Aihearkisto: KAPITAALI 3/2022

KAPITAALI 3/2022, PÄÄKIRJOITUS

Pääkirjoitus: Merkityksiä

Pääkirjoitus | Otto Muurinen

Hyvä lukija, luonnostelin tätä kirjoitusta useamman viikon ennen kädessä pitelemääsi lehden julkaisua. Silloin siis tarkoituksenani kirjoittaa julkaisematta jääneeseen vuoden kolmanteen lehteen. Silloin pyörittelin mielessäni merkityksiä ja sitä, mitä Kapitaali meille tarjoaa.

Joillekin tämä on mukava harrastus, jonka pariin uppoutua. Toinen täyttää patoutunutta tarvetta päästä kirjoittamaan (opintojen ollessa laskareita laskarien perään) ja kolmas nauttii lennokkaasta ideoinnista ja siitä yhteisöstä, jonka toimitus tarjoaa. Jokaiselle jotakin.

Osansa merkityksellisyydestä on perinteellä. Olen kuluneen vuoden aikana tehnyt useamman haastattelun entisten KTTO-laisten kanssa (osa näistä on luettavista tässä lehdessä). Nykyopiskelijalle ammennettaviksi annettujen vinkkien lisäksi jokaisella heistä on ollut joitakin muistoja Kapitaalista (tai sen edeltäjistä toisilla nimillä). Jollekin se on ollut ensimmäisen annetun haastattelun julkaisija, toinen kirjoitti sinne aikanaan.

Vaikkemme saaneet julkaistuksi loppuvuodesta kuin vain yhden lehden, on tämä käsissäsi oleva kappale elävä osoitus Kapitaalin elinvoimasta. Olemme koonneet teille, lukijoillemme, monipuolisen ja paksun lehden, jota tehdessämme olemme paneutuneet työn tulevaisuuteen, tavanneet pormestareita ja pääekonomisteja sekä lukeneet niin kaunokirjallisuuden klassikoita kuin tietokirjallisuuttakin. Unohtamatta tietenkään mystisiä ennustuksia ja upeaakin upeampia vuosijuhlia!

Omalta osaltani ja myös Nooran puolesta haluan kiittää kuluneesta päätoimittajavuodestamme ja toivoa lukijoillemme valoisaa joulunaikaa sekä hyvää alkavalle vuodelle.

Jatka keskustelua:
HENKILÖT, KAPITAALI 3/2022

Juhana Vartiainen – Ekonomisti Helsingin paraatipaikalla

Teksti | Otto Muurinen ja Matti Mustonen

Tänä harmaana perjantaiaamupäivänä Kapitaalin toimittajat vaeltavat intoa täynnä kaupungintalolle. Pormestari on luvannut antaa haastattelun, johon on varattu aikaa noin puoli tuntia. Tavoitteenamme on selvittää, miten Juhana Vartiainen päätyi kansantaloustieteen opinnoista eduskunnan kautta Helsingin pormestariksi, ja ennen kaikkea, kuinka hän hyödyntää ekonomistin uralla ammennettua osaamistaan politiikassa.

Vartiainen kertoo, ettei oikein tiennyt opintojensa alussa, miksi haluaa tulla. Kuitenkin lukutoukaksi tunnustautuvalla Vartiaisella oli kiinnostusta kokeilla monia asioita.

“Vielä seitsemänkymmentäluvun lopussa oli helpompi opiskella monessa tiedekunnassa ja kokeilin monia asioita.”

Vartiainen opiskelikin vuoden ajan oikeustieteellisessä ja kertoo opiskelleensa taloustieteen lisäksi muun muassa filosofiaa, valtio-oppia, matematiikkaa ja tilastotiedettä.

Lopullisen päätöksen kannalta keskeisiksi Vartiainen nimeää kolme asiaa. Ensinnäkin aikakautta leimasi kiihkeä keskustelu yhteiskuntajärjestelmistä ja niiden välisestä paremmuudesta.

“Olin aika oikeistolaisesta kodista, toisaalta oli vahva taistolaisliike. Vasemmisto- ja neuvostoliitto-kommunismi haastoivat kapitalismin ja markkinatalouden. Ja omat vanhempani olivat Karjalan evakkoja, niin he kokivat aika ahdistavana vasemmistovyörytyksen.”

Yhtenä esimerkkinä Vartiainen mainitsee Kapitaalin edeltäjän Käpykaartin, jonka nimessä voi nähdä osansa ajankuvaan kuuluvasta vastakkainasettelusta.

Oman taustansa ja kokemustensa perusteella Vartiainen kertoo kokeneensa tarpeelliseksi pohtia yhteiskuntajärjestelmiä, ja sitä, mikä olisi hyvä yhteiskuntajärjestelmä, suunnitelmatalous vai markkinatalous.

Toisena syynä kansantaloustieteen valitsemiselle Vartiainen mainitsee kiinnostuksen yhteiskuntatieteitä kohtaan, jonka lisäksi hän oli ollut koulussa kohtuullisen hyvä matematiikassa. Tämä ohjasi yhdistämään nämä taloustieteen muodossa.

Kolmas Vartiaisen peruste liittyy useisiin eri oppialoihin, joita hän kokeili. Käytyään eri tiedekuntien ja alojen tenteissä hän huomasi, että taloustieteen tentit olivat niitä, jotka alkoivat kiinnostaa – usein talouspolitiikan kautta.

“Kun luki keynesiläisestä vallankumouksesta ja toisaalta siitä kuinka suunnitelmatalous toimii, huomasin, että se oli kiinnostavinta. Jos aika ei riittänyt kaikkeen, tuli luettua kansantaloustieteen tentteihin.”

Vaikka taloustiede kiinnosti, ei tohtoriksi väittely ollut kuitenkaan aivan selvää alusta asti, etenkin sillä tuona aikana ei väitöskirjojen ohjaus ollut samalla tasolla kuin nykyisin. Lopulta ratkaisuun vaikutti vahvasti motivoinut opiskeluvuosi 1986–1987 LSE:ssä.

“Ajatelkaa, mulla oli yhden vuoden aikana opettajina Larry Summers, Mervyn King, Ariel Rubinstein, Nick Stern ja Christopher Pissarides. He olivat kaikki nuoria silloin, ei vielä niin tunnettuja. Se oli mahtava viisikko. Silloin oikein innostuin, että kylläpä taloustiede teoriarakennelmana on myös tosi kiinnostavaa.”

Toinen tekijä oli tutkimusassistentuuri ja laitosassistentin paikka, jotka edesauttoivat väitöskirjan tekemistä.

Väittelemisen jälkeen ura jatkui tutkijana ruotsalaisissa ja suomalaisissa tutkimuslaitoksissa ensin ammattiliittojen tutkimuslaitoksissa (Palkansaajat ja Ruotsin FIEF) tutkijana ja FIEF:n johtajana ja sen jälkeen Ruotsin suhdanneinstituutin tutkimusjohtajana. Paluu Ruotsista Suomeen ei ollut itsestäänselvää, sillä Vartiainen piti Ruotsin työelämästä ja ruotsalaisesta taloustieteestä.

“Ruotsalainen taloustiede on kokonaisuutena vahvempi ja isompi kuin suomalainen – siellä on enemmän professoreja ja Nobelin palkinto, joka tuo sinne tutkijavieraiksi Amerikan parhaimmistoa”.

Suomeen Vartiaisen toi VATT:n ylijohtajan paikan avautuminen, jonka Vartiainen sai. Vartiainen oli hakenut Ruotsissakin korkeampia virkoja, mutta ei ollut niitä saanut. VATT:n ylijohtajana Vartiaisen tavoite oli kehittää tutkimusta enemmän päätöksentekoa palvelevaan suuntaan.

“Yhtäältä jotta tuollainen laitos kukoistaisi ja toisaalta jotta Suomi kukoistaisi niin sen tutkimuksen pitää suuntautua kysymyksiin, jotka palvelevat päätöksentekoa. Ja päätöksentekoa palveleva tutkimus on nykyään määritelmän mukaan sellaista, että se markkinoidaan myös suurelle yleisölle. Muuten se ei ole vaikuttavaa, jos ei samalla synny ihmisten keskuudessa sille ymmärrystä.”

Siirtymä demaritaustaiselta Vartiaiselta VATT:n ylijohtajan paikalta kokoomuksen kansanedustajaksi ei kuulosta ilman kontekstia täysin järkeenkäyvältä, mutta taustalla on hyvä selitys, joka alkaa Vartiaisen Ruotsin vuosista. Vartiaisen ollessa Ruotsissa suhdanneinstituutin johdossa nousi Ruotsissa hallitukseksi keskustaoikeistolainen Reinfeldtin hallitus, joka edusti Vartiaisen mukaan hyvää talouspolitiikkaa.

“Niiden talouspolitiikka oli minusta ja monien Ruotsissa toimivien ekonomistien mielestä suunnilleen sellaista kuin mitä talouspolitiikan pitäisi olla. He olivat perustelleet vaaleissa sitä, että Ruotsissakin, koska pikkuhiljaa väestö ikääntyy, tarvitaan enemmän ihmisiä työmarkkinoille. He olivat luvanneet, että he tekevät uudistuksia, joilla työnteon kannustimet paranevat. Ja sitten kun he pääsivät valtaan he tekivät sen tavalla, joka vielä miellytti koulutettua ekonomistia. He kirjoituttivat virkamiehillä raportin siitä mitä kaikkea pitää tehdä – – sitten Anders Borg [valtiovarainministeri] lähetti sen parhaille yliopistotaloustieteilijöille ja meille suhdanneinstituutille ja kutsui seminaarin keskustelemaan siitä, että onko tällainen järkevää. Hän todella testautti ajattelunsa tiedeyhteisöllä.– – Ja sitten niitä reformeja tehtiin, ja ne vaikuttivat siihen miten työllisyys on sittemmin kasvanut.”

Reinfeldtin hallitus sai Vartiaisen ajattelemaan aiempaa suopeammin keskustaoikeistolaisesta hallituksesta hyvinvointivaltion johdossa verrattuna demareihin.

“Demarit vastustivat Borgin ja Reinfeldtin uudistuksia, mutta heillä ei ollut mitään hirveän hyviä argumentteja. En ryhtynyt sen vuoksi kuitenkaan ajattelemaan poliittista uraa itselleni, mutta mä tarkistin käsitystäni siitä että mitä minun pitää ajatella tällaisesta pohjoismaisesta keskustaoikeistolaisesta puolueesta ja porvarillisesta allianssista.”

Poliittinen ura lähti lopulta vuosia myöhemmin liikkeelle niin kuin se usein lähtee – puhelinsoitosta.

“Alexander Stubb soitti mulle ja kysyi haluaisinko lähteä ehdolle. Oli vuosi 2015 ja aluksi nauroin, että mulla on kiinnostava työ täällä VATTin johtajana, mutta sitten rupesin miettimään että olen kuitenkin ollut vuodesta -83 saman tapaisissa tehtävissä 32 vuotta, että yhtä hyvin voisin kokeilla jotain uutta. Sitten ajattelin, että voisin ehkä vaikuttaa Suomen talouspolitiikkaan, kun arvioin että tällaisia Borg-Reinfeldtin kaltaisia uudistuksia tarvittaisiin myös Suomessa.”

Kokoomus ja Stubb eivät kuitenkaan olleet ainoat Vartiaista havittelevat. Myöhemmin Vartiainen kuuli vihreiden suunnitelleen Vartiaisen kysymistä ehdolle. Kysyjän tehtävä oli annettu Osmo Soininvaaralle, joka ei kuitenkaan ollut kysynyt Vartiaista, sillä hän oli olettanut ettei hän kuitenkaan lähtisi ehdolle. Lopulta Vartiaisen mielestä puoluevalinta ei ole ratkaisevaa.

“En tiedä, olisinko lähtenyt [vihreiden ehdokkaaksi]. Loppujen lopuksi, jos haluaa saada hyvää aikaan niin jos ei mene ihan marginaalipuolueeseen niin ei ehkä ole hirveän ratkaisevaa missä puolueessa on. Samalla tavalla ajattelevia ihmisiä kuin minä on sekä vihreissä että kokoomuksessa.”

Vartiainen antaa usean vuosikymmenen kokemuksella oman näkemyksensä myös siitä, millaista osaamista ekonomisteilta vaaditaan nykypäivän työmarkkinoilla.

”Tähdentäisin sellaista osaamista, jossa on hyvä robusti taloustieteellisten periaatteiden hallinta. Eli mikrotaloudellinen tehokkuus ja yhteiskunnan uudistaminen sen pohjalta. Ymmärtää tämmöiset asiat niin kuin Pareto-tehokkuus ja osaa erottaa sen, mikä on pitkän aikavälin etu ja mikä lyhyen aikavälin kustannus. Sitten, jos tekee suorastaan tutkimusta ja analyysiä niin silloin on hyvä, että osaa ekonometrisia tekniikoita.”

Nykyisellä, Vartiaisen ensimmäisellä, pormestarikaudella Helsinki palkkasi ensimmäistä kertaa pääekonomistin, jonka virassa on Mikko Kiesiläinen. Vartiainen kertoo, että heidän työssään keskeistä on pohtia, kuinka parannetaan pitkän aikavälin tehokkuutta.

Helsingin kaupungilla on 39 000 työntekijää, ja se tuottaa paljon tavaroita ja palveluita.

”Se, miten se tehdään tehokkaammin, on juonikas ja kiinnostava kysymys.”

Yhtenä esimerkkinä varhaiskasvatuksen henkilöstöpulan ja ulkoistuksen ja in-house-tuotannon välisen vastakkainasettelun lisäksi Vartiainen nostaa työntekijöiden kannustinjärjestelmän, joka on käytössä.

”Helsingin kaupungilla on ollut niin sanottu tulospalkka, joka on ollut luonteeltaan sellainen, että jos koko kaupungin tulos on riittävän hyvä, niin sitten joka ikinen 39 000:sta saa palkanlisän.”

Tulemme yhteiseen johtopäätökseen taloustietelijöinä ja tulevina sellaisina, ettei tämä vaikuta ihmisen työsuoritukseen.

”Se on satunnainen tekijä, jolla ei ole yhteyttä omaan työpanokseen. Yksi reformisuunnistani on, että se muuttuu yksilölliseksi tai ryhmäkertapalkitsemiseksi. Esihenkilöt voivat antaa kertapalkkion sellaiselle ihmiselle tai ryhmälle, joka on tehnyt työnsä erityisen hyvin, mutta se ei välttämättä tule kaikille vaan niille, joita halutaan palkita. Tämä on nyt esimerkki mikrotaloudellisesta ajattelusta.”

Edellisten kaltaisten yksinkertaisempien mikrotaloudellisten ajattelumallien lisäksi Vartiainen antaa esimerkkejä huomattavasti vaikeammista ongelmista, joiden ratkaisemiseksi taloustieteen menetelmiä tarvitaan.

”Esimerkiksi se miten hoidamme koko meidän kiinteistömassaamme tai koetamme arvioida Kruunusiltojen kaupunkitaloudellista tuottoa. Se kaikki on todella vaikeaa. Tästä näkökulmasta sanoisin, että semmoinen hyvä yleisekonomistinen osaaminen, että on lukenut mikrotalousteorian oppikirjat ja ymmärtänyt ne – mukaan lukien kaikki hienoudet asymmetrisestä informaatiosta – kyllä se on hyödyllistä.”

Vartiainen ei ole itse ollut pitkään aikaan asemassa, jossa tekisi itse estimaatteja tai laskelmia, mutta vahva taloustieteellinen koulutus on kantanut myös eduskuntatyössä.

”Eduskunnassa on valtavasti hyötyä siitä, että kun on vahva taloustieteellinen koulutus niin ne niin sanotut asiantuntijat, jotka tulevat valiokuntiin eivät ainakaan sitten hämää. Koska Suomessa eduskunnassa valiokuntiin tulevat asiantuntijat on kuitenkin yleensä asianosaisia, silloin taloustieteilijä pystyy itse arvioimaan, onko näissä puheissa perää.”

Tyypillisesti Vartiaisen esimerkin mukaan asiantuntijoiksi esimerkiksi innovaatio- tai yritystuista päätettäessä asiantuntijoiksi kutsutaan tuensaajia.

”Sitten ne sanovat, että tämä on ollut hirveän hyödyllistä, on rakennettu sitä ja tätä.”

Totta kai sanovat. Mutta onko tuki todella tarpeen, sen sanomiseksi saatetaan tarvita laajempaa ymmärrystä talouden lainalaisuuksista. Vartiainen pyrkikin saamaan entistä enemmän akateemisia ekonomisteja kuultavaksi talousvaliokuntaan.

”Siinä on yleensä ihan valtava kontrasti siinä mitä ne tukien saajat sanoo, mutta sitten nämä akateemiset [taloustieteilijät] sanovat sen kriittisen totuuden.”

Taloustieteessä tapahtunut kehitys, parantuneet ekonometriset menetelmät sekä entistä laajempi ymmärrys kausaalivaikutuksista tekevät Vartiaisen mukaan taloustieteestä tosi vahvan instrumentin ja loistavan tieteenalan.

”Toivon, että löytyisi lahjakkaita opiskelijoita ja paljon, koska Suomi todella tarvitsee sellaista kriittistä analyysiä, jota vaikka talouspolitiikan arviointineuvosto edustaa. Sitä samaa riippumatonta akateemista analyysiä siitä, mitä päättäjät koheltavat.”

Haastattelun lopuksi pormestari esittelee meille parvekkettaan, jolle vie edustusvieraansa. Edessä aukeaa näkymä Kauppatorille ja Eteläsatamaan. Täällä olemme aitiopaikalla paitsi kaupungin sykkeen äärellä myös seuraamassa bruttokansantuotteen muodostumista.

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, ILMIÖT, KAPITAALI 3/2022

Työn tulevaisuus

Teksti | Jesse Kahilainen

Korvaako tietokone sinut?

Tulevaisuus ja tulevaisuuden työtilanne ovat asioita, jotka jakavat näkemyksiä ja joista jokaisella luultavasti on mielipide. Tulevaisuuteen liittyvässä keskustelussa muutamat asiat tulevat puheeksi melko varmasti: lohkoketjut, kvantti-etuliitteet, ilmastonmuutos, robotiikka, automatisaatio sekä tekoäly. Automatisaatio sekä tekoäly dominoivat keskustelua työllistymisestä tulevaisuudessa. Huolet tekoälystä ja automatisaatiosta juontavat juurensa henkilöihin, joiden puheissa tekoäly on ihmistyövoiman ja sen tarpeen mitätöijänä huomattava tekijä. Aikajänne, jolla se kadottaa työt, voi olla lyhyt tai pitkä, mutta joka tapauksessa mitätöintiaalto on heidän mukaansa tulossa. Mutta onko se tulossa, miten se oikeastaan vaikuttaa, ja miten siltä voi suojautua?

Tekoälyllä tarkoitetaan koneellista älyä, eli tietokoneen suoriutumista tehtävistä, jotka ovat ennen vaatineet ihmisen ajattelukykyä. Näitä ovat esimerkiksi päätöksenteko, kääntäminen sekä visuaalinen havaitseminen ja objektien kategorisointi. Koneen on nykyään mahdollista ymmärtää kontekstia tekstistä ja tilanteista, esimerkiksi tunnistaa tekstistä vihamieliseen sävyyn kirjoitettuja osia sekä arvioida esimerkiksi palautteen kokonaissävy.

Ihmisten kirjoittama ohjelma voitti taidekilpailun Coloradossa. Ajatus tietokoneen kyvyttömyydestä luovaan “ajatteluun” ei ole tulevaisuudessa enää erityisen perusteltavissa. Tekoälyn voittama taidepalkinto aiheutti kirjoittajassa uusia ajatuksia kaikista työpaikoista, jotka olisivat korvattavissa ohjelman avulla. Suosittelen ottamaan tauon tekstistä ja katsomaan tätä taideteosta. Se löytyy hakusanalla “Jason allen ai”. Vastaavia teoksia ja tekoälyn luomia kuvia voi löytää hakemalla esimerkiksi “DALL-E 2”. Tähän ohjelmaan on mahdollista laittaa tekstisyötteenä esimerkiksi “pope riding a fire breathing zebra” ja se luo uskomattoman hyvin luodun, “realistisen” kuvan tästä syötteestä. Aikaisemmin olisi ollut vaikeaa uskoa, että kuvittajat olisivat tilanteessa, jossa tekoäly uhkaisi heidän työpaikkojaan. Kehitys kuitenkin viittaa siihen suuntaan, että tulemme näkemään uskomattomia käyttösovelluksia muutamien vuosien sisällä, mikäli teknologia jatkaa kehitystään edes nykyisellä nopeudellaan. Mutta teknologian kehitys, työn murros ja uudet työkalut eivät ole uusi asia yhteiskunnassa ja taloudessa.

Onko tulevaisuuden työn kysynnän kehitys samanlaista kuin se on ollut aikaisemmin historiassa? Yksi näkökulma tekoälyn vaikutuksiin työn tulevaisuudessa on se, että tekoälyn korvaamat työtehtävät johtavat vapautuneeseen työvoimaan sekä työntekijöiden nimittämisen uusiin tehtäviin. Tuottavuus kasvaa tietyillä sektoreilla, tapahtuu irtisanomisia, mutta kasvaneen tuottavuuden takia  työntekijöiden on mahdollista löytää uutta työtä eri sektorilla, jota ei ennen keskustelua käytävää hetkeä ollut olemassa. Tai työnkuva yrityksen sisällä muuttua toiseksi, kun automatisointi ja kehittyneet työkalut vapauttavat työntekijän aikaa rutiinitehtävistä esimerkiksi luovempiin tehtäviin. Näin on käynyt aina historiassa, ja tämä seikka opetetaan kaikilla Econ 101 kursseilla tuottavuuden ja teknologisen kehityksen aikaansaannoksien yhteydessä. Yleisiä esimerkkejä ovat käsityöläiset teollisen vallankumouksen aikaan, maanviljelyn ja maatalouden työntekijöiden vapautuminen mekaanisesta työstä maanviljelyteknologian parantuessa sekä vaikka hevosvankkurikuskien työpaikkojen katoaminen moottoriajoneuvojen ilmaantumisen jälkeen[Muurinen,1].  Yleinen kuva on se, että työtä syntyy lisää, kun edellinen korvataan kehittyneellä tekniikalla ja entiset, teknologian muutosta edeltäneet työpaikat jäävät historiankirjoihin kauhistuttavina esimerkkeinä hiestä, monotonisuudesta ja fyysisistä vaivoista perunapalkalla[Muurinen,2]. 

U.S Bureau Of Labor Statisticsin artikkeli ”Growth trends for selected occupations considered at risk from automation” käy läpi vuonna 2008 tehtyä kasvuennustetta vuodelle 2018 ja vertaa sitä 2018 toteutuneisiin työllisyyslukuihin ammattikuntakohtaisesti. Ammattikunnat erotellaan luokkiin ”pre-Ai” sekä ”potential AI-affected”, jossa ”pre-Ai” -ryhmällä tarkoitetaan ammattikuntia, joiden työnkuvassa on tapahtunut muutoksia ICT-teknologian seurauksesta ennen nykyistä murrosta tekoälyn suhteen. Näitä ovat esimerkiksi kassatyöntekijät, telemarkkinoijat sekä hitsaajat. Artikkelissa ei havaitaäkillistä laskevaa trendiä, joka johtuisi kasvaneesta työvoiman teknologisesta korvaamisesta. Vuonna 2008 vuodelle 2018 tehdyt kasvuennusteet työpaikkojen kehityksestä ovat suuressa kuvassa pitäneet paikkansa, monella alalla jopa ylittäneet nämä ennustukset. Täten artikkelin kirjoittaja uskoo, että ei ole syytä epäillä uusia ennusteita,joiden mukaan työpaikkojen lukumäärän odotetaan kasvavan. Monet työnimikkeet kokivat suuria pudotuksia absoluuttisissa määrissä, yli neljä miljoonaa menetettyä työpaikkaa, mutta suhteellinen osuus koko työvoimasta on muutamia prosentteja. Näistä huomattavista tappioista kärsineistä työnimikkeistä on johdettu tilasto, jonka mukaan 49 % työpaikoista olisi vaarassa hävitä kokonaan teknologian kehityksen myötä. Kuitenkin kokonaiskuvaksi jää, että ei ole syytä huoleen, koska menetettyjen työpaikkojen tilalle pitäisi syntyä uutta työtä ja uudenlaisia työnkuvia.

Ottamatta huomioon tekoälystä ”pöhisevästi” kirjoittavia viihdekirjoittajia, näiden artikkeleiden maalaama kuva on, että tekoälyn sekä automatisaation aiheuttama työllisyyden sekä työelämän muutos uhkaa vakavasti noin kymmentä prosenttia työpaikoista. Riski automatisointiin vaihtelee myös maittain. OECDn tutkimuksen mukaan automatisaation ja tekoälyn katsotaan ”merkittävästi” vaikuttavan, eli muuttavan työtoimen kuvaa, joka toiseen työpaikkaan 32 tarkastellussa maassa, mutta vain 14 % työpaikoista on huomattavan syrjäyttämisriskin alaisuudessa. Esimerkiksi Slovakiassa 33 % työpaikoista on tämän korkean riskin alaisuudessa verrattuna 6 % työpaikoista Norjassa. Automatisaation ja robotiikan käyttöönottoon ja sen helppouteen ja kannustavuuteen vaikuttavat esimerkiksi palkkaus, työvoiman tarjonta sekä työtehtävien automatisoinnin helppous.

Mutta tarina tuntuu erilaiselta, kun lukee ja katsoo papereita ja ajatuksia muiltakin. Nykykehityksessä, tämän artikkelin kirjoittaneen mielestä, ekstrapolointi voi olla äärimmäisen hankalaa, koska teknologinen kehitys, teknologioiden käyttöönotto sekä ulkomaille ulkoistaminen vaikuttavat olevan erilaista kuin aikaisemmin. Tätä näkemystä tukevat monet artikkelit ja huomio siitä, että työn kansantulo-osuus on laskenut merkittävästi. Monet paperit sanovat, että työtulo-osuuden laskemisen vaikutuksista noin puolet on suoraa vaikutusta teknologian kehityksestä, automatisaatiosta sekä ulkoistamisesta. IMF paperissa “Taken together, technology and global integration explain close to 75 percent of the decline in labor shares in Germany and Italy, and close to 50 percent in the United States”.

Yksi peruste nykytilan erilaisuudelle tulee Daron Acemoglulta ja tämän vuoden 2019 paperista. Vuoden 1947–1987 kehityksessä verrattuna kehitykseen vuosina 1987-2017 on tapahtunut muutoksia. “Reinstatement effect”, suomeksi ehkä uudelleensijoittamisefekti, on vaikutus, jossa uudistunut teknologia ja kehitys siirtää työvoimaa uusien ja luotujen tehtävien ja töiden pariin. Tämä on päinvastainen vaikutus “displacement effectistä”, suomeksi syrjäyttämisvaikutus, jossa kehittynyt teknologia vähentää työn kysyntää ja syrjäyttää työvoimaa. Nämä poikkeavat edellisvuosista. Acemoglun ja tämän kollegan analyysin mukaan työn kysyntään vaikuttavat tekijät ja niiden koostumus (heidän ajatuskehikossaan) olisi erilaista nykyisin verrattuna vuosina 1947-1987 tapahtuneisiin muutoksiin. Varsinkin valmistusteollisuus on kärsiny.  Paperi tiivistyy siihen, että työvoiman kysynnän kasvuvauhdin laskeminen viimeisen 30 vuoden aikana johtuisi aneemisesta tuottavuuden kasvusta sekä epäsuotuisasta muutoksesta tuotannon toimenkuvissa, jota ei ole tasapainottanut uusien työtehtävien luonti. Toimenkuvien rakenteen muutos on tässä analyysissä pienentänyt työvoiman kysyntää eri tavalla kuin mitä on aiemmin havaittu. Osavaikutus kehityksen nopeuteen Acemoglun mukaan on ollut myös Yhdysvaltojen laillisista, verollisista kannustimista ottaa käyttöön automatisaatioteknologiaa “työvoiman kustannuksella”. Automatisaation käyttöönottoa on subventoitu verotuloilla, mikä ei ole omiaan jo laskevalle työtulo-osuudelle sekä työvoiman syrjäyttämiselle Yhdysvalloissa.

Tulevalle ja nykyiselle työvoimalle jää arvoitukseksi ja spekulaatioksi, miten työelämän muutos tulee vaikuttamaan heihin. Richard Susskind kirjoittaa kirjassaan “The Future Of Professions: How Technology Will Transform the Work of Human Experts”, että pelkästään akateeminen asiantuntijatyö saattaa muuttua reilusti tulevien vuosien aikana. Työnkuva tietyissä ammateissa tulee muuttumaan tietokoneen ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä: esimerkiksi kyky kommunikoida ihmisten ajatuksia tietokoneelle on tulevaisuudessa entistä kysytympää. Kyky muodostaa koodia sekä hyödyntää koodilla pyöritettäviä kirjastoja sekä ohjelmia datan parissa on muuttunut tärkeäksi osaksi monia aloja. Tälle kehitykselle luultavasti ei ole tulossa muutoksia, vaikka datan käsittely ja sopivien mallien päättäminen voi sekin muuttua joskus tekoälyn avustamaksi. Tällöin iso rooli siitä huolimatta on tulkinnassa, ymmärryksessä ja visiossa datan hyödyntämisessä ja sen keräämisessä. Automatisaatioratkaisuiden suunnittelijoiden sekä käyttöönottajien kysyntä on tulevaisuudessa korkeassa roolissa, kuten  on ollut tähänkin asti. Suuressa kuvassa luovuus, teknologinen erinomaisuus, matemaattinen ja tilastollinen päättelykyky sekä ihmistaidot ovat yhä suuremmassa kysynnässä tulevaisuudessa. Datan hyödyntämisen merkitys ja tilastollista osaamista vaativien työnimikkeiden suhteellisen osuuden kasvaminen sekä ilmaantuminen 90-luvulta eteenpäin on myös hyvä indikaattori siitä, että kyky “teknologiseen”, tilastolliseen ja matemaattiseen ajatteluun on hyvinkin kysyttyä myös jatkossa.

Kohdistuuko automatisaation uhka enemmän matalapalkka-aloille vai keskiluokkaiseen toimisto- sekä tehdastyöhön? Näkemyksiä on paljon, mutta kouluttamattomuus (kuten myös niin sanotun “jatkuvan oppimisen” laiminlyönti ja sopeutumattomuus siihen) sekä korkeatasoisemman ymmärtämisen ja osaamisen vajaavaisuus on tulevaisuudessa todennäköisesti yhä suurempi uhka kuin mitä se tähän asti on ollut.  Uhkana on, että tietyn taito- ja tietotason alapuolella jäävän on yhä hankalampaa päästä käsiksi hyvään tulotasoon, mikäli ulkoistaminen ja pienentyvä työtulo-osuus jatkavat kehitystään sekä automatisaation ja tekoälyn vaikutus todellakin poikkeavat menneestä.

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 3/2022, NÄKÖKULMA

Syksy 2022 yhden opiskelijan silmin

Kolumni | Matti Mustonen

Ateriatuen sekasotkuista edustajistovaalien demokratialarppaukseen rikkinäisine vaalikoneineen – syksy 2022 on ollut opiskelijan näkökulmasta poliittisesti pettymysten täyteistä aikaa. Tässä kolumnissa käsittelen syksyn tapahtumia ja pyrin tuomaan esille laajemman kontekstin ateriatukipäätösten takana.

Tapahtumien kulun läpikäynnin voisi aloittaa mielivaltaisen varhaisesta vuosiluvusta ja käsitellä kaikki mahdolliset taustatekijät nykyiseen erityisesti läntistä maailmaa koettelevaan inflaatioon, mutta minä en ole oikea henkilö siihen eikä tämä kolumni ole
oikea paikka sille. Tuli pandemia. Tuli sota. Tuli inflaatio – hintojen nousu. Hinnat eivät kuitenkaan voi nousta, jos niitä säännellään, kuten suomalaisissa opiskelijaravintoloissa. Tämä aiheuttaa tietysti ongelman, sillä ruuan ja energian kallistuessa opiskelijaravintolat eivät voi itse nostaa lopputuotteen hintaa, vaan niiden täytyy joko leikata kustannuksista tai lopettaa toiminta. Opiskelijaravintolat ovatkin varmasti jo leikanneet opiskelijaruuan monipuolisuudesta – ainakin Unicafen ravintoloissa tuntuu olevan vaikeaa löytää muuta kuin papuja tai kalapuikkoja vastaavia seitieineksiä. Economicumin viereinen Hämäläis-Osakunnan Osakuntabaari taas on ollut jo pitkään tappiollinen, mutta toimintaa on päätetty silti jatkaa taustalla olevan säätiön kustannuksella.

Tätä taustaa vasten kuulostaa siis erinomaiselta uutinen aterian maksimihinnan nostosta, sillä sehän nimenomaan mahdollistaa markkinat asettamaan tasapainohinnan opiskelija-aterialle.
Tai näin ainakin olisi, jos korotus ei olisi naurettavan pieni, 50 senttiä. En ole ollenkaan vakuuttunut, että tämä on riittävä korotus, mutta se on ehkä toissijaista niin kauan kun opiskelijaravintolat pystyvät tuottamaan ruokaa opiskelijoille.

Ensisijaista opiskelijoille on aterian hinta. Opiskelija-aterian hintaa on jo pitkään alennettu siten, että Kela maksaa ravintoloille tietyn osuuden ateriasta opiskelijan puolesta. Tämä ateriatuki on nerokas keksintö useastakin syystä: se kannustaa syömään terveellistä opiskelijaruokaa, se helpottaa opiskelijoiden toimeentuloa ja etenkin viime aikoina se on kannustanut käymään kampuksella, vaikka edes syömässä kotihiireilyn sijaan. Sillä on siis positiivisia terveydellisiä, taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia opiskelijoiden elämään. Harva sosiaalietuus onnistuu näin erinomaisesti parantamaan suomalaisten elämää.

Nyt kuitenkin ateriatuen korotus on 25 senttiä, eli vain puolet aterian maksim hinnan noususta. Lisäksi tuen korotus tulee voimaan vasta tammikuun alussa. Inflaation seurauksena etenkin Helsingissä opiskelevat vähävaraiset opiskelijat ovat merkittävästi aiempaa tiukemmalla. Tämän taustalla on myös muiden Kelan etuuksien laatu: opintotuen indeksikorotus koskee vain opintorahaa eikä opintolainaa. Asumistuen korotukset eivät taas koske suurta osaa opiskelijoista, sillä korotus koskee vain kohtuullisten vuokramenojen kattoa, ei Kelan korvaamaa osuutta vuokrasta. Todennäköisesti ainoat asumistuen korotuksesta hyötyvät ovat kalliissa yksiöissä yksin asuvat opiskelijat, joista iso osa on muutenkin töissä vuokramenojen takia. Jos siis jotakin, niin ateriatuen korotuksen tulisi olla lopullista hintaa laskeva eikä nostava.

Miten tässä näin kävi? Ei ehkä enää tällä iällä pitäisi yllättyä, mutta taustalla ovat tietysti tutut klassikot: byrokratia, päätöstentekijöiden lyhytnäköisyys ja edunvalvonnan epäonnistuminen. Ensimmäiseen kahteen tavallisen
opiskelijan vaikutusmahdollisuudet ovat rajalliset, mutta opiskelijoiden edunvalvontaa ajavat opiskelijat itse, erityisesti ylioppilaskuntien kautta. Päätökset ylioppilaskunnassa tehdään
edustajistossa, johon valitaan vaaleilla kerran kahdessa vuodessa edaattorit. Odotin tämän syksyn edustajistovaaleilta tiukkoja debatteja, mielenkiintoisia vaalikampanjoita ja kaikkea muutakin ihanaa mitä vaalit tuovat mukanaan tällaiselle politiikkanörtille. Todellisuudessa ehdokkaat eivät juurikaan kampanjoineet eikä mitään debatteja tai vaalikamppailua eri listojen välillä oikeastaan ollut. Viimeinen niitti oli vaalikoneen rikkinäinen toiminta ja lopulta puuttuminen. Nykyaikana etenkin nuoret tekevät ehdokasvalinnan usein juuri vaalikoneen perusteella – ja miksi eivät tekisi, onhan vaalikone tehokas ja helppo tapa etsiä itselleen niin sopiva ehdokas kuin lista. Vaalikoneen ja vaalikampanjoiden puuttuminen tuntui
siltä, että osallistuu arpajaisiin eikä demokraattisiin vaaleihin.

Vaaleilla on kuitenkin väliä. Tämän syksyn opiskelija-ateriafiasko on
täydellinen esimerkki siitä, että kaikki yhteisöt tarvitsevat toimivaa edunvalvontaa. Etenkin sellaista edunvalvontaa, joka on vaalien kautta vastuussa yhteisölleen. Tänä syksynä edunvalvonta epäonnistui. Vaikka esimerkiksi HYY:n ja SYL:n kannanotot ovat
olleet järkeviä ja opiskelijoiden etujen mukaisia, ei niillä ole ollut mitään vaikutusta lopputulokseen, eikä sellaista edunvalvontaa voi pitää missään määrin onnistuneena.

Ehkä edunvalvonta olisi ollut ponnekkaampaa, jos opiskelijademokratia ei olisi niin surkeassa kunnossa.

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 3/2022

Pääomainen vakauttaa valtiontalouden

Valtionvarainministeriö on esittänyt huolensa Suomen kansantalouden kestävyydestä keskipitkällä aikavälillä. Työn tehokkuuden mateleva kehitys ja tulonsiirtoja onkivien eläkeläisten kasvava suhde työväestöön verrattuna ovat rakenteellisia ongelmia, joihin täytyy puuttua välittömästi.

Pääomaisen teetättämässä muistiossa esitellään kaksi talouspoliittista ohjelmaa, joiden avulla valtio saataisiin ohjattua kestävälle uralle.

Iltatyöttömyys hallintaan

Suomessa on valtavasti työkykyistä väestöä, joka kuluttaa aikaansa täysin tuottamattomaan toimintaan. Merkittävä osa vakituisessa työsuhteessa olevista kansalaisista vaikuttaa tyytyvän vain yhteen työpaikkaan, mikä jarruttaa talouskasvua.

Käytännön toimia iltatyöttömyyden nujertamiseen olisivat muun muassa nuorille suunnatut mainoskampanjat ”Hustlaa kestävyysvaje pois” ja ”Maksa mummosi eläke.” Kampanjat pyrkivät luomaan työntekoon ja veronmaksuun kannustavaa sisältöä erityisesti päätoimisesti opiskeleville. Tavoitteena on että yksikään opiskelija ei ole viikonloppuisin työtön vuoteen 2035 mennessä. Vanhempaan väestöön kohdistuva lakiehdotus on suoraviivaisempi. Vapaa-aikaa verotettaisiin ainoan työn ansioihin suhteutetulla verolla, mikä luonnollisesti nostaisi iltatyöttömyyden hintaa.

Tarkkoja lukuja ilta- ja viikonlopputyöttömyydestä ei tällä hetkellä ole, mutta ongelman ratkaisemiseksi ollaan perustamassa ilmiötä seuraava tilannehuone. Kampanjan hengessä tilannehuoneeseen palkataan vain asiantuntijoita, jotka ovat samanaikaisesti työsuhteessa myös toiselle työnantajalle. Elinkeinoelämän vaikuttajat ovat antaneet runsaasti positiivista palautetta Pääomaisen ehdotukselle, ja ovat lupautuneet rahoittamaan uuden Grindaamo-nimellä kulkevan tilannehuoneen seuraavalle vuosikymmenelle saakka.

Start-up toiminta jäihin

Toinen politiikkasuositus käsittelee niin kutsuttua ”Get down”-ohjelmaa. Tällä hetkellä lukuisat lahjakkaat osaajat heittävät riskisijoittajien rahaa liekkeihin lottovoiton toivossa. Tiedämme suurimman osan start-up yrityksistä epäonnistuvan, joten ehdotamme yksinkertaista ratkaisua. 

Ministeriö tarjoaa yrittäjille kertaluonteista kultaista laskuvarjoa, eli maksua siitä, että he hylkäävät yrityksensä sen saadessa ensimmäisen rahoituskierroksensa loppuun. Tällä tavoin saamme vapautettua yrittäjiä työtehtäviin, jotka oikeasti tuottavat liikevaihtoa. Naiivit työntekijät voidaan valtion tuella ohjata tehtäviin, jotka tuottavat ennustettavaa verotuloa. Samalla vältytään turhilta konkursseilta yrityssektorilla. 

Vaikka Pääomaisen työryhmän ehdotukset ovat tehty kylmän analyyttisesti ja puhtaan objektiivisesti – kuten kaikki taloustiede – ne ovat keränneet monipuolisesti suosiota kaikilta puolueilta. Vasemmisto kannattaa progressiivisen verotuksen kiristämistä, kun taas oikeisto on lämmennyt sille, että työttömiä rangaistaisiin kaksinkertaisesti. Ministeriön analyysien perusteella uudet säännökset rauhoittaisivat valtionvelan kasvua, vähintään kunnes seuraava vasemmistohallitus nousee valtaan.

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 3/2022, VIERASKYNÄT

Talouspakotteet ja historia – miksi sota ei loppunutkaan?

Vieraskynä | Jari Eloranta

Kun Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkoi 24.2.2022, se tuli monelle tutkijalle ja asiantuntijalle yllätyksenä, mukaan lukien allekirjoittaneelle. Uskoimme Venäjän johdon perimmäiseen rationaliteettiin, minkä olisi pitänyt estää sota. Samoin ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä monet uskoivat edeltävän globalisaation estävän sodan – niin ei kuitenkaan käynyt. Sodilla on monimutkaisia syitä, mitä on vaikea arvioida kovin syvällisesti niiden tapahtumahetkellä. Nykyisen sodan alkaminen laukaisi vuorovaikutteisen prosessin, mitä Putin ei osannut ennustaa: länsimaat olivatkin valmiita koviin pakotteisiin ja taloudellisiin uhrauksiin Ukrainan puolesta, sotilaallisen tuen lisäksi. Pakotteet rakennettiin mahdollisimman tehokkaiksi – puhuttiin jopa ”kaikkien pakotteiden äidistä” – ja niiden vaikutuksesta Venäjän oletettiin joutuvan taloudelliseen kaaokseen, jolloin sota loppuisi nopeasti. Näin ei kuitenkaan käynyt. Miksi? Historian rakenteiden ja esimerkkien kautta tämä olisi ollut ennustettavissa. Monesti erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin liittyy eräänlainen ”this time it’s different” ilmiö, eli jospa tällä kertaa historian prosessit toimisivatkin eri tavalla.

Ensinnäkin, pakotteisiin liittyy tietynlainen logiikka, mikä usein unohtuu monilta. Niillä on vaikutuksia paitsi viholliseen myös omaan yhteiskuntaan. Taloudellisten uhrausten syvyys ei ole kaikille vielä länsimaissa avautunut täysin. Samoin esimerkiksi Putinin hallinnon laskelmointi siitä, että EU:n halu vastustaa sotaa murenisi täysin kylmän talven päivinä on toiveajattelua. Pakotteiden vaikutuksia lähes aina ylikorostetaan, ainakin lyhyen aikavälin poliittisena instrumenttina. Toiseksi, historian esimerkit eivät vahvista ajatusta pakotteiden murskaavasta ja nopeasta vaikutuksesta. Maailmansotien aikana ja niiden välisenä aikana pakotteilla yritettiin painostaa vihollisia toimimaan toisin. Useimmiten pakotteet toimivat ainoastaan muun taloudellisen sodankäynnin osana. Totaalisen sodan aikana, jolloin kaikki keinot (mukaan lukien siviilien tappaminen) ovat käytössä, se useimmiten tarkoitti massiivisia ilmapommituksia, saartoja, laajamittaista laivojen upotusta, sotatalouden mobilisointia sekä jopa kansanmurhia. Maailmansotien välisenä aikana pakotteita käytettiin osana Kansainliiton yrityksiä estää konflikteja, etenkin 1930-luvulla. Tämä niin sanottu taloudellinen ase ei kuitenkaan toiminut kovinkaan hyvin. Sillä ei saatu Mussolinia lopettamaan kemiallisten aseiden käyttöä Etiopiassa. Autoritääriset valtiot yksinkertaisesti erosivat järjestöstä, ja pakotteet jäivät suppeiksi. Maailmansotien toinen opetus on se, että pakotteiden vaikutukset kestivät vuosia. Niillä ei pystytty välttämättä edes lyhentämään konflikteja erityisen selkeästi.

Pakotteita käytettiin laajalti myös kylmän sodan aikana, erityisesti estämään länsimaisen teknologian vientiä Neuvostoliittoon sekä sen liittolaisille. Erilaiset valvontamekanismit osoittautuivat silti tehottomiksi, sillä monia hyödykkeitä päätyi sinne eri tavoin, etenkin neutraalien valtioiden ja yritysten kautta. Pakotteilla ei saatu kommunismia kaatumaan Kuubassa tai Neuvostoliitossa – jälkimmäinen romahti siihen, että sen talous toimi yhä heikommin ja varustelukilpailu vaati liikaa kansantaloudelta. Pakotteet eivät ole myöskään onnistuneet pakottamaan despootteja luopumaan vallasta Irakissa tai Etelä-Amerikassa. Useimmiten itse asiassa vastareaktio pakotteisiin vahvisti nationalismia ja vallassa olevaa eliittiä. Samoin myös länsimaisten tuotteiden ja kulttuurin kysynnän kasvu nakersi Neuvostoliitossa väkivaltakoneiston otetta kansasta. Joissain tilanteissa pakotteet ovat jopa eskaloineet konflikteja. Yhtenä esimerkkinä tästä on Japanin hyökkäys Pearl Harboriin joulukuussa 1941. Sitä edelsi Yhdysvaltojen tehokas Japaniin kohdistunut saarto, minkä taustalla oli Japanin sotatoimet Aasiassa. Japanin sotilasjohto laski, että sotakoneistolta loppuisi öljy reilun vuoden päästä saarron alusta, joten aggressiivinen hyökkäys näytti rationaaliselta vaihtoehdolta.

Mitä me nyt tiedämme pakotteista ja Venäjän taloudesta? itse asiassa informaatiota on tarjolla yllättävänkin paljon. Vaikka Venäjän hallinto pyrkii piilottelemaan talouden makrodataa, monien sektorien osalta dataa on edelleen saatavilla. Niiden ja länsimaisten lähteiden pohjalta voidaan arvioida talouden kehitystä kohtuullisen hyvin. Sodan alettua arviot Venäjän talouden syöksystä, jolloin puhuttiin jopa 20 prosentin pudotuksesta BKT:n osalta, tai valuutan romahduksesta, osoittautuivat varsin nopeasti ylioptimistisiksi. Tähän mennessä BKT:n pudotus on ollut noin neljän prosentin suuruusluokkaa, ja koko vuoden osalta arvio on noin kuusi prosenttia. Vienti ja tuonti ovat pudonneet selvästi enemmän, missä pakotteilla on ollut suuri rooli. Venäjä on silti pystynyt rahoittamaan valtiota ja sodankäyntiä melko normaalilla tasolla, johtuen suurista energiakaupan tuloista. Pakotteilla ei siis lopetettu sotaa tai saatu Venäjää muuttamaan käyttäytymistään, mikä vastaa varsin hyvin historian esimerkkejä.

Pakotteilla on silti ollut jo suuriakin vaikutuksia. Venäjän ulkomaiset varainnot on jäädytetty lähes kokonaan, mikä on käytännössä tehnyt valtiosta vararikkoisen ulkoisen toimijan. Valtionlainoja ei ole lähitulevaisuudessa tarjolla kansainvälisiltä markkinoilta, mikä rajoittaa Venäjän talouspolitiikan mahdollisuuksia. Samoin elintaso on jo pudonnut jossain määrin, valtion tukitoimista huolimatta. Sen lisäksi resursseja keskitetään yhä enemmän isoihin kaupunkeihin ja keskusvaltion käyttöön. Sotatalouteen siirtyminen Venäjällä on silti ollut todella hidasta ja tehotonta. Sotateollisuuden tuotanto yskii pahasti, ja pakotteet ovat purreet hyvin teknologiateollisuuteen. Sotia ei voiteta lentokoneilla, joissa tavallisen tallaajan GPS-yksiköt on teipattu mittareiden vierelle. Venäläisen korruption vaikutuksia sotalaitoksen toimintaan pakotteet voimistavat edelleen. Virallisia pakotteita tehokkaampia ovat olleet yksityisten yritysten vetäytyminen Venäjältä sekä yleisempi, laaja pääomapako. Myös ihmispääomaa, erityisesti koulutettuja ihmisiä, on poistunut maasta satoja tuhansia. Venäjän taloudellinen ja demografinen kehitys on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana heikkoa; näitä trendejä yllä mainitut tekijät vain vahvistavat. Venäjä vuonna 2030, ilman merkittäviä muutoksia, tulee olemaan heikko talous, joka on täysin riippuvainen energian myynnistä. Sen lisäksi maan poliittinen painoarvo kansainvälisessä politiikassa tulee olemaan lähes täysin ydinasepelotteen varassa, kuten Pohjois-Korean. Tämä ei ehkä ollut Putinin toiveissa, kun hän päätyi yrittämään Neuvostoliiton imperiumin palauttamista.

Konfliktien ja maailmanpolitiikan analyyseissä kannattaisi useimmiten olla varovainen, erityisesti ”this time it’s different” kaltaisten ennakko-odotusten osalta. Pakotteilla on merkitystä, mutta ne ovat varsin tylppä ase huonosti käyttäytyvien valtioiden painostuksessa. Ilman kokonaisvaltaisempaa taloudellista tai sotilaallista toimintaa niillä ei ole suuria vaikutuksia, sillä isoilla valtioilla on enemmän mahdollisuuksia kiertää rajoituksia globalisoituneessa maailmassa. Aggressioille löytyy aina ymmärtäjiä ja jopa liittolaisia, moninaisista syistä johtuen. Pakotteiden vaikutukset ovat myös hitaita, joten se pitää ottaa huomioon niiden tavoitteiden asettamisessa. Venäjän etsikkoaikaa ratkaista sota ne ovat toki jo lyhentäneet. Ensi talven jälkeen länsimailla on jo erilaiset mahdollisuudet toimia ilman Venäjän resursseja. Venäjälle sen sijaan niitä ei ole näköpiirissä. Ukrainan menestykset taistelukentillä edesauttavat tätä prosessia. Tulevaisuuden näkymät Putinin johtamalle Venäjälle ovat heikot, samoin Venäjän kansalle.

Kirjoittaja on taloushistorian professori Helsingin yliopistossa

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, KAPITAALI 3/2022

Pikakatsaus kandiohjelman runkokurssien arviointiin

Teksti | Matti Mustonen

Kapitaali tekee uuden aluevaltauksen tutkivan journalismin pariin uudella katsauksella arvosanajakaumiin viimeisen viiden vuoden ajalta kaikilta taloustieteen kandiohjelman runkokursseilta, eli kurssit: TA1 ja aineopinnot pl. kandiseminaari- ja tutkielma. Katsauksen syynä on huoli ja akateeminen uteliaisuus eri kurssien ja opettajien arvostelukäytäntöjen eroista, jotka saattavat aiheuttaa kurssiarvosanojen huonoa vertailukelpoisuutta. Huonolla vertailukelpoisuudella taas olisi vaikutuksia opiskelijoiden yhdenvertaisuuteen esimerkiksi työnhaun tai vaihtohakujen kautta.

Aineistona on käytetty julkisuuslain mukaisen tietopyynnön kautta Helsingin yliopistolta saatuja tietoja. Arviointikäytänteiden muuttumisen takia hylättyjä suorituksia ei otettu huomioon. Lisäksi saadussa datassa oli puutteita: arvosanoja joita annettiin kurssilla alle 5 kappaletta ei annettu. Tämä oli kuitenkin ohitettavissa, sillä annettujen arvosanojen kokonaismäärä yli kaikkien vuosien kurssitoteutusten oli aineistossa, joten osan arvoista pystyi päättelemään eksaktisti, ja kahteen jäljellä olevaan arvoon pystyi ainakin antamaan hyvän arvauksen.

Analyysi:

Tilastojen käsittelyyn on käytetty R-ohjelmistoa, jonne on jouduttu käsin kopioimaan data tietopyynnön tuloksista, sillä tulokset annettiin PDF-tiedostona. Innokas Kapitaalin lukija voi niin halutessaan saada haltuunsa kyseisen R-tiedoston tai alkuperäisen PDF-tiedoston ottamalla yhteyttä toimitukseen.

Taulukossa ylimmillä kahdella riveillä olevat keskiarvot ja keskihajonnat koskevat kaikkia kurssisuorituksia viimeisen viiden vuoden ajalta. Ne eivät siis ole eri vuosien toteutusten hajontojen tai keskiarvojen keskiarvoja, sillä eri vuosina on kursseille osallistunut hyvin eri määrä osallistujia. Alimmilla riveillä olevat tiedot ovat minimit ja maksimit kaikilta kurssitoteutuksilta viimeisen viiden vuoden ajalta edellä mainituille suureille sekä vuosi, jona kyseinen kurssi on pidetty. Luvun perässä oleva vuosiluku merkitsee lukuvuoden alkamisvuotta, eli jos kurssi on järjestetty vuoden 2020 keväällä tai vuoden 2019 syksynä, lukee vuosilukuna 2019. Luvut on pyöristetty kolmen desimaalin tarkkuudelle.


TA1TA3ATA3BTA3CTA4ATA4BTA4CTA7ATA7B
keskiarvo3,3693,1243,0573,0423,3343,4443,4743,2623,265
keskihajonta1,2171,4051,3321,3901,3421,3731,4351,4261,418
minkeskiarvo2,788
(2018)		2,912(2019)3,180(2017)2,897(2018)3,194(2021)3,000(2021)3,013(2021)2,730(2019)2,914(2019)
maxkeskiarvo3,753(2021)3,424(2020)3,573(2020)3,275(2019)3,577(2019)3,884(2019)3,972(2020)3,839(2021)3,707(2020)
minkeskihajonta0,832(2021)1,306(2021)1,092(2021)1,261(2020)1,255(2020)1,201(2021)1,142(2020)1,258(2021)1,292(2019)
maxkeskihajonta1,415(2019)1,466(2020)1,432(2018)1,535(2018)1,436(2017)1,497(2017)1,541(2019)1,433(2018)1,502(2018)

Johtopäätökset:

Pelkästään tämän analyysin perusteella on mahdotonta sanoa oikeastaan mitään varmaa, mutta hyviä arvauksia voi tehdä. Selvästi parhaita arvosanoja on saavutettu korona-aikana etäopetuksena olleilla kursseilla, mutta ei voida sanoa, että arviontikäytännöt olisivat löystyneet tai olisi tapahtunut arvosanainflaatiota, sillä analyysissä ei ole kuin pintaraapaisua etäkurssien jälkeiseltä ajalta. Lisäksi aineisto koostuu varsin lyhyestä tarkasteluvälistä, joten voi olla että aiemmilta vuosilta löytyy sekä suurempia maksimeja että pienempiä minimejä.

Erot minimi- ja maksimikeskiarvojen sekä minimi- ja maksimikeskihajontojen välillä kuitenkin osoittavat, että arviointi samalla kurssilla saattaa vaihdella vuodesta toiseen radikaalistikin. Tämä ero voi johtua monista tekijöistä kuten arvioinnista, tenttien vaikeudesta, opetuksen laadusta tai opiskelijoiden erilaisuudesta. Ei siis voida sanoa, että jotkin kurssitoteutukset tai tentit olisivat olleet kategorisesti haastavampia kuin toiset, mutta sellaisen heuristisen veikkauksen voi ehkä tehdä.

Aihetta voisi tutkia lisää tarkastelemalla pidemmältä aikajaksolta kurssiarviointeja sekä vertailemalla arvosanoja esimerkiksi tiedekunnan sisällä muihin kandiohjelmiin tai esimerkiksi Aalto Economicsin kurssiarvosanoihin. Kapitaali palaa aiheeseen tarkemmalla tarkastelulla, jos lukijakunta on kiinnostunut aiheesta.

Jatka keskustelua:
HENKILÖT, KAPITAALI 3/2022

20 VUOTTA MYÖHEMMIN – ANSSI RANTALAN ELÄMÄ JA TEOT

Teksti | Otto Muurinen

Selailen Arkun vinoja lehtipinoja etsiessäni erästä vuosituhannen vaihteen Kapitaalia. Tässä kyseisessä lehdessä on haastattelu, jonka antoi tuore, muutamaa vuotta aiemmin valtiotieteiden maisteriksi valmistunut Anssi Rantala.

Nyt 2020-luvun alussa, muutamaa vuosikymmentä myöhemmin etsin käsiini tuon haastattelun tehdessäni taustatyötä tätä juttua varten. Anssi Rantala on ottanut toimitukseen yhteyttä, ja halunnut kertoa urastaan Kapitaalille.

Kerrottakoon tässä ensin hieman haastateltavastani. Rantala valmistui maisteriksi 1998, teki sen jälkeen väitöskirjan, ja on ekonomistin urallaan työskennellyt tutkimuslaitoksessa, liikepankeissa sekä Suomen Pankissa. Itselleni hänet esiteltiin Aktian entisen pääekonomistin tittelillä.

Mutta kuinka Rantala on päätynyt tällaiselle uralle?

Monilla tulevilla taloustieteilijöillä on Rantalan sanoin opiskeluaikana ajatus ekonomistin ”pitkästä ja hartaasta virkaurasta”. Hän sanoo olevansa esimerkki siitä, että koulutuksella voi päätyä tämän lisäksi tekemään kaikennäköistä muutakin.

Rantala uskoo myös, että työelämän muuttumisen myötä ekonomistitkin päätyvät entistä monipuolisempiin tehtäviin.

”Työurat pirstoutuvat. Ei ole pitkiä työuria, joihin tällaisella koulutuksella ennen päätyi Suomen Pankkiin, valtiovarainministeriöön tai kansainväliseen järjestöön, jossa työskenneltiin 30 vuotta ja sitten eläkkeelle.”

Miksi ekonomistiksi?

Opintojen alkupuolella olevana akateemisesti varsin nuorena henkilönä minua kiinnostaa se, kuinka alalla pitkään olleet ovat itse päätyneet tälle tielle. Ennen opintojaan Rantala työskenteli tennishalliyrittäjänä. Tähänkin haastatteluun hän saapuu tenniskentältä.

”Perhe pyöritti tenniskeskusta syvimmän laman aikaan 1990–1994 ja olin harrastanut lajia jo lapsesta asti.”

Osaltaan tämä kokemus ja tausta ohjasi myös kansataloustieteen opintojen pariin. Kokemus yrittäjänä rahan tienaamisesta on ollut myös opettavainen kokemus taustalla Rantalan myöhemmällä uralla niin liikepankeissa kuin keskuspankeissakin.

”Olin yliopistossa jo silloin, mutta se oli eräänlainen kimmoke vaihtaa taloustieteeseen yrittäjyyden ja lamakokemuksen myötä, kun halusin ymmärtää, miten talous toimii.”

Kokemus lama-aikana yrittämisestä yhdistettynä ajan voimakkaaseen sukupolvikokemukseen näkyi myös opintojen sisällöllisessä kiinnostuksessa, sillä Rantala paneutui gradussaan talouskriiseihin.

Opintojensa aikana Rantalalla ei ollut selkeää visiota tulevasta urastaan. Selkeimpänä oli ajatus urasta joko pankissa tai vakuutusyhtiössä. Jälkeenpäin tämä ajatus pankkiekonomistin
urasta on huvittanut tutkijanuraakin tehnyttä Rantalaa.

”Vasta kun menin Erkki Koskelan graduryhmään aloin miettimään asioita. Kuukautta ennen valmistumista Erkki kysyi, kiinnostaisi-
vatko tutkijanhommat.”

Mahdollisuus tuli Rantalalle hieman yllättäen.

”Aloin miettimään, että tämähän sujuu ja on ihan mukavaa. Sitten hyppäsin sille tielle.”

Väitöskirjaa tehdessään Rantala oli vaihtanut fokuksen talouskriiseistä rahapolitiikkaan ja keskuspankkeihin.

Jo tuohon aikaan makrotaloustieteen vähäistä kiinnostusta voivoteltiin. Suomen Pankki ja valtiovarainministeriö olivat huolissaan vähäisestä harrastuneisuudesta.

”Oli tullut siihen aikaan kiinnostavammalta kuulostavia osa-alueita, jotka vetivät opiskelijoita tutkijapolulle.”

Kuitenkin myös Suomen Pankissa työskennellyt Rantala kantaa entisten kollegoidensa lailla huolta hyvien makrotalousosaajien puutteesta.

”Nythän meillä on isoja makrosokkeja tapahtunut erilaisista syistä. Tietysti aina sokit kuten pandemia, sota, energiakriisi ovat talouden ulkopuolisia asioita, jotka vaikuttavat talouteen. Niiden vaikutukset ovat kuitenkin makrotaloudellisia.”

Yhtenä hyvänä esimerkkinä Rantala nostaa parhaillaan käsillä olevan inflaatio-ongelman, joka on melkein kadonnut kollektiivisesta
muistista.

”Viimeksi 40 vuotta sitten koettiin tällainen inflaatiosokki. Se oli melkein oppikirjoistakin unohtunut.”

”Me ajattelimme talousennustajina ymmärtävämme inflaatioprosessin, mutta ainakin FED on nyt julkisesti joutunut tunnustamaan, ettei ymmärtänyt inflaatioprosessia niin hyvin kuin
luuli. Tämä on aivan perusmakrojuttua, johon on hyvä perehtyä ja peilata.”

Tukholmasta suuntaa uralle

Antaessaan Kapitaalille edellisen haastattelunsa vuonna 2000 Rantala työsti lisensiaatin tutkintoaan nyttemmin jo lakkautetussa Talouden rakenteiden ja kasvun tutkimusyksikössä (RAKA). Aiheena oli EMU:n vaikutukset työmarkkinoihin.

”RAKA:n tutkijayhteisö oli vapaa. Teemat olivat talouden rakenteellisia kysymyksiä. Jotkut tutkivat työmarkkinoita, talouspolitiikkaa, rahapolitiikkaa, ekonometriaa, rahoitusmarkkinoita, erilaisia teemoja.”

Tuohon aikaan teema oli ajankohtainen, kun pohdittiin yhteisvaluutan vaikutuksia.

”Erkki Koskelalla oli varmasti vaikutus teemaan. Ensimmäinen ajatus oli jatkaa finanssikriisikysymyksiä. Ajattelin, kun yksi iso talouskriisi oli takana, että täytyy katsoa eteenpäin eikä vain tutkia vanhaa.”

Mielenkiintoisena ja kenties urankin suuntaa muuttaneena kokemuksena nousee esiin Rantalan vuosi Tukholman yliopistossa työstämässä väitöskirjaa Ruotsin EMU-komiteaa johtaneen Lars Calmforsin ohjauksessa.

Alkuperäinen ajatus finanssikriiseistä olisi vienyt vuodeksi Yhdysvaltoihin tai Britanniaan, mutta aiheen vaihduttua ja vuosituhannen alun Amerikan tapahtumien jälkeen Tukholma tuntuikin paremmalta vaihtoehdolta.

Tukholman yliopiston kansainvälisen talouden instituutti, jossa Rantala oli, oli hänen mukaansa nuorelle ekonomistille fantastinen paikka.

”Pieni instituutti, 30 henkeä noin kymmenestä maasta. Sinne oli helppo kutsua huippututki joita vierailulle, koska jokainen, joka ajattelee joskus Nobelin saavansa, hyväksyy kutsun sinne.”

Tämä mahdollistikin Rantalan mukaan tasokkaiden seminaarien järjestämisen.

”Siellä ymmärsin sen, että on kahdenlaista tutkimusta. On piirisarjatutkimusta ja kansainvälistä huippututkimusta.”

Tämä avasikin Rantalan silmät sen suhteen, että jäämällä tutkijanuralle hän olisi hyvin suurella todennäköisyydellä ollut juuri piirisarjassa.

”Huippututkijoiden ajatukset liisivät eri levelillä.”

Palattuaan Tukholmasta Rantala viimeisteli väitöskirjansa ja suuntasi soveltavan tutkimuksen pariin. Tässä vaiheessa uraa oli edessä kymmenen vuoden putki, jonka aikana Rantala teki talousennusteita. Tämä alkoi Pellervon taloustutkimuksessa Vesa Vihriälän palkkaamana ja jatkui kolmen vuoden jälkeen Suomen Pankin rahapolitiikkaosastolla ennustetoimistossa. Siellä Rantala viipyi kahden ja puolen vuoden ajan.

Tätä vaihetta Suomen Pankissa Rantala pitää valtavan kiinnostavana. Hän oli mukana ennustetyöryhmässä, jossa pääsi Euroopan keskuspankkijärjestelmään ja mukaan kansainväliseen keskusteluun.

”NUOREMPANA OLI DRAIVI PÄÄSTÄ,
NÄHDÄ JA KOKEA. EN KOSKAAN AJATELLUT
MENEVÄNI PANKKIIN BISNESVASTUUSEEN.
MUTTA SIIHENKIN VOI PÄÄTYÄ JA SIINÄKIN VOI PÄRJÄTÄ.”

Seuraavina vuosina Rantala työskenteli liikepankeissa. Ensin Nordea Marketsilla tiimissä, joka vastasi Venäjästä, Baltiasta ja entisten
IVY-maiden alueesta. Seuraavaksi Rantala siirtyi puoleksitoista vuodeksi OP-Pohjolan pääekonomistiksi.

Vuonna 2010 Rantalaa pyydettiin takaisin toimistoon, jossa oli työskennellyt Suomen Pankissa. Tällä kertaa talousennusteista vastaavaksi ennustepäälliköksi.

Katsoessa nyt taaksepäin Rantalan uraa, monet pestit näyttävät näihin aikoihin olleen melko lyhyitä. Myös Rantala myöntää olleensa jossakin vaiheessa huolissaan siitä, miltä tämä näyttää ulospäin. Myöhemmin rekrytoidessaan itse hän on nähnyt asian toiselta kannalta:

”CV voi näyttää vaikka miltä, kunhan osaa kertoa, minkä takia se näyttää siltä. Voi olla side steppejä, että on kokeillut jotain muuta.
Jos on puolentoista vuoden aukko, josta ei osaa sanoa mitään, se näyttää pikkaisen epäilyttävältä. Toki jälkikäteen voi keksiä aina jonkin stoorin.”

Omaa urakehitystään Rantala perustelee sillä, että hänelle tehtiin mielenkiintoisia tarjouksia. Esimerkiksi Suomen pankin ennustepäällikkyyden Rantala näkee investointina, joka mahdollisti pääsyn paikkoihin ja pöytiin, joihin ei olisi muutoin päässyt. Yhtenä esimerkkinä EKP:n rahapolitiikkakomitea, jossa Rantala oli toisena Suomen edustajana.

Melkein neljän Suomen Pankissa vietetyn vuoden jälkeen Rantalaa kysyttiin Aktian pääekonomistiksi. Hänellä oli kokemusta jo pääekonomistin tehtävistä OP-Pohjolassa, mutta haaste oli erilainen.

”Tuollaisessa keskikokoisessa pankissa pääekonomisti pääsee lähemmäksi bisnestä kuin koskaan OP:ssa tai Nordeassa.”

Oltuaan puolitoista vuotta pääekonomistina Rantalaa pyydettiin johtoryhmään vastaamaan varainhoitoliiketoiminnasta.

”Hyppäsin johtoryhmään ja palkkasin seuraajakseni Schaumanin Heidin. Varatoimitusjohtajana vastasin varainhoitoliiketoiminnasta. Se oli valtavan opettavaista aikaa.”

”Nuorempana oli draivi päästä, nähdä ja kokea. En koskaan ajatellut meneväni pankkiin bisnesvastuuseen. Mutta siihenkin voi päätyä
ja siinäkin voi pärjätä.”

Aktiassa Rantala johti vajaan 200 ihmisen organisaatiota. Se on erilaista kuin asiantuntijatyö tai lähiesimiestyö.

”Kaikki pörssiyhtiön hyvät ja huonot puolet tuli nähtyä.”

Uusia haasteita listaamattomilla markkinoilla

Nyt Rantala työskentelee Ermitage Partnersilla varainhoidon parissa pääekonomistin tittelillä, asiakkainaan ammattisijoittajia. Hän pyrkii oman kokemuksensa kautta tarjoamaan asiakkailleen näkemyksiä, jotka tuovat näkökulmia maailman ymmärtämiseksi.

”Ammattisijoittajat saattavat kuunnella viittä, kymmentä tai viittäkymmentä puhuvaa päätä. Mutta heidän pitää itse päättää kuitenkin.”

Nykyinen pesti yhdistelee asioita eri vaiheista uraa. Esimerkiksi ymmärrys keskuspankkien toiminnasta on tärkeää keskuspankkivetoisessa maailmassa ja ennustekokemus auttaa tulkitsemaan tehtyjen talousennusteiden nyansseja.

Nykyinen työpaikka poikkeaa aiemmista siinä, että kyseessä on Rantalan sanoin mielenkiintoinen kasvuyritys. Työssään hän kertoo käyvänsä mielenkiintoista dialogia pitkään sijoitusmarkkinoilla olleiden ihmisten kanssa, mitä hän pitää myös itselleen opettavaisena.

Nykyisessä virassaan Rantala työskentelee listaamattomien markkinoiden, siis kiinteistöjen, private equityn, pääomasijoitusten ja major capitalin parissa. Tämä poikkeaa aiemmista työtehtävistä.

”Vaikka kuinka hyvin ymmärtää listattuja markkinoita, tämä on pikkaisen mystisempää, koska tässä sijoitusluokassa on pienet sijoittajat mukaan päästävä transformaatio käynnissä.”

Toisaalta listaamattomien ja listattujen markkinoiden välillä on Rantalan mukaan myös selvä yhteys.

”Yritysten valuaatioon vaikuttavat samat asiat kuin listattuun markkinaan, kuten korkotason kaltaiset perusmakrojutut. On paljon asioita, joissa ekonomistilla makromalli pyörii päässä. Tämä on kuitenkin omanlaisensa markkina, koska yrityksiä ei pakoteta hinnoittelemaan itseään jatkuvasti.”

Koottuja viisauksia

Pyydän Rantalalta vinkkejä ja näkemyksiä, joista tuleville ekonomisteille (tai muillekin asiantuntijoille) voisi olla hyötyä. Kysyn ensin verkostoista, joita uran alussa rakentui ja oli opintoajalta valmiiksi olemassa.

Hieman suoraan lukiosta tulleita vanhempana opintonsa aloittanut Rantala ei ollut aktiivisimpien joukossa perinteisessä opiskelijaelämässä. Osittain tähän vaikutti myös se, että hän valmistui keskimääräistä nopeammin.

Tärkeimmät verkostot rakentuivatkin opintojen lopussa ja uran alussa työelämässä.

”Merkittävin kesätyö oli viimeinen kesä ennen valmistumista, VATT:lla kesäharjoittelussa professori Heikki Loikkasen tiimissä.”
Rantala kertoo päässeensä tekemään muun muassa tuloerotutkimusta ja jääneensä puoleksi vuodeksi töihin VATT:lle opintojensa ohella.

Tätä Rantala pitää onnekkaana hetkenä, sillä siihen aikaan VATT:ssa työskenteli monia uran kannalta kiinnostavia henkilöitä.

Rantala ajattelee olleensa myöhemmällä urallaan onnekas laiskasta verkostojen rakentelusta huolimatta.

”Olen kohdannut oikeita ihmisiä oikealla hetkellä. Jälkikäteen katsottuna monessa kohdassa on käynyt hyvä tuuri, joka on johtanut johonkin.”

Tämän hyvä tuuri on johtanut työpaikan vaihtumiseen joskus nopeaankin.

”Kun katsoo omaa aika monimuotoista urapolkua, näkee ettei voi koskaan tietää, minne päätyy, vaikka kuinka suunnittelee.”

Rantala antaa kullanarvoisen vinkin, joka monesti unohtuu.

”Yksi hyvin simppeli oppi, jota olen aina yrittänyt toteuttaa, on, että hoitaa sitä hommaa, jossa sattuu olemaan, mahdollisimman hyvin. Se varmaan avaa mahdollisuuksia, jotka näyttävät sattumalta.”

Hän elävöittää ohjettaan vielä esimerkillä tenniskentiltä.

”Ettei lähde pelaamaan seuraavaa peliä. Lähdet turnaukseen ensimmäiseen peliin vähän niskan päällä ja mietit seuraavaa matsia.
Usein käy vähän huonosti.”

Tästä Rantala jatkaa vielä uran suunnittelemiseen liittyvillä ohjeillaan.

”Ei minulla erityisiä suuria viisauksia ole nuoremmille ihmisille. Mutta se, että uskaltaa tarttua, jos joku tarjoaa tai itse aktiivisesti etsii. Aina voi uudelleenoptimoida, jos jokin hyppy ei mennyt ihan lankulle. Siitä jää usein kuitenkin jotain. On parempi katua tekemisiä
kuin tekemättä jättämisiä.”

Kysyn myös, millaista osaamista hyvin monipuolisissa ekonomistin tehtävissä työskennellyt Rantala näkee tarvittavan.

Tyypillisiin ekonomistin tehtäviin Rantalan mukaan tarvitaan tiettyjä valmiuksia: ymmärrystä isoista kokonaisuuksista ja teknisiä valmiuksia analyysiin. Käytännön elämässä sofistikoituneemmat mallit jäävät kuitenkin usein hänen mukaansa käyttämättä ja sen sijaan käytetään yksinkertaisempia malleja ja peukalosääntöjä.

”Ekonomisti, jolla on hyvät tekniset valmiudet, ymmärrystä taloudesta ja muusta yhteiskunnasta sekä sivistystä on voittajan paketti. Mutta sekään ei vielä riitä. Hirveän tärkeää on viestintä – millä tavalla pystyy kertomaan monimutkaisista asioista riittävän yksinkertaisella tavalla banalisoimatta sitä jollakin tavalla.”

”Jos pystyy laajalle yleisölle, tavallisille ihmisille, välittämään ymmärrystä taloudesta. Sellaiset ihmiset yleensä pääsevät aika pitkälle. Se on kaikista vaikein juttu.”

”Vähän kuin taloustieteelliset mallit – pitää yksinkertaistaa, muttei liikaa. Hyvä taloustieteellinen malli ei ole se, jossa on 150 muuttujaa.”

Rantala nostaakin hyvät viestintätaidot tärkeiksi ominaisuuksiksi. Pitkät ennusteraportit ovat turhia.

”Jos pystyt TikTokiin tiivistämään talousennusteen, se on nykymaailmassa varmaan tehokkaampaa.”

Viestintäympäristön muutos on Rantalan mukaan haaste. Monet taloustieteilijöiden näkemykset ovat enemmän pohtivia: yhtäältä jotakin – toisaalta jotakin muuta. Ympäristö haluaa Rantalan sanoin yksikätisiä ekonomisteja, siis vähemmän tuota alan asiantuntijoille tyypillistä pohdintaa.

Ennen kaikkea Rantalan mukaan tärkeintä on kuitenkin itse substanssi. Muuta osaamista voi täydentää matkan varrella.

”Jos et ymmärrä miten keskuspankki, inflaatio ja korot liittyvät toisiinsa, on ihan sama, miten hyvä viestijä olet. Perusta kuntoon ja
sitten muita voi kehittää.”

”Tämä on iso vaatimuslista. Onneksi on erilaisia tehtäviä.”

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 3/2022

Kirja-arvostelu: Taloustiedettä antiikin aikaan

Arvostelu | Mikko Vanhala

Kirjassaan The Ancient Economy (The Hogarth Press, 1973) Cambridgen yliopiston edesmennyt professori Moses Finley taustoittaa Kreikan ja Rooman talousjärjestelmiä noin vuodesta 1000 eKr. Rooman hajoamiseen asti. Kirjan lähestymistapa on pikemminkin sosiologinen kuin taloustieteellinen, ja analyysi perustuu mallien tai empiiristen aineistojen sijaan kirjallisten lähteiden tulkintaan.

Antiikin aikainen talousjärjestelmä eroaa nykyisestä merkittävästi. Valtion rooli oli talouden kannalta hyvin vähäinen, eikä nykyisen kaltaisia raha- tai rahoitusmarkkinoita ollut. Kotitalous oli tärkein taloudellinen yksikkö. Finley esittää, että antiikin taloutta ei pidäkään yrittää katsoa modernin taloustieteen näkökulmasta, sillä antiikin talousjärjestelmä ei ollut millään tavalla itsenäinen muusta yhteiskunnasta eivätkä nykyiset taloustieteelliset peruskäsitteet ja -oletukset olleet toimijoille tuttuja. Tuotanto ei perustunut niinkään pääoman kasvattamiseen kuin sen hankkimiseen: voiton käsite oli tuttu, mutta kasvun ei, joten voiton tekeminen oli pitkälti nollasummapeliä. Myös halvan työvoiman tarjonta (ts. orjat ja maaorjat) oli runsasta, joten kannustimia tuottavuutta parantavan teknologian kehittämiseen ei juuri ollut.

Finley korostaa statuksen merkitystä antiikin yhteiskunnassa. Status – ja implisiittisesti varallisuus – määritti pitkälti mahdollisuuksia politiikkaan tai liiketoimintaan osallistumiseen. “Talous” rakentui maanomistajuuden ympärille, mutta maan omistamisen tarkoitus ei ollut niinkään sen tuotannon kasvattaminen ja sen avulla rikastuminen vaan ennemminkin yhteiskunnallisen aseman esittely ja pönkittäminen.

Mielenkiintoinen näkemys on myös se, että antiikin kaupungit olivat ennemmin kulutuksen kuin tuotannon keskittymiä. Kaupungit olivat hyvin riippuvaisia lähialueiden maanviljelyksestä ja kaupankäynnistä, ja olivat vähäisen omavaraisuuden ja ruoan
huonon säilyvyyden takia alati nälänhädän uhkaamia. Teollisuuden merkitys kaupunkien synnyn ja kasvun kannalta oli vähäistä, kun taas luonnonvarojen hyödyntäminen mahdollisti kaupungin kasvun.
Kirjassa käytetyt lähteet tuntuvat hieman yksipuolisilta. Finley käyttää lähes yksinomaan kirjallisia primäärilähteitä ja sivuuttaa arkeologisen tutkimuksen tulokset “moderneina”. En tunne antiikintutkimusta tieteenalana kovin hyvin, mutta tämä rajaus tuntuu hieman kapealta, etenkin kun kirjalliset lähteet ovat käytännössä kokonaan “eliitin” kirjoittamia. Arkeologisiin löytöihin vertaaminen voisi myös auttaa kirjallisista lähteistä tehtyjen hypoteesien testaamisessa (tai epäuskottavien sellaisten poissulkemisessa).

Lisäksi Finleyn ajatuksenjuoksua ei ole aina kovin helppo seurata. Argumentit ovat hyvin perusteltuja ja lähteiden tulkinta on johdonmukaista, mutta tekstin punaisen langan seuraaminen on paikoitellen vaikeaa. Kirjassa ei myöskään tunnu olevan selkeää keskeistä teesiä tai tavoitetta, joka yhdistäisi eri kappaleita.

Kokonaisuutena The Ancient Economy on mielenkiintoinen johdatus antiikin taloushistoriaan, mutta kaipaa tuekseen myös muita lähteitä kattavan kokonaiskuvan saamiseksi.

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 3/2022, KULTTUURI

Kirja-arvostelu: Sota ja rauha vuonna 2022

Arvostelu | Tuomas Heikkinen

On olemassa kahdenlaisia kirjoja – sellaisia, joita luetaan, ja sellaisia, joista lähinnä puhutaan. Luulen, että monilla Leo Tolstoin Sota ja rauha (1869) kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan. Minulla se ainakin kuului. Se on kirja, joka on saanut erityisaseman kulttuurissamme:
Sota ja rauha tunnetaan ennen kaikkea vaikeana, puuduttavana kirjana. Monesti tuntuu siltä, että tällaisia kirjoja ympäröi
ylitsepääsemätön elitismin ja vaikeuden aura, joka karkottaa potentiaaliset lukijat. Ehkä siksi joissain kodeissa teos onkin en-
sin sisustuskappale ja sitten vasta romaani.

Välillä on kuitenkin hyvä haastaa itseään. Teos ehti istua muutaman vuoden omassa kirjahyllyssäni, kunnes aloitin luku-urakan. Sain kirjan luettua pari kuukautta sitten – mitä siitä jäi käteen? Voisin tiivistää lukukokemukseni kahteen pointtiin. Ensinnäkin: Sota ja rauha on ihan tavallinen, joskin 2000 sivun pituinen, romaani. Se on itse asiassa todella viihdyttävä ja yllättävän helppolukuinen. Toiseksi: Se on kulttuurisesti tärkeä teos, joka auttaa ymmärtämään nykypäivän Venäjää. Luulisi, että Herran vuonna 2022 tällaiselle kirjalle olisi kysyntää.

Maailmankirjallisuuden klassikoihin kuuluva Sota ja rauha on Tolstoin elämää suurempi kertomus Napoleonin sotaretkestä Venäjälle. Juoni seuraa kolmen venäläisen aatelisperheen elämänvaiheita Pietarin salongeissa, Moskovan maatiloilla ja Euroopan taistelukentillä. Tarina alkaa hovineito Anna Pavlovnan kutsuilta, jonne suurin osa Pietarin ylimystöstä on kutsuttu. Heti kirjan alussa näytetään laaja läpileikkaus Venäjän yläluokista. Samalla kun aateliset pöhisevat keskenään, pääsemme tutustumaan konservatiivisiin Bolkonskeihin, tuhlaileviin Rostoveihin ja hedonistisiin Kuragineihin.

Illalliskutsuja kuitenkin varjostaa politiikka. Napoleonin toimet Euroopassa huolestuttavat kaikkia, ja sota on suosittu puheenaihe. Toisaalta sodan uhka tuntuu Pietarissa silti kaukaiselta, ja myös hahmojen sydänsurut, riidat ja rakkauskolmiot ovat isosti esillä. Lukija saa muistutuksen sodan todellisuuksista seuraavissa luvuissa, sillä juoni siirtyy pian Euroopan taistelukentille. Sama asetelma toistuu kirjassa moneen kertaan. Vanhat miehet väittelevät ensin parhaasta strategiasta illalliskutsuilla, ja seuraavassa kohtauksessa strategiaa toteutetaan taistelukentällä.

Teoksen avainhenkilöiksi nousee kaksi nuorta aatelismiestä – kreivi Pierre Bezuhov ja ruhtinas Andrei Bolkonski. Pierre on hapuileva, isokokoinen intellektuelli, jonka asema aatelispiireissä perustuu hänen isänsä vaurauteen. Juuri ulkomailta palannut Pierre kokee itsensä ulkopuoliseksi eikä viihdy aatelispiirien tärkeilevässä ilmapiirissä. Ruhtinas Andrei on toinen keskeinen henkilö. Juonen alussa hän on kyyninen, aatelispiireihin kyllästynyt nuori mies, joka lähtee etsimään elämälleen tarkoitusta armeijapalveluksesta. Juonen aikana Andrein ja Pierren polut kohtaavat useamman kerran, kun kumpikin etsii itselleen merkitystä sodan kaaoksesta.

Ehkä parasta kirjassa on sen kokonaisvaltaisuus. Tolstoi ei itsekään mieltänyt teosta romaaniksi, sillä hänelle Sota ja rauha merkitsi jotain taidettakin suurempaa. Monivuotisen kirjoitusprosessin aikana Tolstoi kolusi läpi päiväkirjoja ja haastatteli sodan aikana eläneitä. Lopputulos on uskomattoman analyyttinen ja monipuolinen kuvaus venäläisyhteiskunnasta 1800-luvulla. Melkein 2000-sivuiseen eepokseen mahtuukin yli 500 henkilöhahmoa, joista monilla on juuret historiassa. Myös osa kohtauksista on otettu suoraan historiankirjoista. Lukija pääsee seuraamaan esimerkiksi Napoleonin ja keisari Aleksanterin kuuluisaa tapaamista Tilsitissä paikan päältä.

Tolstoin kerrontatyyli tekee lukemisesta palkitsevaa ja herättää tarinan henkiin. Lukija pääsee tutustumaan hahmojen tunteisiin ja ajatuksiin kaikkitietävän kertojan välityksellä, eikä mikään yksityiskohta jää huomaamatta. Kirja yllättää monipuolisuudellaan – Venäjällä on tapana sanoa, että Sodassa ja rauhassa on kaikille jotain. Sivujuonet ovat täynnä aatelisherrojen kaksintaisteluja, rivisotilaiden temppuilua ja aatelispiirien monimutkaisia rakkauskolmioita. Omaksi suosikiksi nousi Rostovin perheen metsästysretki, jossa Rostovit jahtaavat vanhaa sutta metsässä kolmen sukupolven voimin.

Välillä proosa vaihtuu filosofiseksi pohdinnaksi, jossa Tolstoi pääsee kehittelemään omia ajatuksiaan vapaasta tahdosta, historiasta ja ihmisyydestä. Tolstoi oli kiinnostunut yksilön roolista historiallisissa tapahtumissa. Hän kritisoi 1800-luvulla suosittua ”suurmiesteoriaa”, jonka mukaan vaikutusvaltaiset henkilöt ja suuret persoonat – maailman Napoleonit ja Putinit – määräävät historian kulun. Tols-
toi sen sijaan näki historian kaoottisena, arvaamattomana prosessina, joka muodostuu yksilöiden teoista. Sama näkökulma heijastuu monissa juonenkäänteissä – hyvä esimerkki tästä on se, kuinka kreivi Bezuhovin kompastelu taistelukentällä auttaa venäläisiä torjumaan ranskalaisten hyökkäyksen.

Mutta mitä järkeä on ylipäätään kirjoittaa yli 100-vuotisista kirjoista? Taiteen – tai ainakin hyvään taiteen – pitäisi olla ajatonta, joten miksi juuri nyt? Euroopassa soditaan taas, ja monet suomalaisetkin ovat kärsineet sodan vaikutuksista. Pelkästään
tästä syystä Sota ja rauha on ajankohtainen vuonna 2022. Ukrainan sodassa nurinkurisinta on kuitenkin se, ettei hyökkääjän mielestä kyse ole hyökkäyssodasta. Venäjälle kyse on itsepuolustuksesta; Putinin mukaan Venäjä puolustaa suvereeniuttaan länsivaltojen aggressiolta. Tässä herää väistämättä kysymys: Miten näin voi aja-
tella? Miksi Venäjä pelkää uhkaa, mitä muut eivät näe? Olisi laiskaa ajatella, että tämä johtuisi vain Putinin hulluudesta tai lännenvastaisesta propagandasta. Yleensä tällaiset ajattelutavat tulevat kulttuurista, ja kulttuuri ei synny ihan hetkessä. Sik-
si luulen, että yksi selitys löytyy Tolstoin kertomuksesta.

On hyvä pitää mielessä, että Sota ja rauha on ennen kaikkea tarina venäläisestä yhteiskunnasta. Se kuvaa Venäjän kansan urhoollista puolustautumista Napoleonin valloittaja-armeijaa vastaan. Yksi juonen kohokohdista onkin Moskovan edustalla käyty Borodinon taistelu, jota on pitkään pidetty sodan käännekohtana. Vaikka tais-
telulla ei ollut selvää voittajaa, venäläisessä kansallismytologiassa se on noussut valtavan tärkeään rooliin, ja sitä muistetaan vuosittain seremonioissa ja taideteoksissa. Ei olisi väärin sanoa, että Borodino on venäläisille eräänlainen Tali-Ihantala – verinen käännekohta, jossa altavastaaja otti torjuntavoiton. Tolstoin teos auttoi luomaan venäläisille uusia kansallissymboleita ja kansalle yhteisen tarinan.

Siksi ei olekaan kovin yllättävää, että Sodasta ja rauhasta tuli nopeasti venäläisten nationalistien suosikkikirja. Pian teoksen julkaisun jälkeen slavofiilit julistivat Tolstoin suurmieheksi ja ristivät hänen kirjansa Raamatun veroiseksi mestariteokseksi. Edes vallankumous ei horjuttanut teoksen asemaa Venäjällä: Neuvostoliitossa Tolstoin tuotanto oli pakollista lukemista kouluissa, eivätkä kreivi Tolstoin aatelisjuuret ja anarkismi estäneet Staliniakaan ylistämästä Sotaa ja rauhaa. Nykypäivän Venäjällä Vladimir Putin on samaan tapaan käyttänyt kirjailijan muistoa nationalismin pönkittämiseen.

Kun tarkastelee teoksen asemaa historian saatossa, on helppo huomata eräänlainen jatkuvuus sen julkaisuhetkestä nykypäivään asti. Tolstoin tuotantoa on jo pitkään käytetty venäläisen identiteetin rakentamiseen. Voitaisiin jopa sanoa, että Sota ja rauha on yksi venäläisen nationalismin kulmakivistä. Siinä korostuu ennen kaikkea venäläisen kansan urheus ja sinnikkyys. Joidenkin tulkintojen mukaan teoksessa myös kiteytyy yksi venäläisen äärinationalismin opinkappaleista: Uhka tulee aina lännestä. Vuonna 1812 tämä uhka oli Napoleon, ja vuonna 1941 tämä uhka oli Hitlerin armeija. Myös kylmän sodan jälkeen lännenvastainen propaganda oli osa Venäjän ulkopolitiikkaa. Valtionmedioissa Jugoslavian sota esitettiin mustavalkoisena konfliktina, jossa imperialistiset NATO-joukot armotta pommittivat viatonta Serbiaa – uhka tulee aina lännestä. Kun samaa viestiä toistetaan tarpeeksi kauan, lopputuloksena on syvä epäluulo länsivaltoja kohtaan.

Historiaan perehtyminen auttaa ymmärtämään, miksi lännenvastainen viesti uppoaa moniin. Putinin on helppo rinnastaa länsivallat ja Ukraina Napoleoniin ja natseihin, koska se sopii täydellisesti lännenvastaiseen maailmankuvaan. Ja jos on jo omaksunut tällaisen maailmankuvan, tietyt johtopäätökset ovat vain parin askeleen päässä: Ehkä Ukraina todella onkin uusnatsien hallitsema, laajentumishaluinen valtio, jossa venäläisiä murhataan. Jos kaikki edellä mainittu on totta, erikoisoperaatio Ukrainassa ei enää näytäkään hullummalta idealta. Huomataan, että 1800-luvun pölyisillä kirjoilla voi olla suuri vaikutus nykyhetkeen.

Jäljelle jää yksi kysymys: Miten Sotaan ja rauhaan pitäisi suhtautua Herran vuonna 2022? Pitäisikö venäläiset klassikot nähdä osana nyky-Venäjän väkivaltakoneistoa, vai meneekö cancel-kulttuuri tässä liian pitkälle? Kannattaa muistaa, että Tolstoin omilla pohdinnoilla ei ole paljoa yhteyttä Putinin ideologiaan. On vaikea kuvitella, että pasifismin ja anarkismin oppi-isänä pidetty Tolstoi olisi Venäjän sodan puolesta. Ehkä eniten häntä ärsyttäisi Putinin henkilökultti. Teosta on tulkittu niin moneen kertaan uudelleen, että sen alkuperäinen sanoma vähitellen katoaa. Vaikka kansalliskulttuuria käytetäänkin Venäjällä politiikan välineenä, se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö muillakin olisi oikeutta nauttia hyvistä kirjoista.

Sota ja rauha on juuri sellainen kirja. Se on jännittävä, elämää suurempi kertomus siitä, miten maailmanhistoria syntyy tavallisten ihmisten kokemuksista. Vaikka teokseen on liitetty eri tulkintoja aikojen saatossa, sen perusidea on universaali. Sivujen väliin mahtuu kiehtovan ajankohtaisia pohdintoja uskonnosta, rakkaudesta ja elämän tarkoituksesta. Juoni on täynnä mukaansatempaavia käänteitä, ja sen hahmoihin ehtii kiintyä 2000 sivun aikana. Nautin Sodasta ja rauhasta todella paljon,
ja suosittelen sitä kaikille.

Jatka keskustelua: