Aihearkisto: KULTTUURI

Kirja-arvostelu: Kuilun partaalta – Näin euro pelastettiin

Kirja-arvostelu | Otto Muurinen

Kuilun partaalta – Suomalainen.com
Olli Rehn: Kuilun partaalta – Näin euro pelastettiin

Docendo, 2019
451 s.

Olen itse sitä ikäluokkaa, että omat henkilökohtaiset muistikuvani eurokriisistä ovat hyvin hatarat. Tai pikemminkin: niitä ei ole lainkaan. Jo tämän takia tartuin suurella mielenkiinnolla Olli Rehnin teokseen Kuilun partaalta – Näin euro pelastettiin.

Vaikka omaan lukukokemukseeni liittyi vahvasti se, etten tuntenut eurokriisin vaiheita kovin tarkasti, tuntuu, että teoksella on monitasoisuutensa myötä tarjottavaa hyvin monenlaisille lukijoille. Monitasoisuus mahdollistaa lukemisen myös hyvin erilaisista näkökulmista, mikä kannustaa palaamaan teoksen ääreen useamman kerran.

Teoksensa alkusanoissa Rehn kertoo kirjoittaneensa oikaistakseen väärinkäsityksiä ja auttaakseen ymmärtämään eurokriisiä ja euron tulevaisuutta. Näkökulma on avoimen Eurooppa-myönteinen. Asiapitoista sisältöä Rehn värittää elävillä kuvauksilla käydyistä neuvotteluista ja keskusteluista – unohtamatta pelattuja jalkapallopelejä.

Monesti tuntuu, että Euroopan hajanaisuutta ja päätöksenteon vaikeutta EU:ssa liioitellaan. Luettuani Kuilun partaalta, tuntuu ajatus ilmiön liioittelemisesta suorastaan naurettavalta. Rehnillä on taustaa sekä Euroopan komissiossa, parlamentissa että keskuspankissa. Tämän monipuolisen kokemuksensa kautta hän pystyy kommentoimaan eurooppalaista yhteistyötä useista eri näkökulmista ja keskeisistä rooleista päätöksenteon ytimessä. Lukijalle välittyykin hyvin kuva siitä, kuinka jäsenmaiden sisäpoliittisten kysymysten ja EU:n organisaatioiden ja jäsenmaiden välisten ristiriitojen takia riittävän tuen saaminen päätökselle oli ja on yhä edelleen hyvin haastavaa. Usein jouduttiinkin parhaimman ratkaisun sijasta tyytymään vähiten huonoon.

Lukija, joka tuntee eurokriisin vaiheet ja ratkaisukeinot hyvin, saa Rehnin omista kokemuksista enemmän irti kuin lukija, jolle kriisi on vieraampi. Tällöin pystyy keskittymään kriisin vaiheiden ja ratkaisujen hahmottamisen sijasta siihen lukijan kannalta melko ainutlaatuiseen näkökulmaan, josta teos tarkastelee kriisin vaiheita. Mielestäni teoksen tärkeintä antia edustavatkin kirjoittajan omat kokemukset ja näkemykset, jotka tuovat ainutlaatuisen aspektin kriisin tarkasteluun.

Sanotaan, että ymmärtämättä historiaa ei voi ymmärtää tulevaa. Kuilun partaalta liittääkin arvokkaalla tavalla eurokriisin tapahtumat historiaan – aina 1800-luvun sodista Ranskan ja Saksan välillä EU:n perustamisvaiheen sopimusneuvotteluihin. Tulevaisuuden ymmärtämiseksi Rehn esittelee haasteita ja eurokriisin nostattamia kysymyksiä, joiden parissa EU joutuu tulevina vuosina ja vuosikymmeninä painimaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että menneisyyden tunteminen ei kuitenkaan tee autuaaksi – kuten eurokriisikin osoitti, kriisit voivat yllättää täysin ja poiketa olennaisesti aiemmista.

Vaikka Kuilun partaalta onkin jo muutaman vuoden takaa, ei sen ajankohtaisuus ole kärsinyt lainkaan. Pikemminkin päinvastoin! Euroopan Unioni on tällä vuosikymmenellä uusien erilaisten haasteiden edessä, ja maanosan yhtenäisyyttä koetellaan kenties enemmän kuin koskaan aiemmin. Samalla eurokriisiin jälkimainingeissa käynnistyneet uudistustoimet ovat vielä osin kesken. Halusipa näkemyksiä eurokriisin ratkaisemisesta tai kokemuksia eurooppalaisen yhteistyön ytimestä, on Olli Rehnin teos lukemisen arvoinen.


Jatka keskustelua:

Kirja-arvostelu: Quantum Economics

Kirja-arvostelu | Juho Junttila & Mikko Vanhala

Quantum Economics - Orrell David - nidottu(9781785783999) | Adlibris  kirjakauppa
David Orrell: Quantum Economics – The New Science of Money

Icon Books, 2018
390 s.

Juho: Pitää varmaan tähän alkuun myöntää, että olin luullut tämän kirjan käsittelevän määrällistä keventämistä (quantitative easing). Kirjan todellinen aihe – modernin taloustieteen mollaaminen – oli tätä vasten melkoinen pettymys.  

Mikko : Joo, määrällisestä keventämisestä ei tainnut kirjassa tainnut olla yhtään mainintaa, mikä ei sinänsä yllätä. (Suhteellisen) toimivan makrotason rahapolitiikan mainitseminen olisi varmaan romahduttanut koko kirjan pääteesin.

Kirja-arvostelun kohteena on David Orrellin Quantum Economics (Icon Books, 2018). Kirjassaan Orrell pyrkii osoittamaan yhteyksiä taloustieteen ja kvanttifysiikan välillä. Näkökulmana tämä on kuitenkin vähemmän uniikki, kuin kirjailija antaa ymmärtää. Ekonofysiikaksi kutsuttu heterodoksitaloustieteen ala on jo parinkymmenen vuoden ajan pyrkinyt soveltamaan fysiikan teorioita ja malleja taloustieteellisiin aiheisiin, pääasiassa rahoitusmarkkinoihin. Tämän alan merkittävimmät tutkimuskohteet liittyvät pitkälti niin sanottuihin paksuhäntäisiin jakaumiin; vaikka normaalijakauma vaikuttaa järkevältä mallilta rahoitusmarkkinoiden tuottojen mallintamiseen, eivät empiiriset tulokset useinkaan puolusta sitä. Suuria nousu- ja laskupäiviä on ollut pörsseissä paljon useammin kuin normaalijakauman mukaan pitäisi. 

Juho: Orrellin oma kvanttitaloustiede keskittyy erityisesti rahan ominaisuuksiin. Perusajatus on että myös taloustieteellisillä muuttujilla voisi olla kvanttiominaisuuksia. Niin kuin valo on yhtä aikaa hiukkanen ja aalto, myös raha voisi olla yhtä aikaa virtuaalista ja reaalista. Metallikantaisessa rahajärjestelmässä näin ei voi olla, sillä valuutan arvon perustuessa fyysiseen jalometallimäärään on raha aina pelkästään reaalista. Fiat-rahassa rahan superpositio on kuitenkin mahdollinen: raha on oikeastaan vain numeroita, joita voidaan siirrellä tililtä toiselle. Koska tätä ei oteta valtavirran taloustieteessä kunnolla huomioon, Orrell argumentoi koko tieteenalan tarvitsevan perusteellista remonttia.

Kirjan rakenne on aluksi ihan mielenkiintoinen. Ensimmäisessä puoliskossa esitellään kattavasti sekä kvanttifysiikan että rahan historiaa. Tämän alustuksen jälkeen kirjailija siirtyy kuitenkin hakkaamaan modernia taloustiedettä lyttyyn loppukirjan ajaksi. Vaikka taloustieteen kritiikki osuu sitä kaipaaville osa-alueille, niin tässä kirjassa se on esitetty poikkeuksellisen huonosti. Empiirisiä tuloksia ei käytännössä käsitellä ja lähdeviittauksia lähestulkoon väärinkäytetään kirjailijan agendan vahvistamiseksi.

Mikko: Niin, alussa Orrell nostaa esiin mielenkiintoisen näkökulman kysyntä- ja tarjontakäyriin liittyen. Koska voimme havaita kerralla vain yhden pisteen, ei kysyntä- ja tarjontakäyriä oikeastaan ole edes olemassa. Kiinnostavia ajatuksia ei kuitenkaan lopulta jalosteta niiden esittelyä pidemmälle.

Orrellilla on tainnut jäädä makrotaloustieteen kursseilta jotain hampaankoloon, sillä hän käyttää huomattavasti aikaa makromallien, erityisesti DSGE-mallien (Dynamic Stochastic General Equilibrium), kritisoimiseen. Jos sitä, miten ekonomistit epäonnistuivat ennustamaan finanssikriisin, ei ole vielä hierottu naamaasi tarpeeksi, kirjassa on uhrattu siihen useita kymmeniä sivuja (ja jopa useiden sivujen pituinen kooste ekonomistien esittämistä tekosyistä). Orrell on hanakka kritisoimaan, mutta varsin vaitonainen tarjoamaan parempia ratkaisuja.

Juho: Teksti on aikalailla kirjallinen vastine sille, että joku seuraisi kun työskentelet ja kommentoisi jatkuvasti miten teet kaiken aivan väärin, mutta ei koskaan tarjoaisi parempia vaihtoehtoja. 

Mikko: Huomattavan määrän piikittelyä saa myös meteorologi Michael Fish, joka päivää ennen Britannian vuoden 1987 Suurta myrskyä kertoi, kuinka mitään myrskyä ei todellakaan ole tulossa. Meteorologiaa ja taloustiedettä erottaa kuitenkin olennaisesti se, että toisin kuin taloustieteessä, meteorologiassa odotukset säästä eivät kuitenkaan vaikuta toteutuvaan säähän. Vaikka olisihan se toki siistiä, että aurinkoisia hellepäiviä tulisi aina, kun niitä toivotaan.

Juho: Jep. Ja eiväthän vaikkapa keskuspankkien tai sijoitusinstituutioiden ekonomistit tietenkään ala mainostamaan, kuinka kriisi on tulossa, sillä siitähän vasta paniikki syntyisi.

Mikko: Taloustieteen opiskelijalle ja lukion fysiikan suorittaneelle Quantum Economics ei tarjoa kovin paljon uutta. Niin taloustiedettä kuin fysiikkaa tarkastellaan pitkälti historiallisesta näkökulmasta ja eri koulukuntien perspektiiveistä. Kokonaisuutena Quantum Economics on melko mitäänsanomaton kirja, jonka yleisvaikutelma herättää jopa enemmän suuttumusta kuin edes laimeaa innostusta. 

Juho: Mistä puheen ollen, puhutaanko vielä hetki lähteiden väärinkäyttämisestä omien argumenttien puolustamiseksi?

Mikko: …

Jatka keskustelua:

Matikkapähkinä: Mitä sanaa ajattelen?

Matikkapähkinä | Mikko Vanhala

“Mitä sanaa ajattelen? Saat viisi yritystä ja joka kerralla kerron, montako oikealla paikalla olevaa oikeaa kirjainta arvauksessasi on ja montako oikeaa, mutta väärällä paikalla olevaa kirjainta siinä on. Vinkkiä saat sen verran, että sanassa on 6 kirjainta ja se on substantiivi. Onko selvä?”

“Selvä on. Ensimmäinen arvaus: LAIDUN”

”Yksi oikein, kaksi oikeaa kirjainta väärällä paikalla.”

”KAIMAT?”

”Jälleen yksi oikein, kaksi väärällä paikalla.”

”PIISKA?”

”Kaksi oikein ja kaksi väärällä paikalla.”

”KONTTI?”

”Kaksi oikein, yksi oikealla paikalla.”

”Apua, viimeinen arvaukseni. _ _ _ _ _ _?”

Otetaan vielä uudestaan. Säännöt samat, tällä kertaa sanassa on 7 kirjainta ja se on verbi.

”Ensimmäinen arvaus. MUUTTAA?”

”Yksi oikein, nolla oikeaa väärällä paikalla.”

”KAIRATA?”

”Kaksi oikein, yksi väärällä paikalla.”

”KÄYTTÄÄ?”

”Kolme oikein, nolla väärällä paikalla.

”PIINATA?”

”Kaksi oikein, nolla väärällä paikalla.”

”Viimeinen arvaus. _ _ _ _ _ _ _?”

Jatka keskustelua:

Kristiina Huttusen vinkit ekonometrian intuitiiviseen sisäistämiseen

Teksti: Eino Haajanen

Huttunen innostuu, kun kysyn kirjavinkkiä.

“Siis tämä on ihan älyttömän silmiä avaava kirja. Tämä tekee ekonometriasta kivaa ja intuitiivista.”

Kirja on MIT:n professori Joshua Angristin ja LSE:n professori Jörn-Steffen Pischken teos Mostly Harmless Econometrics

Se lähtee Huttusen mukaan käytännön empiirisistä kysymyksistä liikkeelle. On monia asioita, jotka saattavat vaikuttaa ilmiöihin. On hyvä nähdä ikään kuin lukujen taakse. 

“On hyvä yrittää nähdä lukujen taakse ja alkaa miettiä, miksi tehdään näin”

“Yksinkertaisilla tavoilla voi lähteä tutkimaan kausaalikysymyksiä.”

Hän lisäksi mainitsee YouTube-videosarjan, joka on myös Angristin käsialaa.

Kyseessä on videosarja, joka opettaa ja havainnollistaa ekonometrian käsitteitä animaatiovideoiden kautta.

“Jos haluaa tehdä aineistolla töitä, empiiriset menetelmät on hyvä ymmärtää. Yleensä on esimerkiksi dataa maailmasta, joka on valikoitunut.”

“On hyvä yrittää nähdä lukujen taakse ja alkaa miettiä, miksi tehdään näin”

Usein kirjoitetaan ja ymmärretään asioita kuin olisi syy-seuraussuhde, vaikka ei olisi kyse siitä. 

Jatka keskustelua:

Korruptio: Yhteiskunnan vihollinen numero yksi

Kirja-arvostelu | Juho Junttila

Etsiessäni kesälukemista kirjaston hyllyltä tarttuivat tarkasteluun “Korruptio: Yhteiskunnan vihollinen numero yksi” ja erään nimeltä mainitsemattoman Suomen Pankin pääjohtajan muistelmateos. Mukaan lähti lopulta raflaavammalla lisänimellä varustettu korruptiokirja.

Amazon.com: Corruption: What Everyone Needs to Know® eBook : Fisman, Ray,  Golden, Miriam A.: Kindle Store

Todellisuudessa kirjaa olisi varmaankin kuvannut paremmin sen alkuperäinen nimi – “Corruption: What Everyone Needs to Know” (2017). Politiikan tutkijan Miriam Goldenin ja käyttäytymistaloustieteilijä Ray Fismanin kurssikirjamainen teos kuvailee eri tapoja joilla korruptiota esiintyy, kuinka sitä pyritään mittaamaan ja miten ilmiötä tulisi torjua. Erityisesti alun peliteoreettinen malli, jossa kuvaillaan erilaisia tasapainopisteitä yhteiskunnassa luo oppikirjamaista rakennetta lukukokemukseen. Toisin kuin taloustieteen oppikirjat yleensä, tämä kokonaisuus ei juurikaan haasta lukijaa tai pysäytä pohtimaan.

Kirjan pääteesit kuten korruptiokyselyiden epätarkkuus, korruptioon kannustavat rakenteet ja keinot torjua ilmiötä tulevat varmasti tuskallisen selväksi jokaiselle lukijalle. Harmillisesti kirjailijat eivät tarkoituksella pyri selittämään ilmiöitä tarkemmin, vaan pysyvät tarkastelussaan hyvin yleisellä tasolla.

Puuduttavasta toistosta huolimatta lähihistoriasta esiin nostetut esimerkkitapaukset pitävät lukuintoa yllä. Etelä-italialaisten urakointiskandaalien, saksalaisen poliittisen korruption tai Haitin diktaattorin toimien tutkimus on huomattavan mukaansatempaavaa. Myöskin analyysi poliittisten kytkösten arvosta osakemarkkinoilla toi kiinnostavaa näkökulmaa korruption kvantifiointiin. 

Suomalaisen näkökulmasta aihe on jossain määrin erikoinen. Kirjassa kuvailtu päivittäin kohdattava korruptio tuntuu äärimmäisen kaukaiselta. Tässä mielessä aiheeseen tutustuminen antaakin globaaliin talouteen näkökulmaa, jota (onneksi) pohjoismaissa tavoita. Tästä huolimatta en osaa sanoa, kumpi kirjastossa kohtaamistani vaihtoehdoista olisi lopulta ollut “antoisampi” kokemus. Korruptoituneiden yhteiskuntien toivottoman tilanteen tutkailu vai eurokriisin tähtihetkien uudelleen eläminen jälleen kerran.

Jatka keskustelua:

Kirja-arvostelu: Superintelligence

Kirja-arvostelu | Mikko Vanhala

Onko tekoälyn maailmanvalloitus todellinen uhka? Oli tai ei, siihen on varauduttava, sillä kun superälykäs tekoäly lopulta kehitetään, on jo liian myöhäistä, varoittaa filosofi Nick Bostrom.

Tekoäly voittaa ihmisen jo monessa yksittäisessä asiassa. Erityisesti vaativien laskutehtävien osalta keinoäly on päihittänyt ihmisen kyvyt jo pitkään. . IBM:n shakkitietokone Deep Blue voitti shakin maailmanmestari Garry Kasparovin vuonna 1997 sekä Googlen AlphaGo Go-lautapelin maailmanmestari Ke Jien vuonna 2017. Viime vuosina tekoäly on valjastettu  luomaan myös taidetta. Yleispätevää ja superälykästä tekoälyä ei ole kuitenkaan vielä onnistuttu kehittämään. Tällainen läpimurto voisi mullistaa teknologisen kehityksen, mutta ainakin teoreettisena vaarana on kontrollin menetys, joka voisi pahimmillaan johtaa ihmiskunnan tuhoutumiseen tai orjuuttamiseen.

Eksistentiaalisella riskillä tarkoitetaan sellaista katastrofia, joka uhkaisi  koko ihmiskunnan olemassaoloa.Tällaisia tapahtumia ovat superälykkään tekoälyn kehittämisen lisäksi muun muassa ydinsota, ilmastonmuutos, bioteknologiset sovellukset  sekä asteroidin törmäys Maahan. Aihe on ollut viime vuosina yhä enemmän esillä, ja hyvän yleiskatsauksen eksistentiaalisiin riskeihin tarjoaa esimerkiksi Toby Ordin vuonna 2020 julkaistu kirja The Precipice: Existential Risk and the Future of Humanity.

Ordin kollegana Oxfordin yliopiston filosofian laitoksella sekä Future of Humanity -instituutin perustajana toimiva ruotsalaissyntyinen filosofi Nick Bostrom keskittyy kirjassaan Superintelligence: paths, dangers, strategies (Oxford University Press, 2014) nimensä mukaisesti tekoälyn uhkiin ja mahdollisuuksiin. Lyhyesti sanottuna Superintelligence on melko hyvä ja kattava johdatus mielenkiintoiseen, joskin haastavaan aiheeseen.

Bostrom määrittelee superälykkäät järjestelmät kolmeen luokkaan: nopeat, kollektiiviset ja laadukkaat superälyt. Nopea superäly on älykkyydeltään ihmisen tasoa, mutta merkittävästi nopeampi. Kollektiivinen superäly on yleispätevä systeemi, joka päihittää ihmisen kognitiivisen tason useissa yleisluontoisissa tehtävissä. Laatutekoäly puolestaan voittaa ihmisen niin nopeudessa kuin monipuolisuudessakin.

Jos superälyn tavoitteet on määritelty huonosti, on vaarana, että se joko toteuttaa niitä liiankin tarkasti tai tulkitsee niitä ei-toivotulla tavalla.

Teoriassa tekoäly on taloustieteilijöillekin tuttu optimaalinen bayesilainen agentti: toimija, joka valitsee tekonsa hyötyfunktiotaan maksimoiden ja päivittää prioritodennäköisyysjakaumaansa havaintojen ja kokemusten perusteella. Tällaista koneälyä voidaan “opettaa” palkitsemalla sitä onnistumisista niin sanotulla palkkiofunktiolla. Kuulostaa helpolta, eikö totta?  

Superälyn kehittämisessä yksi suurimmista haasteista liittyy tavoitteiden ohjelmointiin: miten saamme tietokoneen tekemään sen mitä haluamme? Mikä ylipäänsä tulisi olla tällaisen koneen tavoite? Yksinkertaisen tekoälyn tavoite ja “elämän tarkoitus” voisi olla vaikkapa tehtaan tuotantolinjan optimointi tuottamaan mahdollisimman paljon tai tietty määrä mahdollisimman nopeasti. Mutta entäpä yleispätevän tekoälyn?

Kuinka vastaisit, jos sinulta kysyttäisiin, mikä on elämäsi tavoite? Tavoitteemme ovat usein hedonistisia ja toisinaan epäjohdonmukaisia. Vaikka onnistuisimmekin kehittämään selkeän tavoitteen, mistä tiedämme onko tavoite täysin oikein määritelty? Puhumattakaan siitä, että moraalimme voivat olla lähtökohtaisestikin virheellisiä: Bostrom mainitsee esimerkkeinä sen, miten kissojen polttamista pidettiin yleisesti hyväksyttävänä Pariisissa 1500-luvulla ja toisaalta orjuutta laillisena muun muassa Yhdysvaltain eteläosissa vielä 150 vuotta sitten. Mistä voimme tietää, ovatko nykyisetkin moraalimme jollain tavalla virheellisiä?

Tekoälytutkija Eliezer Yudkowsky on ehdottanut ratkaisuksi käsitettä nimeltä Coherent Extrapolated Volition (CEV). Ihmiskunnan CEV on se mitä haluaisimme, jos tietäisimme enemmän, ajattelisimme nopeammin, olisimme kaikin puolin nykyistä kehittyneempiä ja yksimielisempiä. Tämän määritelmän silkka absurdius kertoo, miten vaikeasti ratkaistavasta ongelmasta on kyse.

Jos superälyn tavoitteet on määritelty huonosti, on vaarana, että se joko toteuttaa niitä liiankin tarkasti tai tulkitsee niitä ei-toivotulla tavalla. Jos haluamme tekoälyn tuottavan meille vaikkapa onnellisuutta, emme toivo sen tarjoavan ratkaisuksi ihmisten huumaamista tai vaikkapa jatkuvaa jalkapohjien kutittamista. 

Tämä liittyy myös niin sanottuun kontrolliongelmaan: ennen kuin olemme täysin varmoja siitä, että tekoäly tekee juuri niin kuin tahdomme ja vain niin kuin tahdomme, pitäisi varalla olla keinoja sen sammuttamiseen tarpeen vaatiessa. Koska lienee järkevää olettaa superälyn toimivan ihmistä älykkäämmin ja osaavan myös petkuttaa meitä, ei sen rajoittaminen vaikkapa vain yhdelle tietokoneelle todennäköisesti ole riittävä varotoimenpide. Toinen mahdollinen ratkaisu olisi superälyn laskentatehon rajoittaminen – joka tosin saattaa rajoittaa myös sen hyödyllisyyttä. Kolmas potentiaalinen vaihtoehto ovat niin sanotut ansalangat, eli järjestelmän automaattinen sulkeminen tiettyjen ehtojen täyttyessä.

Kirja vertautuu pakostakin jo aiemmin mainittuun Toby Ordin The Precipiceen. The Precipice käsittelee eksistentiaalisia riskejä hieman yleisemmällä tasolla kuin Superintelligence. Vaikka Superintelligence vaikuttaa populaaritieteeltä, se ei oikeastaan ole sitä: vaikka monet kappaleista ovat helppoja aiheeseen syvällisesti perehtymättömällekin, vaaditaan monin paikoin esitietoja tai ainakin käsitteiden tuntemusta niin filosofian kuin biologiankin aloilta. Bostromilla on itselläänkin taustaa laskennallisesta neurobiologiasta, mikä selittänee, miksi etenkin aivoemulaatiota käsittelevät kappaleet käsittelevät aihetta todella yksityiskohtaisesti. The Precipice oli mielestäni näistä kahdesta sekä vetävämmin kirjoitettu että myös selkeämpi kokonaisuus.

Kuten sanottu, Superintelligence on raskasta luettavaa. Bostrom käsittelee aihetta hyvin yksityiskohtaisella mutta abstraktilla tasolla. Kirja on täynnä tiukkaa asiaa, mutta sitä ei ole aina esitetty kovin selkeällä, lukijaystävällisellä tai viihdyttävällä tavalla. Siitä huolimatta Superintelligence on ajatuksia herättävä teos alati ajankohtaisesta aiheesta.

Jatka keskustelua:

Pääomainen korjaa kuinka ajattelet

Kieli ja puhe muuttavat sitä, kuinka ajattelemme. Pääomainen on jo pitkään huomannut, kuinka harhaanjohtavat sanonnat kampeavat kansantalouttamme ja tehokkuuttamme sivuraiteille. Alle onkin listattu sanontoja, joista olisi korkea aika luopua.

”On lottovoitto syntyä Suomeen”

Sanonnan kuului kai aikaisemmin tarkoittaa sitä, että hyvinvointivaltioon kuuluminen oli suuri onnenpotku, joka turvasi onnellisen elämän. Valitettavasti liian moni tulkitsi lottovoittonsa tarkoittavan sitä, että joku muu hoitaa heidän toimeentulonsa tästä ikuisuuteen. Seurauksena onkin eläkepommi ja valtionvelka vailla vertaa.

Nykypäivänä Suomeen syntyminen ei ole lottovoitto, vaan tahaton osallistuminen vanhempien sukupolvien kehittämään pyramidihuijaukseen. Loton pääpotin sijaan Suomeen syntyminen on kuin raaputusarpa – ansaittujen rahojen palautusprosentti on noin puolet.

”Ahkeruus kovan onnen voittaa”

Tuskin kukaan voi kiistää, että ahkeruus on hyvä ominaisuus. Se ei ole kuitenkaan ihmelääke epäonneen tärkeästä syystä: laskeva rajahyöty. Ahkeruuden sijaan parempi ilmaus olisi ” työn tehokkuuden kehittäminen pitkäjänteisesti luo reaalista kasvua, joka parantaa hyvinvointiasi pysyvästi”. Ne joiden mielestä edeltävä ehdotus on liian ”pitkä” ja ”vaikeaselkoinen”, voivat lainat Atlantin takaa vastaavan fraasin ”Work smart, not hard”.

”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”

Kyseinen virke on vuosisadan parhaita uudelleenbrändäyksiä saamattomuudelle. Useimmiten sen saa kuulla ironisena loppukaneettina henkilöltä, joka pyrkii väistämään kiusalliset kysymykset kuten ”Tämän kuului olla valmis viikko sitten” tai ”Missä ihmeessä olet ollut, aloitimme jo tunti sitten”. Fraasi on sosiaalisen kanssakäymisen turhake, josta tulisi päästä eroon nyt, eikä myöhemmin. Jos myöhään olisi parempi kuin ei milloinkaan, miksi on kehitetty myöhästymismaksujen konsepti?

Jatka keskustelua:

Kapitaalin urheilutoimituksen kommentit kuluneesta viikosta

Teksti: Pääomainen

Kapitaalin toimitus on jälleen kerran kokoontunut puimaan Tokion 2021 2020 olympialaisten toista viikkoa monipuolisista, mutta asiantuntevista näkökulmista.

Toimittaja: ”Studiossa tänään erityiskyberkiusaaja Arto Bryggare, iltalehden kommenttipalstojen nimimerkki ”TavanKansalainen_67″ ja yleisasiantuntija Pääomainen.” 

”Mitkä ovat päällimmäiset fiilikset tästä viikosta?”

Bryggare: ”No tosiaan näiltä meidän kisaturisteilta aivan valtava mahalasku. Vaikka yritin heidän potentiaaliaan mollata jo ennen kisojen alkua, niin silti aivan mahdoton pettymys. Monet ovat olleet sitä mieltä, että meidän entisten tähtien ja esikuvien kannattaisi olla kannustavia tai vähintään rakentavia nuoria urheilijoita kohtaa. Olen tästä täysin eri mieltä. Vain kohdistamalla aggressiivisen painostava median katse heidän jokaista suoritustaan ja sanaansa kohtaan, voidaan luoda todellinen pelon ilmapiiri ja pakottava tarve onnistua.”

Tavan kansalainen:  ”On kyllä vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan seuraisi jotain voimistelua, kun voi katsoa lätkää. Tästä huolimatta olen kyllä muistanut kommentoida lehtien kommenttipalstoilla miten laiskoja ja ammattitaidottomia urheilijamme nykyään ovat. Eihän ne tee siellä kisoissa mitään muuta kuin sometta ja kuvaa jotain TikTok-videoita.”

”Samaan aikaan on ollut aika vaikeaa käsittää, miksi maat joilla on moninkertainen väestömäärä ja sitä vastaavat budjetit kesäurheilulle, ottavat kaikki mitalit.”

Pääomainen: ”Ai vieläkö ne kisat jatkuu. Itse olen keskittynyt tuohon kryptosalkun seuraamiseen. Minulla olisi on erittäin hyvä tunne tästä uudesta meemikolikosta, niin mitäs jos kaikki porukalla laitettaisiin lomarahat siihen?”

Toimittaja: ”Jospa jätetään ne sijoitusvinkit taas jälkilähetykseen, miten sitten kommentoisitte suomalaisten urheilijoiden suorituksia?”

Bryggare: ”Voisin jatkaa tuohon edelliseen puheenvuorooni, että vain mitaleilla ja huippumenestyksellä on merkitystä. Itse olisin juossut kovempaa, loikannut pidemmälle ja varmaan kiekonkin kiskaissut, jos en finaaliin, niin ainakin tyylikkäämmin kuin kukaan muu. Ja jos en jossain olisi aivan maailman paras, en kisoihin tietenkään lähtisi, vaikka äärimmäisen vaativat valintarajat olisin ylittänyt.” 

Pääomainen: ”Kuten varmasti moni muukin, olen enimmäkseen urheilijoita seuratessaan miettinyt itseäni ja fantasioinut kuinka pesisin muut kisaajat mennen tullen.”

”Mistä sainkin idean soveltaa monimutkaisia data-analyysin työkaluja ja selvitin lajin, joissa uskon pärjääväni parhaiten – maantiepyöräily. Vaikuttaa siltä, että lajin voittaa suhteellisen helposti ajamalla radan läpi 41km/h vauhtia 244 kilometrin matkan, nousten samalla hieman vajaat viisi kilometriä. Erityisesti lajin suoraviivaisuus viehättää tässä mielessä. Tuskin harjoittelukaan tuollaista varten on niin haastavaa”

Tavan kansalainen:  ”Hei meikäkin mietti aivan samaa. Mulle sopis kyllä toi kivääriammunta. Vain muutaman viikon harjoittelulla sain aikanaan sen pronssisen suoritusmerkin intissä. Lajin huipulle olisi toki matkaa, mutta lahjat on valmiina. Ei siinä tarvisi siirtää laukauksien keskitarkkuutta tarkkuutta kun sen vaivaiset 15cm niin olisi jo lähellä huippua!”

Toimittaja: Jaahas, no mitkä ovat ennusteet tai toiveet loppukisoja varten?

Tavan kansalainen: ”Saispa edes yksi urheilija mitalin, niin minä voin lähteä torille hakemaan delta-variantin.”

Pääomainen: ”Ennustan, että kryptosijoitukseni raketoivat vähintään nelinkertaiseksi ennen kisojen loppua”

Bryggare: ”Ai miten ennustaisin Matti Meikäläisen pärjäävän ensi viikolla maratonissa? En ole häntä pahemmin seurannut, mutta varmaan aivan surkeasti.”

Jatka keskustelua:

Kirja-arvostelussa Kari Hotakaisen Tarina – Kertomus kertomuksista ja siitä, kun asuntopolitiikka menee täysin pieleen

Kirja-arvostelu | Teksti: Eino Haajanen

”Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä.”

Takakannen teksti maalaa lähtöasetelman, joka on sekä synkkä että yhteiskunnallisesti kiinnostava. Rakennemuutos ja työn murros jylläävät. Yhteiskunta on myllerryksessä.

Kari Hotakaisen uusimmassa romaanissa, Tarinassa, keskiössä ovat nimensä mukaisesti tarinat. Ne vaikuttavat kaikkeen. Niillä lunastetaan paikka parhaissa uusissa asunnoissa – tai jos kerrot huonon tarinan, niin Parakissa tai tyhjässä Kauppakeskuksessa. Supikoiraa yritetään brändätä minkäs muunkaan kuin tykin tarinan avulla, ja uudessa yhteiskunnassa ihmiset aidosti laitetaan arvoasteikkoon elämäntarinoidensa perusteella.

Kuulostaa dystopialta, ja sitä se onkin. Hotakainen onnistuu kuitenkin tulevaisuuskuvauksellaan samalla näpäyttämään tarkasti aikamme ilmiöitä ja kliseitä, kuten esimerkiksi jatkuvaa tarvetta tarinallistaa erilaisia ilmiöitä ja käsitteitä. Yhtymäkohtia on siis nykyisyyteenkin, eikä merkitystasolla liikuta pelkässä hamassa tulevaisuudessa.

Kirja on useissa kohdissa hauska, vaikka onkin samalla synkkien aiheiden äärellä liikkuva satiiri. Osansa nykyilmiöiden kritiikistä saa myös ikuisuusristiriita maaseutuasumisen arvostuksen ja kaupunkilaisuuden välillä. Hotakaisen teksti on kuvailevaa ja herkullista, humorististakin.

Syy kasvaneeseen tarinankerronnan tarpeeseen tulevaisuuden maailmassa tulee rakennemuutoksesta ja rajuista politiikkatoimista. Työt ovat loppuneet tai lopetettu, ja väestö pakkomuutetaan Suuren Muuton aikana Maaseudulta Kaupunkiin. Tarina tuntuu kertovan fiktiivisestä tulevaisuuden Suomesta, vaikka tätä ei suoraan mainitakaan. Muutos kohti kaikkien Kaupunkia on jyrkkä, kun edellytyksiä elämään Maaseudulla ei enää ole, eikä halua niiden ylläpitämiseen. Sähköt ja vedetkin on katkaistu entiseltä Maaseudulta eli nykyiseltä Virkistysalueelta; enää metsän eläimet ovat jäljellä ja pari onnetonta virkistyspalvelua lomaileville kaupunkilaisille.

”Korpeen eloa vaikka väkisin! Niin syvällä poliittisessa kulttuurissamme tarve tähän on. ”

Pieni valtiotieteilijä sisälläni heräsi heti teoksen alkumetreillä: miten ihmeessä näinkin totalitaariseen ratkaisuun on voitu päätyä suomalaisessa politiikassa? Millä hallituskoalitiolla saataisiin näin radikaaleja päätöksiä aikaan? Mitä järkeä?

Kirjassa toki mainitaan, että ”Kaupungin ei enää tarvinnut verorahoin pitää keinotekoisesti pystyssä Maaseutua”, mutta ei kai aluepolitiikka menettäisi merkitystään edes dystooppisessa ja totalitaarisessa Suomessa. Korpeen eloa vaikka väkisin! Niin syvällä poliittisessa kulttuurissamme tarve tähän on.

Kysymyksiä heräsi myös asuntomarkkinoista ja omistusasumisesta: jos uudet asukkaat joutuvat tappelemaan asumisoikeuksista elämäntarinansa perusteella, miten tähän tilanteeseen tosiaankin on päädytty? Kaupungin asunto- ja sosiaalipolitiikka ovat menneet rajusti pieleen, kun kunnollisia asuntoja ei millään riitä tulokkaille. Työn murros on pyyhkäissyt suuren osan toimeentulon kokonaan, ja ihmisiä hätämajoitetaan telttoihin ja parakeille. Hyvin harvan palkka riittää omistusasumiseen, Maaseudulta muuttaneiden keskuudesta ei kenenkään.

Samalla käy epäselväksi, kuinka paljon tosiasiallisia markkinoita Hotakaisen yhteiskunnassa lopulta on. Iso osa roikkuu Kaupungin päätösten armoilla.

Hyvällä Alueella asuvien elämää ja osaa ei juuri ruodita. Miten he ovat asuntonsa haalineet, ja kuinka erilaisessa työelämän todellisuudessa he elävät verrattuna muihin? Varallisuusero on ilmeinen. Se kerrotaan, että Hyvällä Alueella on vain pari Kaupungin vuokra-asuntoa, ja nekin ovat useimmiten varattuna Päättäjille ja heidän sidosryhmilleen.

Eikö yksilön asuinpaikka määräydykään enää lähtökohtaisesti markkinoilla – vai keskitytäänkö kirjassa vain todella vahvasti pelkkään Maaseudulta tulleiden ja huono-osaisten näkökulmaan? Alun kysymys vahvistuu mielessä: miten tähän karuun tilanteeseen on päädytty?

Näihin kysymyksiin ei kovin seikkaperäisiä vastauksia aina saada.

No, näsäviisailut sikseen. Kyseessä on kaunokirjallinen teos.

Kirjan ydin ei tietenkään ole Kaupungin ja Maaseudun analyyttisessa yhteiskunnallisessa tarkastelussa, vaan nimenomaan tarinoissa. Juoni on ajatusleikki ja fiktiota.

Iso osa kirjasta keskittyy Raatteentie 62 -taloyhtiön asukkaiden elämäntarinoihin. Kerrostalo puretaan ja sen asukkaat sijoitetaan uusiin asuntoihin elämäntarinoidensa mielekkyyden perusteella. Osa saa hyvän asunnon ja osa joutuu parakeille. Tätä selvitystyötä ja valintaa tekemään rekrytään akateeminen pätkätyöläinen, kolmekymppinen psykologi, Ilona Kuusilehto. Taloyhtiössä asuu monenkirjavaa väkeä, ja kukin vuorollaan kertoo tarinansa lomakkeelle.

Lomakemuotoinen kerronta on kiinnostava ja omaperäinen valinta Hotakaiselta, joskin kärsimätön lukija voisi toivoa, että kerrostalossa olisi edes yksi kerros vähemmän. Näitä lomakkeita kun tuntuu olevan puolet kirjasta. Tarina kulkee lomakkeiden rivien välissä.

Tarinassa myös eläimet ja fiktiiviset hahmot, kuten Muumipeikko, saavat roolin ja äänen. Tarinassa esiintyvä presidentti on myös kiinnostava hahmo. Hän menettää uransa yhden kohtalokkaan puheen seurauksena. Saa ajattelemaan nykyisen poliittisen kulttuurin armottomuutta: ura ja uskottavuus voi pahimmillaan olla kerrasta poikki.

Tarina on kiinnostava teos. Hotakaisen kieli on hyvää ja osuvaa. Kirjassa ei ole selkeää yksittäistä juonta, vaan monta toisistaan hieman erillistä, mutta silti yhteistä kokonaisuutta rakentavaa kertomusta.

Lue Hotakaisen Tarina, jos haluat hetkeksi uppoutua vaihtoehtoiseen ja ajatuksia nostattavaan tulevaisuuden maailmaan – ja saada kiksit osuvista ja nokkelista ilmaisuista. Kirja toimii myös hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka epäreiluksi elämä kaupunkialueella käy uusille asukkaille, jos harjoitetaan kehnoa asuntopolitiikkaa ja liian niukkaa asuntotuotantoa.

Tarina | Siltala

Kari Hotakainen: Tarina
Siltala 2020
268s

Jatka keskustelua:

Pääomaisen talouspolitiikan lyhyt oppimäärä

Teksti: Pääomainen

Alla on esitelty kolme klassikkoteosta, joita jokaisen taloustietelijän tulee väittää lukeneensa. Muiden prioriteettien, kuten Netflixin katselun ja TikTokin päivittämisen keskellä perinteiseen kirjallisuuteen on vaikeaa ehtiä uppoutumaan. Sen vuoksi Pääomainen on tiivistänyt tärkeimpien talouspoliittisten opusten viisaudet helppoon ja nopeaan muotoon.

Pääoma 2000-luvulla, Thomas Piketty:

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut jälleenrakennus oli viimeinen ajanjakso, jolloin työn tuottavuus oli suurempaa kuin pääoman. Nykyään ainoa pääoman tuottavuuden ylittävä asia ovat suuret keskittymät pääomaa. Arvopapereiden tuottaessa ahkerammin voittoa kuin työläisten, voidaan olettaa että yhteiskunta palaa lopulta 1700-luvun tyyliseen aristokratiaan. Pikettyn mukaan ilman varallisuuden raskasta verottamista, pian ainoa tapa rikastua on mennä naimisiin rikkaan perhetuttavan kanssa. Huolellisesti rakennetuista aikasarjoista tunnetun ekonomistin oletus tästä kehityskulusta nojaa, kuten kaikki laadukas taloustiede – 1800-luvun kaunokirjalliselle kerronnalle.

Työllisyys, korko ja raha, John Maynard Keynes:

Aikanaan makroteorian mullistanut teos on taloustieteeltään jo vanhentunut: bensaa kaipaavan polttomoottorin sijaan kansantalous on sekamelska, jossa syy-seuraussuhteet löytyvät todennäköisimmin vahingossa. Kirjan teoriat ovat kuitenkin hyödyllisiä makrotalouden käsittämiseen ja niihin tutustuminen synnyttää monille opiskelijoille virheellisen itsevarmuuden taloustiedettä kohtaan heti fuksikeväänä.

Kaikesta huolimatta sen Keynesin perintö sisältää tärkeän opetuksen jokaiselle ekonomistille. Pitkällä aikavälillä teorioiden ei tarvitse päteä, kunhan niiden opit miellyttävät poliitikkoja!

Kansojen varallisuus, Adam Smith

Kansojen varallisuuden nerokkuus piilee siinä, että laajan teoksen voi väittää sisältävän lähes mitä tahansa. Tullit, uskonto, koulutus, moraali ja epäarvoisuus ovat kaikki monipuolisesti edustettuina. Kun otetaan huomioon, kuinka vähän markkinat ja ”näkymätön käsi” kirjassa lopulta esiintyvät, on yllättävää että sen pohjalta syntyi vain yksi tieteenhaara.

Etenkin suomennettu versio erottuu hyvin kirjahyllyssä. Pääomainen suosittelee asettelemaan sen hyvin esille zoom-keskusteluiden taustalle, kun haluaa ottaa intellektuaalisen yliotteen muista osallistujista. On epäselvää, onko kukaan muu kuin teoksen suomentaja koskaan lukenut koko teosta, mikä helpottaa sen viisauksiin vetoamista tarvittaessa.

Jatka keskustelua: