Aihearkisto: NÄKÖKULMA

Tutkimus ei ole päätöksentekoa

Kommentti | Teksti: Eetu Mänttäri

Koronakriisin puhjettua täysiin mittoihinsa tilasivat ministerit Katri Kulmuni (kesk.) ja Mika Lintilä (kesk.) suomalaisilta eturivin taloustieteilijöiltä raportin, jossa kartoitetaan Suomen mahdollisia teitä ulos pandemian aiheuttamasta talouskriisistä.

Raportin julkistuksen aikoihin järjestettiin talouskriisejä käsittelevän erikoiskurssin huipentumana webinaari, jossa raportin laatineen työryhmän jäsenet Vesa Vihriälä, Roope Uusitalo, Sixten Korkman ja Suomen oma Nobel-mies Bengt Holmström keskustelivat koronakriisistä ja vastasivat yleisön kysymyksiin myös itse raporttiin liittyen.

Raportti peräänkuuluttaa elvyttämistä, mikä ei varmasti kellekään vastasykliseen talouspolitiikkaan tutustuneelle tai ylipäätään talouskriisejä kokeneelle ihmiselle tullut yllätyksenä. Esiin nousee myös Suomen tarve sopeuttaa julkista taloutta tulevaisuudessa muun muassa rakenteellisista syistä. Varsin järkevän kuuloisia ehdotuksia, joita kohtaan harvalla lienee kärkevää kritiikkiä esitettävänään.


Maalaisjärjen kanssa yhteensopiva puhe tuntuu julkisessa keskustelussa jääneen erään koulutuspoliittisen maininnan jalkoihin.

Työryhmän ehdotuksiin sisältyy myös tapoja torjua ilmastonmuutosta. Valtavirran suomalaiset taloustieteilijät eivät halua päästöjen vähentämisen jäävän kriisinkään myötä taka-alalle. Tämäkin tuntuisi olevan varsin itsestään selvää ottaen huomioon aiheen saaman mediahuomion määrän. Ilmastonmuutoksen torjunnan merkitys on kaikille selvää talouden tilasta riippumatta, eikä talouskaan voi toimia luonnon ja yhteiskunnan rapistuessa sen ympärillä.

Kuitenkin kaikki tämä varsin maltillinen ja maalaisjärjen kanssa yhteensopiva puhe tuntuu julkisessa keskustelussa jääneen erään koulutuspoliittisen maininnan jalkoihin. Raportissa nimittäin mainittiin lukukausimaksut yhtenä talouden sopeuttamisen keinona.

Ja tästäkös soppa syntyi.

Muun muassa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan HYY:n (jonka piiriin myös Kapitaalia julkaiseva KTTO ry. kuuluu) Twitter-tilillä julkaistiin raportin tiimoilta seuraava twiitti:

@ylioppilaskunta, 8. toukokuuta

”Hei Vihriälä ja kumppanit! Tässä muistin virkistyksenä, mitä lukukausimaksuilla EI saavuteta:
1. Elvytystä
2. Osaamisen lisäämistä
3. Nopeampaa työelämään siirtymistä
4. Yhtään mitään muuta kuin epätasa-arvoa ja pahoinvointia”


Miksi taloustieteilijöille usein käy juuri näin?


En tässä pyri kumoamaan tätä taloustieteelliset perustelut jokseenkin sivuuttavaa kannanottoa. Tiedostan HYY:n tehtävän olevan opiskelijoiden edun ajaminen, ja ensi alkuun ulostulo onkin siihen tarkoitukseen varsin järkevä. Mitenpä jäsenistön rahanmenon lisääminen olisi sen edun mukaista?

Tarkoitukseni ei olekaan purra ruokkivaa kättä, eikä myöskään laulaa sen lauluja, kenen leipää syön, vaan nostaa esiin kysymys siitä, miksi taloustieteilijöille usein käy juuri näin?

Miksi taloustieteilijöiden lausunnot ja politiikkaehdotukset herättävät julkisessa keskustelussa niin vahvaa tunteiden paloa, että toisinaan koetaan jopa tarvetta spekuloida niiden taustalla olevan piilotettuja agendoja?

Vuoden 2019 syksyllä ryhmä taloustutkijoita julkaisi Aalto-yliopiston professori Matti Liskin johdolla liikenne- ja viestintäministeriön tilauksesta raportin, jossa selvitettiin tapoja saavuttaa hallituksen kunnianhimoiset päästövähennystavoitteet. Selvityksessä päädyttiin esittämään päästölupien huutokauppaamista muun muassa polttoaineiden jakelijoille. Kuten lukija saattaa muistaa, tästäkin nousi valtava kohu. Bensaa oltiin  yhtäkkiä laittamassa kortille Neuvosto-Suomen hengessä, koska maamme autoilijoita ei vielä ollut tarpeeksi hakattu. Nämä varsin tunteita herättävät sosialistisen piiloagendan olemassaololla leikittelevät ilmaisut eivät ole omaani, vaan Kauppalehden toimittajan Olli Herralan käsialaa:

@OlliHerrala, 22. lokakuuta. 2019

”Bensa pannaan kortille, koska autoilijaa ei ole tarpeeksi hakattu. Seuraavaksi kortille menevät kai leipä ja liha. Kuin puolalainen hampurilainen: lihakortti kahden leipäkortin välissä.

”Idean” takana ovat Aalto-yliopiston taloustieteilijät. Eläköön säännöstely ja Neuvosto-Suomi.”

Asialla olivat tietysti nuo samat veijarit, taloustieteilijät.


En pidä huonona sitä, että tällaiset ehdotukset herättävät kritiikkiä. Kansakuntana meillä tulee olla arvoja, joiden takana voimme seistä.

On tällaisten lausuntojen perusteella varsin helppo kuvitella, että taloustieteilijät ovat vain eliitin kätyreitä toivoessaan suomalaisen koulutusjärjestelmän tekemistä pienituloisille saavuttamattomaksi tai radikaaleja ekososialisteja vaikeuttaessaan yksityisautoilua. Lukukausimaksut ja bensan saannin rajoittaminen ovatkin esimerkkejä niistä taloustieteellisesti perustelluista politiikkakeinoista, jotka tavallisille velkaa vieroksuville ja tasa-arvoista hyvinvointivaltiota kannattaville suomalaisille kuulostavat uusliberaalilta vähäosaisten kyykyttämiseltä tai cityvihreältä sekoilulta.

En pidä huonona sitä, että tällaiset ehdotukset herättävät kritiikkiä. Kansakuntana meillä tulee olla arvoja, joiden takana voimme seistä. Joillekin näitä arvoja edustaa vapaa yksityisautoilu, joillekin maksuton koulutus tai vaikkapa äitiyspakkaus. Kyseessä on asioita, jotka ovat meille itsessään tärkeitä. Näitä asioita halutaan puolustaa arvosyistä, vaikka jokin toinen vaihtoehto voisi olla ratkaisuna kustannustehokkaampi tai ekonomisteja enemmän miellyttävä. Kritiikki ja vaikuttamisyritykset kuitenkin kohdentuvat onnettomasti asiantuntijoihin, eivätkä poliitikkoihin, jotka näitä ehdotuksia mahdollisesti täytäntöön ajaisivat.


Raportin tarkoitus ei ole olla mediaseksikäs pläjäys arvoihin perustuvia ideoita ja lupauksia, joilla poliitikko tulee valituksi uudestaan, vaan yhden tieteenalan tutkimukseen pohjautuva arvio siitä, miten politiikan tai taloudellisten realiteettien asettamat tavoitteet voitaisiin saavuttaa

Mainitsemassani webinaarissa Sixten Korkman lohdutti kuulijoita toteamalla opiskelijoiden edunvalvonnan ja poliittisen prosessin kankeuden tekevän lukukausimaksut täysin mahdottomiksi toteuttaa, ainakin usean vuoden ajaksi. Miksi tällaista sitten ehdotetaan, jos ehdottajatkaan eivät usko ehdotuksensa toteutumiseen? Kajoavatko taloustieteilijät yhteiskunnalle itsessään arvokkaisiin asioihin vain provosoidakseen, vai eivätkö he itse jaa näitä suomalaisen yhteiskunnan perusarvoja? Eikö olisi viisasta keskittyä finanssi- ja ympäristöpoliittisiin suosituksiin, etteivät ne jäisi tällaisten koulutuspoliittisten heittojen varjoon pönkittäen taloustieteilijöiden kylmän pragmaattista mainetta entisestään?

Niin, järkeähän siinä olisi, jos kyseessä ei olisi nimenomaan asiantuntijalausunto.

Raportin tarkoitus ei ole olla mediaseksikäs pläjäys arvoihin perustuvia ideoita ja lupauksia, joilla poliitikko tulee valituksi uudestaan, vaan yhden tieteenalan tutkimukseen pohjautuva arvio siitä, miten politiikan tai taloudellisten realiteettien asettamat tavoitteet voitaisiin saavuttaa. Arvokysymykset jätetään päätettäviksi poliittisessa prosessissa, jonka osana taloustieteilijät eivät päätöksentekijän roolissa ole.


Raporttia kohtaan esitetty yksinkertainen, sen johtopäätökset kiistävä twiitti on kuitenkin älyllisesti varsin laiska ja täysin väärin kohdentunut vaikuttamisyritys.

Olisikin varsin huonoa brändäystä nimetä ehdotuksia sisältävä paketti ”kipupaketiksi”, jos kyseessä olisi poliittinen ohjelma. Päätöksentekoprosessissa ei tuollainen nimitys liene järin hedelmällinen tapa kosiskella äänestäjiä seuraaviin vaaleihin. Tässäkin piilee asian ydin: taloustieteilijät eivät ole poliitikkoja, joten heidän ei ole tarpeen käyttäytyä poliitikkojen tavoin.

HYY:n esittämä kritiikki järjestön tämänhetkisten arvojen vastaisia politiikkatoimia kohtaan on varsin perusteltua. Erityisesti tapauksessa, jossa ollaan uhraamassa hyvinvointiyhteiskunnan ”pyhää lehmää”, maksutonta koulutusta, talouspolitiikan alttarilla, on ymmärrettävää, että opiskelijoiden etujärjestö älähtää. Raporttia kohtaan esitetty yksinkertainen, sen johtopäätökset kiistävä twiitti on kuitenkin älyllisesti varsin laiska ja täysin väärin kohdentunut vaikuttamisyritys, eikä ole mielestäni se tapa, jolla opiskelijoiden etua tulisi ajaa.

Koronakriisin ja yleisen tyytymättömyyden myötä esillä ollut asiantuntijuuden politisointi on mitä ilmeisimmin yhteiskunnassamme esiintyvä ilmiö. Vaikkei HYY twiitissään tähän suoraan syyllistykään, tuntuu se tulkitsevan Vihriälän ryhmän raportin poliittisena kannanottona. Tämä osoittaa perin vahingollista asiantuntijoiden roolin väärinymmärrystä.

Vaikka itsekin suhtaudun lukukausimaksuihin epäilevästi, on varsin surullista, että maamme parhaan ja tutkimusyliopistona profiloituvan opinahjon opiskelijoiden kattojärjestö osallistuu kannanotoissaan tällaisen väärinymmäryksiä ruokkivan ilmapiirin vahvistamiseen.




Kuvat: Vihriälä – ETLA, Ministerit – Laura Kotila / Valtioneuvoston kanslia CC-BY-4.0

Jatka keskustelua:

Vastuuton tekoäly

Tietointensiivisessa nyky-yhteiskunnassa käydään kovaa kilpailua siitä, kuka onnistuu valjastamaan käyttöönsä eniten dataa. Tiedon – etenkin laadukkaan sellaisen – määrän arvo on jo pitkään ymmärretty, mutta pystyykö kukaan vielä kiskomaan täyttä potentiaalia irti kaikesta kerääntyneestä tiedosta? Ihmiset yksin tuskin pystyvät käsittelemään kaikkea saatavilla olevaa tietoa. Siinä, kuinka tietoa voitaisiin käyttää ja yhdistellä mahdollisimman paljon lisäarvoa tuottavalla tavalla, haetaan ratkaisua tekoälystä. 

Vaikka tekoäly onkin paljon sanana paljon käytetty, voidaan kyseenalaistaa, onko “aitoa” tekoälyä oikeasti vielä olemassa. Ainakin tekoäly on harhaanjohtava termi kuvaamaan tämänhetkisen kehityksen astetta. Aitona tekoälynä voitaisiin pitää jotakin ihmismielen kaltaista – sellaista, joka pystyisi luomaan jotakin “tyhjästä” eli periaatteessa ilman, että vaaditaan pohjaksi jotakin aiemmin opittua. Tällaisen tekoälyn sijaan käytössä on pikemmin erilaisia kone- ja syväoppimismenetelmiä. Kone suorittaa tehtäviä sille syötetyn tiedon perusteella, josta se oppii ja kehittyy “älykkäämmäksi”. Toisaalta tieto on kuitenkin ihmisen koneelle opettamaa. Oppiva kone on ikään kuin supermuisti – muisti, jota ihmisellä ei voisi olla. Kun pystyy muistamaan kaiken oppimansa jatkuvasti, pystyy kaikkea opittua käyttämään hyödykseen. 

Tilanteessa, jossa ihminen käytännössä vielä opettaa konetta sen sijaan, että kone olisi täysin autonominen ja luova ajattelija, on luontevaa puhua tekoälystä “tukiälynä”. Kone siis avustaa eli tukee ihmisen tekemää työtä – esimerkiksi juuri valtavien tietomassojen käsittelemisessä ja analysoimisessa. Todennäköisesti pysymme tukiälytasolla vielä pitkään. Mutta mitä sitten, jos “täydellinen”, “aito” tekoäly joskus kehitetään? Kuvitellaan, että tekoäly olisi täysin ihmisaivojen kaltainen autonominen kokonaisuus. Tekoäly ei vain olisi luonnollinen. Voisiko tällainen tekoäly olla vastuussa päätöksistään? 

Täydellinen tekoäly on helppo nähdä sci-fimäisenä uhkakuvana. Ehkä arkisemmin pelkäämme tieteispainajaisten sijaan, että tekoäly vie kaikkien ihmisten työt. Kenties ajatellaan, että ihmisen rooli tekoälyn rinnalla tulevaisuudessa voisi lähinnä olla jonkinlainen valvonta-asiantuntija tai tekoälyn korjaaja, mikäli tekoäly vioittuisi. Valvonta-asiantuntijana sitten vain pällistelisimme, kun tekoäly rehkii. Tämä lienee liioiteltua. Vaikka tekoäly päättelisi kaiken puolestamme, on kuitenkin ihmisten vastuulla osoittaa päättelyn eettinen kestävyys – esimerkiksi syrjimättömyys. Päätöksiltä vaaditaan läpinäkyvyyttä, eli päätösten perusteet on pystyttävä osoittamaan. Mikäli taas ajattelemme kliinisen päätöksenteon sijaan vaikka kirurgin työtä robotin suorittamana, ja tekoäly syyllistyisi hoitovirheeseen, tuskin olisi vahingon kärsineelle tai tämän omaisille hyväksyttävää, että vastuu sysättäisiin koneelle ihmisen sijaan. 

Tekoäly varmasti vielä haastaa käsityksiämme siitä, mikä on inhimillistä. On helppo pitää konetta koneena, kun se näyttää koneelta. Mutta roboteista pyritään rakentamaan jatkuvasti myös hyvin ihmismäisiä. Mikäli ihmisestä erottamiskyvytön ihmisyys saavutetaan, olemme varmasti monesta elokuvasta, sarjasta ja kirjasta tuttujen pohdintojen äärellä siitä, mitkä ovat koneen oikeudet “ihmisenä”. Voiko täysin inhimillistä konetta kohdella miten vain? Onneksi vielä joudumme oikeuksien sijaan lähinnä pohtimaan velvollisuuksia. 

Palaamme siis velvollisuuksiin ja vastuuseen. Älykkäinkään tekoäly ei voi olla “vastuullinen”. Tietenkin eettisissä pohdinnoissa on kyse juuri pyrkimyksestä vastuullisiin lopputuloksiin, mutta kyse on vain siitä, kuinka tekoälyä voidaan käyttää vastuullisesti. Tekoäly ei ole “vastuullinen”, koska sen ei voida edellyttää kantavan vastuuta mistään. Tässä mielessä tekoäly on leikkisästi ilmaistuna “vastuuton”. Me ihmiset – luonnolliset henkilöt – emme vain saa olla vastuuttomia hyödyntäessämme tekoälyä. Ehkä jonakin päivänä tekoäly tekee kaiken työn puolestamme, mutta valmistautukaamme silti ottamaan syyt niskoillemme kaikista tekoälykumppaniemme tekemisistä. 

TEKSTI: Tytti Tanninen

Jatka keskustelua: