel minulle, mutta suuri askel ihmiskunnalle”. Kaikki muistavat nämä Neil Armstrongin sanat hänen astuessaan kuun kamaralle. Kuinka moni tietää, mitä hän sanoi sitä ennen. Nimittäin Houstonin lennonjohto Texasissa oli kuullut hänen sanovan ”Good Luck Mr Carter”. Myöhemmin häneltä kysyttäessä hän kertoi: ”Ollessani pieni poika pelasimme palloa, joka kuitenkin vieri naapurin ikkunan alle. Sitä hakiessani kuulin, kuinka herra ja rouva Carter riitelivät sisällä. Rouva Carter kiljui: ”Ja sinähän et minulta seksiä saa ennen kuin mies kuussa kävelee”. Siksi Armstrongin sanat ”Good luck Mr Carter”. Traagisinta oli se, etkä kuukävelyn tapahtuessa herra Carter oli jo 90-vuotias.

Tämän hetken maailmassa suuria teemoja ovat ilmastonmuutos, Kiinan nousu kohden maailmanvaltaa, Euroopan unionin eksistentiaalinen kriisi, Afganistanin demokratisoitumisen epäonnistuminen, Afrikan synkkä pysähtyneisyys ja demokraattisen järjestelmän ajautuminen puolustuskannalle yleisesti mutta yllättäen myös Yhdysvalloissa. Nostan ilmastonmuutoksesta pöydälle sen oleellisen näkökohdan, kansallisvaltioiden kykenemättömyyden sitoutua turbokapitalismin sivutuotteena tapahtumassa olevan ilmastonmuutoksen torjumisen edellyttämään yhteiseen ponnistukseen,

Onko olemassa taloustieteen työkalupakkiin kuuluvaa välinettä, jolla kaikkia näitä suuren luokan kysymyksiä voisi analysoida?

Kyllä on: Mancur Olsonin taloustieteellinen tuotanto.

Edesmennyt Mancur Olson oli amerikkalainen taloustieteilijä. Tuskin teistä monikaan on kuullut hänen nimeään. Kuluneen kesän aikana minulle avautui tilaisuus lukea hänen kolme kirjaansa ja kaksi artikkeliaan. Tunsin saaneeni valaistuksen. Sen hengessä kirjoitin Afganistanin pettymyksestä ja vallan jakamisen ensisijaisuudesta demokraattisessa yhteiskunnassa. Hesari julkaisi sen liput liehuen.

Kirjoitin analyysin Kiinan ja Venäjän hyvin erisuuntaisesta talouskehityksestä; se on tulossa Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Kirjoitin liittovaltion olevan Euroopan unionille ainoa toimiva ratkaisu, mutta sillä ehdolla, että unioni palaisi kunnioittamaan hylkäämäänsä subsidiariteettiperiaatetta. Ajatuspaja Libera julkaisee sen ensi viikolla.

Mancur Olson tarjosi minulle eväät noihin analyyseihin. Olson oli kollektiivien teorian huomattavin kehittäjä. Pienyhteisöt kuten metsästäjäkeräilijät saattoivat hänen mukaansa toimia eräänlaisen sosiaalisen sopimuksen ja Coasen teoreeman hengessä, mutta suuret eivät: suurissa kullakin jäsenellä on omaan hyöty-kustannusajatteluunsa perustuva kannustin vapaamatkustaa ja rikkoa sovitut säännöt. Kuulostaako tutulta? Tuleeko Euroopan unionin tragedia mieleen? Peliteoriassa toistettujen pelien folk-teoreema viestittää siitä, kuinka Pareto-tehokkaiden ratkaisujen kestävyys edellyttää uskottavien rangaistusstrategioiden olemassaoloa eli poikkeavia lekalla päähän.

Olsonin tuotannon tuntee liian harva. Olson laajensi Adam Smithin Kansojen varallisuus-analyysia tuomalla siihen mukaan kannustimet. Hän oli asialla jo ennen kuin nyt nousukiidossa kohden Nobelia oleva armenialaistaustainen Daron Acemoglu niistä on kirjoittanut.

Olin aikaisemmin tutustunut Olsonin analyysiin sotilasliitoista. Hänen päätuloksensa mukaan jäsenmailla on kannustin vapaamatkustaa sotilasliiton suojassa, mikä tuottaa ei-tehokkaita Nash-tasapainoja.

Taloustiede tarjoaa siis välineet, kun haluatte analysoida polttavia ongelmia: globalisaatio, kansojen vaurastuminen, jopa poliittinen demokratia ja autokratia.

Kapitalismi on maailman tehokkain järjestelmä vaurauden luomisessa. Kapitalismi 10-kertaisti sadassa vuodessa läntisen elintason. Kapitalismiin liittyy kolme ominaisuutta: omistusoikeuksien turvaaminen, sopimusvapaus ja rajoitetun vastuun periaate rahoitussopimuksissa. Kapitalismi on jopa ylitehokas. Kapitalismi sai aikaan toisen teollisen vallankumouksen mutta samalla luontokatastrofin. Kun poliitikot eivät ole pystyneet siihen riittävästi puuttumaan, suuryhtiöiden osakkeenomistajat ovat nyt ryhdistäytymässä esimerkkeinä Norjan öljyrahasto ja öljy-yhtiö Exxon mutta myös monet muut. Milton Friedmanin kuuluisa teoreema voiton maksimoimisesta on kyseenalaistettu. Tarjosin myös tätä koskevaa kirjoitustani vuosi sitten Libera-ajatuspajalle. Se on oikeistolainen eikä sitä halunnut julkaista, Niinpä lähetin sen demareita lähellä olevaan Talous- ja yhteiskuntapolitiikka -lehteen, jossa se julkaistiinkin jälleen ”liput liehuen”. Noteeraan kiitollisuudella sen, että Euroopan unionia koskevan analyysini Libera julkaisee. Kirjoitus hyödyntää Olsonin teoriaa kollektiiveista, mutta vaatii lukijalta tavallista enemmän.

Taloustieteilijän ei tarvitse olla asioista mitään mieltä: kun on julkaistua tutkimustoimintaa, niissä voi pitäytyä. Meillä on välineet jopa laskea elämän arvo dollareissa ja euroissa.

Hyvä kuulijat. Tutkijanuraan liittyy paljon elämää suurempia asioita. Nuorempana opetin mikrotalousteoriaa ja makrotalousteoriaa kahdessa amerikkalaisessa yliopistossa, ensimmäisen vuoden itärannikolla toisen vuoden länsirannikolla. Siirtyminen tapahtui lukuvuosien välissä autolla perheen kanssa. Chicagon kohdalla havaitsin, että minullahan ei ole voimassa olevaa ajokorttia. Olin ajanut vuoden kansainvälisellä ajokortilla ja se oli mennyt vanhaksi. Koska asialle ei kesken matkaa voinut mitään, toivoin parasta ja jatkoimme länteen. Perillä ajoinkin pikimmiten paikallisen ajokortin. Kysymys: kuinka moni teistä on ajanut USA:n läpi ilman voimassa olevaa ajokorttia? Tehkääpä perässä.

Ennen USA:n aikaa opetin Helsingin yliopistossa legendaarista differenssiyhtälöiden kurssia. Sen suoritti suuri määrä opiskelijoita, jotka sijoittuivat eri puolille yhteiskuntaa. USA:sta palatessani perheen kanssa oli syksy ja paha viima. Ihmiset olivat kärttyisiä ja pahalla päällä. Suomen rajalla tullimies vielä vei perheeni passit takahuoneeseen ja sekin harmitti. Pian hän tuli sieltä hymyillen ja: ”Tervetuloa Suomeen Vesa. Minä olen ollut sinun differenssiyhtälökurssilla.”

Päädyin aikanaan opettamaan Helsingin yliopistossa ”Etiikka ja talous-”nimellä otsikoimaani luentokurssia. Siitä tuli suosittu. Se vei minut ja kurssilaiset moraalin ja etiikan kysymyksiin.

Vältätte turhaa miettimistä, jos uskotte tämän: Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi joutaa historian roskakoriin. David Humen giljotiini ”there is no ougth from is” on se peruskivi, jolle moraali kannattaa rakentaa. Adam Smithiltä opin, että lähisuhteissamme olemme altruisteja suhteiden perustuessa toistuvuuteen. Markkinoilla puolestamme kohtaamme ihmisiä anonyymisti. Vauraus syntyy siitä, että markkinoilla halutaan tehdä tulosta, minkä oli oivaltanut hollantilainen yhteiskuntafilosofi Bernard de Mandeville jo ennen Adam Smithiä. Vaurauden luomisesta puheen ollen viittaus Woltiin on tässä paikallaan.

Kurssini evoluutiobiologinen osuus vei minut myös kysymään: miksi kommunismi, joka ei toimi ihmisellä, toimii mehiläisillä. Käytin yli puoli vuotta mehiläisten maailman tutkimiseen. Osoittautui, että pesässä vallitsee työläisten diktatuuri ja että kaikki työläiset ovat naaraita. Monarkki, kuningatar, on heidän orjansa. Tein taloustieteellisen matemaattisen mallin, jossa oli formuloitu hunajan tuotanto ihmisen, mehiläisten ja kukkien välisen työsopimuksen hengessä. Mehiläisille formuloin indifferenssikäyrästön calvinististen preferenssien pohjalta. Hunajan tuotannon optimaalisen verotuksen ja subvention malli on häikäisevän kaunis, vaikka itse sanonkin.

Koko hanke oli tietenkin täysi vitsi. Äskettäin sain kansainväliseltä tiedeyhteisöltä sähköpostiviestin siitä, että raporttiani, joka aikanaan julkaistiin Munchenin yliopiston sarjassa, on ekologian alalla eniten ladattu. Vitsi mikä vitsi mutta jäipä elämään.

Olen pitkään ollut Munchenin yliopiston tutkijayksikön jäsen ja perehtynyt julkisen talouden tutkimusalueeseen. Äskettäin posti toi minulle kirjan ”Taideverokirja. Verot taiteessa ja taiteet verotuksessa”. Sen oli kirjoittanut finanssiopin emeritusprofessori Esko Linnakangas. Aikanaan niin ikään vitsiksi kirjoittamani runo verotuksesta löytyi kirjan sivuilta. Kirjan taiteilijalistauksessa nimeni esiintyy samalla sivulla Ilmari Kiannon, Eino Leinon ja Vesa-Matti Loirin kanssa, eittämättä suuri vääryys heille.

Runossani esiintyy käsite Hamiltonin funktio. Se on teidän kaikkien tunteman Lagrangen funktion vastine dynaamisessa kontrolliteoreettisessa matematiikassa. Kontrolliteorian periaate: bygones are bygones, menneet ovat menneitä, sisältää syvällisen jopa raamatullisen elämänviisauden.

Päätän esitykseni tähän runoon, joka kuuluu seuraavasti:

”Näki unta tuo tutkija luova, näin aprikoi, oli syntynyt neutraali vero.

Kulutuksen veropohjaksi kun valikoi, oli lainlaatija taitava, melkeinpä nero.

Nyt kulkevi konkaavi kulku, huipulle Hamiltonin,

teille maan murheisille, tuo tiedon uuden, on se juurilta jumaluuden.

Te elätte keskellä viisauden merta, tuhatkertaista tiedon raitaa.

Vaan tietäkää silti, verot neutraalit unimaailmaan ne jäädä taitaa.

Jo nouseva aamu unelmat murskata voi.

Tuloveron tahdissa aurinko nousee, kun koittavi päivän uusi koi.”

Kiitos

Kirjoittaja Vesa Kanniainen on kansantaloustieteen emeritusprofessori (Helsingin yliopisto), sotatieteiden tohtori (Maanpuolustuskorkeakoulu) ja kauppatieteiden tohtori (Itä-Suomen yliopisto). Hän on Kansantaloustieteen alumnit Helsingin yliopistossa ry:n hallituksen jäsen.

Jatka keskustelua:

Surkeaa taloutta etsimässä

Essee | Veikko Uusitalo

Millainen on paras mahdollinen talousjärjestelmä? Tätä kysymystä on pohdittu iät ja ajat, ja erilaisia talousjärjestelmiä on kokeiltu historian kuluessa vaihtelevalla menestyksellä. Yrityksistä huolimatta tähän iänikuiseen kysymykseen ei ole löytynyt yksiselitteistä vastausta, eikä täydellistä järjestelmää ole vieläkään löydetty. Onkin aika kääntää kysymys päälaelleen. Tässä artikkelissa selvitetään, millainen on huonoin mahdollinen talousjärjestelmä.

Aluksi on hyvä määritellä, mitä oikeastaan lähdemme etsimään. Hyvässä taloudessa hyödykkeet tuotetaan ja jaetaan siten, että ihmisten ja ympäristön hyvinvointi maksimoituu. Etsimämme talousjärjestelmän tulee siis luoda mahdollisimman paljon kurjuutta. Tällaisen järjestelmän etsiminen voidaan aloittaa vaikkapa tutkimalla tavanomaisia talousindikaattoreita. Tällaisia esimerkiksi talouskasvusta, inflaatiosta, työllisyydestä tai taloudellisesta tasa-arvosta kertovia mittareita tarkastellaan usein, kun pohditaan, miten taloudella menee. Voidaan siis olettaa, että nämä asiat kertovat siitä, meneekö taloudessa hyvin.

Indikaattorien perusteella vaikuttaa siltä, että huonossa taloudessa talouskasvu on heikkoa, työttömyysaste suuri ja varallisuuserot isoja. Lienee selvää, että näiden tekijöiden yhdistelmä on katastrofaalinen, eli juuri sitä mitä etsimmekin. Korkea työttömyys ja heikko talouskasvu heikentävät ihmisten elintasoa ja tulevaisuudennäkymiä. Suuret varallisuuserot tuovat yhteiskuntaan tyytymättömyyttä ja epävakautta. Toisin sanoen, kurjuus lisääntyy.

Nämä asiat, kuten työttömyys ja inflaatio, kuvaavat kuitenkin vain talouden tilaa, eivätkä sinänsä itse järjestelmää. Korkea työttömyys ja huono talouskasvu ovat saavutettavissa useassa erilaisessa talousjärjestelmässä. On siis selvitettävä, millaisessa järjestelmässä se onnistuu luontevimmin.

Sanasta talousjärjestelmä tulee kenties mieleen lähinnä modernit teollisuusyhteiskunnan talousjärjestelmät. Talous on kuitenkin yhtä vanha kuin ihmiset, ja myös vanhemmat tavat järjestää talous kaipaavat tarkastelua. Iäkkäin talousjärjestelmä on metsästäjä-keräilijöiden käyttämä lahjatalous, jossa tavaroiden ja palveluiden vaihto perustuu siihen, että ne jaetaan toisten kanssa ilman virallista sopimusta. Metsästäjä-keräilijöiden kulttuuria on teollistuneissa yhteiskunnissa pidetty usein alkukantaisena ja köyhänä, mutta sittemmin tätä näkemystä on haastettu. Nykykäsityksen mukaan metsästäjä-keräilijät ovat terveempiä kuin esimerkiksi maatalousyhteiskunnassa elävät. Metsästäjä-keräilijä-kulttuuri on myös taloudellisesti varsin tasa-arvoinen. Vanhin järjestelmä ei siis suinkaan ole huonoin.

Lienee selvää, että näiden tekijöiden yhdistelmä on katastrofaalinen, eli juuri sitä mitä etsimmekin.

Taloudellinen epätasa-arvo alkoi toden teolla vasta ihmisten siirtyessä maatalousyhteiskuntaan. Monia maanviljelyn synnyn jälkeisiä yhteiskuntia on leimannut orjuus ja varallisuuden keskittyminen harvoille. Yksi esimerkki ennen moderneja aikoja käytössä olleista talousjärjestelmistä on keskiajan Euroopan feodalismi, jossa hallitsijalle maksettiin veroja vastikkeeksi esimerkiksi viljeltävästä maasta. Orjuuteen ja suureen köyhälistöön perustuva talous kuulostaa varsin hyvältä ehdokkaalta huonoimmaksi talousjärjestelmäksi. Ajan kuluessa yhteiskunnan vaikutus ihmisten elämään on kuitenkin kasvanut, joten myös potentiaalia surkealle talousjärjestelmälle on moderneina aikoina enemmän. Kenties huonoin järjestelmä löytyy siis nykyajasta.

Joskus sanotaan, että kapitalismi on huonoin talousjärjestelmä, lukuun ottamatta kaikkia muita. Sanonnan perusteella kapitalismi on siis huonoista vaihtoehdoista paras. Suurin osa maailman maista on ajan kuluessa päätynyt kapitalismiin ja markkinatalouteen, joten kyseessä ei liene ainakaan huonoin järjestelmä. Toisaalta suurin osa kansantalouksista ei ole puhtaita markkinatalouksia vaan sekatalouksia, eli niissä on piirteitä myös suunnitelmataloudesta. Toinen tunnettu talousjärjestelmä onkin juuri suunnitelmatalous, jossa tuotantoa ja kulutusta ohjaa markkinoiden sijasta keskitetty taho, kuten valtionhallinto. Suunnitelmataloutta on käytetty esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Kiinassa, ja monet näistä kokeiluista tunnetaan epäonnistumisestaan. Onko tässä siis etsimämme talousjärjestelmä?

Vaikuttaa siltä, että suunnitelmataloudessa ihmisten tarpeiden tyydyttäminen on hankalampaa, kun markkinat eivät ole ohjaamassa tuotantoa. Toisaalta voisi väittää, että suunnitelmataloutta ei toteutettu epäonnistuneissa maissa oikealla tavalla. Talousjärjestelmä ei liene myöskään ainoa syy näiden maiden epäonnistumiselle. Historia on myös osoittanut, että markkinatalous voi epäonnistua yhtä lailla kuin suunnitelmatalouskin. Puhdas markkinatalous ilman valtion ohjausta on harvan mielestä hyvä järjestelmä. Pelkkä pohdinta ei näytä antavan yksiselitteistä vastausta kysymykseemme, joten on aika etsiä vastausta muualta.

Joskus sanotaan, että kapitalismi on huonoin talousjärjestelmä, lukuun ottamatta kaikkia muita.

Dystopiakirjallisuudessa on kautta aikojen käsitelty kauhukuvia tulevaisuudesta. Dystopiakirjallisuudesta voi päätellä, millaisena kunkin ajan kirjailijat ovat nähneet mahdollisimman huonon yhteiskunnan. Talous on tärkeä osa yhteiskuntaa, joten myös sitä on luonnollisesti käsitelty. Ehkä vastaus kysymykseemme löytyy kaunokirjallisuudesta.

Eräs moderni ja tunnettu dystopiakirjallisuuden edustaja on Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia. Nälkäpeli tunnetaan kilpailusta, jossa kirjan yhteiskunnan nuoria lähetetään taistelemaan keskenään hengestään. Trilogian yhteiskunnan talousjärjestelmästä voidaan tehdä useita huomioita. Nälkäpelin yhteiskunta on jaettu useaan vyöhykkeeseen, joilla kullakin on eri tehtävä. Vyöhykkeitä johtaa rikas vyöhyke nimeltään Capitol. Muilla vyöhykkeillä vallitsee eriasteinen köyhyys, eikä vyöhykkeiden asukkailla ole mahdollisuutta vaihtaa vyöhykettä ja siten parantaa elintasoaan.

Nälkäpelin yhteiskunta on äärimmäinen suunnitelmatalous. Capitolin johtajat päättävät, mitä tuotetaan ja kenelle hyödykkeet jaetaan. Tuotannontekijät sijaitsevat köyhillä vyöhykkeillä, mutta suurin osa tuotoksista päätyy Capitolin käyttöön. Tästä johtuva äärimmäinen taloudellinen epätasa-arvo tekee taloudesta kammottavan. Keskeistä Collinsin luomassa kauhutaloudessa on myös se, että työvoiman liikkuvuutta ei ole, eikä työntekijöiden ole mahdollista järjestäytyä tai parantaa elintasoaan. Siksi toivoa paremmasta huomisesta ei ole.

Hallinnon kontrolli yksilöön on yleinen teema dystopiakirjallisuudessa. Ehkä siksi myös suunnitelmatalous on näissä kirjoissa tavallinen. Suunnitelmatalous mahdollistaa sen, että hallinto käyttää täydellistä valtaansa myös talouden osa-alueella. Hyvä esimerkki tästä Nälkäpelin lisäksi on luultavasti kaikkien aikojen tunnetuin dystopiaromaani, George Orwellin kirjoittama Vuonna 1984 (julkaistu 1949), jossa Isoveli-niminen diktaattori päättää yhteiskunnassa kaikesta ja valvoo kansalaisia armottomasti. Talous ei ole romaanissa suuressa roolissa, mutta siinäkin kyseessä on suunnitelmatalous. Isoveljen koura ulottuu myös siihen, mitä tuotat ja kulutat.

Kapitalismikaan ei ole jäänyt dystopiakirjallisuudessa kritiikittä. Äärikapitalismi ja konsumerismi ovat nekin yleisiä aiheita dystopioissa. Aiheet eivät ole uusia: jo vuonna 1932 julkaistussa romaanissa Uljas uusi maailma (kirj. Aldous Huxley) kritisoitiin markkinatalouden lieveilmiöitä. Huxleyn luomassa dystopiassa markkinatalous on mennyt niin pitkälle, että ihmisistäkin on tullut tuotteita. Ihmisiä tuotetaan tehtaissa suorittamaan ennalta määrättyä tehtäväänsä. Jumalan asemaan on noussut automerkki Fordin perustaja Henry Ford, teollistumisen ja kapitalismin symboli. Teos havainnollistaa sen, että kauhujen talouteen voidaan päätyä myös markkinatalouden kautta.

Kirjat osoittavat, että talous voi olla painajaismainen monella eri tavalla ja eri talousjärjestelmiä käyttäen. Yhteistä esimerkeissä on kuitenkin taloudellinen epätasa-arvo, heikot tulevaisuudennäkymät ja kyvyttömyys parantaa omaa asemaansa. Nämä ovat samoja asioita, joita artikkelin alussa käsitellyt indikaattoritkin pohjimmiltaan mittaavat. Kyseiset piirteet näyttävät muodostavan huonon talouden ytimen.

Mikä on siis huonoin mahdollinen talousjärjestelmä? Vaikka surkeita järjestelmiä onkin erilaisia, nousee yksi kirjaesimerkki mielestäni ylitse muiden. Näyttää siltä, että Nälkäpelin talousjärjestelmässä huonon talouden piirteet kiteytyvät poikkeuksellisen hyvin. Se saa minut vakuuttuneeksi, että kaikista huonoin talousjärjestelmä on julman ja autoritaarisen hallinnon harjoittama suunnitelmatalous. Nälkäpelin tyylisessä taloudessa ihminen ei voi vaikuttaa asioihin edes ostopäätöksillään, vaan on täysin ylempien tahojen varassa. Köyhälle vyöhykkeelle syntyvä henkilö on tuomittu köyhyyteen koko elämänsä ajaksi. Se, jos mikä, on surkeaa.

Jatka keskustelua:

Pääkirjoitus: Jussin paluu suolle?

Pääkirjoitus | Mikko Vanhala

Viimeistään rahtilaiva Ever Givenin juuttuessa Suezin kanavaan maaliskuussa 2021 valkeni kaikille, miten riippuvaisia olemme ulkomaankaupasta.  

Pandemia sai valtiot ja kansalaiset näkemään, miten herkkiä kansainväliset toimitusketjut voivat olla häiriöille. Samaan aikaan merirahtien hinnat ovat huimassa nousussa eikä loppua näy: Time-lehti raportoi elokuun puolivälissä, kuinka teräskontin kuljettaminen Shanghaista Rotterdamiin maksoi huimat 547% kausitasoitettua viiden vuoden keskiarvoa enemmän. Konttitilauksia peruttiin pandemian alkuvaiheessa paljon, mistä johtuen konttien tarjonta ei riitä vastaamaan kysyntään. Merirahdit myös elpyivät odotuksia nopeammin erityisesti Kiinassa. Asiantuntijat arvioivat tilanteen jatkuvan jopa vuoteen 2023 asti.

Eikä siinä vielä kaikki. Monien elektroniikkakomponenttien ja raaka-aineiden hinnat ovat nousseet kovan kysynnän seurauksena huimasti, jopa kaikkien aikojen ennätyksiä hipoen.  

Näistä syistä ei liene ihme, että yritykset pohtivat tuotannon siirtämistä lähemmäs myyntialueita ollakseen vähemmän riippuvaisia toimitusketjujen mahdollisista häiriöistä. Sama ilmiö näkyy myös valtiotasolla, sillä kriittisten tuotteiden tuotannon sijainnilla voi olla oleellinen vaikutus geopoliittiseen valtaan. 

Mikrosirut, joiden markkinoita taiwanilainen TSMC hallitsee yli 50 % markkinaosuudella, ovat yksi esimerkki tästä: niin autojen kuin pelikonsoleidenkin kärsiessä sirujen puutteesta on sekä Amerikassa että Euroopassa alettu vakavasti harkitsemaan oman sirutuotannon kasvattamista, vaikka se onkin todella kallista.

Paluuta koronaa edeltävän kaltaiseen globalisaatioon tuskin tullaan näkemään.

Lienee siis aiheellista kysyä, onko globalisaatio tullut tiensä päähän. Vastaus voi hyvinkin olla kyllä, ainakin siinä mielessä, että paluuta koronaa edeltävän kaltaiseen globalisaatioon tuskin tullaan näkemään. Merirahteja pidettiin hyvin pitkään käytännössä itsestäänselvyytenä ja halpana kuin saippua; nyt kun asia ei olekaan enää poissa silmistä ja poissa mielestä on vaikea keksiä yhtä hyviä korvaavia kuljetuskeinoja. Tuotannon paikallistuminen on tullut jäädäkseen.

Jatkokysymyksenä voisi miettiä, kuinka pitkälle paikallistuminen voisi edetä. Voisiko omaan napaan tuijottelu — tai kauniimmin sanottuna kriittisten hyödykkeiden tuotannon turvaaminen — johtaa uudelleen taloudelliseen omavaraisuuteen  valta-asetelmien muuttuessa ja geopoliittisten jännitteiden kasvaessa? Kiinalaisilla on ässänä hihassaan harvinaisten maametallien viennin rajoittaminen, mutta kuinka pitkälle Kiina on valmis menemään?

Ehkä myös lopussa on vain suo, kuokka ja Jussi.

Mikko Vanhala
Päätoimittaja

Jatka keskustelua:

Juuso Kaaresvirran vieraskynä: Kauppasotaa ja irtikytkentää, mutta Kiinan vienti vain porskuttaa

Vieraskynä | Juuso Kaaresvirta

Globalisaatio otti suuren askeleen 20 vuotta sitten, kun Kiinasta tuli WTO:n jäsen. Sopimuksen myötä Kiina purki kaupan ja ulkomaisten investointien esteitä, ja monikansallisten yritysten tuotantoa virtasi maahan. Kymmenet miljoonat kiinalaiset löysivät uutta työtä vientisektorilta. Suomessa ja monissa muissa maissa puhuttiin siitä, miten kaikki työpaikat siirtyvät Kiinan. Kiinasta tuli nopeaan tahtiin koko maailman paja, jossa tuotettiin kaikkea mahdollista drinkkisateenvarjoista maailman parhaisiin älypuhelimiin.

Viime vuosina tummia pilviä on alkanut kasaantumaan Kiinan ylle. Suhtautuminen Kiinaan ja sen toimintatapoihin on hiljalleen kääntynyt yhä kriittisemmäksi maailmalla. Pew-tutkimuslaitoksen 12 kehittyneessä taloudessa tekemässä kyselyssä Kiinaan negatiivisesti suhtautuvien osuus oli suurempi kuin koskaan ennen kymmenessä maassa ja kahdessa maassa hyvin lähellä sitä [1]. Etenkin Yhdysvalloissa äänenpainot ovat koventuneet suurvaltakilpailun kiristyessä, mutta myös EU:ssa Kiina on määritelty yhteistyökumppanin ohella taloudelliseksi kilpailijaksi ja järjestelmätason haastajaksi.

Kritiikin kasvulle on muitakin syitä kuin suurvaltakilpailu, mistä monet liittyvät Kiinan omiin tekemisiin tai tekemättä jättämiseen. Talousuudistusten eteneminen hidastui viime vuosikymmenellä ja otti joillain tasoilla takapakkia, kun valtion roolia on vahvistettu. Moni pettyi myös demokratiakehityksen pysähtymiseen ja presidentti Xi Jinpingin aikana on liikuttu autoritääriseen suuntaan. Kiina on myös alkanut toimimaan yhä aggressiivisemmin ulkosuhteissa, ja joskus toimet ovat saaneet kiusaamisen piirteitä. Ihmisoikeusloukkaukset ovat myös olleet tapetilla ja Kiinan kybertoimista ja disinformaatiokampanjoista on tullut arkipäivää. Koronapandemian alkusyiden tutkimisen estäminen on tuonut oman lisänsä soppaan.

Juuso Kaaresvirta.

Talouspolitiikassa tilanne on näkynyt Kiinan vastaisten toimien lisääntymisenä. Presidentti Donald Trumpin aikana Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä alkoi kauppasota, jonka myötä Yhdysvallat asetti korkeita lisätulleja yli puolelle Kiinan-tuonnista, ja Kiina vastasi samalla mitalla. Tulleja ei ole laskettu presidentti Joe Bidenin aikana, muttei myöskään uusia tulleja ole asetettu.

Irtikytkentää maiden välillä on pyritty vauhdittamaan myös muilla, usein kohdennetuilla toimilla. Esimerkiksi valikoiduille toimijoille on asetettu pakotteita ja tiettyjen edistyneiden mikrosirujen myynnille rajoituksia. Niiden vuoksi kiinalaisen Huawein matkapuhelinvalmistus on ajautunut suuriin vaikeuksiin. Yhdysvaltojen asettamat pakotteet vaikuttavat välillisesti yrityksiin myös Yhdysvaltojen ulkopuolella kuten Suomessa [2].

Vaikka Kiinan ulkosuhteet ovat selvästi kiristyneet, maan merkitys maailman pajana ja osana maailman tuotantoketjuja on yksinkertaisesti niin suuri, ettei sitä voi sulkea pois.

Näistä lähtökohdista ei heti uskoisi, että Kiinan viennillä menee erittäin hyvin, ehkä jopa paremmin kuin koskaan ennen. Kiinan osuus koko maailman tavaraviennistä nousi viime vuonna uuteen ennätykseen, 15 prosenttiin. Osuus oli lähes yhtä suuri kuin toiseksi ja kolmanneksi suurimpien viejämaiden Saksan ja Yhdysvaltojen yhteenlaskettu osuus (16 %). Tavaravienti on jatkanut vahvassa kasvussa myös tänä vuonna. Eikä vahva vienti rajoitu pelkästään tavaroihin vaan myös palveluvienti puhkoo ennätyksiä. Kiinan vienti on vetänyt laajasti kaikkialle maailmaan, ja myös vienti Yhdysvaltoihin on ollut ennätyssuurta.

Kiina vientiä ovat vauhdittaneet joustavuus ja viennin rakenne. Kun koronapandemia toi muutoksia kysyntään, kiinalaiset pystyivät reagoimaan niihin varsin nopeasti kasvattamalla esimerkiksi erilaisten suojainten kuten maskien tuotantoa. Kiinassa valmistetaan myös paljon sellaista tavaraa kuten etätyölaitteita, urheiluvälineitä ja kodinkoneita ja -laitteita, jolle on ollut suurta kysyntää korona-aikana. Myöhemmin maailmanlaajuisen talouselvytyksen tuoma kysynnän voimakas palautuminen on vauhdittanut Kiinan vientiä. Toisaalta korona nosti esiin myös Kiinan tärkeyden tuotantoketjuissa, kun monien kriittisten komponenttien ja kokonaisten tuotteiden tuotanto tyssäsi kokonaan helmikuussa 2020, kun Kiina sulki talouttaan koronaepidemian taltuttamiseksi.

Vaikka Kiinan ulkosuhteet ovat selvästi kiristyneet, maan merkitys maailman pajana ja osana maailman tuotantoketjuja on yksinkertaisesti niin suuri, ettei sitä voi sulkea pois. Lähes kaikilla suurilla kansainvälisillä yrityksillä on toimintaa Kiinassa. Ulkomaisten sijoitusten virrat Kiinaan ovat pysyneet suurina ja yrityskyselyissä vain harva amerikkalainen, eurooppalainen tai japanilainen yritys kertoo olevansa siirtämässä tuotantoa pois Kiinasta. Vaikka ulkomaiset yhtiöt ovat Kiinassa nykyään ennen kaikkea kasvavan Kiinan talouden vuoksi, edelleen maan viennistä noin kolmannes on ulkomaisten yhtiöiden tekemää. Tilanne on tyystin erilainen kuin kylmänsodan aikana, jolloin Neuvostoliiton merkitys kansainväliselle taloudelle oli varsin rajallinen.

Koronakriisin jälkimainingeissa sääntelyä on Kiinassa kiristetty tuntuvasti niin kiinteistösektorilla, fintech-alalla kuin teknologiateollisuudessakin. Ulkomaisiin yhtiöihin osuvat eritysesti kiristetyt tietoon liittyvät lait, jotka vaikeuttavat ja saattavat jopa estää tiettyjen tietojen vaihdon ulkomaisten emoyhtiöiden ja niiden Kiinassa toimivien tytäryhtiöiden välillä. Jatkossa myös ympäristökysymykset ja päästöjen hillintä tuovat aiempaa enemmän paineita etenkin raskaalle teollisuudelle Kiinassa, kun maa pyrkii hiilineutraaliustavoitteeseensa.

Tulevina vuosina suurvaltakilpailu jatkaa kiristymistään. Samalla Kiinassa on alettu korostamaan kotimarkkinoiden tärkeyttä viennin sijasta, mikä näkyy mm. uuteen viisivuotissuunnitelmaan kirjattuna kaksoiskiertostrategiana. Kiinassa on myös alettu puhua yhteisestä hyvinvoinnista aiempaa voimakkaammin. Voi olla, että Kiinan koko talousmalli on murroksessa, mikä säteilisi myös vientiin. Yhdessä sääntely-ympäristön kiristyminen, poliittisten riskien kasvu ja alati nousevat tuotantokustannukset saattavatkin hiljalleen karkottaa vientituotantoa Kiinasta muihin nouseviin talouksiin ja murentaa Kiinan asemaa maailman pajana. Se ei kuitenkaan tule tapahtumaan nopeasti.

Kirjoittaja on vanhempi ekonomisti Suomen Pankin BOFIT-tutkimuslaitoksessa.

Viitteet
[1] Pew Research Center 2020: Unfavorable Views of China Reach Historic Highs in Many Countries. https://www.pewresearch.org/global/2020/10/06/unfavorable-views-of-china-reach-historic-highs-in-many-countries/
[2] Ulkoministeriö 2021: Yhdysvaltain ja Kiinan suurvaltakamppailu vaatii valppautta suomalaisyrityksiltä. https://um.fi/ajankohtaista/-/asset_publisher/gc654PySnjTX/content/raportti-yhdysvaltain-ja-kiinan-suurvaltakamppailu-vaatii-valppautta-suomalaisyrityksilta

Jatka keskustelua:

Korruptio: Yhteiskunnan vihollinen numero yksi

Kirja-arvostelu | Juho Junttila

Etsiessäni kesälukemista kirjaston hyllyltä tarttuivat tarkasteluun “Korruptio: Yhteiskunnan vihollinen numero yksi” ja erään nimeltä mainitsemattoman Suomen Pankin pääjohtajan muistelmateos. Mukaan lähti lopulta raflaavammalla lisänimellä varustettu korruptiokirja.

Amazon.com: Corruption: What Everyone Needs to Know® eBook : Fisman, Ray,  Golden, Miriam A.: Kindle Store

Todellisuudessa kirjaa olisi varmaankin kuvannut paremmin sen alkuperäinen nimi – “Corruption: What Everyone Needs to Know” (2017). Politiikan tutkijan Miriam Goldenin ja käyttäytymistaloustieteilijä Ray Fismanin kurssikirjamainen teos kuvailee eri tapoja joilla korruptiota esiintyy, kuinka sitä pyritään mittaamaan ja miten ilmiötä tulisi torjua. Erityisesti alun peliteoreettinen malli, jossa kuvaillaan erilaisia tasapainopisteitä yhteiskunnassa luo oppikirjamaista rakennetta lukukokemukseen. Toisin kuin taloustieteen oppikirjat yleensä, tämä kokonaisuus ei juurikaan haasta lukijaa tai pysäytä pohtimaan.

Kirjan pääteesit kuten korruptiokyselyiden epätarkkuus, korruptioon kannustavat rakenteet ja keinot torjua ilmiötä tulevat varmasti tuskallisen selväksi jokaiselle lukijalle. Harmillisesti kirjailijat eivät tarkoituksella pyri selittämään ilmiöitä tarkemmin, vaan pysyvät tarkastelussaan hyvin yleisellä tasolla.

Puuduttavasta toistosta huolimatta lähihistoriasta esiin nostetut esimerkkitapaukset pitävät lukuintoa yllä. Etelä-italialaisten urakointiskandaalien, saksalaisen poliittisen korruption tai Haitin diktaattorin toimien tutkimus on huomattavan mukaansatempaavaa. Myöskin analyysi poliittisten kytkösten arvosta osakemarkkinoilla toi kiinnostavaa näkökulmaa korruption kvantifiointiin. 

Suomalaisen näkökulmasta aihe on jossain määrin erikoinen. Kirjassa kuvailtu päivittäin kohdattava korruptio tuntuu äärimmäisen kaukaiselta. Tässä mielessä aiheeseen tutustuminen antaakin globaaliin talouteen näkökulmaa, jota (onneksi) pohjoismaissa tavoita. Tästä huolimatta en osaa sanoa, kumpi kirjastossa kohtaamistani vaihtoehdoista olisi lopulta ollut “antoisampi” kokemus. Korruptoituneiden yhteiskuntien toivottoman tilanteen tutkailu vai eurokriisin tähtihetkien uudelleen eläminen jälleen kerran.

Jatka keskustelua:

Pääomainen korjaa kuinka ajattelet

Kieli ja puhe muuttavat sitä, kuinka ajattelemme. Pääomainen on jo pitkään huomannut, kuinka harhaanjohtavat sanonnat kampeavat kansantalouttamme ja tehokkuuttamme sivuraiteille. Alle onkin listattu sanontoja, joista olisi korkea aika luopua.

”On lottovoitto syntyä Suomeen”

Sanonnan kuului kai aikaisemmin tarkoittaa sitä, että hyvinvointivaltioon kuuluminen oli suuri onnenpotku, joka turvasi onnellisen elämän. Valitettavasti liian moni tulkitsi lottovoittonsa tarkoittavan sitä, että joku muu hoitaa heidän toimeentulonsa tästä ikuisuuteen. Seurauksena onkin eläkepommi ja valtionvelka vailla vertaa.

Nykypäivänä Suomeen syntyminen ei ole lottovoitto, vaan tahaton osallistuminen vanhempien sukupolvien kehittämään pyramidihuijaukseen. Loton pääpotin sijaan Suomeen syntyminen on kuin raaputusarpa – ansaittujen rahojen palautusprosentti on noin puolet.

”Ahkeruus kovan onnen voittaa”

Tuskin kukaan voi kiistää, että ahkeruus on hyvä ominaisuus. Se ei ole kuitenkaan ihmelääke epäonneen tärkeästä syystä: laskeva rajahyöty. Ahkeruuden sijaan parempi ilmaus olisi ” työn tehokkuuden kehittäminen pitkäjänteisesti luo reaalista kasvua, joka parantaa hyvinvointiasi pysyvästi”. Ne joiden mielestä edeltävä ehdotus on liian ”pitkä” ja ”vaikeaselkoinen”, voivat lainat Atlantin takaa vastaavan fraasin ”Work smart, not hard”.

”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”

Kyseinen virke on vuosisadan parhaita uudelleenbrändäyksiä saamattomuudelle. Useimmiten sen saa kuulla ironisena loppukaneettina henkilöltä, joka pyrkii väistämään kiusalliset kysymykset kuten ”Tämän kuului olla valmis viikko sitten” tai ”Missä ihmeessä olet ollut, aloitimme jo tunti sitten”. Fraasi on sosiaalisen kanssakäymisen turhake, josta tulisi päästä eroon nyt, eikä myöhemmin. Jos myöhään olisi parempi kuin ei milloinkaan, miksi on kehitetty myöhästymismaksujen konsepti?

Jatka keskustelua:

Kolumni: Kahdet asuntomarkkinat asettavat pienituloiset helsinkiläiset eriarvoiseen asemaan

Kolumni | Teksti: Tuomas Hiilamo

Kuntavaaleissa yksi tärkeä teema on asuntopolitiikka. Helsingissä kohtuuhintaiset ara-vuokra-asunnot ovat herättäneet keskustelua muun muassa mielipidepalstoilla. Kohtuuhintaiset vuokra-asunnot on rakennettu valtion tuella. Jotta kohtuuhintaiset asunnot kohdistuisivat niitä tarvitseville, tulee niitä vuokrata tarvehankintaa käyttäen. Asukasvalinnat tehdään hakijan kiireellisyyden, varallisuuden ja muiden kriteerien perusteella eikä jonotusperiaatteella.

Kohtuuhintaiset asunnot ovat selvästi vapaiden vuokra-asuntomarkkinoiden asuntoja edullisempia, minkä takia ne ovat erittäin suosittuja. Asunnonhakijoita on huomattavasti enemmän kuin asuntoja olisi tarjoilla. Helsingin kaupungin vuokra-asuntojen nettisivuilla todetaan suoraan:

 ”Ara-vuokra-asunnot ovat erittäin kysyttyjä – järjestelmässämme on aktiivisena jatkuvasti jopa noin 25 000 hakemusta. Suuren kysynnän vuoksi kaikille hakijoille ei valitettavasti riitä asuntoja.”

Kohtuuhintaiset asunnot jakavat asuntomarkkinat kahtia. Joko pääsee edullisemmille markkinoille ara-asuntojen piiriin tai joutuu vuokraamaan asunnon kalliimmilta avoimilta markkinoilta. Vaikka hakijan kannalta nämä kaksi markkinaa ovat erilliset, ne kuitenkin vaikuttavat vahvasti toisiinsa. Rakennuskelpoista pinta-alaa on Helsingissä vain rajoitetusti, ja kohtuuhintainen vuokra-asunto vie tilaa markkinahintaisilta asunnoilta. Näin ollen kohtuuhintaiset asunnot nostavat muiden asuntojen vuokria.

Vuokranantajasta huolimatta asumistuen laskentatapa on sama. Kohtuuhintaisessa vuokra-asunnossa asuvaa pienituloista tuetaan edullisemman asumismuodon lisäksi myös asumistuella, kun taas normaalissa vuokra-asunnossa asuva saa saman asumistuen kalliimpaan kotiinsa, jonka hintaa nostavat kohtuuhintaiset asunnot.

Sen lisäksi, että kohtuuhintaisista valtion tukemista vuokra- asunnoista -paljon keskustelua herättäen- hyötyvät ne, joiden tulotaso on noussut vuokrasuhteen aikana, ara-järjestelmä asettaa pienituloiset vuokralla asuvat eriarvoiseen asemaan keskenään. Jos ei etene kohtuuhintaisten asuntojen jonossa, joutuu asumaan kohtuuttoman hintavasti selvästi korkeammilla kokonaisasumiskustannuksilla kuin täysin samanlainen vuokralainen, joka on päässyt halvemmille markkinoille.

Helsingin kuntavaaleissa on suurelle joukolle kyse mahdollisuudesta äänestää myös vuokranantajansa asioista – jopa muiden kaupunkilaisten kustannuksella? Nähtäväksi jää, kuinka suuren roolin asuntomarkkinat saavat tulevissa vaaliväittelyissä.

Jatka keskustelua:

Joulupukin taloudelliset realiteetit

Artikkeli | Teksti: Mikko Vanhala

Jälleen on se aika vuodesta, kun tontut tarkkailevat ovatko lapset kilttejä, ja pian Joulupukki poroineen kiertääkin jo jakamassa lahjojaan kaikkialla. Kyetäkseen tähän urakkaan joka vuosi Joulupukilla täytyy olla tehokas tuotannollinen organisaatio, täydellisyyteen hiottu logistiikkajärjestelmä ja tietysti myös pääomaa, sillä ilmaisten lahjojen jakaminen maksaa Joulupukille. Taloustieteen näkökulmasta kiinnostavaa on myös se, onko lahjojen jakaminen tehokasta vai johtaako se hyvinvointitappioihin (tästä hyvä tutkimus on esimerkiksi Waldfogel 1993, josta lisää infolaatikossa). Ovatko Joulupukin taloudelliset realiteetit kunnossa?

Joulunajan menoihin uppoaa paljon rahaa. Ilmainen joulu ei ole Joulupukillekaan. Statistan tilastojen mukaan maailmassa oli vuonna 2019 noin 1,98 miljardia lasta. Time-lehti uutisoi vuonna 2012, että keskimääräisen uutuuslelun hinta oli jopa 62 $ eli nykyisellä valuuttakurssilla noin 52 €. Jos oletetaan Joulupukin antavan jokaiselle lapselle tämän hintaisen lahjan, kuluisi hänellä vuosittain lähes 103 miljardia euroa, puhumattakaan siitä, että keskimääräisen lahjan hinta saattaa tänä vuonna olla vielä korkeampi kuin vuonna 2012. Miten Joulupukilla voi olla varaa tähän kaikkeen?

Onhan Joulupukilla kuitenkin tuloja. Korvatunturin PR-tiimi on mitä ilmeisimmin erinomainen, sillä Joulupukilla on hyvin näkyvä rooli populaarikulttuurissa sekä iso diili ainakin The Coca-Cola Companyn kanssa. Coca-Colan liikevaihto vuonna 2019 oli 37,27 miljardia dollaria ja pelkästään mainosbudjettikin yli 3 miljardia dollaria, joten luultavasti Joulupukki tekee hyvän tilin näyttämällä naamansa suositun kolajuoman pullojen etiketeissä. Ottaen huomioon, miten näkyvä henkilö Joulupukki on joulunajan markkinoinnissa, voisi helposti kuvitella, että mainostulot riittävät ainakin suurelta osin kattamaan lahjamenot. On myös huomattava, että Joulupukki ei osta lahjoja muualta vaan valmistaa ne itse: siten todelliset menot voivat olla paljon pienemmät, sillä Joulupukin ei tarvitse murehtia lahjojen markkinahinnoista ja kilpailijoista.

Kapitaali ei tavoittanut Joulupukkia itseään kommentoimaan tuotantojärjestelmäänsä, mutta tietojemme perusteella kaikki työntekijät ovat tonttuja, joille ei ilmeisesti makseta ainakaan rahallista palkkaa, ja joiden työolosuhteet eivät ilmeisesti noudata työaikalainsäädäntöä. Riistääkö Joulupukki hyväuskoisia tonttuja? Tarjotaanko heille riittävää korvausta vaivoistaan? J. Karjalaisen kappale Joulupukin töissä tietää kertoa, että ”Aaton alla aina / On kiire hirmuinen / Silti työtä hauskempaa / Voi kuvitella en”. Tontut siis ilmeisesti joutuvat tekemään joulun alla paljon ylitöitä. Selvästi kuitenkin tonttujen hyötyfunktiot edustavat altruistisia preferenssejä. Korvatunturi Inc. lienee siis jonkinlainen yhteishyvää tavoitteleva järjestö tai ideologinen ryhmä. Voi myös olla, että Joulupukki toimii tonttulahkon uskonnollisena johtajana.

Lelujen valmistuksen täytyy alkaa melko myöhään, sillä Joulupukin täytyy seurata lelualan trendejä mahdollisimman pitkälle asti – uuden hittilelun ilmestyminen vuoden lopussa saattaa vaikuttaa hyvin merkittävästi siihen, mitä tuotteita pajassa valmistetaan. On myös olemassa ajattomia klassikoita, joita annetaan lahjaksi vuosittain. Näitä tuotteita voidaan valmistaa jo kevään ja kesän ajan, olettaen että tontut eivät pidä lainkaan lomaa.

Pahin työurakka kohdistuu kuitenkin joka tapauksessa vuoden loppuun. Korvaamalla tontut roboteilla Joulupukki voisi saada pajan tuotannon ympärivuorokautiseksi ja entistä tehokkaammaksi: tällöin tonttujen määrää voitaisiin vähentää ja heitä voitaisiin siirtää muihin tärkeisiin tehtäviin, kuten lasten käyttäytymisen tarkkailuun, joka perinteisesti on tonttujen tehtävä.

Ei ole varmaa, toimiiko Korvatunturilla lahjateollisuuden lisäksi muita toimialoja. Emme siis tiedä, tarjotaanko tontuille esimerkiksi työterveydenhuoltoa tai vaikkapa kulttuuripalveluita. Klassisesta jouluelokuvasta Joulupukki ja noitarumpu tiedämme kuitenkin, että kirjeet saattavat kadota jopa 50 vuodeksi ennen perille pääsyä. Sattuuhan sitä.

On mysteeri, täyttävätkö Joulupukin pajassa valmistetut lelut niiltä Euroopan unionissa vaadittavia turvallisuusstandardeja. Lelut saattavat siis olla haitallisia tai jopa vaarallisia lapsille. Turvallisuustestien tekemättä jättäminen säästänee rahaa ja siten alentanee lelujen kustannusta. Joulupukilla ei myöskään välttämättä ole tekijän- ja muita immateriaalioikeuksia kaikkien lelujen valmistukseen, sillä tietolähteemme paljastavat joskus saaneensa joululahjaksi myös brändituotteita. 

Miten Joulupukki ehtii viemään lahjat kaikille? Onhan maailmassa sentään miljardeja ihmisiä. Tähän ongelmaan vastaus löytynee kuitenkin fysiikan puolelta. Albert Einsteinin esittämän erityisen suhteellisuusteorian mukaan kappaleen nopeuden lähestyessä valonnopeutta kappale laajenee ja aika hidastuu sen läheisyydessä (niin sanottu aikadilataatio). Joulupukin täytyy siis liikkua lähes valonnopeudella, jotta aika hidastuu ja hän ehtii joka paikkaan. 

Kansa osteli – tilastot kertovat

Tilastokeskus koostaa vuosittain tilastoa erilaisista jouluun liittyvistä indikaattoreista. Joulu tilastojen valossa -tilasto vuodelta 2019 kertoo, että suomalaiset käyttivät joulumenoihin keskimäärin 530 euroa, josta 330 euroa on joululahjojen osuus ja 200 euroa muita menoja. Suomalaiset antavat keskimäärin 5–10 lahjaa, joten voidaan arvioida keskimääräisen lahjan olevan arvoltaan noin 45 euroa.

Puolet suomalaisista on antanut joskus käytetyn joululahjan. Tämän trendin voi arvella kasvavan tulevaisuudessa, sillä ekologisuudesta ollaan yhä tarkempia. Tori.fi on viime vuonna alkanut julkaisemaan Vuoden käytetty joululahja -kyselyä, jolla kartoitetaan ihmisten näkemyksiä ja toiveita käytetyistä joululahjoista. Ensimmäinen Vuoden käytetty joululahja oli Artekin jakkara. Vuoden 2020 äänestyksen tuloksia ei kirjoitushetkellä ole vielä julkaistu.

Yleisimmät lahjan valinnassa käytetyt kriteerit ovat lahjan tarpeellisuus ja lahjatoiveet. Kuitenkin yli 60 % toivoo saavansa yllätyslahjoja. Puhtaasta talousteoreettisesta näkökulmasta on arvoitus, miksi joululahjaksi annettaisiin mitään muuta kuin kylmää käteistä. Waldfogelin (1993) tutkimuksen mukaan joululahjojen antaminen ei ole tehokasta, sillä joululahjoilla ilmenee niin sanottua omistusvaikutusta: lahjan saaja siis arvostaa lahjaa usein vähemmän kuin lahja on maksanut. Toisin sanottuna lahjan saaja olisi valmis maksamaan lahjasta vähemmän kuin hänelle pitäisi maksaa siitä luopumiseksi. Erään amerikkalaisen arvion mukaan 93 % ihmisistä vastaanottaisi lahjana mieluummin lahjakortin kuin lahjakortin arvosta käteistä rahaa. (Täh?!)

Joulu 2020 tulee olemaan historiallisessa mittakaavassa poikkeuksellinen, sillä monet jouluperinteet saattavat jäädä tänä vuonna kaikilta väliin. Joululoma on myöskin ollut suosittu matkustusajankohta, ja ainakin ulkomaisten vierailijoiden määrä tulee tänä vuonna jäämään merkittävästi normaalia pienemmäksi. Tilastojen mukaan joulussa tärkeintä on kuitenkin yhdessäolo, jouluruoka ja joululoma. Niitä koronakaan ei voi viedä pois. 



Jatka keskustelua:

Pääkirjoitus: Koronan kulttuuriperintö

Pääkirjoitus | Teksti: Eino Haajanen

Käsi pystyyn, jos olet lukenut kyllästymiseen saakka mielipiteitä koronasta, käsienpesusta ja kasvomaskeista. Turnausväsymystä ilmassa? Et varmasti ole yksin.

Tässä kuitenkin yksi ajatus vielä jonon jatkoksi.

Toivon, että kun kerran olemme oppineet tartuntatautitavoille, kaikista suojauksista ei päästettäisi irti heti kun pandemia alkaa hellittää. Tai välttämättä sen jälkeenkään.

En halua esiintyä virologina tai kertoa poppamiehenä, miten kulkutaudeilta tulee suojautua. Pohdintani on tapakulttuurillinen: jääkö tänä vuonna opittu suojautumiskulttuuri eloon pandemian jälkeen vai unohtuuko se?

Olisi ehkä vähän noloa paasata näistä asioista sinänsä. Tässä vaiheessa monelle on selvää, että kasvomaskeista on hyötyä koronaviruksen torjunnassa. Maskiaihe tuo muutenkin mieleen muutaman viikon takaisen jupakan sekä kevään hämyisen viestintästrategian. Käsiäkin osaamme pestä, ainakin teoriassa. Siksi ajatukseni on ennen kaikkea tavoissa. 

On selvää, että maskien käyttö tulee jossain vaiheessa vähenemään tai loppumaan kokonaan. Suojusten ei pidäkään olla kaikkien arkipäivää puhdasilmaisessa ja pandemiattomassa Suomessa – kyseessä on poikkeusajan keino. Ajatus jonkinlaisesta tavan säilymisestä silti pyörii mielessä.

Käyttäisitkö itse maskia, jos sinun pitäisi flunssaisena hakea ruokaa lähikaupasta ja suojaisit siten muita tartunnalta? Vai pärskisitkö hihaan ja ilmaan kuten aina ennenkin?

Vastaus olisi tietenkin helppo nykytilanteessa: en menisi kauppaan ollenkaan. Arjessa ennen pandemiaa tämä ei kuitenkaan olisi ollut juuri vaihtoehtona. Kauppaan olisi aika moni mennyt joka tapauksessa. Ja maski naamalla olisi varmasti saanut outoja katseita osakseen. Sekään ei siis olisi ollut vaihtoehto.

Olisiko maskeista oikeasti merkittävää hyötyä pandemian jälkeisessä ajassa? Arkijärki sanoo, että pisarat jäävät maskiin paremmin kuin hihaan. Toisaalta tavallisten infektiotautien ehkäisemiseksi suusuojuksia ei ole tarvittu aikaisemminkaan. Kaikki eivät muutenkaan voi käyttää maskia.

Kysymys onkin kulttuurillinen ja tunneperäinen. Nykyään tulee tukala olo, jos kirjastossa joku niistää ja röhii kovaäänisesti. Tunne on vahvempi kuin aikana ennen koronaa. Vaikka jatkossa oireet johtuisivat kausiflunssasta, olisiko sosiaalisesti hyväksyttyä tulla edes lieväoireisena luentosaliin? Toisaalta mistä tietää, ettei kyse ole lieväoireisesta tai orastavasta influenssasta?

Miten sinä reagoit jatkossa, jos joku aivastelee bussissa?

Rahtunen realismia tähän väliin.

Pandemia väistyy aikanaan. Jatkossakin vessoissa pestään kädet huolimattomasti, sormet nuollaan hot wingsien jälkeen ja karaokemikrofonit kostutetaan kaljanmakuisilla huulilla.

Huolellinen käsihygienia, hihaan yskäisy ja turvaväli riittävät normaaliarkeen silloin, kun vastassa ei ole vaarallinen pandemia ja talouskriisi. Merkittävin tartuntatapa on pinnoilta ja kosketuksesta.

Korona on sukupolvikokemus, ja se saattaa muuttaa pysyvästi tapojamme olla. Jatkossa käsitämme konkreettisemmin toimiemme vaikutuksia. Maskit eivät todennäköisesti jää osaksi arkea itä-aasialaiseen tapaan, enkä osaa arvioida niiden hyötyä. Muita tapoja toivottavasti jää.

Nyt kun kauppakeskusten aulassa on käsidesiautomaatteja, kuka ne haluaisi pois? Mitä pitempään poikkeusolot jatkuvat, sitä syvemmin vanhat opit käsienpesusta iskostuvat mieliimme. Pienillä asioilla on väliä. Huolellinen käsienpesu on keinoista merkittävin. 

Ketteräksi osoittautunut etätyö tuo aidosti joustavuutta työelämään ja opiskeluun. Hybridimallissa, Zoom-yliopiston ja lähiopetuksen yhdistelmässä, kynnys jäädä kotiin lieväoireisena on pienempi. Läsnäolopakkokaan ei aja aivastelijaa pärskimään pisaroita luentosaliin.

Täydellinen etäily sen sijaan on puuduttavaa, eikä sitä moni halua, mutta juuri pikkuflunssien ja sairastapausten kohdalla etämahdollisuus näyttää toimivuutensa.

Jossain yhteisössä toimintatavat voivat muuttua totaalisesti.

Armeijassa yksikköni päällikkö esitti pontevasti ja kuuluvalla upseerin äänellä ennen harjoitusleiriä, että “lääkärin vastaanotolle voi mennä vasta kun suolenpätkät roikkuvat. Flunssa ei ole peruste.” Kyse oli tietenkin machoilevasta huumorista ja yhteisön koheesiokeinosta.

Viikon päästä yksikössä ihmeteltiin, miksi puolet komppaniasta ilmoittautuu kuumeisena vastaanotolle. Pienillä asioilla on väliä.

Koronan jälkeen lopulta merkityksellistä ei ole niinkään se, miten hyvin käsidesitonkkia on näytillä, kuka menee milloinkin kipeänä kauppaan tai kuinka ketterät etämahdollisuudet ovat. Merkityksellistä on suhtautumisemme terveyteen.

Jos pelkkä pikkuflunssa vie jaksamisen päiviksi, haluaako sen tartuttaa eteenpäin muille? Helpot toimintatavat, kuten käsienpesu, ovat nyt tuttuja ja niiden toimivuus on konkretisoitunut pandemian aikana.

Jääkö pandemiassa korostettu huomioonottamisen kulttuuri siis eloon?

Toivottavasti. Etenkin influenssakaudella siihen olisi tarvetta.

Kirjoittaja ei ole lääketieteen opiskelija, mutta on käynyt keittiövirologian johdantokurssin sekä kirjoittanut reaaliaineena biologian.


Kuvat: Annalise Batista (Pixabay) ja Lauri Parviainen


Jatka keskustelua: