Aihearkisto: KULTTUURI

Kristiina Huttusen vinkit ekonometrian intuitiiviseen sisäistämiseen

Teksti: Eino Haajanen

Huttunen innostuu, kun kysyn kirjavinkkiä.

“Siis tämä on ihan älyttömän silmiä avaava kirja. Tämä tekee ekonometriasta kivaa ja intuitiivista.”

Kirja on MIT:n professori Joshua Angristin ja LSE:n professori Jörn-Steffen Pischken teos Mostly Harmless Econometrics

Se lähtee Huttusen mukaan käytännön empiirisistä kysymyksistä liikkeelle. On monia asioita, jotka saattavat vaikuttaa ilmiöihin. On hyvä nähdä ikään kuin lukujen taakse. 

“On hyvä yrittää nähdä lukujen taakse ja alkaa miettiä, miksi tehdään näin”

“Yksinkertaisilla tavoilla voi lähteä tutkimaan kausaalikysymyksiä.”

Hän lisäksi mainitsee YouTube-videosarjan, joka on myös Angristin käsialaa.

Kyseessä on videosarja, joka opettaa ja havainnollistaa ekonometrian käsitteitä animaatiovideoiden kautta.

“Jos haluaa tehdä aineistolla töitä, empiiriset menetelmät on hyvä ymmärtää. Yleensä on esimerkiksi dataa maailmasta, joka on valikoitunut.”

“On hyvä yrittää nähdä lukujen taakse ja alkaa miettiä, miksi tehdään näin”

Usein kirjoitetaan ja ymmärretään asioita kuin olisi syy-seuraussuhde, vaikka ei olisi kyse siitä. 

Jatka keskustelua:

Korruptio: Yhteiskunnan vihollinen numero yksi

Kirja-arvostelu | Juho Junttila

Etsiessäni kesälukemista kirjaston hyllyltä tarttuivat tarkasteluun “Korruptio: Yhteiskunnan vihollinen numero yksi” ja erään nimeltä mainitsemattoman Suomen Pankin pääjohtajan muistelmateos. Mukaan lähti lopulta raflaavammalla lisänimellä varustettu korruptiokirja.

Amazon.com: Corruption: What Everyone Needs to Know® eBook : Fisman, Ray,  Golden, Miriam A.: Kindle Store

Todellisuudessa kirjaa olisi varmaankin kuvannut paremmin sen alkuperäinen nimi – “Corruption: What Everyone Needs to Know” (2017). Politiikan tutkijan Miriam Goldenin ja käyttäytymistaloustieteilijä Ray Fismanin kurssikirjamainen teos kuvailee eri tapoja joilla korruptiota esiintyy, kuinka sitä pyritään mittaamaan ja miten ilmiötä tulisi torjua. Erityisesti alun peliteoreettinen malli, jossa kuvaillaan erilaisia tasapainopisteitä yhteiskunnassa luo oppikirjamaista rakennetta lukukokemukseen. Toisin kuin taloustieteen oppikirjat yleensä, tämä kokonaisuus ei juurikaan haasta lukijaa tai pysäytä pohtimaan.

Kirjan pääteesit kuten korruptiokyselyiden epätarkkuus, korruptioon kannustavat rakenteet ja keinot torjua ilmiötä tulevat varmasti tuskallisen selväksi jokaiselle lukijalle. Harmillisesti kirjailijat eivät tarkoituksella pyri selittämään ilmiöitä tarkemmin, vaan pysyvät tarkastelussaan hyvin yleisellä tasolla.

Puuduttavasta toistosta huolimatta lähihistoriasta esiin nostetut esimerkkitapaukset pitävät lukuintoa yllä. Etelä-italialaisten urakointiskandaalien, saksalaisen poliittisen korruption tai Haitin diktaattorin toimien tutkimus on huomattavan mukaansatempaavaa. Myöskin analyysi poliittisten kytkösten arvosta osakemarkkinoilla toi kiinnostavaa näkökulmaa korruption kvantifiointiin. 

Suomalaisen näkökulmasta aihe on jossain määrin erikoinen. Kirjassa kuvailtu päivittäin kohdattava korruptio tuntuu äärimmäisen kaukaiselta. Tässä mielessä aiheeseen tutustuminen antaakin globaaliin talouteen näkökulmaa, jota (onneksi) pohjoismaissa tavoita. Tästä huolimatta en osaa sanoa, kumpi kirjastossa kohtaamistani vaihtoehdoista olisi lopulta ollut “antoisampi” kokemus. Korruptoituneiden yhteiskuntien toivottoman tilanteen tutkailu vai eurokriisin tähtihetkien uudelleen eläminen jälleen kerran.

Jatka keskustelua:

Kirja-arvostelu: Superintelligence

Kirja-arvostelu | Mikko Vanhala

Onko tekoälyn maailmanvalloitus todellinen uhka? Oli tai ei, siihen on varauduttava, sillä kun superälykäs tekoäly lopulta kehitetään, on jo liian myöhäistä, varoittaa filosofi Nick Bostrom.

Tekoäly voittaa ihmisen jo monessa yksittäisessä asiassa. Erityisesti vaativien laskutehtävien osalta keinoäly on päihittänyt ihmisen kyvyt jo pitkään. . IBM:n shakkitietokone Deep Blue voitti shakin maailmanmestari Garry Kasparovin vuonna 1997 sekä Googlen AlphaGo Go-lautapelin maailmanmestari Ke Jien vuonna 2017. Viime vuosina tekoäly on valjastettu  luomaan myös taidetta. Yleispätevää ja superälykästä tekoälyä ei ole kuitenkaan vielä onnistuttu kehittämään. Tällainen läpimurto voisi mullistaa teknologisen kehityksen, mutta ainakin teoreettisena vaarana on kontrollin menetys, joka voisi pahimmillaan johtaa ihmiskunnan tuhoutumiseen tai orjuuttamiseen.

Eksistentiaalisella riskillä tarkoitetaan sellaista katastrofia, joka uhkaisi  koko ihmiskunnan olemassaoloa.Tällaisia tapahtumia ovat superälykkään tekoälyn kehittämisen lisäksi muun muassa ydinsota, ilmastonmuutos, bioteknologiset sovellukset  sekä asteroidin törmäys Maahan. Aihe on ollut viime vuosina yhä enemmän esillä, ja hyvän yleiskatsauksen eksistentiaalisiin riskeihin tarjoaa esimerkiksi Toby Ordin vuonna 2020 julkaistu kirja The Precipice: Existential Risk and the Future of Humanity.

Ordin kollegana Oxfordin yliopiston filosofian laitoksella sekä Future of Humanity -instituutin perustajana toimiva ruotsalaissyntyinen filosofi Nick Bostrom keskittyy kirjassaan Superintelligence: paths, dangers, strategies (Oxford University Press, 2014) nimensä mukaisesti tekoälyn uhkiin ja mahdollisuuksiin. Lyhyesti sanottuna Superintelligence on melko hyvä ja kattava johdatus mielenkiintoiseen, joskin haastavaan aiheeseen.

Bostrom määrittelee superälykkäät järjestelmät kolmeen luokkaan: nopeat, kollektiiviset ja laadukkaat superälyt. Nopea superäly on älykkyydeltään ihmisen tasoa, mutta merkittävästi nopeampi. Kollektiivinen superäly on yleispätevä systeemi, joka päihittää ihmisen kognitiivisen tason useissa yleisluontoisissa tehtävissä. Laatutekoäly puolestaan voittaa ihmisen niin nopeudessa kuin monipuolisuudessakin.

Jos superälyn tavoitteet on määritelty huonosti, on vaarana, että se joko toteuttaa niitä liiankin tarkasti tai tulkitsee niitä ei-toivotulla tavalla.

Teoriassa tekoäly on taloustieteilijöillekin tuttu optimaalinen bayesilainen agentti: toimija, joka valitsee tekonsa hyötyfunktiotaan maksimoiden ja päivittää prioritodennäköisyysjakaumaansa havaintojen ja kokemusten perusteella. Tällaista koneälyä voidaan “opettaa” palkitsemalla sitä onnistumisista niin sanotulla palkkiofunktiolla. Kuulostaa helpolta, eikö totta?  

Superälyn kehittämisessä yksi suurimmista haasteista liittyy tavoitteiden ohjelmointiin: miten saamme tietokoneen tekemään sen mitä haluamme? Mikä ylipäänsä tulisi olla tällaisen koneen tavoite? Yksinkertaisen tekoälyn tavoite ja “elämän tarkoitus” voisi olla vaikkapa tehtaan tuotantolinjan optimointi tuottamaan mahdollisimman paljon tai tietty määrä mahdollisimman nopeasti. Mutta entäpä yleispätevän tekoälyn?

Kuinka vastaisit, jos sinulta kysyttäisiin, mikä on elämäsi tavoite? Tavoitteemme ovat usein hedonistisia ja toisinaan epäjohdonmukaisia. Vaikka onnistuisimmekin kehittämään selkeän tavoitteen, mistä tiedämme onko tavoite täysin oikein määritelty? Puhumattakaan siitä, että moraalimme voivat olla lähtökohtaisestikin virheellisiä: Bostrom mainitsee esimerkkeinä sen, miten kissojen polttamista pidettiin yleisesti hyväksyttävänä Pariisissa 1500-luvulla ja toisaalta orjuutta laillisena muun muassa Yhdysvaltain eteläosissa vielä 150 vuotta sitten. Mistä voimme tietää, ovatko nykyisetkin moraalimme jollain tavalla virheellisiä?

Tekoälytutkija Eliezer Yudkowsky on ehdottanut ratkaisuksi käsitettä nimeltä Coherent Extrapolated Volition (CEV). Ihmiskunnan CEV on se mitä haluaisimme, jos tietäisimme enemmän, ajattelisimme nopeammin, olisimme kaikin puolin nykyistä kehittyneempiä ja yksimielisempiä. Tämän määritelmän silkka absurdius kertoo, miten vaikeasti ratkaistavasta ongelmasta on kyse.

Jos superälyn tavoitteet on määritelty huonosti, on vaarana, että se joko toteuttaa niitä liiankin tarkasti tai tulkitsee niitä ei-toivotulla tavalla. Jos haluamme tekoälyn tuottavan meille vaikkapa onnellisuutta, emme toivo sen tarjoavan ratkaisuksi ihmisten huumaamista tai vaikkapa jatkuvaa jalkapohjien kutittamista. 

Tämä liittyy myös niin sanottuun kontrolliongelmaan: ennen kuin olemme täysin varmoja siitä, että tekoäly tekee juuri niin kuin tahdomme ja vain niin kuin tahdomme, pitäisi varalla olla keinoja sen sammuttamiseen tarpeen vaatiessa. Koska lienee järkevää olettaa superälyn toimivan ihmistä älykkäämmin ja osaavan myös petkuttaa meitä, ei sen rajoittaminen vaikkapa vain yhdelle tietokoneelle todennäköisesti ole riittävä varotoimenpide. Toinen mahdollinen ratkaisu olisi superälyn laskentatehon rajoittaminen – joka tosin saattaa rajoittaa myös sen hyödyllisyyttä. Kolmas potentiaalinen vaihtoehto ovat niin sanotut ansalangat, eli järjestelmän automaattinen sulkeminen tiettyjen ehtojen täyttyessä.

Kirja vertautuu pakostakin jo aiemmin mainittuun Toby Ordin The Precipiceen. The Precipice käsittelee eksistentiaalisia riskejä hieman yleisemmällä tasolla kuin Superintelligence. Vaikka Superintelligence vaikuttaa populaaritieteeltä, se ei oikeastaan ole sitä: vaikka monet kappaleista ovat helppoja aiheeseen syvällisesti perehtymättömällekin, vaaditaan monin paikoin esitietoja tai ainakin käsitteiden tuntemusta niin filosofian kuin biologiankin aloilta. Bostromilla on itselläänkin taustaa laskennallisesta neurobiologiasta, mikä selittänee, miksi etenkin aivoemulaatiota käsittelevät kappaleet käsittelevät aihetta todella yksityiskohtaisesti. The Precipice oli mielestäni näistä kahdesta sekä vetävämmin kirjoitettu että myös selkeämpi kokonaisuus.

Kuten sanottu, Superintelligence on raskasta luettavaa. Bostrom käsittelee aihetta hyvin yksityiskohtaisella mutta abstraktilla tasolla. Kirja on täynnä tiukkaa asiaa, mutta sitä ei ole aina esitetty kovin selkeällä, lukijaystävällisellä tai viihdyttävällä tavalla. Siitä huolimatta Superintelligence on ajatuksia herättävä teos alati ajankohtaisesta aiheesta.

Jatka keskustelua:

Pääomainen korjaa kuinka ajattelet

Kieli ja puhe muuttavat sitä, kuinka ajattelemme. Pääomainen on jo pitkään huomannut, kuinka harhaanjohtavat sanonnat kampeavat kansantalouttamme ja tehokkuuttamme sivuraiteille. Alle onkin listattu sanontoja, joista olisi korkea aika luopua.

”On lottovoitto syntyä Suomeen”

Sanonnan kuului kai aikaisemmin tarkoittaa sitä, että hyvinvointivaltioon kuuluminen oli suuri onnenpotku, joka turvasi onnellisen elämän. Valitettavasti liian moni tulkitsi lottovoittonsa tarkoittavan sitä, että joku muu hoitaa heidän toimeentulonsa tästä ikuisuuteen. Seurauksena onkin eläkepommi ja valtionvelka vailla vertaa.

Nykypäivänä Suomeen syntyminen ei ole lottovoitto, vaan tahaton osallistuminen vanhempien sukupolvien kehittämään pyramidihuijaukseen. Loton pääpotin sijaan Suomeen syntyminen on kuin raaputusarpa – ansaittujen rahojen palautusprosentti on noin puolet.

”Ahkeruus kovan onnen voittaa”

Tuskin kukaan voi kiistää, että ahkeruus on hyvä ominaisuus. Se ei ole kuitenkaan ihmelääke epäonneen tärkeästä syystä: laskeva rajahyöty. Ahkeruuden sijaan parempi ilmaus olisi ” työn tehokkuuden kehittäminen pitkäjänteisesti luo reaalista kasvua, joka parantaa hyvinvointiasi pysyvästi”. Ne joiden mielestä edeltävä ehdotus on liian ”pitkä” ja ”vaikeaselkoinen”, voivat lainat Atlantin takaa vastaavan fraasin ”Work smart, not hard”.

”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan”

Kyseinen virke on vuosisadan parhaita uudelleenbrändäyksiä saamattomuudelle. Useimmiten sen saa kuulla ironisena loppukaneettina henkilöltä, joka pyrkii väistämään kiusalliset kysymykset kuten ”Tämän kuului olla valmis viikko sitten” tai ”Missä ihmeessä olet ollut, aloitimme jo tunti sitten”. Fraasi on sosiaalisen kanssakäymisen turhake, josta tulisi päästä eroon nyt, eikä myöhemmin. Jos myöhään olisi parempi kuin ei milloinkaan, miksi on kehitetty myöhästymismaksujen konsepti?

Jatka keskustelua:

Kapitaalin urheilutoimituksen kommentit kuluneesta viikosta

Teksti: Pääomainen

Kapitaalin toimitus on jälleen kerran kokoontunut puimaan Tokion 2021 2020 olympialaisten toista viikkoa monipuolisista, mutta asiantuntevista näkökulmista.

Toimittaja: ”Studiossa tänään erityiskyberkiusaaja Arto Bryggare, iltalehden kommenttipalstojen nimimerkki ”TavanKansalainen_67″ ja yleisasiantuntija Pääomainen.” 

”Mitkä ovat päällimmäiset fiilikset tästä viikosta?”

Bryggare: ”No tosiaan näiltä meidän kisaturisteilta aivan valtava mahalasku. Vaikka yritin heidän potentiaaliaan mollata jo ennen kisojen alkua, niin silti aivan mahdoton pettymys. Monet ovat olleet sitä mieltä, että meidän entisten tähtien ja esikuvien kannattaisi olla kannustavia tai vähintään rakentavia nuoria urheilijoita kohtaa. Olen tästä täysin eri mieltä. Vain kohdistamalla aggressiivisen painostava median katse heidän jokaista suoritustaan ja sanaansa kohtaan, voidaan luoda todellinen pelon ilmapiiri ja pakottava tarve onnistua.”

Tavan kansalainen:  ”On kyllä vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan seuraisi jotain voimistelua, kun voi katsoa lätkää. Tästä huolimatta olen kyllä muistanut kommentoida lehtien kommenttipalstoilla miten laiskoja ja ammattitaidottomia urheilijamme nykyään ovat. Eihän ne tee siellä kisoissa mitään muuta kuin sometta ja kuvaa jotain TikTok-videoita.”

”Samaan aikaan on ollut aika vaikeaa käsittää, miksi maat joilla on moninkertainen väestömäärä ja sitä vastaavat budjetit kesäurheilulle, ottavat kaikki mitalit.”

Pääomainen: ”Ai vieläkö ne kisat jatkuu. Itse olen keskittynyt tuohon kryptosalkun seuraamiseen. Minulla olisi on erittäin hyvä tunne tästä uudesta meemikolikosta, niin mitäs jos kaikki porukalla laitettaisiin lomarahat siihen?”

Toimittaja: ”Jospa jätetään ne sijoitusvinkit taas jälkilähetykseen, miten sitten kommentoisitte suomalaisten urheilijoiden suorituksia?”

Bryggare: ”Voisin jatkaa tuohon edelliseen puheenvuorooni, että vain mitaleilla ja huippumenestyksellä on merkitystä. Itse olisin juossut kovempaa, loikannut pidemmälle ja varmaan kiekonkin kiskaissut, jos en finaaliin, niin ainakin tyylikkäämmin kuin kukaan muu. Ja jos en jossain olisi aivan maailman paras, en kisoihin tietenkään lähtisi, vaikka äärimmäisen vaativat valintarajat olisin ylittänyt.” 

Pääomainen: ”Kuten varmasti moni muukin, olen enimmäkseen urheilijoita seuratessaan miettinyt itseäni ja fantasioinut kuinka pesisin muut kisaajat mennen tullen.”

”Mistä sainkin idean soveltaa monimutkaisia data-analyysin työkaluja ja selvitin lajin, joissa uskon pärjääväni parhaiten – maantiepyöräily. Vaikuttaa siltä, että lajin voittaa suhteellisen helposti ajamalla radan läpi 41km/h vauhtia 244 kilometrin matkan, nousten samalla hieman vajaat viisi kilometriä. Erityisesti lajin suoraviivaisuus viehättää tässä mielessä. Tuskin harjoittelukaan tuollaista varten on niin haastavaa”

Tavan kansalainen:  ”Hei meikäkin mietti aivan samaa. Mulle sopis kyllä toi kivääriammunta. Vain muutaman viikon harjoittelulla sain aikanaan sen pronssisen suoritusmerkin intissä. Lajin huipulle olisi toki matkaa, mutta lahjat on valmiina. Ei siinä tarvisi siirtää laukauksien keskitarkkuutta tarkkuutta kun sen vaivaiset 15cm niin olisi jo lähellä huippua!”

Toimittaja: Jaahas, no mitkä ovat ennusteet tai toiveet loppukisoja varten?

Tavan kansalainen: ”Saispa edes yksi urheilija mitalin, niin minä voin lähteä torille hakemaan delta-variantin.”

Pääomainen: ”Ennustan, että kryptosijoitukseni raketoivat vähintään nelinkertaiseksi ennen kisojen loppua”

Bryggare: ”Ai miten ennustaisin Matti Meikäläisen pärjäävän ensi viikolla maratonissa? En ole häntä pahemmin seurannut, mutta varmaan aivan surkeasti.”

Jatka keskustelua:

Kirja-arvostelussa Kari Hotakaisen Tarina – Kertomus kertomuksista ja siitä, kun asuntopolitiikka menee täysin pieleen

Kirja-arvostelu | Teksti: Eino Haajanen

”Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä.”

Takakannen teksti maalaa lähtöasetelman, joka on sekä synkkä että yhteiskunnallisesti kiinnostava. Rakennemuutos ja työn murros jylläävät. Yhteiskunta on myllerryksessä.

Kari Hotakaisen uusimmassa romaanissa, Tarinassa, keskiössä ovat nimensä mukaisesti tarinat. Ne vaikuttavat kaikkeen. Niillä lunastetaan paikka parhaissa uusissa asunnoissa – tai jos kerrot huonon tarinan, niin Parakissa tai tyhjässä Kauppakeskuksessa. Supikoiraa yritetään brändätä minkäs muunkaan kuin tykin tarinan avulla, ja uudessa yhteiskunnassa ihmiset aidosti laitetaan arvoasteikkoon elämäntarinoidensa perusteella.

Kuulostaa dystopialta, ja sitä se onkin. Hotakainen onnistuu kuitenkin tulevaisuuskuvauksellaan samalla näpäyttämään tarkasti aikamme ilmiöitä ja kliseitä, kuten esimerkiksi jatkuvaa tarvetta tarinallistaa erilaisia ilmiöitä ja käsitteitä. Yhtymäkohtia on siis nykyisyyteenkin, eikä merkitystasolla liikuta pelkässä hamassa tulevaisuudessa.

Kirja on useissa kohdissa hauska, vaikka onkin samalla synkkien aiheiden äärellä liikkuva satiiri. Osansa nykyilmiöiden kritiikistä saa myös ikuisuusristiriita maaseutuasumisen arvostuksen ja kaupunkilaisuuden välillä. Hotakaisen teksti on kuvailevaa ja herkullista, humorististakin.

Syy kasvaneeseen tarinankerronnan tarpeeseen tulevaisuuden maailmassa tulee rakennemuutoksesta ja rajuista politiikkatoimista. Työt ovat loppuneet tai lopetettu, ja väestö pakkomuutetaan Suuren Muuton aikana Maaseudulta Kaupunkiin. Tarina tuntuu kertovan fiktiivisestä tulevaisuuden Suomesta, vaikka tätä ei suoraan mainitakaan. Muutos kohti kaikkien Kaupunkia on jyrkkä, kun edellytyksiä elämään Maaseudulla ei enää ole, eikä halua niiden ylläpitämiseen. Sähköt ja vedetkin on katkaistu entiseltä Maaseudulta eli nykyiseltä Virkistysalueelta; enää metsän eläimet ovat jäljellä ja pari onnetonta virkistyspalvelua lomaileville kaupunkilaisille.

”Korpeen eloa vaikka väkisin! Niin syvällä poliittisessa kulttuurissamme tarve tähän on. ”

Pieni valtiotieteilijä sisälläni heräsi heti teoksen alkumetreillä: miten ihmeessä näinkin totalitaariseen ratkaisuun on voitu päätyä suomalaisessa politiikassa? Millä hallituskoalitiolla saataisiin näin radikaaleja päätöksiä aikaan? Mitä järkeä?

Kirjassa toki mainitaan, että ”Kaupungin ei enää tarvinnut verorahoin pitää keinotekoisesti pystyssä Maaseutua”, mutta ei kai aluepolitiikka menettäisi merkitystään edes dystooppisessa ja totalitaarisessa Suomessa. Korpeen eloa vaikka väkisin! Niin syvällä poliittisessa kulttuurissamme tarve tähän on.

Kysymyksiä heräsi myös asuntomarkkinoista ja omistusasumisesta: jos uudet asukkaat joutuvat tappelemaan asumisoikeuksista elämäntarinansa perusteella, miten tähän tilanteeseen tosiaankin on päädytty? Kaupungin asunto- ja sosiaalipolitiikka ovat menneet rajusti pieleen, kun kunnollisia asuntoja ei millään riitä tulokkaille. Työn murros on pyyhkäissyt suuren osan toimeentulon kokonaan, ja ihmisiä hätämajoitetaan telttoihin ja parakeille. Hyvin harvan palkka riittää omistusasumiseen, Maaseudulta muuttaneiden keskuudesta ei kenenkään.

Samalla käy epäselväksi, kuinka paljon tosiasiallisia markkinoita Hotakaisen yhteiskunnassa lopulta on. Iso osa roikkuu Kaupungin päätösten armoilla.

Hyvällä Alueella asuvien elämää ja osaa ei juuri ruodita. Miten he ovat asuntonsa haalineet, ja kuinka erilaisessa työelämän todellisuudessa he elävät verrattuna muihin? Varallisuusero on ilmeinen. Se kerrotaan, että Hyvällä Alueella on vain pari Kaupungin vuokra-asuntoa, ja nekin ovat useimmiten varattuna Päättäjille ja heidän sidosryhmilleen.

Eikö yksilön asuinpaikka määräydykään enää lähtökohtaisesti markkinoilla – vai keskitytäänkö kirjassa vain todella vahvasti pelkkään Maaseudulta tulleiden ja huono-osaisten näkökulmaan? Alun kysymys vahvistuu mielessä: miten tähän karuun tilanteeseen on päädytty?

Näihin kysymyksiin ei kovin seikkaperäisiä vastauksia aina saada.

No, näsäviisailut sikseen. Kyseessä on kaunokirjallinen teos.

Kirjan ydin ei tietenkään ole Kaupungin ja Maaseudun analyyttisessa yhteiskunnallisessa tarkastelussa, vaan nimenomaan tarinoissa. Juoni on ajatusleikki ja fiktiota.

Iso osa kirjasta keskittyy Raatteentie 62 -taloyhtiön asukkaiden elämäntarinoihin. Kerrostalo puretaan ja sen asukkaat sijoitetaan uusiin asuntoihin elämäntarinoidensa mielekkyyden perusteella. Osa saa hyvän asunnon ja osa joutuu parakeille. Tätä selvitystyötä ja valintaa tekemään rekrytään akateeminen pätkätyöläinen, kolmekymppinen psykologi, Ilona Kuusilehto. Taloyhtiössä asuu monenkirjavaa väkeä, ja kukin vuorollaan kertoo tarinansa lomakkeelle.

Lomakemuotoinen kerronta on kiinnostava ja omaperäinen valinta Hotakaiselta, joskin kärsimätön lukija voisi toivoa, että kerrostalossa olisi edes yksi kerros vähemmän. Näitä lomakkeita kun tuntuu olevan puolet kirjasta. Tarina kulkee lomakkeiden rivien välissä.

Tarinassa myös eläimet ja fiktiiviset hahmot, kuten Muumipeikko, saavat roolin ja äänen. Tarinassa esiintyvä presidentti on myös kiinnostava hahmo. Hän menettää uransa yhden kohtalokkaan puheen seurauksena. Saa ajattelemaan nykyisen poliittisen kulttuurin armottomuutta: ura ja uskottavuus voi pahimmillaan olla kerrasta poikki.

Tarina on kiinnostava teos. Hotakaisen kieli on hyvää ja osuvaa. Kirjassa ei ole selkeää yksittäistä juonta, vaan monta toisistaan hieman erillistä, mutta silti yhteistä kokonaisuutta rakentavaa kertomusta.

Lue Hotakaisen Tarina, jos haluat hetkeksi uppoutua vaihtoehtoiseen ja ajatuksia nostattavaan tulevaisuuden maailmaan – ja saada kiksit osuvista ja nokkelista ilmaisuista. Kirja toimii myös hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka epäreiluksi elämä kaupunkialueella käy uusille asukkaille, jos harjoitetaan kehnoa asuntopolitiikkaa ja liian niukkaa asuntotuotantoa.

Tarina | Siltala

Kari Hotakainen: Tarina
Siltala 2020
268s

Jatka keskustelua:

Pääomaisen talouspolitiikan lyhyt oppimäärä

Teksti: Pääomainen

Alla on esitelty kolme klassikkoteosta, joita jokaisen taloustietelijän tulee väittää lukeneensa. Muiden prioriteettien, kuten Netflixin katselun ja TikTokin päivittämisen keskellä perinteiseen kirjallisuuteen on vaikeaa ehtiä uppoutumaan. Sen vuoksi Pääomainen on tiivistänyt tärkeimpien talouspoliittisten opusten viisaudet helppoon ja nopeaan muotoon.

Pääoma 2000-luvulla, Thomas Piketty:

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut jälleenrakennus oli viimeinen ajanjakso, jolloin työn tuottavuus oli suurempaa kuin pääoman. Nykyään ainoa pääoman tuottavuuden ylittävä asia ovat suuret keskittymät pääomaa. Arvopapereiden tuottaessa ahkerammin voittoa kuin työläisten, voidaan olettaa että yhteiskunta palaa lopulta 1700-luvun tyyliseen aristokratiaan. Pikettyn mukaan ilman varallisuuden raskasta verottamista, pian ainoa tapa rikastua on mennä naimisiin rikkaan perhetuttavan kanssa. Huolellisesti rakennetuista aikasarjoista tunnetun ekonomistin oletus tästä kehityskulusta nojaa, kuten kaikki laadukas taloustiede – 1800-luvun kaunokirjalliselle kerronnalle.

Työllisyys, korko ja raha, John Maynard Keynes:

Aikanaan makroteorian mullistanut teos on taloustieteeltään jo vanhentunut: bensaa kaipaavan polttomoottorin sijaan kansantalous on sekamelska, jossa syy-seuraussuhteet löytyvät todennäköisimmin vahingossa. Kirjan teoriat ovat kuitenkin hyödyllisiä makrotalouden käsittämiseen ja niihin tutustuminen synnyttää monille opiskelijoille virheellisen itsevarmuuden taloustiedettä kohtaan heti fuksikeväänä.

Kaikesta huolimatta sen Keynesin perintö sisältää tärkeän opetuksen jokaiselle ekonomistille. Pitkällä aikavälillä teorioiden ei tarvitse päteä, kunhan niiden opit miellyttävät poliitikkoja!

Kansojen varallisuus, Adam Smith

Kansojen varallisuuden nerokkuus piilee siinä, että laajan teoksen voi väittää sisältävän lähes mitä tahansa. Tullit, uskonto, koulutus, moraali ja epäarvoisuus ovat kaikki monipuolisesti edustettuina. Kun otetaan huomioon, kuinka vähän markkinat ja ”näkymätön käsi” kirjassa lopulta esiintyvät, on yllättävää että sen pohjalta syntyi vain yksi tieteenhaara.

Etenkin suomennettu versio erottuu hyvin kirjahyllyssä. Pääomainen suosittelee asettelemaan sen hyvin esille zoom-keskusteluiden taustalle, kun haluaa ottaa intellektuaalisen yliotteen muista osallistujista. On epäselvää, onko kukaan muu kuin teoksen suomentaja koskaan lukenut koko teosta, mikä helpottaa sen viisauksiin vetoamista tarvittaessa.

Jatka keskustelua:

Kirja-arvostelu: Kun maailma järkkyi

Teksti: Mikko Vanhala

Amerikkalaisen Ayn Randin magnum opus, jo vuonna 1957 julkaistu Atlas Shrugged (suom. Kun maailma järkkyi, Minerva-kustannus, 2017) tunnustetaan edelleen yhdeksi maailmankirjallisuuden merkittävimmistä teoksista. Yhdysvalloissa kirja nimettiin vuonna 1991 tehdyssä kyselyssä toiseksi merkittävimmäksi kirjaksi heti Raamatun jälkeen, ja Suomessa liikemies Björn Wahlroos nimesi Ayn Randin yhdeksi kolmesta itseensä eniten vaikuttaneesta ajattelijasta. Melkoiset ansiot: Kapitaali selvitti, onko kirja todella maineensa veroinen.

Kun maailma järkkyi on pohjimmiltaan vapauden ja amerikkalaisen unelman ylistys. Se on dystopia, joka kuvailee mitä tapahtuisi, jos asiat, joita olemme tottuneet pitämään itsestään selvinä, eivät olisikaan enää varmoja. Entä jos aurinko ei nousisikaan aamulla? Entä jos omistusoikeuksia ei enää olisi? Entä jos omalla työllään ei voisi enää rikastua?

Kaikki alkaa, kun eräänä päivänä Yhdysvalloissa, viimeisessä vapauden tyyssijassa, aletaan säätämään lakeja, joilla rajoitetaan yritysten voittoja ja liiketoiminnan vapautta. Rautatieimperiumi Taggart Transcontinentalin perijätär Dagny Taggart ja teräskeisari Henry ”Hank” Rearden kuuluvat niihin harvoihin, jotka uskaltavat asettua yhteiskuntaa vastaan ja taistella torjuakseen nämä kavalat hyökkäykset vapaata liiketoimintaa vastaan. Vähitellen
lainsäädäntö muuttuu tiukemmaksi ja tiukemmaksi, kohti poliisivaltiota, jossa omistusoikeuksia ja patentteja ei enää ole: on helppo arvata, että kannustimet uuden teknologian kehittämiselle tai jopa minkään vastuun ottamiselle ovat vähäiset, kun oman työnsä hedelmiä ei enää pääse keräämään. Ihmiset alkavat jopa kilpailla siitä, kuka tekee työnsä huonoiten, sillä ne, jotka yrittävät toimia tavalliseen tapaansa, pakotetaan raatamaan ylitöissä. Harjoittelijan kuuluisi saada samaa palkkaa kuin toimitusjohtajan – ei siksi että hän ansaitsisi sen, vaan siksi että hän tarvitsee sitä; ostoja ei enää saa tehdä yrityksiltä, jotka tuottavat parhaan tuotteen matalimpaan hintaan, vaan niiltä, jotka tarvitsevat tilauksia. Dollarin merkin alle yhdistyvät kapitalistit yrittävät saada sosialistit ymmärtämään lyhytnäköisyytensä maailman ajautuessa
romahduksen partaalle.

Randin maailma on melko mustavalkoinen. Sosialismi nähdään puhtaasti pahana asiana, käärmeenä, jonka tarkoitus on riistää ansiot niiltä, jotka ovat omalla ahkeralla työllään ne ansainneet. Kapitalistit puolestaan nähdään pelastajina, joiden väsymätön kamppailu voi estää katastrofin. Rand menee argumenteissaan jopa
niinkin pitkälle, että puhuu kaikkea julkista interventiota vastaan: markkinoiden tulisi olla täysin vapaat, vailla mitään sääntelyä. Vastaavasti yrityksiä ei tulisi verottaa, eikä julkisia palveluita tarjota. Myöskään mitään muita veroja ei olisi: Randin mielestä valtion rahoituksen pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen. Kyseessä olisi yövartijavaltio, jonka tehtävä olisi yksinomaan vapauden ja omistusoikeuden suojeleminen.

”—[N]äiden saalistajien uskontunnustus on saanut teidät pitämään suurinta saavutustanne merkkinä häpeästä, vaurauttanne syyllisyytenä, suurimpia miehiänne, teollisuudenharjoittajia, roistoina ja upeita tehtaitanne lihastyön tuotteena ja ominaisuutena, ruoskalla pakotettujen orjien työnä samaan tapaan kuin Egyptin pyramidit. Roiston, joka väittää, että hän ei näe eroa dollarin ja ruoskan voiman välillä, tulisi oppia ero omin voimin – ja luullakseni hän tuleekin oppimaan.”

Kun maailma järkkyi on ajatuksia herättävä kirja. Filosofiset pohdinnat on upotettu toiminnan ja dialogin sekaan, josta ne nostavat päätään yllättävilläkin hetkillä. Kirjan kuuluisin osa lienee sivulta 1306 alkava pitkä filosofinen radiopuhe. On jopa sanottu että koko muu kirja on vain taustaa tälle puheelle – ja se on hyvin
sanottu. Tässä puheessa Rand selventää objektivismiksi kutsuttua filosofiaansa. Objektivismin kantava ajatus on, että kaiken toiminnan tulisi olla rationaalista ja järkeen perustuvaa. Tunteille ei tulisi antaa sijaa päätöksenteossa. Ihmisen korkein tavoite tulisi olla oman onnellisuuden ja hyvinvoinnin maksimointi. Kaikella olemassaololla on oltava syy, ja tietoisuus tuo mukanaan velvollisuuden tehdä itse omat päätökset.

Rand lopetti kaunokirjallisen uransa kirjan ilmestymisen jälkeen ja omistautui kokonaan objektivismin jatkokehittelylle. Olen samaa mieltä siinä, että yhteiskunnallisen päätöksenteon tulisi perustua järkeen ja tieteeseen, mutta myös pehmeillä arvoilla tulisi olla paikkansa.

Kirja on todella pitkä, 1521-sivuinen. Pitkäveteiseksi se ei kuitenkaan ehdi käydä. Uskaltaisin jopa sanoa, että kirjasta olisi vaikea leikata pois yhtäkään kohtausta sisällön kärsimättä. Tapahtumia on paljon, ja niillä on syynsä ja seurauksensa. Vaikka kirjan loppuratkaisu onkin helppo arvata jo noin tuhannen sivun
kohdalla, säilyy mielenkiinto silti loppuun asti. Se ei ehkä kuulu niihin kirjoihin, joita ei yksinkertaisesti voi laskea käsistään, mutta sen pariin palaa kuitenkin uudelleen ja uudelleen.

Kirja on herättänyt lukijoissa monenlaisia hyvin vastakkaisiakin tunteita. Goodreads-arvosteluita lukiessa voisi melkeinpä todeta joka toisen lukijan antaneen yhden tähden ja joka toisen täydet viisi. Teos nähdään usein poliittisena manifestina, mutta suosittelen sen lukemista ennakkoluulottomasti kaunokirjallisena teoksena, josta voi sitten vetää itse omat johtopäätöksensä.

Vaikka kirjan ideologiasta voi olla mitä mieltä tahansa, Kun maailma järkkyi on ehdottomasti kirja, joka kannattaa lukea, tai vähintäänkin tuntea.

Jatka keskustelua:

Kirja-arvostelu: Juhana Torkki – Plutarkhos. Mielen tyyneydestä

Kirja-arvostelu | Teksti: Lauri Ala-Mursula

Facebookin ja Googlen algoritmit tiesivät tarjota minulle jotain, mitä en vielä tiennyt tarvitsevani. Juhana Torkin aiempaa kirjallisuutta lukeneena sain uutissyötteisiini alituiseen mainoksia Torkin kirjasta Plutarkhos. Mielen tyyneydestä. (Otava, 2020) ja pian huomasin käveleväni tyynesti kaupasta pois, kirja kädessäni.

Juhana Torkki on kirjailija ja puhetaidon kouluttaja, jonka moni tuntee teoksista Puhevalta, Neuvotteluvalta ja Tarinan valta. Koulutukseltaan hän on teologian tohtori. Korkeat myyntiluvut, Otavan kirjasäätiön tietokirjapalkinto ja ystäväpiirin runsaat kehut Torkin edellisestä kirjasta Seneca. Elämän lyhyydestä (Otava) tukivat ostopäätöstäni.

Plutarkhos oli kreikkalainen keskiplatonista koulukuntaa edustanut filosofi, joka eli vuosina 46 – 119 jaa. Filosofiajargonilla kuvattuna hän yhdisti ajattelussaan platonismia, stoalaisuutta ja peripateettista koulukuntaa. Filosofiaa harrastamattomalle kirja näyttäytyy argumentointina tiedon rauhallisen vastaanottamisen ja käsittelyn puolesta. Tekninen ja monimutkaisia termejä vilisevä filosofiajargoni etukäteen hieman pelotti, mutta turhaan. Kirja oli helppolukuinen etukannesta takakanteen.

Maailman ollessa jälleen kerran kriisissä, tällä kertaa epidemiologisista syistä, on hyvä ajatus sukeltaa syvälle historian havinoihin. Niin taloustieteilijät tekevät: kriisin iskiessä etsitään historiallisia vertailukohtia syy-seuraussuhteiden ymmärtämiseksi ja hyödynnetään aiempia havaintoja vallitsevan tilanteen mallintamiseen. Tämä toimintamalli ei toki rajoitu pelkästään taloustieteilijöihin, sillä esimerkiksi Google Trends -palvelun mukaan vuoden 2020 tammikuun toisen ja maaliskuun kolmannen viikon välillä espanjantautiin liityvät Google-haut satakertaistuvat maailmanlaajuisesti. Miksiköhän?

Maailma on siis aiemminkin mullistunut lukuisia kertoja. Siksi sukellus mielen tyyneyden pohdintaan voisi jälleen olla hyväksi: kuinka ihmiset ovat aiemmin saavuttaneet mielenrauhan rauhattomassa maailmassa? Mitä voisi oppia historiasta? Tätä pohdin kirjaan tarttuessani.

Torkki on tutkinut Plutarkhoksen tuotantoa ja päätynyt suomentamaan kirjaan neljä kirjettä välikommentein höystettynä. Ensimmäinen kirjeistä on osoitettu mielenrauhaa havittelevalle roomalaiselle senaattorille. Toinen kirje sisältää kahden Plutarkhoksen ystävän keskustelua vihan hallinnasta. Kolmas kirje on Plutarkhoksen kirjoitus pahansuovasta uteliaisuudesta. Neljännen hän on kirjoittanut lohdutuskirjeeksi omalle vaimolleen heidän kaksivuotiaan lapsensa kuoltua.

Kirjeet käsittelevät mielen tyyneyttä monipuolisilla, nykypäiväänkin sovellettavilla esimerkeillä. Esimerkiksi Plutarkhoksen kritisoimaa pahansuopaa uteliaisuutta sekä turhanpäiväisen tiedon keräämistä ja mahdollisesti levittämistä toisista ihmisistä esiintyi tuolloin ja esiintyy edelleen. Jos Plutarkhoksen tuttavat juoruilivat torilla paikallisen julkimon sadan dinaarin velasta, niin tänä päivänä luetaan Seiskasta tosi-tv-tähden sadan tuhannen euron ulosottovelasta ja jaetaan linkkiä uutisesta kavereille. Plutarkhos argumentoi lähes kaksi tuhatta vuotta sitten, että tällainen toiminta on pikemminkin haitallista kuin hyödyllistä ja kuinka siihen menee turhaan aikaa ja vaivaa. Asiat eivät ole tämän suhteen muuttuneet, nykyihminen nauttii vain entistä laajemmasta vastaavien virikkeiden tarjonnasta.

Kirja on mukaansatempaava. Torkki on kääntänyt tekstit huolellisesti ja Plutarkhos käyttää kuvainnollista, kaunista kieltä. Kirja täyttää sen, mitä otsikko lupaa, eli antaa neuvoja itsehillintään ja historiallista perspektiiviä. Ei siis mikään tyhjänpäiväinen self-help-kirja! Kirjan kuvaamat ihanteet kantavat nyky-yhteiskuntaan asti: ihmisen olisi hyvä tavoitella rauhallisuutta, harkitsevuutta ja lempeyttä, ja ihanne saavutetaan itsehillinnällä.

Voin suositella kirjaa monenlaisille lukijoille. Teos kuvaa antiikin aikojen elämäntapaa ansiokkaasti. Historiasta kiinnostunut löytää siitä aikakauden tärkeitä hallitsijoita, runoja sekä näytelmiä. Antiikin arkielämän iloissa ja suruissa näkyy paljon yhtäläisyyksiä tähän päivään. Ihminen ei näytä paljon muuttuvan, ei yhteiskunnan kehittyessäkään.

Oppikirjaa Plutarkhoksen ajattelusta ja tuotannosta etsivälle en kirjaa suosittele. Ensisijaisesti kirjan parissa viihtyy lukija, jota kiinnostaa tyyneys maailman kohtaamisessa iloineen ja suruineen. Eli angloamerikkalaisesti ilmaistuna lukija, jota kiinnostaa elämän sitruunoiden sitruunasoodaksi muuttaminen, tyynesti ja rauhallisesti.

Kuva: https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=26748570 (CC BY-SA 3.0)

Jatka keskustelua:

Arvostelu: Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Arvostelu | Teksti: Tom-Henrik Sirviö

Kolmesti kuopattu on virkistävä kuvaus Kekkosen varhaisista vuosista, jolloin hänen asemansa kansallisen tason poliitikkona oli vielä epävarma.

Professori Juhani Suomi on tunnettu presidentti Urho Kekkosen elämänkertojen kirjoittajana ja paljon muuta Kekkoseen liittyvää kirjallisuutta julkaisseena. Tänä vuonna Vastapainon kustantamana julkaistu Kolmasti kuopattu – Urho Kekkosen poliittiset taisteluvuodet 1944–1956 kuvaa nimensä mukaisesti Kekkosen taivalta sotien päättymisestä aina presidentiksi nousuun saakka. Suomen mukaan kirjan erityisenä tarkoituksena on tehdä näkyväksi Kekkosen epävarma asema politiikassa sotien jälkeisenä aikana. Vaikka Kekkonen on myöhemmin tullut tunnetuksi voimakkaana poliitikkona, ei hänen nousunsa tasavallan presidentiksi ollut itsestään selvä.

Kuvatessaan Kekkoseen kohdistuneita kampitusyrityksiä kirja onnistuu tavoitteessaan. Kirja lähtee liikkeelle 1940-luvun puolenvälin ilmapiiristä, jossa rauhanoppositioon sodan loppupuolella kuulunut Kekkonen kohtasi paljon poliittista vastustusta. Vaikka Kekkonen palasi oikeusministeriksi politiikan eturiviin noin viiden vuoden tauon jälkeen loppusyksystä 1944, kohtasi hän jatkuvaa vastustusta. Mannerheim ei välittänyt Kekkosen tyylistä ja jopa omat puoluetoverit Maalaisliitossa suhtautuivat Kekkoseen kriittisesti.

Laajempi kriittisyys ei tainnut päättyä vielä 1956 Kekkosen tultua valituksi tasavallan presidentiksi. Suomen mukaan valitsijamiesvaalin tulosten selvittyä nähtiin muun muassa kasvoihin sylkemistä Kekkosen äänestämisestä epäilltyjä kohtaan ja opiskelijoita, jotka seuraavana päivänä saapuivat luennolle suruvaatteissa. Vaalit olivat helmikuun puolivälissä ja niiden jälkeisenä aamuna SAK ilmoitti yleislakon alkavan maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Ei siis helpoin tapa aloittaa virkakautta.

Oikeusministeri Kekkonen puhumassa Messuhallissa (nyk. Töölön kisahalli) vuonna 1946. Helsingin kaupunginmuseo / Väinö Kannisto

Käänteet tapahtumissa ja poliittisissa suhdanteissa ovat hengästyttävää luettavaa, mutta niiden lisäksi kirja sisältää kiinnostavia huomioita ajan hengestä ja poliittisesta kulttuurista 1900-luvun puolivälin Suomessa. Nykyäänkin tunnettu strategia heikentää toisen arvovaltaa leimaamalla hänet kommunistiksi oli voimissaan myös 1940-luvulla ja Kekkonen joutui laajamittaisesti sen kohteeksi. Toisaalta nykyään leimaamisvälineenä käytetty pelko Suomen muuttumisesta Kekkoslovakiaksi oli käytössä jo ennen Kekkosen valintaa tasavallan presidentiksi.

Kirja valottaa kiinnostavasti myös Kekkosen ja kokoomuksen heikkoja välejä. Oikeistopiireissä oltiin erityisen innokkaita syyttämään Kekkosta niin diktatuuripyrkimyksistä kuin liiallisesta yhteistyöstä kommunistien kanssa, mutta kokoomuksen ja Kekkosen heikot välit juontavat Suomen mukaan syvemmälle. Hän näkee vuoden 1949 tapahtumat suhteiden heikentymisen alkuna. Silloin Kekkonen tavoitteli porvarillista hallitusyhteistyötä, mutta Kokoomus esti omalla toiminnallaan Karl-August Fagerholmin hallituksen kaatumisen. Kekkonen tulkitsi tämän niin, ettei eduskunnan silloisella porvarienemmistöllä ollut enää merkitystä.

Vaikka Suomen poliittisen historian tuntemus on Suomella hallussa, voisi taloushistoriallisiin tietoihin viittaaminen välillä olla täsmällisempää. Suomi esimerkiksi laittaa suomalaisen valtionyhtiöpolitiikan Kekkosen ideoimaksi. Suomen mukaan Kekkosen kirja Onko Suomella malttia vaurastua? oli tärkeä etappi suomalaisen valtionyhtiöpolitiikan varrella. Vaikka kirjan ja Kekkosen aktiivisen politiikan merkitystä ei kannata väheksyä, antaa Suomen kirja suomalaisesta valtionyhtiöpolitiikasta hieman harhaanjohtavan kuvan.

Professori Markku Kuisma on käsitellyt valtionyhtiöitä teoksessaan Valtion yhtiöt – nousu ja tuho (Siltala, 2016). Hänen mukaansa ensimmäinen valtionyhtiö syntyi senaatin ostettua enemmistön nykyisen Stora Enson edeltäjästä Ab W. Gutzeit & Co -nimisestä yrityksestä vuonna 1918. Jo seuraavana vuonna eduskunta hyväksyi Veitsiluodon sahan, josta siitäkin tuli myöhemmin osa nykyistä Stora Ensoa. Vuosisadan alkupuolen valtionyhtiöitä riittää: Kemira, Imatran Voima ja Outokumpu muutamia mainitakseni. Voisikin sanoa, että Kekkosen teollistamispyrkimyksillä oli tätä kautta hyvä pohja.

Jatka keskustelua: