Aihearkisto: KULTTUURI

Kapitaalin urheilutoimituksen kommentit kuluneesta viikosta

Teksti: Pääomainen

Kapitaalin toimitus on jälleen kerran kokoontunut puimaan Tokion 2021 2020 olympialaisten toista viikkoa monipuolisista, mutta asiantuntevista näkökulmista.

Toimittaja: ”Studiossa tänään erityiskyberkiusaaja Arto Bryggare, iltalehden kommenttipalstojen nimimerkki ”TavanKansalainen_67″ ja yleisasiantuntija Pääomainen.” 

”Mitkä ovat päällimmäiset fiilikset tästä viikosta?”

Bryggare: ”No tosiaan näiltä meidän kisaturisteilta aivan valtava mahalasku. Vaikka yritin heidän potentiaaliaan mollata jo ennen kisojen alkua, niin silti aivan mahdoton pettymys. Monet ovat olleet sitä mieltä, että meidän entisten tähtien ja esikuvien kannattaisi olla kannustavia tai vähintään rakentavia nuoria urheilijoita kohtaa. Olen tästä täysin eri mieltä. Vain kohdistamalla aggressiivisen painostava median katse heidän jokaista suoritustaan ja sanaansa kohtaan, voidaan luoda todellinen pelon ilmapiiri ja pakottava tarve onnistua.”

Tavan kansalainen:  ”On kyllä vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan seuraisi jotain voimistelua, kun voi katsoa lätkää. Tästä huolimatta olen kyllä muistanut kommentoida lehtien kommenttipalstoilla miten laiskoja ja ammattitaidottomia urheilijamme nykyään ovat. Eihän ne tee siellä kisoissa mitään muuta kuin sometta ja kuvaa jotain TikTok-videoita.”

”Samaan aikaan on ollut aika vaikeaa käsittää, miksi maat joilla on moninkertainen väestömäärä ja sitä vastaavat budjetit kesäurheilulle, ottavat kaikki mitalit.”

Pääomainen: ”Ai vieläkö ne kisat jatkuu. Itse olen keskittynyt tuohon kryptosalkun seuraamiseen. Minulla olisi on erittäin hyvä tunne tästä uudesta meemikolikosta, niin mitäs jos kaikki porukalla laitettaisiin lomarahat siihen?”

Toimittaja: ”Jospa jätetään ne sijoitusvinkit taas jälkilähetykseen, miten sitten kommentoisitte suomalaisten urheilijoiden suorituksia?”

Bryggare: ”Voisin jatkaa tuohon edelliseen puheenvuorooni, että vain mitaleilla ja huippumenestyksellä on merkitystä. Itse olisin juossut kovempaa, loikannut pidemmälle ja varmaan kiekonkin kiskaissut, jos en finaaliin, niin ainakin tyylikkäämmin kuin kukaan muu. Ja jos en jossain olisi aivan maailman paras, en kisoihin tietenkään lähtisi, vaikka äärimmäisen vaativat valintarajat olisin ylittänyt.” 

Pääomainen: ”Kuten varmasti moni muukin, olen enimmäkseen urheilijoita seuratessaan miettinyt itseäni ja fantasioinut kuinka pesisin muut kisaajat mennen tullen.”

”Mistä sainkin idean soveltaa monimutkaisia data-analyysin työkaluja ja selvitin lajin, joissa uskon pärjääväni parhaiten – maantiepyöräily. Vaikuttaa siltä, että lajin voittaa suhteellisen helposti ajamalla radan läpi 41km/h vauhtia 244 kilometrin matkan, nousten samalla hieman vajaat viisi kilometriä. Erityisesti lajin suoraviivaisuus viehättää tässä mielessä. Tuskin harjoittelukaan tuollaista varten on niin haastavaa”

Tavan kansalainen:  ”Hei meikäkin mietti aivan samaa. Mulle sopis kyllä toi kivääriammunta. Vain muutaman viikon harjoittelulla sain aikanaan sen pronssisen suoritusmerkin intissä. Lajin huipulle olisi toki matkaa, mutta lahjat on valmiina. Ei siinä tarvisi siirtää laukauksien keskitarkkuutta tarkkuutta kun sen vaivaiset 15cm niin olisi jo lähellä huippua!”

Toimittaja: Jaahas, no mitkä ovat ennusteet tai toiveet loppukisoja varten?

Tavan kansalainen: ”Saispa edes yksi urheilija mitalin, niin minä voin lähteä torille hakemaan delta-variantin.”

Pääomainen: ”Ennustan, että kryptosijoitukseni raketoivat vähintään nelinkertaiseksi ennen kisojen loppua”

Bryggare: ”Ai miten ennustaisin Matti Meikäläisen pärjäävän ensi viikolla maratonissa? En ole häntä pahemmin seurannut, mutta varmaan aivan surkeasti.”

Jatka keskustelua:

Kirja-arvostelussa Kari Hotakaisen Tarina – Kertomus kertomuksista ja siitä, kun asuntopolitiikka menee täysin pieleen

Kirja-arvostelu | Teksti: Eino Haajanen

”Maaseutu on muutettu Virkistysalueeksi, kaikki asuvat Kaupungissa. Ammatit ja työnkuvat ovat muuttuneet tai kadonneet kokonaan, kukaan ei löydä paikkaansa, asiat ovat karanneet käsistä.”

Takakannen teksti maalaa lähtöasetelman, joka on sekä synkkä että yhteiskunnallisesti kiinnostava. Rakennemuutos ja työn murros jylläävät. Yhteiskunta on myllerryksessä.

Kari Hotakaisen uusimmassa romaanissa, Tarinassa, keskiössä ovat nimensä mukaisesti tarinat. Ne vaikuttavat kaikkeen. Niillä lunastetaan paikka parhaissa uusissa asunnoissa – tai jos kerrot huonon tarinan, niin Parakissa tai tyhjässä Kauppakeskuksessa. Supikoiraa yritetään brändätä minkäs muunkaan kuin tykin tarinan avulla, ja uudessa yhteiskunnassa ihmiset aidosti laitetaan arvoasteikkoon elämäntarinoidensa perusteella.

Kuulostaa dystopialta, ja sitä se onkin. Hotakainen onnistuu kuitenkin tulevaisuuskuvauksellaan samalla näpäyttämään tarkasti aikamme ilmiöitä ja kliseitä, kuten esimerkiksi jatkuvaa tarvetta tarinallistaa erilaisia ilmiöitä ja käsitteitä. Yhtymäkohtia on siis nykyisyyteenkin, eikä merkitystasolla liikuta pelkässä hamassa tulevaisuudessa.

Kirja on useissa kohdissa hauska, vaikka onkin samalla synkkien aiheiden äärellä liikkuva satiiri. Osansa nykyilmiöiden kritiikistä saa myös ikuisuusristiriita maaseutuasumisen arvostuksen ja kaupunkilaisuuden välillä. Hotakaisen teksti on kuvailevaa ja herkullista, humorististakin.

Syy kasvaneeseen tarinankerronnan tarpeeseen tulevaisuuden maailmassa tulee rakennemuutoksesta ja rajuista politiikkatoimista. Työt ovat loppuneet tai lopetettu, ja väestö pakkomuutetaan Suuren Muuton aikana Maaseudulta Kaupunkiin. Tarina tuntuu kertovan fiktiivisestä tulevaisuuden Suomesta, vaikka tätä ei suoraan mainitakaan. Muutos kohti kaikkien Kaupunkia on jyrkkä, kun edellytyksiä elämään Maaseudulla ei enää ole, eikä halua niiden ylläpitämiseen. Sähköt ja vedetkin on katkaistu entiseltä Maaseudulta eli nykyiseltä Virkistysalueelta; enää metsän eläimet ovat jäljellä ja pari onnetonta virkistyspalvelua lomaileville kaupunkilaisille.

”Korpeen eloa vaikka väkisin! Niin syvällä poliittisessa kulttuurissamme tarve tähän on. ”

Pieni valtiotieteilijä sisälläni heräsi heti teoksen alkumetreillä: miten ihmeessä näinkin totalitaariseen ratkaisuun on voitu päätyä suomalaisessa politiikassa? Millä hallituskoalitiolla saataisiin näin radikaaleja päätöksiä aikaan? Mitä järkeä?

Kirjassa toki mainitaan, että ”Kaupungin ei enää tarvinnut verorahoin pitää keinotekoisesti pystyssä Maaseutua”, mutta ei kai aluepolitiikka menettäisi merkitystään edes dystooppisessa ja totalitaarisessa Suomessa. Korpeen eloa vaikka väkisin! Niin syvällä poliittisessa kulttuurissamme tarve tähän on.

Kysymyksiä heräsi myös asuntomarkkinoista ja omistusasumisesta: jos uudet asukkaat joutuvat tappelemaan asumisoikeuksista elämäntarinansa perusteella, miten tähän tilanteeseen tosiaankin on päädytty? Kaupungin asunto- ja sosiaalipolitiikka ovat menneet rajusti pieleen, kun kunnollisia asuntoja ei millään riitä tulokkaille. Työn murros on pyyhkäissyt suuren osan toimeentulon kokonaan, ja ihmisiä hätämajoitetaan telttoihin ja parakeille. Hyvin harvan palkka riittää omistusasumiseen, Maaseudulta muuttaneiden keskuudesta ei kenenkään.

Samalla käy epäselväksi, kuinka paljon tosiasiallisia markkinoita Hotakaisen yhteiskunnassa lopulta on. Iso osa roikkuu Kaupungin päätösten armoilla.

Hyvällä Alueella asuvien elämää ja osaa ei juuri ruodita. Miten he ovat asuntonsa haalineet, ja kuinka erilaisessa työelämän todellisuudessa he elävät verrattuna muihin? Varallisuusero on ilmeinen. Se kerrotaan, että Hyvällä Alueella on vain pari Kaupungin vuokra-asuntoa, ja nekin ovat useimmiten varattuna Päättäjille ja heidän sidosryhmilleen.

Eikö yksilön asuinpaikka määräydykään enää lähtökohtaisesti markkinoilla – vai keskitytäänkö kirjassa vain todella vahvasti pelkkään Maaseudulta tulleiden ja huono-osaisten näkökulmaan? Alun kysymys vahvistuu mielessä: miten tähän karuun tilanteeseen on päädytty?

Näihin kysymyksiin ei kovin seikkaperäisiä vastauksia aina saada.

No, näsäviisailut sikseen. Kyseessä on kaunokirjallinen teos.

Kirjan ydin ei tietenkään ole Kaupungin ja Maaseudun analyyttisessa yhteiskunnallisessa tarkastelussa, vaan nimenomaan tarinoissa. Juoni on ajatusleikki ja fiktiota.

Iso osa kirjasta keskittyy Raatteentie 62 -taloyhtiön asukkaiden elämäntarinoihin. Kerrostalo puretaan ja sen asukkaat sijoitetaan uusiin asuntoihin elämäntarinoidensa mielekkyyden perusteella. Osa saa hyvän asunnon ja osa joutuu parakeille. Tätä selvitystyötä ja valintaa tekemään rekrytään akateeminen pätkätyöläinen, kolmekymppinen psykologi, Ilona Kuusilehto. Taloyhtiössä asuu monenkirjavaa väkeä, ja kukin vuorollaan kertoo tarinansa lomakkeelle.

Lomakemuotoinen kerronta on kiinnostava ja omaperäinen valinta Hotakaiselta, joskin kärsimätön lukija voisi toivoa, että kerrostalossa olisi edes yksi kerros vähemmän. Näitä lomakkeita kun tuntuu olevan puolet kirjasta. Tarina kulkee lomakkeiden rivien välissä.

Tarinassa myös eläimet ja fiktiiviset hahmot, kuten Muumipeikko, saavat roolin ja äänen. Tarinassa esiintyvä presidentti on myös kiinnostava hahmo. Hän menettää uransa yhden kohtalokkaan puheen seurauksena. Saa ajattelemaan nykyisen poliittisen kulttuurin armottomuutta: ura ja uskottavuus voi pahimmillaan olla kerrasta poikki.

Tarina on kiinnostava teos. Hotakaisen kieli on hyvää ja osuvaa. Kirjassa ei ole selkeää yksittäistä juonta, vaan monta toisistaan hieman erillistä, mutta silti yhteistä kokonaisuutta rakentavaa kertomusta.

Lue Hotakaisen Tarina, jos haluat hetkeksi uppoutua vaihtoehtoiseen ja ajatuksia nostattavaan tulevaisuuden maailmaan – ja saada kiksit osuvista ja nokkelista ilmaisuista. Kirja toimii myös hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka epäreiluksi elämä kaupunkialueella käy uusille asukkaille, jos harjoitetaan kehnoa asuntopolitiikkaa ja liian niukkaa asuntotuotantoa.

Tarina | Siltala

Kari Hotakainen: Tarina
Siltala 2020
268s

Jatka keskustelua:

Pääomaisen talouspolitiikan lyhyt oppimäärä

Teksti: Pääomainen

Alla on esitelty kolme klassikkoteosta, joita jokaisen taloustietelijän tulee väittää lukeneensa. Muiden prioriteettien, kuten Netflixin katselun ja TikTokin päivittämisen keskellä perinteiseen kirjallisuuteen on vaikeaa ehtiä uppoutumaan. Sen vuoksi Pääomainen on tiivistänyt tärkeimpien talouspoliittisten opusten viisaudet helppoon ja nopeaan muotoon.

Pääoma 2000-luvulla, Thomas Piketty:

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut jälleenrakennus oli viimeinen ajanjakso, jolloin työn tuottavuus oli suurempaa kuin pääoman. Nykyään ainoa pääoman tuottavuuden ylittävä asia ovat suuret keskittymät pääomaa. Arvopapereiden tuottaessa ahkerammin voittoa kuin työläisten, voidaan olettaa että yhteiskunta palaa lopulta 1700-luvun tyyliseen aristokratiaan. Pikettyn mukaan ilman varallisuuden raskasta verottamista, pian ainoa tapa rikastua on mennä naimisiin rikkaan perhetuttavan kanssa. Huolellisesti rakennetuista aikasarjoista tunnetun ekonomistin oletus tästä kehityskulusta nojaa, kuten kaikki laadukas taloustiede – 1800-luvun kaunokirjalliselle kerronnalle.

Työllisyys, korko ja raha, John Maynard Keynes:

Aikanaan makroteorian mullistanut teos on taloustieteeltään jo vanhentunut: bensaa kaipaavan polttomoottorin sijaan kansantalous on sekamelska, jossa syy-seuraussuhteet löytyvät todennäköisimmin vahingossa. Kirjan teoriat ovat kuitenkin hyödyllisiä makrotalouden käsittämiseen ja niihin tutustuminen synnyttää monille opiskelijoille virheellisen itsevarmuuden taloustiedettä kohtaan heti fuksikeväänä.

Kaikesta huolimatta sen Keynesin perintö sisältää tärkeän opetuksen jokaiselle ekonomistille. Pitkällä aikavälillä teorioiden ei tarvitse päteä, kunhan niiden opit miellyttävät poliitikkoja!

Kansojen varallisuus, Adam Smith

Kansojen varallisuuden nerokkuus piilee siinä, että laajan teoksen voi väittää sisältävän lähes mitä tahansa. Tullit, uskonto, koulutus, moraali ja epäarvoisuus ovat kaikki monipuolisesti edustettuina. Kun otetaan huomioon, kuinka vähän markkinat ja ”näkymätön käsi” kirjassa lopulta esiintyvät, on yllättävää että sen pohjalta syntyi vain yksi tieteenhaara.

Etenkin suomennettu versio erottuu hyvin kirjahyllyssä. Pääomainen suosittelee asettelemaan sen hyvin esille zoom-keskusteluiden taustalle, kun haluaa ottaa intellektuaalisen yliotteen muista osallistujista. On epäselvää, onko kukaan muu kuin teoksen suomentaja koskaan lukenut koko teosta, mikä helpottaa sen viisauksiin vetoamista tarvittaessa.

Jatka keskustelua:

Kirja-arvostelu: Kun maailma järkkyi

Teksti: Mikko Vanhala

Amerikkalaisen Ayn Randin magnum opus, jo vuonna 1957 julkaistu Atlas Shrugged (suom. Kun maailma järkkyi, Minerva-kustannus, 2017) tunnustetaan edelleen yhdeksi maailmankirjallisuuden merkittävimmistä teoksista. Yhdysvalloissa kirja nimettiin vuonna 1991 tehdyssä kyselyssä toiseksi merkittävimmäksi kirjaksi heti Raamatun jälkeen, ja Suomessa liikemies Björn Wahlroos nimesi Ayn Randin yhdeksi kolmesta itseensä eniten vaikuttaneesta ajattelijasta. Melkoiset ansiot: Kapitaali selvitti, onko kirja todella maineensa veroinen.

Kun maailma järkkyi on pohjimmiltaan vapauden ja amerikkalaisen unelman ylistys. Se on dystopia, joka kuvailee mitä tapahtuisi, jos asiat, joita olemme tottuneet pitämään itsestään selvinä, eivät olisikaan enää varmoja. Entä jos aurinko ei nousisikaan aamulla? Entä jos omistusoikeuksia ei enää olisi? Entä jos omalla työllään ei voisi enää rikastua?

Kaikki alkaa, kun eräänä päivänä Yhdysvalloissa, viimeisessä vapauden tyyssijassa, aletaan säätämään lakeja, joilla rajoitetaan yritysten voittoja ja liiketoiminnan vapautta. Rautatieimperiumi Taggart Transcontinentalin perijätär Dagny Taggart ja teräskeisari Henry ”Hank” Rearden kuuluvat niihin harvoihin, jotka uskaltavat asettua yhteiskuntaa vastaan ja taistella torjuakseen nämä kavalat hyökkäykset vapaata liiketoimintaa vastaan. Vähitellen
lainsäädäntö muuttuu tiukemmaksi ja tiukemmaksi, kohti poliisivaltiota, jossa omistusoikeuksia ja patentteja ei enää ole: on helppo arvata, että kannustimet uuden teknologian kehittämiselle tai jopa minkään vastuun ottamiselle ovat vähäiset, kun oman työnsä hedelmiä ei enää pääse keräämään. Ihmiset alkavat jopa kilpailla siitä, kuka tekee työnsä huonoiten, sillä ne, jotka yrittävät toimia tavalliseen tapaansa, pakotetaan raatamaan ylitöissä. Harjoittelijan kuuluisi saada samaa palkkaa kuin toimitusjohtajan – ei siksi että hän ansaitsisi sen, vaan siksi että hän tarvitsee sitä; ostoja ei enää saa tehdä yrityksiltä, jotka tuottavat parhaan tuotteen matalimpaan hintaan, vaan niiltä, jotka tarvitsevat tilauksia. Dollarin merkin alle yhdistyvät kapitalistit yrittävät saada sosialistit ymmärtämään lyhytnäköisyytensä maailman ajautuessa
romahduksen partaalle.

Randin maailma on melko mustavalkoinen. Sosialismi nähdään puhtaasti pahana asiana, käärmeenä, jonka tarkoitus on riistää ansiot niiltä, jotka ovat omalla ahkeralla työllään ne ansainneet. Kapitalistit puolestaan nähdään pelastajina, joiden väsymätön kamppailu voi estää katastrofin. Rand menee argumenteissaan jopa
niinkin pitkälle, että puhuu kaikkea julkista interventiota vastaan: markkinoiden tulisi olla täysin vapaat, vailla mitään sääntelyä. Vastaavasti yrityksiä ei tulisi verottaa, eikä julkisia palveluita tarjota. Myöskään mitään muita veroja ei olisi: Randin mielestä valtion rahoituksen pitäisi perustua vapaaehtoisuuteen. Kyseessä olisi yövartijavaltio, jonka tehtävä olisi yksinomaan vapauden ja omistusoikeuden suojeleminen.

”—[N]äiden saalistajien uskontunnustus on saanut teidät pitämään suurinta saavutustanne merkkinä häpeästä, vaurauttanne syyllisyytenä, suurimpia miehiänne, teollisuudenharjoittajia, roistoina ja upeita tehtaitanne lihastyön tuotteena ja ominaisuutena, ruoskalla pakotettujen orjien työnä samaan tapaan kuin Egyptin pyramidit. Roiston, joka väittää, että hän ei näe eroa dollarin ja ruoskan voiman välillä, tulisi oppia ero omin voimin – ja luullakseni hän tuleekin oppimaan.”

Kun maailma järkkyi on ajatuksia herättävä kirja. Filosofiset pohdinnat on upotettu toiminnan ja dialogin sekaan, josta ne nostavat päätään yllättävilläkin hetkillä. Kirjan kuuluisin osa lienee sivulta 1306 alkava pitkä filosofinen radiopuhe. On jopa sanottu että koko muu kirja on vain taustaa tälle puheelle – ja se on hyvin
sanottu. Tässä puheessa Rand selventää objektivismiksi kutsuttua filosofiaansa. Objektivismin kantava ajatus on, että kaiken toiminnan tulisi olla rationaalista ja järkeen perustuvaa. Tunteille ei tulisi antaa sijaa päätöksenteossa. Ihmisen korkein tavoite tulisi olla oman onnellisuuden ja hyvinvoinnin maksimointi. Kaikella olemassaololla on oltava syy, ja tietoisuus tuo mukanaan velvollisuuden tehdä itse omat päätökset.

Rand lopetti kaunokirjallisen uransa kirjan ilmestymisen jälkeen ja omistautui kokonaan objektivismin jatkokehittelylle. Olen samaa mieltä siinä, että yhteiskunnallisen päätöksenteon tulisi perustua järkeen ja tieteeseen, mutta myös pehmeillä arvoilla tulisi olla paikkansa.

Kirja on todella pitkä, 1521-sivuinen. Pitkäveteiseksi se ei kuitenkaan ehdi käydä. Uskaltaisin jopa sanoa, että kirjasta olisi vaikea leikata pois yhtäkään kohtausta sisällön kärsimättä. Tapahtumia on paljon, ja niillä on syynsä ja seurauksensa. Vaikka kirjan loppuratkaisu onkin helppo arvata jo noin tuhannen sivun
kohdalla, säilyy mielenkiinto silti loppuun asti. Se ei ehkä kuulu niihin kirjoihin, joita ei yksinkertaisesti voi laskea käsistään, mutta sen pariin palaa kuitenkin uudelleen ja uudelleen.

Kirja on herättänyt lukijoissa monenlaisia hyvin vastakkaisiakin tunteita. Goodreads-arvosteluita lukiessa voisi melkeinpä todeta joka toisen lukijan antaneen yhden tähden ja joka toisen täydet viisi. Teos nähdään usein poliittisena manifestina, mutta suosittelen sen lukemista ennakkoluulottomasti kaunokirjallisena teoksena, josta voi sitten vetää itse omat johtopäätöksensä.

Vaikka kirjan ideologiasta voi olla mitä mieltä tahansa, Kun maailma järkkyi on ehdottomasti kirja, joka kannattaa lukea, tai vähintäänkin tuntea.

Jatka keskustelua:

Kirja-arvostelu: Juhana Torkki – Plutarkhos. Mielen tyyneydestä

Kirja-arvostelu | Teksti: Lauri Ala-Mursula

Facebookin ja Googlen algoritmit tiesivät tarjota minulle jotain, mitä en vielä tiennyt tarvitsevani. Juhana Torkin aiempaa kirjallisuutta lukeneena sain uutissyötteisiini alituiseen mainoksia Torkin kirjasta Plutarkhos. Mielen tyyneydestä. (Otava, 2020) ja pian huomasin käveleväni tyynesti kaupasta pois, kirja kädessäni.

Juhana Torkki on kirjailija ja puhetaidon kouluttaja, jonka moni tuntee teoksista Puhevalta, Neuvotteluvalta ja Tarinan valta. Koulutukseltaan hän on teologian tohtori. Korkeat myyntiluvut, Otavan kirjasäätiön tietokirjapalkinto ja ystäväpiirin runsaat kehut Torkin edellisestä kirjasta Seneca. Elämän lyhyydestä (Otava) tukivat ostopäätöstäni.

Plutarkhos oli kreikkalainen keskiplatonista koulukuntaa edustanut filosofi, joka eli vuosina 46 – 119 jaa. Filosofiajargonilla kuvattuna hän yhdisti ajattelussaan platonismia, stoalaisuutta ja peripateettista koulukuntaa. Filosofiaa harrastamattomalle kirja näyttäytyy argumentointina tiedon rauhallisen vastaanottamisen ja käsittelyn puolesta. Tekninen ja monimutkaisia termejä vilisevä filosofiajargoni etukäteen hieman pelotti, mutta turhaan. Kirja oli helppolukuinen etukannesta takakanteen.

Maailman ollessa jälleen kerran kriisissä, tällä kertaa epidemiologisista syistä, on hyvä ajatus sukeltaa syvälle historian havinoihin. Niin taloustieteilijät tekevät: kriisin iskiessä etsitään historiallisia vertailukohtia syy-seuraussuhteiden ymmärtämiseksi ja hyödynnetään aiempia havaintoja vallitsevan tilanteen mallintamiseen. Tämä toimintamalli ei toki rajoitu pelkästään taloustieteilijöihin, sillä esimerkiksi Google Trends -palvelun mukaan vuoden 2020 tammikuun toisen ja maaliskuun kolmannen viikon välillä espanjantautiin liityvät Google-haut satakertaistuvat maailmanlaajuisesti. Miksiköhän?

Maailma on siis aiemminkin mullistunut lukuisia kertoja. Siksi sukellus mielen tyyneyden pohdintaan voisi jälleen olla hyväksi: kuinka ihmiset ovat aiemmin saavuttaneet mielenrauhan rauhattomassa maailmassa? Mitä voisi oppia historiasta? Tätä pohdin kirjaan tarttuessani.

Torkki on tutkinut Plutarkhoksen tuotantoa ja päätynyt suomentamaan kirjaan neljä kirjettä välikommentein höystettynä. Ensimmäinen kirjeistä on osoitettu mielenrauhaa havittelevalle roomalaiselle senaattorille. Toinen kirje sisältää kahden Plutarkhoksen ystävän keskustelua vihan hallinnasta. Kolmas kirje on Plutarkhoksen kirjoitus pahansuovasta uteliaisuudesta. Neljännen hän on kirjoittanut lohdutuskirjeeksi omalle vaimolleen heidän kaksivuotiaan lapsensa kuoltua.

Kirjeet käsittelevät mielen tyyneyttä monipuolisilla, nykypäiväänkin sovellettavilla esimerkeillä. Esimerkiksi Plutarkhoksen kritisoimaa pahansuopaa uteliaisuutta sekä turhanpäiväisen tiedon keräämistä ja mahdollisesti levittämistä toisista ihmisistä esiintyi tuolloin ja esiintyy edelleen. Jos Plutarkhoksen tuttavat juoruilivat torilla paikallisen julkimon sadan dinaarin velasta, niin tänä päivänä luetaan Seiskasta tosi-tv-tähden sadan tuhannen euron ulosottovelasta ja jaetaan linkkiä uutisesta kavereille. Plutarkhos argumentoi lähes kaksi tuhatta vuotta sitten, että tällainen toiminta on pikemminkin haitallista kuin hyödyllistä ja kuinka siihen menee turhaan aikaa ja vaivaa. Asiat eivät ole tämän suhteen muuttuneet, nykyihminen nauttii vain entistä laajemmasta vastaavien virikkeiden tarjonnasta.

Kirja on mukaansatempaava. Torkki on kääntänyt tekstit huolellisesti ja Plutarkhos käyttää kuvainnollista, kaunista kieltä. Kirja täyttää sen, mitä otsikko lupaa, eli antaa neuvoja itsehillintään ja historiallista perspektiiviä. Ei siis mikään tyhjänpäiväinen self-help-kirja! Kirjan kuvaamat ihanteet kantavat nyky-yhteiskuntaan asti: ihmisen olisi hyvä tavoitella rauhallisuutta, harkitsevuutta ja lempeyttä, ja ihanne saavutetaan itsehillinnällä.

Voin suositella kirjaa monenlaisille lukijoille. Teos kuvaa antiikin aikojen elämäntapaa ansiokkaasti. Historiasta kiinnostunut löytää siitä aikakauden tärkeitä hallitsijoita, runoja sekä näytelmiä. Antiikin arkielämän iloissa ja suruissa näkyy paljon yhtäläisyyksiä tähän päivään. Ihminen ei näytä paljon muuttuvan, ei yhteiskunnan kehittyessäkään.

Oppikirjaa Plutarkhoksen ajattelusta ja tuotannosta etsivälle en kirjaa suosittele. Ensisijaisesti kirjan parissa viihtyy lukija, jota kiinnostaa tyyneys maailman kohtaamisessa iloineen ja suruineen. Eli angloamerikkalaisesti ilmaistuna lukija, jota kiinnostaa elämän sitruunoiden sitruunasoodaksi muuttaminen, tyynesti ja rauhallisesti.

Kuva: https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=26748570 (CC BY-SA 3.0)

Jatka keskustelua:

Arvostelu: Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Arvostelu | Teksti: Tom-Henrik Sirviö

Kolmesti kuopattu on virkistävä kuvaus Kekkosen varhaisista vuosista, jolloin hänen asemansa kansallisen tason poliitikkona oli vielä epävarma.

Professori Juhani Suomi on tunnettu presidentti Urho Kekkosen elämänkertojen kirjoittajana ja paljon muuta Kekkoseen liittyvää kirjallisuutta julkaisseena. Tänä vuonna Vastapainon kustantamana julkaistu Kolmasti kuopattu – Urho Kekkosen poliittiset taisteluvuodet 1944–1956 kuvaa nimensä mukaisesti Kekkosen taivalta sotien päättymisestä aina presidentiksi nousuun saakka. Suomen mukaan kirjan erityisenä tarkoituksena on tehdä näkyväksi Kekkosen epävarma asema politiikassa sotien jälkeisenä aikana. Vaikka Kekkonen on myöhemmin tullut tunnetuksi voimakkaana poliitikkona, ei hänen nousunsa tasavallan presidentiksi ollut itsestään selvä.

Kuvatessaan Kekkoseen kohdistuneita kampitusyrityksiä kirja onnistuu tavoitteessaan. Kirja lähtee liikkeelle 1940-luvun puolenvälin ilmapiiristä, jossa rauhanoppositioon sodan loppupuolella kuulunut Kekkonen kohtasi paljon poliittista vastustusta. Vaikka Kekkonen palasi oikeusministeriksi politiikan eturiviin noin viiden vuoden tauon jälkeen loppusyksystä 1944, kohtasi hän jatkuvaa vastustusta. Mannerheim ei välittänyt Kekkosen tyylistä ja jopa omat puoluetoverit Maalaisliitossa suhtautuivat Kekkoseen kriittisesti.

Laajempi kriittisyys ei tainnut päättyä vielä 1956 Kekkosen tultua valituksi tasavallan presidentiksi. Suomen mukaan valitsijamiesvaalin tulosten selvittyä nähtiin muun muassa kasvoihin sylkemistä Kekkosen äänestämisestä epäilltyjä kohtaan ja opiskelijoita, jotka seuraavana päivänä saapuivat luennolle suruvaatteissa. Vaalit olivat helmikuun puolivälissä ja niiden jälkeisenä aamuna SAK ilmoitti yleislakon alkavan maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Ei siis helpoin tapa aloittaa virkakautta.

Oikeusministeri Kekkonen puhumassa Messuhallissa (nyk. Töölön kisahalli) vuonna 1946. Helsingin kaupunginmuseo / Väinö Kannisto

Käänteet tapahtumissa ja poliittisissa suhdanteissa ovat hengästyttävää luettavaa, mutta niiden lisäksi kirja sisältää kiinnostavia huomioita ajan hengestä ja poliittisesta kulttuurista 1900-luvun puolivälin Suomessa. Nykyäänkin tunnettu strategia heikentää toisen arvovaltaa leimaamalla hänet kommunistiksi oli voimissaan myös 1940-luvulla ja Kekkonen joutui laajamittaisesti sen kohteeksi. Toisaalta nykyään leimaamisvälineenä käytetty pelko Suomen muuttumisesta Kekkoslovakiaksi oli käytössä jo ennen Kekkosen valintaa tasavallan presidentiksi.

Kirja valottaa kiinnostavasti myös Kekkosen ja kokoomuksen heikkoja välejä. Oikeistopiireissä oltiin erityisen innokkaita syyttämään Kekkosta niin diktatuuripyrkimyksistä kuin liiallisesta yhteistyöstä kommunistien kanssa, mutta kokoomuksen ja Kekkosen heikot välit juontavat Suomen mukaan syvemmälle. Hän näkee vuoden 1949 tapahtumat suhteiden heikentymisen alkuna. Silloin Kekkonen tavoitteli porvarillista hallitusyhteistyötä, mutta Kokoomus esti omalla toiminnallaan Karl-August Fagerholmin hallituksen kaatumisen. Kekkonen tulkitsi tämän niin, ettei eduskunnan silloisella porvarienemmistöllä ollut enää merkitystä.

Vaikka Suomen poliittisen historian tuntemus on Suomella hallussa, voisi taloushistoriallisiin tietoihin viittaaminen välillä olla täsmällisempää. Suomi esimerkiksi laittaa suomalaisen valtionyhtiöpolitiikan Kekkosen ideoimaksi. Suomen mukaan Kekkosen kirja Onko Suomella malttia vaurastua? oli tärkeä etappi suomalaisen valtionyhtiöpolitiikan varrella. Vaikka kirjan ja Kekkosen aktiivisen politiikan merkitystä ei kannata väheksyä, antaa Suomen kirja suomalaisesta valtionyhtiöpolitiikasta hieman harhaanjohtavan kuvan.

Professori Markku Kuisma on käsitellyt valtionyhtiöitä teoksessaan Valtion yhtiöt – nousu ja tuho (Siltala, 2016). Hänen mukaansa ensimmäinen valtionyhtiö syntyi senaatin ostettua enemmistön nykyisen Stora Enson edeltäjästä Ab W. Gutzeit & Co -nimisestä yrityksestä vuonna 1918. Jo seuraavana vuonna eduskunta hyväksyi Veitsiluodon sahan, josta siitäkin tuli myöhemmin osa nykyistä Stora Ensoa. Vuosisadan alkupuolen valtionyhtiöitä riittää: Kemira, Imatran Voima ja Outokumpu muutamia mainitakseni. Voisikin sanoa, että Kekkosen teollistamispyrkimyksillä oli tätä kautta hyvä pohja.

Jatka keskustelua:

Arvostelu: Kilpailun pitkä linja

Arvostelu | Teksti: Tom-Henrik Sirviö

Kirjassa Kilpailu ja sääntely Institutionaalinen näkökulma Suomen taloushistoriaan (Vastapaino 2019) käsitellään kilpailun historiaa pitkän aikavälin näkökulmasta. Taloustieteen näkökulmasta teos on kiinnostava, mutta välillä kiusallinen.

Mika Kallioinen käy kirjassaan läpi kilpailun pitkän linjan yhteiskunnan, yritysten ja osittain kansalaistenkin näkökulmasta. Perinteisesti markkinoista ja kilpailun rajoituksista puhuttaessa tunnutaan hakevan esimerkkejä viime vuosisadalta ja ainakin Yhdysvaltojen kontekstissa myös 1800-luvulla luoduista suuryrityksistä. Kallioinen kuitenkin ulottaa tarkastelunsa aina keskiajalle asti. Huikean pitkä tarkasteluväli luo kirjaan positiivisesti yllättävän kerronnan, sillä varhaisajoista kuulee harvoin puhuttavan kilpailun tai sääntelyn näkökulmasta. Vaikka näitä teemoja tuotaisiin esiin, on pääpaino tuntunut aiemmin olevan toisaalla. 

Toisaalta tarkasteltavan ajanjakson laajuus tarkoittaa, että esimerkiksi 1900-luku käydään suorastaan nopeasti läpi. Tämä on varmasti tarkoituksenmukaista, kun halutaan tarkastella kehityksen pitkää linjaa keskiajalta asti. 1900-luvulla kuitenkin tapahtui markkinoihin, kilpailuun ja valtiosääntelyyn liittyen niin paljon, että ne ansaitsisivat vähintään oman tuoreen kirjansa. Ehkä erityisesti siksi, että viime vuosisadalla ja vähän aiemmin luodut instituutiot vaikuttavat niin voimakkaasti edelleen.

Teos on täynnä kiinnostavia anekdootteja, ja välillä tuntuu, että erityisesti varhaisemmista vuosista puhuttaessa kirjassa esitellään enemmän yksityiskohtia tai sukujen tarinoita kuin varsinaisia talouden rakenteita. Toisaalta talous on siihen aikaan ollut pienempi ja joltain osin yksinkertaisempi, joten toimiva ratkaisu voi hyvinkin olla laajemman talouskehityksen esittely sukujen tarinoiden kautta. Kirja olisi kuitenkin varhaisempien aikojen osalta kaivannut laajempaa kontekstin esiin tuomista. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, miten varhaisemmat rakenteet vaikuttavat tai ovat vaikuttaneet varsinaista kestoaan pitempään.

Shell Ab:n huoltoasema 1930-luvun Töölöntorilla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Aarne Laitinen

Kirjan loppupuolella vertaillaan kartellien toimintaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Siinä missä esimerkiksi Suomessa kartellit olivat viime vuosisadalla erityisesti vientiyritysten ponnistuksia varten, oli Yhdysvalloissa kartellit kotimarkkinoiden haaste. Toki myös Suomessa on muodostettu kotimarkkinayritysten kartelleja.

Yhdysvalloissa kartellien nousuun vastattiin vahvalla kartellitoimintaa sääntelevällä lainsäädännöllä. Jossain vaiheessa kartelli- ja suuryrityslainsäädäntö taisi tosin pehmentyä, sillä nykyään ainakin Twitterin yhdysvaltalaiset ekonomistipiirit tuntuvat käyvän jatkuvaa keskustelua valta-aseman saaneiden suuryritysten voiman rajoittamisesta.

Muutama muukin kohta ansaitsee kiinnostavuudessaan huomiota. Kirjassa esimerkiksi käydään läpi Nesteen perustamisen ja oman jalostamon rakentamisen tarinaa. 1940-luvun lopussa Suomen öljymarkkinat olivat kansainvälisten yhtiöiden hallussa, ja niillä oli osittain takanaan Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian poliittinen vaikutusvalta. Ennen jalostamon rakentamista yhtiöt kertoivatkin lopettavansa toimintansa Suomessa, jos jalostamo rakennetaan, ja vihjailivat myös kauppapoliittisilla vaikutuksilla. Kommervenkkien jälkeen jalostamo kuitenkin rakennettiin eikä mittavia ongelmiakaan tainnut tulla. Tapaus on kiinnostava esimerkki siitä, kuinka yritykset tunkeutuvat politiikan puolelle.

Toisaalta hauska ja ehkä myös vähän huolestuttava anekdootti kertoo karkkimarkkinoiden jakamisesta 1970-luvulla. Makeisteollisuuden silloiset kolme suurinta kilpailijaa – Chymos, Fazer ja Hellas – päätyivät jakamaan makeistuotannon keskenään. Jaossa Chymos sai karamellit (ei kuitenkaan kurkkukaramelleja), Fazer sai täytteettömät suklaalevyt ja marmeladit ja Hellas sai puolestaan täytetyt suklaalevyt, suklaapatukat ja purukumit. Käytännössä kartellin avulla estettiin kilpailu ja soviteltiin markkina siten, että kukin sopimassa ollut yritys sai jotain.

Karl Fazerin makeistehdas Tehtaankadulla Helsingin Punavuoressa vuonna 1955. Nykyään rakennus on käytössä muun muassa mainostoimistojen toimistotiloina. Kuva: Helsingin kauounginmuseo / Constantin Grunberg

Taloustieteen näkökulmasta kirja on toisaalta kiinnostava, mutta toisaalta vähän kiusallinen. Kirjan pitkä näkökulma tuo esiin monia huomioita, jotka herättävät pohtimaan nykyilmiöitä historian kautta. Esimerkiksi Hansaliiton (sen alkuperäisen) toiminta lähinnä kilpailua rajoittavana yhteisönä resonoi kiinnostavasti monien tämä hetken valtioiden ja yhteisöjen toimintaa.

Teoksessa esitetään välillä näkökulmia, jotka eivät välttämättä kestä läpivalaisua. Kirjassa esimerkiksi sanotaan, että suurten teollisuusyritysten syntyvaiheessa oltiin lähellä täydellisen kilpailun tilannetta. Sen jälkeen sanotaan, että pienet toimijat olivat periaatteessa samassa asemassa kuin monopoli. Ilmeisesti yhteys perustellaan sillä, että pienten toimijoiden ei tarvinnut välittää muista toimijoista, koska se he eivät pystyneet vaikuttamaan hintoihin. Monopolille muista välittämättömyys taitaa kuitenkin olla kovin erilaista kuin näille pienille yrityksille.

Kirjan alaotsikko on institutionaalinen näkökulma Suomen taloushistoriaan. Kirja käsitteleekin kiinnostavia instituutioita eli markkinoiden, niillä käytävän kilpailun ja toisaalta valtiosääntelyn kehitystä. Samalla käydään osittain läpi kulloiseenkin ajankohtaan trendikkäiden talousajatteluiden perusteet läpi. Kuitenkin tuntuu, että alaotsikko ei aivan vastaa kirjaa tai vähintäänkin ymmärtää instituutiot suhteellisen kapeasti. Instituutiot ovat nimittäin paljon muutakin kuin kilpailu ja sääntely.

Jatka keskustelua:

Ei pelkkää pöhinää

Kirja-arvostelu
Teksti: Eetu Mänttäri

The Infinite Game, Simon Sinek, Portfolio, 2019

Sain ystävältäni joululahjaksi Simon Sinekin kirjan The Infinite Game, jossa motivaatiopuhujanakin toimiva kirjailija esittää näkemyksensä siitä, miten moderneja suuryrityksiä johdetaan hänen mielestään aivan väärin. Mitä tällainen bisnesmaailman management-löpinä tekee näinkin arvostetun taloustieteellisen julkaisun kansien välissä? Ei hätää, en ole tekemässä Kapitaalista Kauppalehteä! Kirjan konsepti väärin johdetuista yrityksistä ja valtioista perustuu taloustieteilijöille tuttuun peliteoriaan, tai ainakin Sinekin popularisoimaan versioon siitä, ja yritysten pelikenttää tarkasteltaessa päästään jopa talousteorian äärelle.

Myönnettäköön kuitenkin, että suurin osa kirjan sivuista kuluu lukiessa sankaritarinoita visionäärisistä toimitusjohtajista, eikä kyseessä todellakaan ole taloustiedekirja. Huomasin itse kuitenkin keskittyväni Sinekin paikoin esittämiin havaintoihin modernista talousjärjestelmästä.

Tunnustan myös sen, että viimein kirjaan tartuttuani pelkäsin opuksen olevan vain yksi epäonnisen self-help-genren edustaja muiden joukossa (ks. Idiootit ympärilläni). En tosiaan tiennyt kirjasta saati kirjoittajasta juuri mitään, olin ainoastaan nähnyt kyseisen kaverin suositun TED-puheen, jossa käsiteltiin popularisoidun peliteorian kautta menestyviä ja vähemmän menestyviä strategioita mm. sodassa ja bisneksessä. Puhe oli sinänsä ihan mielekästä katseltavaa mutta ei herättänyt minussa suurta intohimoa lukea kokonaista kirjaa aiheesta.

Esipuheen luettuani tein pikaisen Google-haun kirjoittajasta. Sinekin kerrottiin olevan motivaatiopuhuja ja kirjailija, jonka aiemmat teokset vaikuttivat keskittyvän johtamisen dynamiikkaan ja luottamukseen. Siispä valmistauduin pöhinäntäyteiseen lukukokemukseen, jonka kosketuspinta talous- ja yhteiskuntatieteeseen rajoittuisi peliteorian soveltamiseen käytännössä.

Yllätykseni olikin suuri, kun kirjan ensimmäiset luvut luettuani törmäsin kärkevään kritiikkiin modernia kapitalismia kohtaan. Sinekin moitteiden terävin kärki osuu taloustieteilijöille ja tieteenalan opiskelijoille varmasti tuttuun ja osalle rakkaaseenkin kulttihahmoon: Milton Friedmaniin. Sinekin mukaan Friedmanin kapea, yksin osakkeenomistajille arvon tuottamiseen perustuva käsitys yrityksen roolista yhteiskunnassa on syypää modernin ”kvartaalitalouden” haittailmiöihin aina massiivisista henkilöstövähennyksistä osakekurssin vahvistamiseen osakkeiden takaisinostoilla. Näin kirja maalaa kuvaa Friedmanista Adam Smithin kehittämän kauniin, toimivan kapitalismin tuhoajana. Painavia väitöksiä.

Sinekin mielestä yrityksillä tulisikin olla Friedmanin doktriinin sijaan jokin suurempi tavoite, jonka edistämisellä kaikki liiketoiminta perustellaan. Tässä piilee kirjailijan erottelu äärellisen ja äärettömän ajattelun välillä. Päättymättömässä pelissä, kuten bisneksessä, äärelliset strategiat, kuten yksinomaan yrityksen tunnuslukujen tuijottaminen, kulujen armoton juustohöylääminen ja kirjanpitokikkailu lyhyen tähtäimen voiton maksimoimiseksi johtavat väistämättä ongelmiin, kuten pelon ilmapiiriin vallitsemiseen työpaikalla ja työntekijöiden moraalin liudentumiseen. Pidemmän tähtäimen, ideaalisesti rahallisen tuoton tai kasvun tavoittelun ulkopuolisiin arvoihin perustuvilla, strategioilla saadaan kirjailijan mielestä aikaan paljon parempaa jälkeä ympäristön, yhteiskunnan, kuluttajan ja yrityksen itsensäkin kannalta.

Ottamatta kantaa siihen, kuinka paljon Sinekin johtamat yleismaailmalliset päätelmät äärellisistä ja päättymättömistä peleistä pohjautuvat peliteorian varsinaisiin matemaattisiin tuloksiin, on kirjan konsepti varsin viihdyttävä. Täytyy kuitenkin myös muistaa, ettei kirjailija varsinaisesti ole taloustieteilijä, jolloin kovimpiin uusliberalismin ystäviin kuuluvien lukijoiden ilahdukseksi ainakin osa Friedmaniin kohdistuneista toruista voidaan laittaa taloustieteelle tyypillisten yksinkertaistettujen oletuksien liian kirjaimellisen tulkinnan piikkiin. Toisaalta, kuten Sinek mainitsee, oppeja kirjaimellisesti totuutena tulkitseva yhteiskunta on tuomittu toteuttamaan niitä, jolloin mahdollisten haittavaikutusten alkulähteeksi henkilöityy Friedman itse.

Sinekin ajatukset resonoivat hyvin nykyisessä ilmapiirissä. Yhä useamman mielestä kapitalismi ei enää tee sitä, mitä sen pitäisi, mutta järjestelmästä luopuminenkaan ei tunnu olevan vaihtoehto. Kirjailijan esittämien korjausehdotusten toteutuminen riippuu kuitenkin täysin yritysten johtoportaiden hyvästä tahdosta, eikä varsinaisia lainsäädännöllisiä tai poliittisia toimia, kannustimista puhumattakaan, juuri ehdoteta. Kapitalismi halutaan korjata toimitusjohtajien pään sisältä käsin. Tästä syystä kirjasta jääkin helposti jokseenkin muovinen maku suuhun: kapitalismikritiikkiä käärittynä kauniisti toimitusjohtajille tai, kirjailijan ehdottamin termein, Chief Vision Officereille myytävään pakettiin.

Lukija huomaakin helposti kirjan kohderyhmän muodostuvan lähinnä yritysmaailman isoista tekijöistä. Helsingin Sanomissa 12.1.2020 julkaistussa artikkelissa kerrotaan suomalaisesta bisneseliitistä – ja Mikael Jungnerista – koostuvan lukupiirin jäsenten lukevan vuosikymmenen alkajaisiksi juuri tämän kirjan. En kuitenkaan suosittele lukijalle kirjakerhon 1850 euron suuruisen vuosittaisen jäsenmaksun maksamista, sillä keskusteluseuraa kirjan teemojen tiimoilta löytynee valtiotieteellisestä tiedekunnasta riittämiin pienemmilläkin kustannuksilla.

Vaikka teos ajoittain syyllistyy siirappiseen taloustieteen popularisointiin ja bisneskirjoille tyypilliseen kymmenien sivujen mittaiseen rautalangasta vääntämiseen, on se vioistaan ja aavistuksen tekopyhästä pohjavireestään huolimatta ajattelua stimuloiva nide, joka tarkoittaa lähinnä pelkkää hyvää.

Plussat ja miinukset:
+ Viihdyttävä konsepti, joka perustuu taloustieteilijöille tuttuun peliteoriaan
+ Kirja toisinaan yllättää teemoillaan ja saa ajattelemaan
– Kirjassa esitetyt mielipiteet eivät aina tunnu kovin vahvasti perustelluilta
– Bisneskirjoille tyypillinen, sivujen mittainen rautalangasta vääntäminen
– Yrityspöhinä saattaa käydä raskaaksi akateemisimmille valtsikalaisille

Jatka keskustelua:

21 oppituntia yhteiskunnasta, tekoälystä ja nöyryydestä

Kirja-arvostelu
Teksti: Veikko Uusitalo


Yuval Noah Harari, 21 Lessons for the 21st Century, Jonathan Cape 2018 / 21 oppituntia maailman tilasta, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2018

Jos maailman tila ja tapahtumat saavat olosi hämmentyneeksi ja koet niiden olevan aivan liian monimutkaisia ymmärrettäväksi, olet täysin oikeilla jäljillä. Näin kirjoittaa israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari tuoreimmassa teoksessaan 21 oppituntia maailman tilasta.

Harari tunnetaan myös aikaisemmista kirjoistaan Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2014) sekä Homo Deus: Huomisen lyhyt historia (Bazar, 2016), joissa Harari käsittelee ihmiskunnan menneisyyttä ja tulevaisuutta. 21 oppituntia maailman tilasta sen sijaan paneutuu nykyhetken ongelmiin. Se koostuu 21 luvusta, joista jokainen käsittelee yhtä ajankohtaista teemaa, kuten terrorismia tai nationalismia.

Teoksessaan Harari jatkaa aiemmasta tuotannostaan tutulla viihdyttävällä ja helppolukuisella tyylillä. Kyseessä ei ole mikään teorioiden täyttämä oppikirja, vaan Harari käyttää mielenkiintoisia tosielämän esimerkkejä ilmiöitä tarkastellessaan. Parhaimmillaan teos tarjoaa uusia virkistäviä näkökulmia, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen. Esimerkiksi tekoälyn vallankumous ihmisiä vastaan on vanha elokuvistakin tuttu uhkakuva, jonka totuudenmukaisuuden Harari tyrmää teoksessaan. Hän toteaa tekoälyn todellisen uhan olevan paremminkin sen käyttö ihmisten harkitsemattomien tai pahojen tarkoitusperien toteuttamiseen.

Harari tarjoaa monin paikoin virkistävää näkemystä ihmisten käsityskyvyn ja ymmärryksen rajallisuudesta. Hän esimerkiksi toteaa, että tulevaisuudessa tekoäly luultavasti ymmärtää ihmistä paremmin kuin ihminen itse. Harari korostaa tietämättömyyden myöntämisen ja nöyryyden merkitystä, ja kritisoi esimerkiksi oman uskonnon tai valtion pitämistä muita parempana.

Teoksessa näkyvät kirjailijan tausta ja mielipiteet joissain luvuissa enemmän kuin toisissa. Maahanmuuttoa käsittelevässä luvussa Harari ei ota kantaa, mutta uskontoja käsitellessään hän kritisoi monien uskontojen toimintaa ja omistaa uskonnottomuudelle oman kappaleensa. Hararin tieteeseen perustuva maailmankuva näkyy selvästi teoksessa, samoin kuin hänen itämaisista uskonnoista omaksumansa näkemykset – hän esimerkiksi kertoo meditoivansa päivittäin vähintään kaksi tuntia.

Talous ei varsinaisesti ole teoksen pääteemoja, mutta työn muutokselle on omistettu luku, jossa käsitellään varsin tuttuja automatisoinnin ja tekoälyn kehityksen mahdollisia uhkia ja etuja työllisyyteen ja tulevaisuuden työnkuviin liittyen. Uskontoja käsittelevässä luvussaan Harari mainitsee taloustieteen todetessaan, että uskonnot eivät anna vastauksia käytännön kysymyksiin, kuten taloudenpitoon, vaan näissä kysymyksissä ihmiset kääntyvät tieteen pariin. Teoksessa käsitellään ihmisen rationaalisuutta ja sen puutetta, mikä on taloustieteessä tuttu teema. Myös ulkoisvaikutukset mainitaan Hararin pohtiessa, onko ympäristölle haitalliseen yhtiöön sijoittaminen varastamista.

Jotkut teoksen asiat ovat tuttuja jo Hararin Sapiens-teoksesta, ja välillä kirja tuntuu hieman toisteiselta. Esimerkiksi tekoälyn kehitystä ja sen seurauksia käsitellään teoksessa niin monessa kohtaa, että se jo hieman häiritsee. Ei jää epäselväksi, että Harari kokee aiheen tärkeäksi. Herää myös ajatus, onko teoksen aihe liian laaja ollakseen mielekäs – mihinkään aiheeseen ei ehditä erityisemmin syventyä. Toisaalta kirja antaa yleiskäsityksen hyvin monesta aiheesta.

21 oppituntia maailman tilasta ei tarjoa uutta tieteellistä tietoa, mikä ei olekaan sen tarkoitus. Sen sijaan se on viihdyttävä, mielenkiintoinen ja yleissivistävä teos varsin tärkeistä aiheista. Vaikka koko maailmaa ei voi ymmärtää, tämä teos on ainakin askel siihen suuntaan.

Jatka keskustelua:

Terveisiä tulojakauman huipulta

Runsasta kalabaliikkia herättäneessä Huipputuloiset -kirjassa Suomen raharikkaat esimerkiksi ihmettelevät, miksei yliopistoissa tehdä mitään hyödyllistä ja miksi vaaleja järjestetään jatkuvasti.

Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset (Vastapaino, 2019) on kiehtova tutkielma ääririkkaiden maailmaan ja ajatuksiin. Teos sai jo ennen ilmestymistään Helsingin Sanomien artikkelin (HS 1.9.) seurauksena runsaasti huomiota, eikä aivan syyttä. Tutkimuksen sisältö on ajatuksia herättävää ja jopa kylmäävää. 

                      Kvalitatiivisessa tutkimuksessa on haastateltu anonyymisti otosta Suomen rikkaimmasta promillesta (tulojen, ei varallisuuden perusteella mitattuna). Otos sisältää lähinnä omaisuuden perijöitä, ammattiyritysjohtajia ja yrittäjiä. Teoksen lupauksena on paljastaa mitä huipputuloisin promille ajattelee ja miten heidän ajatuksensa vaikuttavat yhteiskuntaan ja politiikkaan. Tätä kirjoittajat toteuttavatkin ansiokkaasti. 

                   On hämmästyttävää, miten avoimesti huipputuloiset kertovat haastatteluissa ajatuksistaan ja mielipiteistään. Perijät kuvaavat asemaansa suvun ikiaikaisten aarteiden vartijoina ja yritysjohtajat hämmästelevät työttömiä paapovan hyvinvointiyhteiskunnan raunioittamaa Suomea. Monetkaan rikkaat eivät pidä itseään etuoikeutettuina, vaan tulojen koetaan kautta linjan olevan kovan työn ansiota. Ajoittain puheenvuoroista paistava täydellinen empatian puute oli ainakin allekirjoittaneelle yllätys. Tarinat ovat paikoin absurdiudessaan huvittavia. 

Toki joukosta löytyy monenlaisia mielipiteitä, ja suuri osa tuntuu osallistuvan mielellään hyvinvointivaltion rahoittamiseen. Osansa joidenkin huipputuloisten kritiikistä saavat myös Elinkeinoelämän Keskusliitto, joka pitäisi korvata Perheyritysten Liitolla, ja poliitikot jotka eivät kansan ja demokratian pelossa uskalla tehdä Suomelle oikeita päätöksiä. Kiehtovasti erityisesti yrittäjiä ei politiikka tunnu samalla tavalla kiinnostavan, ja he pyrkivät vaikuttamaan perinteisten etujärjestöjen ulkopuolella. Monissa puheenvuoroissa valtionhallintoa, yliopistoja ja virkamiehiä pidetään tehottomina ja tehokkaampaa, yritysmäisempää hallintomallia tunnutaan kaivattavan. 

                   Teos herätti ilmestyttyään jonkin verran kritiikkiä, osa paremmin perusteltua kuin osa, ja esimerkiksi sen edustavuutta ja puolueettomuutta epäiltiin. Kvalitatiivisen tutkimuksen arviointiin tietotaitoni eivät oli riittäviä, ja pitäydyn siitä siis tässäkin tekstissä. Teos on kuitenkin vertaisarvioitu ja saanut paljon kehuja eri tahoilta, joten menetelmäpuoli lienee kunnossa. Taloustieteilijän lohduksi teos sisältää myös tilastollista tietoa rikkaimmasta promillesta erilaisten graafien ja taulukoiden muodossa. Teksti on ymmärrettävää ja sujuvaa luettavaa jopa matemaattisiin kaavoihin kangistuneelle taloustieteen opiskelijalle. Kirjoittajien ääni kuuluu teoksessa ja runsaasti pohditaan esimerkiksi kulttuurin ja uskonnon, tietynlaisen protestanttisen suhtautumisen työhön, vaikutusta huipputuloisten asenteisiin.  

                   Taloustiede mainitaan useassa kohdassa esimerkiksi Pääoma 2000-luvulla -teoksestaan tunnetun Pikettyn ajatusten mukaan tuomisen muodossa. Näihin ajatuksiin on esimerkiksi Heikki Pursiainen kohdistanut asiantuntevampaa kritiikkiä Mustread-artikkelissaan. Olen varma, että taloustieteellä on aiheen tutkimukseen runsaasti annettavaa. Itse koin talouden kehityskulkujen analyysin jääneen hieman ohueksi, mutta toisaalta se ei lienekään kirjan koko tarkoitus tai kirjoittajien erityisalaa. Ajatuksia herättelevä teos joka tapauksessa on ja sitä voi suositella kaikille aiheesta vähääkään kiinnostuneille. 

TEKSTI: Ossi Tahvonen


Jatka keskustelua: