Aihearkisto: KULTTUURI

Ei pelkkää pöhinää

Kirja-arvostelu
Teksti: Eetu Mänttäri

The Infinite Game, Simon Sinek, Portfolio, 2019

Sain ystävältäni joululahjaksi Simon Sinekin kirjan The Infinite Game, jossa motivaatiopuhujanakin toimiva kirjailija esittää näkemyksensä siitä, miten moderneja suuryrityksiä johdetaan hänen mielestään aivan väärin. Mitä tällainen bisnesmaailman management-löpinä tekee näinkin arvostetun taloustieteellisen julkaisun kansien välissä? Ei hätää, en ole tekemässä Kapitaalista Kauppalehteä! Kirjan konsepti väärin johdetuista yrityksistä ja valtioista perustuu taloustieteilijöille tuttuun peliteoriaan, tai ainakin Sinekin popularisoimaan versioon siitä, ja yritysten pelikenttää tarkasteltaessa päästään jopa talousteorian äärelle.

Myönnettäköön kuitenkin, että suurin osa kirjan sivuista kuluu lukiessa sankaritarinoita visionäärisistä toimitusjohtajista, eikä kyseessä todellakaan ole taloustiedekirja. Huomasin itse kuitenkin keskittyväni Sinekin paikoin esittämiin havaintoihin modernista talousjärjestelmästä.

Tunnustan myös sen, että viimein kirjaan tartuttuani pelkäsin opuksen olevan vain yksi epäonnisen self-help-genren edustaja muiden joukossa (ks. Idiootit ympärilläni). En tosiaan tiennyt kirjasta saati kirjoittajasta juuri mitään, olin ainoastaan nähnyt kyseisen kaverin suositun TED-puheen, jossa käsiteltiin popularisoidun peliteorian kautta menestyviä ja vähemmän menestyviä strategioita mm. sodassa ja bisneksessä. Puhe oli sinänsä ihan mielekästä katseltavaa mutta ei herättänyt minussa suurta intohimoa lukea kokonaista kirjaa aiheesta.

Esipuheen luettuani tein pikaisen Google-haun kirjoittajasta. Sinekin kerrottiin olevan motivaatiopuhuja ja kirjailija, jonka aiemmat teokset vaikuttivat keskittyvän johtamisen dynamiikkaan ja luottamukseen. Siispä valmistauduin pöhinäntäyteiseen lukukokemukseen, jonka kosketuspinta talous- ja yhteiskuntatieteeseen rajoittuisi peliteorian soveltamiseen käytännössä.

Yllätykseni olikin suuri, kun kirjan ensimmäiset luvut luettuani törmäsin kärkevään kritiikkiin modernia kapitalismia kohtaan. Sinekin moitteiden terävin kärki osuu taloustieteilijöille ja tieteenalan opiskelijoille varmasti tuttuun ja osalle rakkaaseenkin kulttihahmoon: Milton Friedmaniin. Sinekin mukaan Friedmanin kapea, yksin osakkeenomistajille arvon tuottamiseen perustuva käsitys yrityksen roolista yhteiskunnassa on syypää modernin ”kvartaalitalouden” haittailmiöihin aina massiivisista henkilöstövähennyksistä osakekurssin vahvistamiseen osakkeiden takaisinostoilla. Näin kirja maalaa kuvaa Friedmanista Adam Smithin kehittämän kauniin, toimivan kapitalismin tuhoajana. Painavia väitöksiä.

Sinekin mielestä yrityksillä tulisikin olla Friedmanin doktriinin sijaan jokin suurempi tavoite, jonka edistämisellä kaikki liiketoiminta perustellaan. Tässä piilee kirjailijan erottelu äärellisen ja äärettömän ajattelun välillä. Päättymättömässä pelissä, kuten bisneksessä, äärelliset strategiat, kuten yksinomaan yrityksen tunnuslukujen tuijottaminen, kulujen armoton juustohöylääminen ja kirjanpitokikkailu lyhyen tähtäimen voiton maksimoimiseksi johtavat väistämättä ongelmiin, kuten pelon ilmapiiriin vallitsemiseen työpaikalla ja työntekijöiden moraalin liudentumiseen. Pidemmän tähtäimen, ideaalisesti rahallisen tuoton tai kasvun tavoittelun ulkopuolisiin arvoihin perustuvilla, strategioilla saadaan kirjailijan mielestä aikaan paljon parempaa jälkeä ympäristön, yhteiskunnan, kuluttajan ja yrityksen itsensäkin kannalta.

Ottamatta kantaa siihen, kuinka paljon Sinekin johtamat yleismaailmalliset päätelmät äärellisistä ja päättymättömistä peleistä pohjautuvat peliteorian varsinaisiin matemaattisiin tuloksiin, on kirjan konsepti varsin viihdyttävä. Täytyy kuitenkin myös muistaa, ettei kirjailija varsinaisesti ole taloustieteilijä, jolloin kovimpiin uusliberalismin ystäviin kuuluvien lukijoiden ilahdukseksi ainakin osa Friedmaniin kohdistuneista toruista voidaan laittaa taloustieteelle tyypillisten yksinkertaistettujen oletuksien liian kirjaimellisen tulkinnan piikkiin. Toisaalta, kuten Sinek mainitsee, oppeja kirjaimellisesti totuutena tulkitseva yhteiskunta on tuomittu toteuttamaan niitä, jolloin mahdollisten haittavaikutusten alkulähteeksi henkilöityy Friedman itse.

Sinekin ajatukset resonoivat hyvin nykyisessä ilmapiirissä. Yhä useamman mielestä kapitalismi ei enää tee sitä, mitä sen pitäisi, mutta järjestelmästä luopuminenkaan ei tunnu olevan vaihtoehto. Kirjailijan esittämien korjausehdotusten toteutuminen riippuu kuitenkin täysin yritysten johtoportaiden hyvästä tahdosta, eikä varsinaisia lainsäädännöllisiä tai poliittisia toimia, kannustimista puhumattakaan, juuri ehdoteta. Kapitalismi halutaan korjata toimitusjohtajien pään sisältä käsin. Tästä syystä kirjasta jääkin helposti jokseenkin muovinen maku suuhun: kapitalismikritiikkiä käärittynä kauniisti toimitusjohtajille tai, kirjailijan ehdottamin termein, Chief Vision Officereille myytävään pakettiin.

Lukija huomaakin helposti kirjan kohderyhmän muodostuvan lähinnä yritysmaailman isoista tekijöistä. Helsingin Sanomissa 12.1.2020 julkaistussa artikkelissa kerrotaan suomalaisesta bisneseliitistä – ja Mikael Jungnerista – koostuvan lukupiirin jäsenten lukevan vuosikymmenen alkajaisiksi juuri tämän kirjan. En kuitenkaan suosittele lukijalle kirjakerhon 1850 euron suuruisen vuosittaisen jäsenmaksun maksamista, sillä keskusteluseuraa kirjan teemojen tiimoilta löytynee valtiotieteellisestä tiedekunnasta riittämiin pienemmilläkin kustannuksilla.

Vaikka teos ajoittain syyllistyy siirappiseen taloustieteen popularisointiin ja bisneskirjoille tyypilliseen kymmenien sivujen mittaiseen rautalangasta vääntämiseen, on se vioistaan ja aavistuksen tekopyhästä pohjavireestään huolimatta ajattelua stimuloiva nide, joka tarkoittaa lähinnä pelkkää hyvää.

Plussat ja miinukset:
+ Viihdyttävä konsepti, joka perustuu taloustieteilijöille tuttuun peliteoriaan
+ Kirja toisinaan yllättää teemoillaan ja saa ajattelemaan
– Kirjassa esitetyt mielipiteet eivät aina tunnu kovin vahvasti perustelluilta
– Bisneskirjoille tyypillinen, sivujen mittainen rautalangasta vääntäminen
– Yrityspöhinä saattaa käydä raskaaksi akateemisimmille valtsikalaisille

Jatka keskustelua:

21 oppituntia yhteiskunnasta, tekoälystä ja nöyryydestä

Kirja-arvostelu
Teksti: Veikko Uusitalo


Yuval Noah Harari, 21 Lessons for the 21st Century, Jonathan Cape 2018 / 21 oppituntia maailman tilasta, suom. Jaana Iso-Markku, Bazar 2018

Jos maailman tila ja tapahtumat saavat olosi hämmentyneeksi ja koet niiden olevan aivan liian monimutkaisia ymmärrettäväksi, olet täysin oikeilla jäljillä. Näin kirjoittaa israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari tuoreimmassa teoksessaan 21 oppituntia maailman tilasta.

Harari tunnetaan myös aikaisemmista kirjoistaan Sapiens: Ihmisen lyhyt historia (Bazar, 2014) sekä Homo Deus: Huomisen lyhyt historia (Bazar, 2016), joissa Harari käsittelee ihmiskunnan menneisyyttä ja tulevaisuutta. 21 oppituntia maailman tilasta sen sijaan paneutuu nykyhetken ongelmiin. Se koostuu 21 luvusta, joista jokainen käsittelee yhtä ajankohtaista teemaa, kuten terrorismia tai nationalismia.

Teoksessaan Harari jatkaa aiemmasta tuotannostaan tutulla viihdyttävällä ja helppolukuisella tyylillä. Kyseessä ei ole mikään teorioiden täyttämä oppikirja, vaan Harari käyttää mielenkiintoisia tosielämän esimerkkejä ilmiöitä tarkastellessaan. Parhaimmillaan teos tarjoaa uusia virkistäviä näkökulmia, jotka jäävät pitkäksi aikaa mieleen. Esimerkiksi tekoälyn vallankumous ihmisiä vastaan on vanha elokuvistakin tuttu uhkakuva, jonka totuudenmukaisuuden Harari tyrmää teoksessaan. Hän toteaa tekoälyn todellisen uhan olevan paremminkin sen käyttö ihmisten harkitsemattomien tai pahojen tarkoitusperien toteuttamiseen.

Harari tarjoaa monin paikoin virkistävää näkemystä ihmisten käsityskyvyn ja ymmärryksen rajallisuudesta. Hän esimerkiksi toteaa, että tulevaisuudessa tekoäly luultavasti ymmärtää ihmistä paremmin kuin ihminen itse. Harari korostaa tietämättömyyden myöntämisen ja nöyryyden merkitystä, ja kritisoi esimerkiksi oman uskonnon tai valtion pitämistä muita parempana.

Teoksessa näkyvät kirjailijan tausta ja mielipiteet joissain luvuissa enemmän kuin toisissa. Maahanmuuttoa käsittelevässä luvussa Harari ei ota kantaa, mutta uskontoja käsitellessään hän kritisoi monien uskontojen toimintaa ja omistaa uskonnottomuudelle oman kappaleensa. Hararin tieteeseen perustuva maailmankuva näkyy selvästi teoksessa, samoin kuin hänen itämaisista uskonnoista omaksumansa näkemykset – hän esimerkiksi kertoo meditoivansa päivittäin vähintään kaksi tuntia.

Talous ei varsinaisesti ole teoksen pääteemoja, mutta työn muutokselle on omistettu luku, jossa käsitellään varsin tuttuja automatisoinnin ja tekoälyn kehityksen mahdollisia uhkia ja etuja työllisyyteen ja tulevaisuuden työnkuviin liittyen. Uskontoja käsittelevässä luvussaan Harari mainitsee taloustieteen todetessaan, että uskonnot eivät anna vastauksia käytännön kysymyksiin, kuten taloudenpitoon, vaan näissä kysymyksissä ihmiset kääntyvät tieteen pariin. Teoksessa käsitellään ihmisen rationaalisuutta ja sen puutetta, mikä on taloustieteessä tuttu teema. Myös ulkoisvaikutukset mainitaan Hararin pohtiessa, onko ympäristölle haitalliseen yhtiöön sijoittaminen varastamista.

Jotkut teoksen asiat ovat tuttuja jo Hararin Sapiens-teoksesta, ja välillä kirja tuntuu hieman toisteiselta. Esimerkiksi tekoälyn kehitystä ja sen seurauksia käsitellään teoksessa niin monessa kohtaa, että se jo hieman häiritsee. Ei jää epäselväksi, että Harari kokee aiheen tärkeäksi. Herää myös ajatus, onko teoksen aihe liian laaja ollakseen mielekäs – mihinkään aiheeseen ei ehditä erityisemmin syventyä. Toisaalta kirja antaa yleiskäsityksen hyvin monesta aiheesta.

21 oppituntia maailman tilasta ei tarjoa uutta tieteellistä tietoa, mikä ei olekaan sen tarkoitus. Sen sijaan se on viihdyttävä, mielenkiintoinen ja yleissivistävä teos varsin tärkeistä aiheista. Vaikka koko maailmaa ei voi ymmärtää, tämä teos on ainakin askel siihen suuntaan.

Jatka keskustelua:

Terveisiä tulojakauman huipulta

Runsasta kalabaliikkia herättäneessä Huipputuloiset -kirjassa Suomen raharikkaat esimerkiksi ihmettelevät, miksei yliopistoissa tehdä mitään hyödyllistä ja miksi vaaleja järjestetään jatkuvasti.

Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset (Vastapaino, 2019) on kiehtova tutkielma ääririkkaiden maailmaan ja ajatuksiin. Teos sai jo ennen ilmestymistään Helsingin Sanomien artikkelin (HS 1.9.) seurauksena runsaasti huomiota, eikä aivan syyttä. Tutkimuksen sisältö on ajatuksia herättävää ja jopa kylmäävää. 

                      Kvalitatiivisessa tutkimuksessa on haastateltu anonyymisti otosta Suomen rikkaimmasta promillesta (tulojen, ei varallisuuden perusteella mitattuna). Otos sisältää lähinnä omaisuuden perijöitä, ammattiyritysjohtajia ja yrittäjiä. Teoksen lupauksena on paljastaa mitä huipputuloisin promille ajattelee ja miten heidän ajatuksensa vaikuttavat yhteiskuntaan ja politiikkaan. Tätä kirjoittajat toteuttavatkin ansiokkaasti. 

                   On hämmästyttävää, miten avoimesti huipputuloiset kertovat haastatteluissa ajatuksistaan ja mielipiteistään. Perijät kuvaavat asemaansa suvun ikiaikaisten aarteiden vartijoina ja yritysjohtajat hämmästelevät työttömiä paapovan hyvinvointiyhteiskunnan raunioittamaa Suomea. Monetkaan rikkaat eivät pidä itseään etuoikeutettuina, vaan tulojen koetaan kautta linjan olevan kovan työn ansiota. Ajoittain puheenvuoroista paistava täydellinen empatian puute oli ainakin allekirjoittaneelle yllätys. Tarinat ovat paikoin absurdiudessaan huvittavia. 

Toki joukosta löytyy monenlaisia mielipiteitä, ja suuri osa tuntuu osallistuvan mielellään hyvinvointivaltion rahoittamiseen. Osansa joidenkin huipputuloisten kritiikistä saavat myös Elinkeinoelämän Keskusliitto, joka pitäisi korvata Perheyritysten Liitolla, ja poliitikot jotka eivät kansan ja demokratian pelossa uskalla tehdä Suomelle oikeita päätöksiä. Kiehtovasti erityisesti yrittäjiä ei politiikka tunnu samalla tavalla kiinnostavan, ja he pyrkivät vaikuttamaan perinteisten etujärjestöjen ulkopuolella. Monissa puheenvuoroissa valtionhallintoa, yliopistoja ja virkamiehiä pidetään tehottomina ja tehokkaampaa, yritysmäisempää hallintomallia tunnutaan kaivattavan. 

                   Teos herätti ilmestyttyään jonkin verran kritiikkiä, osa paremmin perusteltua kuin osa, ja esimerkiksi sen edustavuutta ja puolueettomuutta epäiltiin. Kvalitatiivisen tutkimuksen arviointiin tietotaitoni eivät oli riittäviä, ja pitäydyn siitä siis tässäkin tekstissä. Teos on kuitenkin vertaisarvioitu ja saanut paljon kehuja eri tahoilta, joten menetelmäpuoli lienee kunnossa. Taloustieteilijän lohduksi teos sisältää myös tilastollista tietoa rikkaimmasta promillesta erilaisten graafien ja taulukoiden muodossa. Teksti on ymmärrettävää ja sujuvaa luettavaa jopa matemaattisiin kaavoihin kangistuneelle taloustieteen opiskelijalle. Kirjoittajien ääni kuuluu teoksessa ja runsaasti pohditaan esimerkiksi kulttuurin ja uskonnon, tietynlaisen protestanttisen suhtautumisen työhön, vaikutusta huipputuloisten asenteisiin.  

                   Taloustiede mainitaan useassa kohdassa esimerkiksi Pääoma 2000-luvulla -teoksestaan tunnetun Pikettyn ajatusten mukaan tuomisen muodossa. Näihin ajatuksiin on esimerkiksi Heikki Pursiainen kohdistanut asiantuntevampaa kritiikkiä Mustread-artikkelissaan. Olen varma, että taloustieteellä on aiheen tutkimukseen runsaasti annettavaa. Itse koin talouden kehityskulkujen analyysin jääneen hieman ohueksi, mutta toisaalta se ei lienekään kirjan koko tarkoitus tai kirjoittajien erityisalaa. Ajatuksia herättelevä teos joka tapauksessa on ja sitä voi suositella kaikille aiheesta vähääkään kiinnostuneille. 

TEKSTI: Ossi Tahvonen


Jatka keskustelua:

Talouspolitiikan muutos ja eriarvoisuus

Matti Tuomala esittelee uudessa kirjassaan laajasti taloudellisen eriarvoisuuden käsitteitä ja tarkastelee sen muutoksia Suomessa viimeisten vuosikymmenten aikana. Kirjan erityinen anti taitaa kuitenkin olla uusien talouspoliittisten ideoiden hahmotteleminen ja niiden tuominen julkiseen keskusteluun.

Tampereen yliopiston taloustieteen pitkäaikainen professori Matti Tuomala julkaisi alkusyksystä erityisesti eriarvoisuutta, talouspolitiikkaa ja niiden suhdetta käsittelevän kirjan Markkinat, valtio ja eriarvoisuus. Kirja asettuu suomalaisen taloudellista eriarvoisuutta koskevan keskustelun vastavirtaan korostamalla kansainvälisesti matalan taloudellisen eriarvoisuuden sijaan taloudellisen eriarvoisuuden kasvua ja yhdistämällä talousteoreettisiin ja empiirisiin näkökulmiin laajan talouspoliittisten ja yhteiskuntafilosofisten näkökulmien kokonaisuuden.

Kirja jakaantuu kuuteen lukuun. Aluksi Tuomala käsittelee taloudellisen eriarvoisuuden mittareita ja niiden toimintaa sekä esittelee empiirisiä tutkimuksia taloudellisen eriarvoisuuden muutoksesta Suomesta. Kirjan loppuosan voisi oikeastaan tiivistää käsittelevän hyvinvointivaltiota ja sen tulevaisuutta eri näkökulmista. Osansa saavat niin taloudellisen eriarvoisuuden kasvun seuraukset kuin perusturvan tulevaisuus. Oma lukunsa on omistettu veropolitiikan ja verojärjestelmän historiallisten muutoksen esittelyyn ja niiden tulevaisuuden hahmottelemiseen.

Tuomalan kirja perustuu laajaan tutkimuskirjallisuuden tuntemukseen ja hyödyntämiseen ja on otteeltaan populaari. Vaikka osassa kirjaa käsitellään esimerkiksi erilaisten tuloeromittojen toimintaa teknisesti, pystyy kirjaa lukemaan myös vapaammin. Tässä mielessä Markkinat, valtio ja eriarvoisuus asettuu Suomessa viime aikoina kenties vähemmän nähtyyn kategoriaan. Tuomalan kirja kuuluu tutkimukseen perustuviin kirjoihin, joilla on myös selkeä progressiivinen yhteiskunnallinen tehtävä.

2010-luvulla tällaisten kirjojen lähtökohtana on usein ollut vastata juuri eriarvoisuuden kasvuun taloustieteen ja talouspolitiikan tarjoamilla välineillä. Taloustieteessä taloudellista eriarvoisuutta koskevaa tutkimusta on tehty pitkään, mutta viimeistään Thomas Pikettyn kuluvan vuosikymmenen alkupuolella ilmestynyt Pääoma 2000-luvulla popularisoi taloudellista eriarvoisuutta koskevan keskustelun. Pikettyn kirjan jälkeen aiheen tutkimus on entisestään laajentunut ja saanut uusia ulottuvuuksia esimerkiksi Gabriel Zucmanin verovälttelyä koskevista tutkimuksista ja laajemmasta verovälttelyä ja veroparatiiseja koskevasta tutkimushaarasta.

Tuomalan kirja vaikuttaakin hieman suomalaiselta versiolta taloudellista eriarvoisuutta normatiivisesta näkökulmasta peilaavasta kirjallisuudesta. Erityisesti Tuomalan kirjasta tulee mieleen hänen itsensäkin siteeraama talousnobelisti Joseph Stiglitzin teos The Price of Inequality vuodelta 2012. Yhteiskunnalliseen ympäristöön ja taloudellista eriarvoisuudesta käytävän keskustelun laajuuteen nähden ei ole yllättävää, että Suomessakin nähtiin näitä aihepiirejä käsittelevä teos ennen vuosikymmenen loppua.

Tuomalan kirja on herättänyt laajaa keskustelua kuluneen syksyn aikana. Professori Roope Uusitalo huomautti Akateemiseen talousblogiin kirjoittamassa artikkelissaan erityisesti siitä, ettei Tuomala mainosta kuin yhden sivulauseen verran Suomessa 1990-luvun alussa olleita maailman pienimpiä tuloeroja. Professori Jukka Pirttilä toteaa Tuomalan teoksen olevan juuri tietoteoksen ja vasemmistolaisen talouspoliittisen ohjelman yhdistelmä. Pirttilä huomauttaa myös erityisesti Twitter -keskusteluissa pyörineistä huomioista, joiden mukaan Tuomala on saattanut valikoida kirjan lähteisiin päätyneen tutkimuksen tukemaan argumenttejaan.

Huomiot Tuomalan kirjan mahdollisesta valikoivasta otteesta ovat kiinnostavia ja herättävät pohdinnan kirjan tieteellisyyden ja poliittisuuden välisestä tasapainosta. Toisaalta tutkimukseen liittyy vaatimus tasapainoisuudesta ja teoksella on myös Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan vertaisarvioinnista kertova merkki. Toisaalta ottaen huomioon kirjan populaarin ja yhteiskunnallisen luonteen tuntuu ymmärrettävältä, että se esittelee ja asettuu kokonaisuutena tukemaan argumenttiensa mukaisia näkökulmia.  

Tasapainon ja kirjan yhteiskunnallisen tehtävän välillä tasapainoilu lienee haastavaa. Toisaalta herää kysymys, josko Suomessa tarvittaisiin enemmänkin juuri tämänkaltaista tai tällaisista lähtökohdista nousevaa talouskeskustelua. Tarkoitan nimenomaan laajasti talouspoliittisia aihepiiriä käsitteleviä kirjoja. Formaattina kirja tarjoaa yhteiskunnan talouspoliittista tulevaisuutta ja sen haasteita peilaavaan keskusteluun hyvän formaatin. Twitter-keskustelut ovat tarpeellisia, mutta taitavat kannustaa provosointiin ja provosoitumiseen. Lehdissäkin tila on rajallinen. Lisää taloustieteeseen perustuvaa talouspoliittista kirjallisuutta Suomeen!

TEKSTI: Tom-Henrik Sirviö

Jatka keskustelua:

Enkeli ja demoni

Good Omens on kiinnostava lisä genreen, jossa kirjan pohjalta kuvataan sarja.

Raamatun Ilmestyskirjan kuvailema maailmanloppu on tulossa. Suurin osa ihmiskunnasta ei tiedä, että tuleva viikko tulee olemaan heidän viimeisensä. Enkeli ja demoni päättävät uhmata johtajiensa tahtoa ja pyrkiä estämään maailmanlopun, koska Maapallolla on heidän mielestään oikeastaan aika mukavaa olla. Terry Pratchettin ja Neil Gaimanin yhdessä kirjoittama romaani Good Omens: The Nice and Accurate Prophecies of Agnes Nutter, Witch (ilmestynyt suomeksi nimellä Hyviä enteitä: Noita Agnes Nutterin Hienot ja Oikeat Ennustukset, suom. Marja Sinkkonen, 1992) tarjoaa huumorintäytteisen kuvauksen raamatullisesta maailmanlopusta, jossa mikään ei tahdo mennä Jumalallisen suunnitelman mukaisesti. Romaani on ollut suosittu ilmestymisestään lähtien, mutta on saavuttanut yhä laajemman yleisön tänä vuonna Amazonin ja BBC:n tuottaman kuusiosaisen TV-adaptaation ilmestyttyä. Suomessa sarja on saatavilla Amazon Prime –palvelun kautta.

Molemmat romaanin kirjoittajat ovat kotoisin Englannista, ja teoksen huumoria voisi luonnehtia hyvinkin brittiläiseksi. Terry Pratchett on parhaiten tunnettu humoristisesta Kiekkomaailma-kirjasarjastaan, kun taas Neil Gaiman on niittänyt mainetta useisiin spekulatiivisen fiktion alalajeihin kuuluvilla sarjakuvaromaaneillaan ja muilla romaaneilla. Kahden kirjailijan yhteistyö romaanin kirjoittamisessa ja editoinnissa on toiminut saumattomasti: kokonaisuutena romaanin tyyli on hieman lähempänä Pratchettin teoksia, mutta Gaimanin vaikutukset näkyvät esimerkiksi Ilmestyskirjan Neljän ratsastajan saapumista kuvaavissa osissa ilman, että yleisvaikutelma tekstistä on tilkkutäkinomainen kokoelma kahden kirjoittajan omia ideoita.

Good Omens -romaani on tyylilajiltaan sekoitus komediaa ja fantasiaa, eikä sen juoni yritäkään olla erityisen järkevä tai looginen. Osa lukijoista saattaa turhautua juoneen, jonka alkusysäys johtuu ehkäistävissä olevasta inhimillisestä virheestä. Myös romaanin kaikkitietävä kertoja ja kertojan jatkuvat huomautukset hahmoista ja tapahtumista ovat suurimman osan ajasta hauskoja, mikäli lukija pitää ironisesta huumorista. Toisaalta kaiken piikittelyn alla romaani suhtautuu hyvin arvostavasti ihmisiin ja muistuttaa, että ihmisen käytöstä ohjaavat muutkin motivaatiot kuin vain pyrkimys hyvään tai pahaan. Romaanin vahvimpia puolia ovatkin sen monet henkilöhahmot, joista romaanin kaikkitietävä kertoja onnistuu tarvittaessa nopeastikin luomaan lukijalle kattavan mielikuvan. Ja hahmojen tunnistettavuus on hyvin tärkeää, sillä tarina hyppii nopeasti yhden sivujuonen tapahtumista seuraavaan. Maailmanlopun ehkäisemiseen sekaantuvat enkelin ja demonin lisäksi niin tapahtumat ennustaneen noidan jälkeläinen, noitia metsästävän organisaation viimeiset sotilaat kuin paikallinen neljän lapsen jengi, jonka johtajalla on epätavallisen suuri valta ystäviinsä.

Romaaneihin perustuvat elokuvat ja TV-sarjat joutuvat väistämättä tekemään päätöksen siitä, kuinka paljon ne muuttavat alkuperäistä tarinaa. Good Omensin tapauksessa sarja onnistui erinomaisesti tavoitteessaan kunnioittaa alkuperäistä tarinaa pitämällä niin juonen kuin tunnelmankin lähes samana. Yksi syy tähän on todennäköisesti Neil Gaimanin merkittävä rooli sarjan tuottajana ja käsikirjoittajana.

Sarjan näyttelijävalinnat ovat erinomaiset, erityisesti Crowley-demonin (David Tennant) ja Aziraphale-enkelin (Michael Sheen) osalta. Crowleyn ja Aziraphalen suhde ja sen kehittyminen on nostettu TV-sarjan pääjuoneksi, ja suurin osa sarjan romaanista löytymättömistä kohtauksista liittyykin siihen. Muutkin sivujuonet on kuitenkin saatu onnistuneesti mahdutettua mukaan ilman, että sarjan tahti on liian nopea.

Absurdiuteen nojaava huumori on vaikea laji, ja yhden mielestä onnistunut suoritus voi olla jollekin toiselle kammottava luku- tai katselukokemus. Good Omens on selvästi osa brittiläistä humorististen fantasia- ja tieteiskirjojen perinnettä, jonka muita ilmentymiä ovat (Pratchettin yksin kirjoittamien teosten lisäksi) muun muassa osa Douglas Adamsin ja Diana Wynne-Jonesin teoksista. Romaania ja TV-sarjaa onkin helppo suositella näiden kirjailijoiden teoksista nauttineille. TV-sarja ei vaadi tietämystä romaanin tapahtumista ollakseen toimiva kokonaisuus, joten se sopii loistavasti kesäiseksi aivot narikkaan –viihteeksi, joka kuitenkin saattaa lopussa jättää katsojan pohtimaan käsityksiään hyvästä ja pahasta.

TEKSTI: Venla Sainio

Jatka keskustelua:

Uusi uljas maailmako?

The Society kuvaa 2010-luvun nuorten muodostamaa yhteiskuntaa, mutta sortuu nuorten ajatustavat ja toimintamallit taitavat olla toiselta aikakaudelta.

Ei ole mitenkään uusi ajatus tarkastella nuorten luomaa yhteiskuntajärjestystä poistamalla aikuiset kuvioista. Erityisesti Kärpästen herralla on ollut suuri vaikutus tämänkaltaisessa kulttuurissa. Siinä joukko koulupoikia joutuu autiolle saarelle, jossa he joutuvat nopeasti miettimään selviytymistään ja keskinäisiä suhteitaan. Netflixin uutta The Society -sarjaa on verrattu juuri Kärpästen herraan. Sarjassa noin lukiollinen nuoria palaa koulun retken tyhjään kaupunkiin, jonka tiet on suljettu ja kaikki ihmiset lähteneet. Tyhjässä kaupungissa joudutaan pohtimaan yhteiskunnan organisoitumista.

Nuorten yhteiskunta muodostuu nopeasti hierarkkiseksi ja johdon ottaa oppilaskunnan puheenjohtaja Cassandra. Progressiivisesta naisjohtajuuden presentaatiosta huolimatta The Society ei ole kovin edistyksellinen. Cassandran ja hänen seuraajansa Allien ympärille muodostuu eräänlainen vartiokaarti – luonnollisesti valkoisista miehistä. Samat miehet päätyvät myöhemmin kaappaamaan vallan. Vallankaappausskenaario voisi olla kiinnostava, mutta sen sisältämä ajatus vallan siirtymisestä sukupuolelta toiselle tuntuu vanhentuneelta.

Muutenkin sarjan konservatiivisuus on kiinnostavaa. Tapahtumien keskipisteeksi nousee kirkko ja tukea haetaan rukoilusta ja raamatusta. Lähialueiden maanviljelymahdollisuuksia selvittämään lähetetään retkikunta, vaikka dronejen hyödyntämisestä keskustellaan. 

TEKSTI: Tom-Henrik Sirviö

Jatka keskustelua:

Hyödylliset ekonomistit

Linda Yueh marsittaa kirjassaan esiin joukon taloustieteilijöitä ja heidän ajatuksiaan, jotka voisi olla hyvä ottaa uudestaan mukaan analyysiin. 

 Pitäisikö keskuspankkien vaikutusvaltaa vähentää? Miten valtioiden tulisi toimia talouden nousu- ja laskusuhdanteissa? Onko talouskasvu jatkuvaa vielä tulevaisuudessakin? Ekonomisti Linda Yuehin kirjoittama teos The Great Economists: How Their Ideas Can Help Us Today (2018, Viking Books/Picador) esittelee useita taloustieteilijöitä ja pyrkii lisäksi osoittamaan, miten kyseisten henkilöiden kehittämiä teorioita voi käyttää nykymaailman taloudellisten ongelmien (kuten talouskasvun ylläpito, julkisen vallan rooli taloudessa ja kehittyvien maiden talouksien kehitys) ymmärtämiseen ja ratkaisemiseen. Teos esittelee kaikkien tuntemia nimiä kuten Adam Smith ja Karl Marx, mutta toisaalta myös Joan Robinsonin ja Douglass Northin kaltaisia suuren yleisön keskuudessa vähemmän tunnettuja taloustieteilijöitä.

The Great Economists ei yritä olla taloustieteen oppikirja: taloustieteen käsitteitä määritellään vain silloin, kun niitä on pakko käyttää, kuvaajia ja taulukoita ei näy eikä teorioiden takana oleviin yhtälöihin juuri viitata. Teos onkin ansaitusti saanut kiitosta yleistajuisuudestaan. Sen lukeminen ja ymmärtäminen ei vaadi aiempaa tietoa taloustieteestä. Toisaalta teoksen elämäkerralliset osat ovat itsessään lukemisen arvoisia, samoin teokseen valitut nykytalouden mahdolliset ongelmat. Kirja sopiikin hyvin esimerkiksi syksyllä taloustieteen opinnot aloittavalle, vaikka sen lukeminen ei tarkoitakaan automaattisesti parasta arvosanaa Taloustieteen perusteet –kurssista.

Teoksen rakenne on selkeä: jokaisesta esitellystä taloustieteilijästä kuvataan lyhyt elämänkerta, henkilön olennaisimmat saavutukset ja lopuksi nykytalouden tilanne, jota voidaan tarkastella taloustieteilijän kehittämän teorian kannalta. Teos ilmestyi vuonna 2018, joten muun muassa Brexitin taloudelliset vaikutukset ja Donald Trumpin talouspoliittiset päätökset ovat ehtineet tekstiin mukaan. Ehkä teoksen parasta antia ovat juuri kuvaukset taloustieteilijöiden elämästä ja koulutuksesta, sillä niissä on vahvasti huomioitu henkilöiden elinaikana vallinnut yhteiskunnallinen tilanne. Tämä konteksti auttaa lukijaa ymmärtämään teorioiden syntyä ja niiden kehittäjien näkemyksiä muokanneita tekijöitä.

Jokaisen kappaleen lopussa Yueh pyrkii vastaamaan luvun nimessä olevaan kysymykseen luvun käsittelemän henkilön teorioiden pohjalta. Yuehin valitsemat talouteen liittyvät ongelmat kuvaavat monia makrotalouden tärkeimpiä kysymyksiä vakaasta talouskasvusta ja talouden eri osien rooleista. Näistä ongelmista ja niiden ratkaisuista osa voi taloustiedettä opiskeleville olla hyvinkin tuttuja, mutta osalle lukijoista ne voivat tarjota hyvinkin uusia näkökulmia. Onkin hyvä, ettei kirjassa pyritä liialliseen jargonin käyttöön, vaan tekstin ymmärrettävyyteen on kiinnitetty huomiota.

Termiä ”The Great Economists” käytetään kirjassa useamman kerran viittaamaan kaikkiin teoksessa käsiteltyihin henkilöihin, mutta tämä menettelytapa herättää kysymyksen siitä, saako taloustieteen historiasta parhaan mahdollisen kehityksen keskittymällä yksittäisiin henkilöihin? Etenkin viimeisten sadan vuoden aikana merkittäviä taloustieteilijöitä ja taloutta tutkivia ryhmiä on ollut yhä enemmän, joten olisi helppoa kyseenalaistaa joitakin teokseen valittuja ja toisaalta valitsematta jätettyjä henkilöitä. Toisaalta teos ei pyrikään tarjoamaan täyttä kuvausta taloustieteen kehityksestä kautta vuosisatojen, eikä sen voi olettaa mahduttavan kaikkia vähänkään merkityksellisiä henkilöitä yksien kansien sisään.

Välillä taloustiedettä tunteva lukija saattaa jäädä pohtimaan, olisiko teos voinut edetä syvemmälle esimerkiksi taloustieteilijöiden teorioihin, mutta kokonaisuutena The Great Economists onnistuu melko hyvin tasapainoilemaan asiantuntijuuden ja yleistajuisuuden välillä. Poikkeuksena tästä on esipuhe, joka puolivälissä muuttuu pelkäksi listaukseksi kirjassa käsiteltävistä henkilöistä ja talouden ongelmista, jotka nostetaan esiin jo sisällysluettelossa ja lukujen otsikoissa. Esipuheen ohittavalle lukijalle tiedossa on varmasti edes jotain uutta tietoa ja toivottavasti parempi ymmärrys tiettyjen taloustieteilijöiden elämistä ja teoista.

TEKSTI: Venla Sainio

Jatka keskustelua:

Sanotaan yhtä aikaa!

Aikuiset innostaa aluksi, mutta kiinnostus katoaa nopeasti.

Ylen uusi sarjapanostus, Aikuiset, aloittaa lennokkaasti. Puolen tunnin mittaisissa jaksoissa liikutaan Kalliossa ja muussa Helsingin kantakaupungissa. Sarjan henkilöt, tapahtumat ja henkilöiden reaktiot tapahtumiin voisivat olla – uskomattomuudestaan huolimatta – kuin kenen tahansa kantakaupungissa elävän nuoren aikuisen elämästä ja suusta.

Tuttuus sarjassa viehättääkin. Nuorten ja nuorten aikuisten elämästä kertovia suomalaisia sarjoja ei juuri ole nähty. Kansainvälisesti niiden suosio ja lukumäärä näyttävät viimeisten kahden vuosikymmenen aikana kasvaneen huomattavasti. Siinä mielessä oli korkea aika saada suomalainen avaus.

Ensimmäisen kauden edetessä Aikuisten tyyli kuitenkin alkaa kyllästyttää. Sarjan tuttuus käy uuvuttavaksi. Henkilöhahmot eivät oikeastaan syvene. Sarja keskittyy kuvaamaan arkipäiväisiä tapahtumia, mutta ei onnistu siinä vaan alkaa toistaa itseään ja muuttuu hetkittäin ennalta-arvattavaksi. 

TEKSTI: Tom-Henrik Sirviö

Jatka keskustelua:

Henkinen perintö

Jarkko Tontin uusin romaani esittää kiinnostavan perhekuvauksen.

Kirjailija ja juristi Jarkko Tontin uusin teos Perintö on kuvaus perheestä ja sen merkityksestä. Kaksi sisarusta käsittelee äitinsä kuoleman jälkeen perintöä ja siitä paljastuvia yllätyksiä sekä muistelee perhettään. Vaikka kirjan markkinoinnissa on hyödynnetty juuri perinnöstä löytyvää yllätystä, tuntuu se oikeastaan olevan vain pieni osa teosta.

Enemmän Perinnössä tuntuu olevan kyse sisarusten tunteista toisiaan kohtaan ja niiden reflektoinnista. Tontti hyödyntää näkökulmatekniikkaa, joka on ikänsä kilpailleiden sisarusten tapauksessa erityisen kiinnostava valinta. Muistot samoista tapahtumista ovat aivan erilaiset.

Sisarukset tuntuvat kumpikin kaivanneen äitinsä hyväksyntää. Kiinnostavaa olisikin ollut lukea enemmän kuolleen äidin ajatuksia lapsistaan. Perinnössä äidin ajatuksia esitellään löytyneiden päiväkirjojen avulla. Päiväkirjassa tekstit ovat kuitenkin muutaman lauseen mittaisia ja herättävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkä tämä on tarkoituskin.

TEKSTI: Tom-Henrik Sirviö

Jatka keskustelua: