Arvostelu | Teksti: Tom-Henrik Sirviö

Kolmesti kuopattu on virkistävä kuvaus Kekkosen varhaisista vuosista, jolloin hänen asemansa kansallisen tason poliitikkona oli vielä epävarma.

Professori Juhani Suomi on tunnettu presidentti Urho Kekkosen elämänkertojen kirjoittajana ja paljon muuta Kekkoseen liittyvää kirjallisuutta julkaisseena. Tänä vuonna Vastapainon kustantamana julkaistu Kolmasti kuopattu – Urho Kekkosen poliittiset taisteluvuodet 1944–1956 kuvaa nimensä mukaisesti Kekkosen taivalta sotien päättymisestä aina presidentiksi nousuun saakka. Suomen mukaan kirjan erityisenä tarkoituksena on tehdä näkyväksi Kekkosen epävarma asema politiikassa sotien jälkeisenä aikana. Vaikka Kekkonen on myöhemmin tullut tunnetuksi voimakkaana poliitikkona, ei hänen nousunsa tasavallan presidentiksi ollut itsestään selvä.

Kuvatessaan Kekkoseen kohdistuneita kampitusyrityksiä kirja onnistuu tavoitteessaan. Kirja lähtee liikkeelle 1940-luvun puolenvälin ilmapiiristä, jossa rauhanoppositioon sodan loppupuolella kuulunut Kekkonen kohtasi paljon poliittista vastustusta. Vaikka Kekkonen palasi oikeusministeriksi politiikan eturiviin noin viiden vuoden tauon jälkeen loppusyksystä 1944, kohtasi hän jatkuvaa vastustusta. Mannerheim ei välittänyt Kekkosen tyylistä ja jopa omat puoluetoverit Maalaisliitossa suhtautuivat Kekkoseen kriittisesti.

Laajempi kriittisyys ei tainnut päättyä vielä 1956 Kekkosen tultua valituksi tasavallan presidentiksi. Suomen mukaan valitsijamiesvaalin tulosten selvittyä nähtiin muun muassa kasvoihin sylkemistä Kekkosen äänestämisestä epäilltyjä kohtaan ja opiskelijoita, jotka seuraavana päivänä saapuivat luennolle suruvaatteissa. Vaalit olivat helmikuun puolivälissä ja niiden jälkeisenä aamuna SAK ilmoitti yleislakon alkavan maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Ei siis helpoin tapa aloittaa virkakautta.

Käänteet tapahtumissa ja poliittisissa suhdanteissa ovat hengästyttävää luettavaa, mutta niiden lisäksi kirja sisältää kiinnostavia huomioita ajan hengestä ja poliittisesta kulttuurista 1900-luvun puolivälin Suomessa. Nykyäänkin tunnettu strategia heikentää toisen arvovaltaa leimaamalla hänet kommunistiksi oli voimissaan myös 1940-luvulla ja Kekkonen joutui laajamittaisesti sen kohteeksi. Toisaalta nykyään leimaamisvälineenä käytetty pelko Suomen muuttumisesta Kekkoslovakiaksi oli käytössä jo ennen Kekkosen valintaa tasavallan presidentiksi.

Kirja valottaa kiinnostavasti myös Kekkosen ja kokoomuksen heikkoja välejä. Oikeistopiireissä oltiin erityisen innokkaita syyttämään Kekkosta niin diktatuuripyrkimyksistä kuin liiallisesta yhteistyöstä kommunistien kanssa, mutta kokoomuksen ja Kekkosen heikot välit juontavat Suomen mukaan syvemmälle. Hän näkee vuoden 1949 tapahtumat suhteiden heikentymisen alkuna. Silloin Kekkonen tavoitteli porvarillista hallitusyhteistyötä, mutta Kokoomus esti omalla toiminnallaan Karl-August Fagerholmin hallituksen kaatumisen. Kekkonen tulkitsi tämän niin, ettei eduskunnan silloisella porvarienemmistöllä ollut enää merkitystä.

Vaikka Suomen poliittisen historian tuntemus on Suomella hallussa, voisi taloushistoriallisiin tietoihin viittaaminen välillä olla täsmällisempää. Suomi esimerkiksi laittaa suomalaisen valtionyhtiöpolitiikan Kekkosen ideoimaksi. Suomen mukaan Kekkosen kirja Onko Suomella malttia vaurastua? oli tärkeä etappi suomalaisen valtionyhtiöpolitiikan varrella. Vaikka kirjan ja Kekkosen aktiivisen politiikan merkitystä ei kannata väheksyä, antaa Suomen kirja suomalaisesta valtionyhtiöpolitiikasta hieman harhaanjohtavan kuvan.

Professori Markku Kuisma on käsitellyt valtionyhtiöitä teoksessaan Valtion yhtiöt – nousu ja tuho (Siltala, 2016). Hänen mukaansa ensimmäinen valtionyhtiö syntyi senaatin ostettua enemmistön nykyisen Stora Enson edeltäjästä Ab W. Gutzeit & Co -nimisestä yrityksestä vuonna 1918. Jo seuraavana vuonna eduskunta hyväksyi Veitsiluodon sahan, josta siitäkin tuli myöhemmin osa nykyistä Stora Ensoa. Vuosisadan alkupuolen valtionyhtiöitä riittää: Kemira, Imatran Voima ja Outokumpu muutamia mainitakseni. Voisikin sanoa, että Kekkosen teollistamispyrkimyksillä oli tätä kautta hyvä pohja.

Arvostelu | Teksti: Tom-Henrik Sirviö

Kirjassa Kilpailu ja sääntely – Institutionaalinen näkökulma Suomen taloushistoriaan (Vastapaino 2019) käsitellään kilpailun historiaa pitkän aikavälin näkökulmasta. Taloustieteen näkökulmasta teos on kiinnostava, mutta välillä kiusallinen.

Mika Kallioinen käy kirjassaan läpi kilpailun pitkän linjan yhteiskunnan, yritysten ja osittain kansalaistenkin näkökulmasta. Perinteisesti markkinoista ja kilpailun rajoituksista puhuttaessa tunnutaan hakevan esimerkkejä viime vuosisadalta ja ainakin Yhdysvaltojen kontekstissa myös 1800-luvulla luoduista suuryrityksistä. Kallioinen kuitenkin ulottaa tarkastelunsa aina keskiajalle asti. Huikean pitkä tarkasteluväli luo kirjaan positiivisesti yllättävän kerronnan, sillä varhaisajoista kuulee harvoin puhuttavan kilpailun tai sääntelyn näkökulmasta. Vaikka näitä teemoja tuotaisiin esiin, on pääpaino tuntunut aiemmin olevan toisaalla. 

Toisaalta tarkasteltavan ajanjakson laajuus tarkoittaa, että esimerkiksi 1900-luku käydään suorastaan nopeasti läpi. Tämä on varmasti tarkoituksenmukaista, kun halutaan tarkastella kehityksen pitkää linjaa keskiajalta asti. 1900-luvulla kuitenkin tapahtui markkinoihin, kilpailuun ja valtiosääntelyyn liittyen niin paljon, että ne ansaitsisivat vähintään oman tuoreen kirjansa. Ehkä erityisesti siksi, että viime vuosisadalla ja vähän aiemmin luodut instituutiot vaikuttavat niin voimakkaasti edelleen.

Teos on täynnä kiinnostavia anekdootteja, ja välillä tuntuu, että erityisesti varhaisemmista vuosista puhuttaessa kirjassa esitellään enemmän yksityiskohtia tai sukujen tarinoita kuin varsinaisia talouden rakenteita. Toisaalta talous on siihen aikaan ollut pienempi ja joltain osin yksinkertaisempi, joten toimiva ratkaisu voi hyvinkin olla laajemman talouskehityksen esittely sukujen tarinoiden kautta. Kirja olisi kuitenkin varhaisempien aikojen osalta kaivannut laajempaa kontekstin esiin tuomista. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, miten varhaisemmat rakenteet vaikuttavat tai ovat vaikuttaneet varsinaista kestoaan pitempään.

Kirjan loppupuolella vertaillaan kartellien toimintaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Siinä missä esimerkiksi Suomessa kartellit olivat viime vuosisadalla erityisesti vientiyritysten ponnistuksia varten, oli Yhdysvalloissa kartellit kotimarkkinoiden haaste. Toki myös Suomessa on muodostettu kotimarkkinayritysten kartelleja.

Yhdysvalloissa kartellien nousuun vastattiin vahvalla kartellitoimintaa sääntelevällä lainsäädännöllä. Jossain vaiheessa kartelli- ja suuryrityslainsäädäntö taisi tosin pehmentyä, sillä nykyään ainakin Twitterin yhdysvaltalaiset ekonomistipiirit tuntuvat käyvän jatkuvaa keskustelua valta-aseman saaneiden suuryritysten voiman rajoittamisesta.

Muutama muukin kohta ansaitsee kiinnostavuudessaan huomiota. Kirjassa esimerkiksi käydään läpi Nesteen perustamisen ja oman jalostamon rakentamisen tarinaa. 1940-luvun lopussa Suomen öljymarkkinat olivat kansainvälisten yhtiöiden hallussa, ja niillä oli osittain takanaan Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian poliittinen vaikutusvalta. Ennen jalostamon rakentamista yhtiöt kertoivatkin lopettavansa toimintansa Suomessa, jos jalostamo rakennetaan, ja vihjailivat myös kauppapoliittisilla vaikutuksilla. Kommervenkkien jälkeen jalostamo kuitenkin rakennettiin eikä mittavia ongelmiakaan tainnut tulla. Tapaus on kiinnostava esimerkki siitä, kuinka yritykset tunkeutuvat politiikan puolelle.

Toisaalta hauska ja ehkä myös vähän huolestuttava anekdootti kertoo karkkimarkkinoiden jakamisesta 1970-luvulla. Makeisteollisuuden silloiset kolme suurinta kilpailijaa – Chymos, Fazer ja Hellas – päätyivät jakamaan makeistuotannon keskenään. Jaossa Chymos sai karamellit (ei kuitenkaan kurkkukaramelleja), Fazer sai täytteettömät suklaalevyt ja marmeladit ja Hellas sai puolestaan täytetyt suklaalevyt, suklaapatukat ja purukumit. Käytännössä kartellin avulla estettiin kilpailu ja soviteltiin markkina siten, että kukin sopimassa ollut yritys sai jotain.

Taloustieteen näkökulmasta kirja on toisaalta kiinnostava, mutta toisaalta vähän kiusallinen. Kirjan pitkä näkökulma tuo esiin monia huomioita, jotka herättävät pohtimaan nykyilmiöitä historian kautta. Esimerkiksi Hansaliiton (sen alkuperäisen) toiminta lähinnä kilpailua rajoittavana yhteisönä resonoi kiinnostavasti monien tämä hetken valtioiden ja yhteisöjen toimintaa.

Teoksessa esitetään välillä näkökulmia, jotka eivät välttämättä kestä läpivalaisua. Kirjassa esimerkiksi sanotaan, että suurten teollisuusyritysten syntyvaiheessa oltiin lähellä täydellisen kilpailun tilannetta. Sen jälkeen sanotaan, että pienet toimijat olivat periaatteessa samassa asemassa kuin monopoli. Ilmeisesti yhteys perustellaan sillä, että pienten toimijoiden ei tarvinnut välittää muista toimijoista, koska se he eivät pystyneet vaikuttamaan hintoihin. Monopolille muista välittämättömyys taitaa kuitenkin olla kovin erilaista kuin näille pienille yrityksille.

Kirjan alaotsikko on institutionaalinen näkökulma Suomen taloushistoriaan. Kirja käsitteleekin kiinnostavia instituutioita eli markkinoiden, niillä käytävän kilpailun ja toisaalta valtiosääntelyn kehitystä. Samalla käydään osittain läpi kulloiseenkin ajankohtaan trendikkäiden talousajatteluiden perusteet läpi. Kuitenkin tuntuu, että alaotsikko ei aivan vastaa kirjaa tai vähintäänkin ymmärtää instituutiot suhteellisen kapeasti. Instituutiot ovat nimittäin paljon muutakin kuin kilpailu ja sääntely.