Aihearkisto: ILMIÖT

Tanssii karhujen kanssa – eli mitä tehdä osakkeilla koronakriisissä?

Analyysi | Teksti: Mikko Vanhala

This time is different.

Tätä Kenneth Rogoffin ja Carmen Reinhartin vuonna 2009 kirjoittaman kirjan nimeä on toisteltu koronakriisin yhteydessä jatkuvasti. Rogoff ja Reinhart toteavat kirjassaan, että kyseessä on kenties englannin kielen neljä kalleimmiksi osoittautunutta sanaa. Kriisejä ei ole koskaan osattu odottaa, vaan ”tämän kerran” on ajateltu olevan erilainen, eikä siis mitään kriisiä ole tulossa, vaikka aiemmasta opitut merkit siihen viittaisivat. Esimerkiksi The Economistin kolumnisti John O’Sullivan kirjoitti joulukuussa 2019 artikkelissaan Recession? Don’t bet on it, kuinka markkinat saattaisivat hyvinkin välttyä pitkään povatulta taantumalta. Sitten tuli korona ja muutti kaiken.

Korona lienee vaikuttanut ennen kaikkea odotuksiin yritysten tuloksista – –, kun asiakkaiden määrä on äkkiä vähentynyt dramaattisesti.

19. helmikuuta amerikkalainen S&P 500 -indeksi kävi kaikkien aikojen huipussaan, lähes 3 400 pisteessä, mutta vain kuukautta myöhemmin indeksistä oli sulanut jo yli 30 %. Markkinoiden laskiessa yli 20 % edellisestä huipustaan puhutaan usein ”karhumarkkinoista” (bear market). Sama syöksy on nähty eri puolilla maailmaa. ”Sijoittajien pelkokertoimeksi” kutsuttu rahoitusmarkkinoiden volatiliteettia, eli tuottojen keskihajontaa, mittaava VIX-indeksi (Volatility Index) on noussut kolmessa kuukaudessa hurjat 240 % ja käynyt korkeimmillaan jopa 450 % helmikuun puolivälin tasoaan korkeammalla. Indeksi on sittemmin kuitenkin laskenut ja kirjoitushetkellä (18.5.) se on noin 100 % helmikuun puolivälin tasoa korkeammalla.

Korona lienee vaikuttanut ennen kaikkea odotuksiin yritysten tuloksista. Monien yritysten, erityisesti hotelli- ja ravintola-alalla, liiketoimintaympäristö on saattanut kokea valtavan muutoksen, kun asiakkaiden määrä on äkkiä vähentynyt dramaattisesti. Monet yhtiökokoukset siirrettiin keväältä syksylle, ja on hyvinkin mahdollista, että monet yhtiöt leikkaavat osinkojaan. Osakkeiden hinnat ovat laskeneet sekä Suomessa että maailmalla huomattavasti. Laskun taustalla lieneekin odotettujen tulosten laskun diskonttaus hintoihin sekä kasvanut epävarmuus tulevaisuuden suhteen.

Sijoittajilla on nyt tarjolla melko
vähän vaihtoehtoja osakemarkkinoille.

Pörssi-indeksit ovat kuitenkin nousseet nopeasti pohjalta. On mahdollista, että yritysten osingot ja tulokset eivät olekaan heikentymässä niin paljon kuin arveltiin, tai että markkinat aluksi ylireagoivat koronauutisiin. Keskuspankit ovat ilmoittaneet valtavista elvytyspaketeista ja hallitukset tukevat yrityksiä. Tällä kaikella pyritään rakentamaan luottamusta siihen, että yritykset selviävät koronakriisin yli.

On myös huomattava, että sijoittajilla on nyt tarjolla melko vähän vaihtoehtoja osakemarkkinoille: esimerkiksi niin lyhyemmistä kuin pidemmistäkin bondeista, eli joukkovelkakirjalainoista, on tarjolla lähinnä negatiivisia tai hyvin matalia tuottoja. Voisi kuvitella vaihtoehtoisten sijoituskohteiden vähyyden näkyvän osakkeiden ylipainotuksena sijoittajien salkuissa. On mahdollista, että näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta osakemarkkinoille on syntynyt kupla, joka puhkeaa, jos odotukset koronan toisesta aallosta realisoituvat. Jos julkistettujen elvytystoimien vaikutus on jo hinnoiteltu osakekursseihin, tarvitaan uuden paniikin iskiessä vielä lisää toimia.

Myös raaka-ainemarkkinoilla on nähty poikkeuksellisia aikoja. Huhtikuun loppupuolella WTI-öljyn (West Texas Intermediate) toukokuussa fyysisesti toimitettavat futuurit laskivat ennennäkemättömän alas: pörssipäivän päättyessä 21.4. yhden futuurisopimuksen hinta oli -37,63 $, eli ostajalle maksettiin öljytoimitusten vastaanottamisesta. Ostajien varastot olivat jo täynnä, ja kun toimituksia ei haluttu ottaa vastaan, sopimuksista yritettiin päästä eroon hinnalla millä hyvänsä.

Öljyfutuurien hinta ei ole koskaan
käynyt negatiivisella puolella.

Öljyn hinta on ollut vuoden alusta asti laskussa, ja varastot oli jo aiemmin ostettu täyteen halpaa öljyä. Öljyn ylitarjonta ja koronasta aiheutunut öljyn kysynnän lasku johtivat yhdessä hintojen poikkeukselliseen romahdukseen – öljyfutuurien hinta ei ollut koskaan aiemmin käynyt negatiivisella puolella.

Matkustusrajoitteita on vähitellen alettu purkaa, mikä saattaa hyvinkin lisätä öljyn kysyntää ja nostaa sen hintaa. Muun muassa Venäjä ja Lähi-idän öljyntuottajamaat kärsivät matalasta öljyn hinnasta ja Saudi-Arabia ilmoittikin toukokuun toisella viikolla aikovansa leikata öljyntuotantoaan hintojen nostamiseksi. Mahdollinen koronan toinen aalto langettaa kuitenkin edelleen varjonsa myös raaka-ainemarkkinoille.

Miten hyötyä laskevista markkinoista tai kurssien heilahteluista?

”Paniikki on sijoittajan paras ystävä”, kirjoitti pokeriammattilainen ja sijoittaja Aki Pyysing Viisas Raha -lehdessä maaliskuun alussa (Viisas Raha 2/2020). Ehdottomasti tärkeintä volatiliteetin kasvaessa onkin olla itse panikoimatta, vaikka muut panikoisivat. Myymällä omistuksiaan hintojen laskiessa voi helposti aiheuttaa itselleen suuria tappioita. Laskumarkkinoista voi hyötyä esimerkiksi käänteisten ETF:ien, johdannaisten tai shorttauksen eli lyhyeksi myynnin avulla. Käänteiset ETF:t (exchange traded fund, pörssinoteerattu rahasto) toimivat samalla tavoin kuin tavallisetkin ETF:t, mutta niiden arvon kehitys on täsmälleen vastakkaissuuntainen kuin tavallisen ETF:n.

Johdannaisilla, kuten bull- ja bear-sertifikaateilla, on sama vaikutus: kohde-etuuden arvon noustessa bull-sertifikaatin arvo nousee ja bear-sertifikaatin arvo laskee. Sertifikaateilla saa muodostettua helposti suurempiakin vipuja, joilla on mahdollista tehdä isoja voittoja, jos uskoo vahvasti markkinoiden olevan kehittymässä juuri tiettyyn suuntaan ja on valmis ottamaan riskiä.

Markkinoilla on koettu melkoista vuoristorataa. On vaikea sanoa, mikä varsinaisesti on markkinoiden nopeiden palautumisten takana.

Shorttaaminen eli lyhyeksi myynti puolestaan tarkoittaa ostamisen ”vastakohtaa”: osake lainataan välittäjältä, myydään eteenpäin ja ostetaan tietyn määräajan jälkeen takaisin. Tällöin shorttaaja tekee voittoa, jos osakkeen hinta on tänä aikana laskenut. Vaikka shorttaamalla ja vivutetuilla sijoitustuotteilla voi tehdä huomattavia voittoja nopeasti, voi niillä myös hävitä todella paljon, jos omat arviot markkinoiden kehityksestä eivät pidäkään paikkaansa. Markkinat ovat viime viikkoina menneet vauhdilla alamäkeen, mutta yksittäisinä päivinä on nähty myös hurjia nousuja. Esimerkiksi 24.3. OMX Helsinki PI -indeksi nousi yhden päivän aikana 6,4 %.

Ostohousut jalkaan?

Markkinoilla on koettu melkoista vuoristorataa. On vaikea sanoa, mikä varsinaisesti on markkinoiden nopeiden palautumisten takana: Ovatko sijoittajat ylioptimistisia tulevaisuuden suhteen? Tai ovatko keskuspankkien toimet luoneet realistisempia odotuksia tulevasta? Vai oliko kurssien aiempi jyrkkä lasku vain markkinoiden ylireagointia?

On joka tapauksessa todennäköistä, että monet yhtiöt leikkaavat osinkojaan, sillä kulutuskysyntä ja sen myötä monien yritysten tulokset tulevat laskemaan merkittävästi. Tulevan kesän ja syksyn aikana saatetaan nähdä myös yritysjärjestelyjä, sillä laskeneet markkina-arvot saattavat hyvinkin saada niin kotimaiset kuin ulkomaisetkin kilpailijat kiinnostumaan yrityskauppojen mahdollisuuksista.

Olisiko nyt siis aika vetää kaapin pohjalla lojuneet ostohousut jalkaan ja rynnätä markkinoille? Mahdollisesti. Nousupäivät saattavat kuitenkin olla vain tanssia karhujen kanssa – karhumarkkinat voivat palata, jos koronan toinen aalto luo uuden paniikin markkinoille. Toisaalta rokotetta kehitetään vauhdilla ympäri maailman, ja kaikki lupaavat uutiset lääkeyhtiöiltä ja tutkijoilta valavat lisää uskoa pandemiasta selviämiseen.

Joka tapauksessa sijoittajan on nyt tärkeintä pitää pää kylmänä ja varoa liiallista innostusta tai paniikkia.

Jatka keskustelua:

Uusilla alustoilla teknologia kohtaa työmarkkinat – jälleen kerran

Essee
Teksti: Juho Junttila

Vauhdilla kasvaneet teknologiayritykset lupaavat helppoja ja joustavia tapoja hankkia lisätuloja, mutta kuinka käy, kun alustatalous kohtaa hyvinvointivaltion säädökset ja pykälät?

Erilaiset alustat ovat olleet merkittävä osa internetiä jo pitkään. 2000-luvulla verkkokaupat ovat mullistaneet tavan, jolla yritykset kauppaavat tuotteitaan kuluttajille. Samalla sosiaalisen median alustat ovat sulautuneet osaksi lähes jokaisen arkea ja sosiaalista kanssakäymistä. Seuraavan mullistuksen kohteena saattavat olla työmarkkinat.

Tällä hetkellä alustojen kautta tehtävä työ on on epämääräistä aluetta monella tapaa. Jo alustatyön määrittely on hankalaa, sillä se kattaa sisällään laajan kirjon työtehtäviä ja palveluita. Lähteestä riippuen alustatyöläisiksi luetaan niin freelance-asiantuntijoita, taksikuskeja kuin majoitustoimintaa kiinteistöissään harjoittavia henkilöitäkin. Alustoilla työmarkkinoiden jakautuminen työnantajiin ja -tekijöihin on hälventynyt, mikä on hämärtänyt yrittäjyyden ja palkkatyön eroa. Eri toimijoiden vastakkaiset intressit ja keskeneräinen lainsäädäntö ovat luoneet sotkuisen tilanteen, jota tullaan selvittelemään vielä pitkään.

Internetin välittämä kyyti vieraan henkilön omassa autossa tai tuntemattoman kotona lomailu olisi ollut absurdi ajatus vielä vähän aikaa sitten. Nykyään se on miljardibisnestä. Uber välittää päivittäin noin 14 miljoonaa kyytiä ympäri maailman. Yrityksen palkkalistoilla ei kuitenkaan ole ainoatakaan kuskia, joskin se omistaa muutaman itseohjautuvan henkilöauton. Majoitusta tarjoava Airbnb majoittaa ihmisiä sadoissa tuhansissa kohteissa joka yö – omistamatta yhtäkään näistä kiinteistöistä.

Ihmisillä on ollut ylimääräistä vapaa-aikaa ja alihyödynnettyä pääomaa, kuten esimerkiksi
autoja tai tietotaitoa, jo pitkään, mutta vasta
moderneilla alustoilla näiden satunnaisesta
välittämisestä asiakkaille on tullut tehokasta.


Yhdistämällä uusia markkinaosapuolia alustoillaan teknologiayritykset ovat vapauttaneet aiemmin käyttämättömiä resursseja markkinoille. Ihmisillä on ollut ylimääräistä vapaa-aikaa ja alihyödynnettyä pääomaa, kuten esimerkiksi autoja tai tietotaitoa, jo pitkään, mutta vasta moderneilla alustoilla näiden satunnaisesta välittämisestä asiakkaille on tullut tehokasta. Älypuhelinten ja mobiiliverkkojen avulla työvoimaa kyetään nopeasti siirtämään sinne, missä sitä tarvitaan. Ilman alustoja puuttuisivat yksittäisiltä toimijoilta suhteet ja luottamus tarjota palveluitaan sujuvasti.

Sama palvelu, uudet markkinat

Ainakin teoriassa alustapohjainen palveluiden välittäminen on osoittautunut kannattavaksi liiketoiminnaksi. Alustayritykset eivät joudu rakentamaan laajaa infrastruktuuria tai investoimaan reaalisiin asioihin, kun ne haluavat kasvattaa toimintaansa. Puhelinsovellusten tai verkkosivujen levittäminen ja ylläpitäminen on huomattavasti huokeampaa kuin perinteinen skaalautuminen, välillä jopa ilmaista. Välityspalkkioiden ja muiden tulojen määrä kuitenkin kasvaa suoraan asiakkaiden lisääntyessä.

Tästä seuraa, että alustataloudessa ei esiinny samanlaisia vähenevän rajahyödyn haasteita kuin perinteisillä toimijoilla. Alustojen liiketoimintamalli perustuu siihen, että ne pyrkivät kerralla valtaamaan mahdollisimman suuren osan markkinoista. Tähän strategiaan kannustavat molemminpuoliset verkostovaikutukset – käyttäjät valitsevat alustan, jolla on jo eniten käyttäjiä. Esimerkiksi kyytipalveluiden kuljettajat valitsevat sovelluksen, joka tarjoaa eniten asiakkaita. Samoin asiakkaat päätyvät käyttämään alustaa, jolla kyyti löytyy nopeimmin ja varmimmin, eli jolla on tarjolla eniten kuljettajia. Yritysten kannusteet saavuttaa paljon käyttäjiä aikaisin ovat valtavat, sillä teoriassa se voi mahdollistaa jopa monopoliaseman markkinoilla.

Tällä hetkellä suurimmat alustatyötä välittävät yritykset ovat keskittyneet aloille, joilla palvelut ovat identtisiä työntekijästä riippumatta. Alustayrityksillä ei oikeastaan edes ole keinoja hioa palvelukonseptiaan tarkasti kilpailijoista erottuakseen, sillä työntekijöitä ei useinkaan erityisemmin kouluteta ja pohjataidot ovat hyvin vaihtelevia. Asiakkailta on vaikeaa kerätä kvalitatiivista palautetta, joten työntekijöitä arvotetaan usein määrällisten mittareiden, kuten kuljetusnopeuden, perusteella. Työn laadun ollessa lähes vakio, perustuu markkinoilla menestyminen hintakilpailuun.

Strategian seurauksena saattaa syntyä yritys, joka ei koskaan kykene tuottamaan voittoa, ellei se onnistu monopolin valtaamisessa markkinoilta. 

Saavuttaakseen maksimaalisen käyttäjämäärän täytyy palveluiden olla edullisia käyttäjilleen. Alustayrityksen täytyy löytää tasapaino, jossa se motivoi sekä työntekijää että asiakasta käyttämään juuri omaa alustaansa. Työstä maksetun korvauksen tulisi olla riittävän suuri, jotta se kannustaisi lähtemään töihin. Toisaalta palvelun hinta ei saa nousta liian korkeaksi, ettei se karkota asiakkaita pois. Ristiriidan ratkaisemiseksi moni yritys pyrkii monopoliasemaan, jolloin riski käyttäjien ja työntekijöiden menettämisestä laskee.

Yksi tapa parantaa kilpailuasemaa on ollut subventoida palveluiden hintoja sijoittajien rahalla. Esimerkiksi useat kyytipalvelut pyrkivät aluksi aluevaltauksiin ilmaisilla matkoilla ja tappiollisen korkeilla korvauksilla kuskeille. Tämä kuitenkin jättää epäselväksi, voiko toiminta koskaan olla kannattavaa. Strategian seurauksena saattaa syntyä yritys, joka ei koskaan kykene tuottamaan voittoa, ellei se onnistu monopolin valtaamisessa markkinoilta. 

Joustavaa keikkatyötä vai porsaanrei’illä keplottelua?

Alustayrityksille on tyypillistä kiertää veroja ja säädöksiä luovilla tavoilla. Vakuutus- ja sosiaaliturvamaksut vältetään ilmoittamalla, että työntekijät ovat itse asiassa yrittäjiä ja siten itse vastuussa työnantajamaksuista ja vakuutuksistaan. Vaikka alustoilla työskenteleviä pidetään yrittäjinä, eivät he yleensä saa neuvotella työstä maksettua korvausta itse, vaan sen määrittää alusta. Näin useat yrittämisen haitat ja riskit siirtyvät alustaa ylläpitävältä yritykseltä työn tekijöille.

Tällä hetkellä vaikuttaa epätodennäköiseltä, että alustatyötä välittävät yritykset selviäisivät loputtomiin ilman lainsäätäjien puuttumista tilanteeseen.


Erityisesti Airbnb:tä on pitkään arvosteltu siitä, että se kykenee tarjoamaan hotelleja huokeampia hintoja, koska sen ei tarvitse ottaa majoitusalan sääntelyä huomioon. Säännellyt asiat kuten hygienia, siisteys ja paloturvallisuus jäävät alustan käyttäjien omalle vastuulle. Lisäksi kaupunkisuunnittelussa majoitustoiminnasta määrätään yleensä kaavassa, joten se ei välttämättä ole edes sallittua tavallisessa kodissa. Kritiikistä huolimatta Airbnb on laajalti saavuttanut vakiintuneen aseman majoituspalveluissa, joskin tilanne vaihtelee erityisesti kaupungista toiseen.

Tällä hetkellä vaikuttaa epätodennäköiseltä, että alustatyötä välittävät yritykset selviäisivät loputtomiin ilman lainsäätäjien puuttumista tilanteeseen. Ensimmäiset askeleet kohti laajaa alustatalouden sääntelyä on otettu osuvasti useimpien yritysten kotipaikassa, Kaliforniassa. Tuore lainsäädäntö pakottaa alustayritykset ottamaan työntekijänsä virallisesti palkkalistoillensa, jos työ ei täytä freelance-työn kriteerejä. Lailla pyritään parantamaan varsinkin suosittujen kyytipalveluiden kuskien sosiaaliturvaa. Jos samanlainen laki säädettäisiin Suomessa, poistuisi alustoilta halvempien hintojen synnyttämä kilpailuetu.

Alustojen verrattain halvemmat hinnat näkyvät myös työkorvauksissa, jotka alittavat minimipalkat melkein alasta riippumatta. Yritykset pyrkivät oikeuttamaan heikkoja korvauksia sillä, että työ on joustavaa eikä se sido mihinkään. Toisaalta esimerkiksi Foodora on edellyttänyt tiettyä määrää aktiivisuutta työntekijältä, jotta tämä on päässyt valitsemaan parempia vuoroja. Alustatyötä on myös pyritty markkinoimaan keinona hankkia lisätuloja, eikä niinkään vakituisena päivätyönä.

Jos hallitusohjelmaa on uskominen, ongelmaan
pitäisi tulla selvennystä hallituskauden aikana. 


Tällä hetkellä väitteet vaikuttavat pitävän. Eurostatin selvityksen mukaan suurin osa alustatyöntekijöistä on opiskelijoita tai keikkoja muun työn ohessa tekeviä, joskin esimerkiksi Helsingissä ruoan kotiinkuljetuksessa työskentelee paljon maahanmuuttajataustaisia henkilöitä, joiden on ollut vaikea löytää muuta työtä. Yhä useampien töiden siirtyessä alustoille on syytä tarttua epäkohtiin ajoissa.

Viime aikoina keskustelua ovat herättäneet alustatyöläisten mahdollisuudet muodostaa ammattiliittoja ja ajaa sitä kautta oikeuksiaan. Alustatalouden epäselvyydet nousevat esiin myös tässä, sillä on epäselvää, milloin työntekijän paikka on osana ammattiliittoa ja milloin yrittäjien järjestöjä. Jos hallitusohjelmaa on uskominen, ongelmaan pitäisi tulla selvennystä hallituskauden aikana. 

Työn murrosta on mahdotonta tarkasti ennustaa, mutta selvää on, ettei alustatyö sovellu kaikille aloille. Monimutkaisemmat organisaatiot ja pitkäjänteistä työtä toteuttavat alat, kuten terveydenhuolto ja rahoituslaitokset pitävät todennäköisesti kiinni pysyvistä työsuhteista. Toisaalta alustatalous tuskin jää Suomessakaan yhtä pieneen marginaaliin kuin jossa se on ollut tähän asti ollut. Lähivuosina lainsäädäntö ja kysyntä määrittävät, mille aloille alustatalous todella leviää. Samalla uudet innovaatiot epäilemättä levittävät sitä useammalle talouden sektorille.

Voiko tulevaisuudessa ekonomistin tilata sovelluksella mukaan asuntonäyttöön spekuloimaan asuntolainan korkoja?

Jatka keskustelua:

Opiskelijan osakesäästötili – uhka vai mahdollisuus?

Teksti: Mikko Vanhala

Vuosikymmenen vaihtuessa tapahtui suomalaisen yksityissijoittamisen historiassa merkittävä käänne, kun vuosien ajan lobattu mahdollisuus säästämisestä osakesäästötilille tuli mahdolliseksi. Kymmenet tuhannet suomalaiset avasivat tilin, ja tammikuun puolivälissä meni rikki jo 50 000 tilin raja. Aihe on ollut jatkuvasti esillä mediassa ja keskustelupalstoilla, ja opiskelijaa tietysti kiinnostaa, voisiko juuri hän hyötyä uudenlaisesta tilistä.

Osakesäästötilin merkittävin ominaisuus on, että tilin sisäistä kaupankäyntiä ei veroteta ennen kuin rahaa nostetaan tililtä ulos ja silloinkin vain, jos tili on voitolla. Sen sisällä voi siis huoletta myydä omistuksia ja sijoittaa uusiin kohteisiin ilman, että joutuu välissä maksamaan niistä veroa toisin kuin perinteisellä arvo-osuustilillä. Osakesäästötili vähentää niin sanottua lukkiutumisvaikutusta, eli sitä, että sijoittaja ei halua tai hänen ei kannata luopua voitolla olevista omistuksistaan verotuksen takia. Myöskään saatuja osinkoja ei veroteta tilin sisällä, ellei niitä nosta tililtä. Uusien etujen ansiosta korkoa korolle pääsee kerryttämään aiempaa tehokkaammin.

Osakesäästötilissä on kuitenkin myös koko joukko huonoja puolia. Sinne ei voi siirtää vanhoja omistuksiaan, joten vanhat osakeomistukset täytyy joko myydä tai pitää vanha arvo-osuustili käytössä uuden osakesäästötilin rinnalla. Vanhojen omistusten myynti ja ostaminen uudestaan ei taas ole kovin järkevää, sillä siitä seuraa transaktiokustannuksia ja veroja. Yksi ratkaisu on hyödyntää ”verotonta tonnia”, eli sitä, että vuodessa saa myydä tuhannella eurolla omistuksia verovapaasti.

Toinen merkittävä rajoite osakesäästötilissä on, että siellä ei voi olla muita omaisuusluokkia kuin osakkeita. Vaikka taloustieteen opiskelijat lienevät keskimääräistä taloudellisesti valveutuneempia, ei kaikilla ole aikaa, kiinnostusta tai halua osakepoimintaan. Tällöin rahastot, erityisesti indeksirahastot, ovat hyvä vaihtoehto sijoittamisessa. Niitä ei osakesäästötilille saa kuitenkaan ostettua. Sijoitusomaisuutta ei siis pysty hajauttamaan omaisuusluokkien välille, eli siten sijoituksiin liittyviä riskejä ei voi pienentää. Hajauttamista voi kuitenkin tehdä sijoittamalla esimerkiksi maantieteellisesti eri maihin ja maanosiin tai toimialallisesti eri toimialojen yhtiöiden osakkeisiin.

Rationaalinen taloustieteilijä vertaa tähän kuluvaa
aikaa suhteessa veronpalautusten suuruuteen vaihtoehtoiskustannuksena.

Valitettavasti maantieteellinen hajautus ei ainakaan toistaiseksi onnistu kovin hyvin. Eri valtioiden kanssa tehdyt verosopimukset eivät koske osakesäästötiliä, joten omistaessaan ulkomaisia osakkeita osakesäästötilillä voi joutua maksamaan osingoista lähdeveron ennen niiden maksamista tilille. Kun myöhemmin nostaa varoja tililtä, joutuu niistä maksamaan veroa uudestaan.

Esimerkiksi, jos Timo Taloustieteilijä omistaa Coca-Colan osakkeita, hänen osinkojaan verotetaan ensin Yhdysvalloissa ja jos hän nostaa osinkotulonsa tililtä ostaakseen pizzaa, niitä verotetaan uudestaan Suomessa. Vaikka ylimääräisen lähdeveron pystyy joidenkin valtioiden kohdalla saamaan palautuksena takaisin, vaatii tämä vaivannäköä ja byrokratiaa. Rationaalinen taloustieteilijä vertaa tähän kuluvaa aikaa suhteessa veronpalautusten suuruuteen vaihtoehtoiskustannuksena.

Usein opiskelija voi maksimiopintolainan nostamisenkin jälkeen vasta haaveilla tällaisista summista, joten opiskelijan näkökulmasta tämä rajoite tuskin muodostuu suureksi ongelmaksi.

Pitkäaikaisen omistajan harmiksi osakesäästötilillä ei voi myöskään hyödyntää hankintameno-olettamaa. Tämä tarkoittaa sitä, että omistettuaan osakkeen viisi vuotta voi myynnissä käyttää hankintameno-olettamana 20 prosenttia osakkeen myyntihetken arvosta ja siten pienentää maksettavaa veronalaista osuutta. Vastaavasti kymmenen vuoden omistuksen jälkeen hankintameno-olettamana voi käyttää 40 prosenttia osakkeen myyntihetken arvosta. Voimakkaan kurssinousun jälkeen hankintameno-olettama voi siis lisätä sijoittajan voittoa merkittävästi.

Tilin rajoitteisiin kuuluu myös, että sinne voi siirtää vain 50 000 euroa. Tilillä olevien omistuksien arvo saa kuitenkin nousta yli tuon rajan. Usein opiskelija voi maksimiopintolainan nostamisenkin jälkeen vasta haaveilla tällaisista summista, joten opiskelijan näkökulmasta tämä rajoite tuskin muodostuu suureksi ongelmaksi.

Opiskelijan näkökulmasta merkittäviä lienevät osakesäästötilin vaikutukset tukiin. Kelan linjauksen mukaan osakesäästötili vaikuttaa opintotukeen vain, jos tili on voitolla ja sieltä nostetaan rahaa. Jos tili on tappiolla, sieltä nostetut rahat eivät vaikuta tukeen. Osakesäästötilille maksetut osingot ovat kuitenkin heti yleiseen asumistukeen vaikuttavaa tuloa, jos osinkotuloa ruokakunnan jäsenellä on yli 10,87€/kk. Tämän rajan ylittyessä osinkotulot siis lasketaan kokonaisuudessaan tulona asumistukea määritettäessä samalla tavalla kuin ansiotulot. Osakesäästötilin osinkojen kohtelu tukia laskettaessa on samanlainen kuin tavallisen arvo-osuustilin.

Sopiiko osakesäästötili siis opiskelijalle? Kyllä ja ei. Jos rahastoihin sijoittaminen kiinnostaa suoraa osakesijoittamista enemmän, ei osakesäästötilistä ole hyötyä ja perinteinen arvo-osuustili on parempi vaihtoehto. Jos taas tavoitteena on omistaa erityisesti osakkeita tai aktiivinen kaupankäynti kiinnostaa, voi osakesäästötilin avulla hyötyä merkittävästi. Tilistä voi kuitenkin olla etua, vaikka kauppaa ei kävisikään. Suomen Osakesäästäjien laskelmien mukaan (Svenne Holmström, Viisas raha 1/2020) pitkällä aikavälillä perinteinen arvo-osuustili voittaa osakesäästötilin ainoastaan hankintameno-olettaman avulla, eli vain, kun omistettujen osakkeiden arvonnousu on niin suurta, että hankintameno-olettamaa pystyy hyödyntämään.

Useilla opiskelijoilla tavoitteena on pitkäaikainen sijoittaminen, mutta jos rahoja nostaakin tililtä usein, menettää suuren osan osakesäästötilin tuomista hyödyistä.

Holmströmin laskelmissa osinkostrategia (jossa tuotot ovat kokonaan osingoista), arvostrategia (tuotot puoliksi osingoista ja puoliksi arvonnoususta), aktiivinen kaupankäynti- eli treidausstrategia (tuotto perustuu vain kaupankäyntiin ja koko tuotto on vuosittain luovutusvoittoveron piirissä) sekä maltillinen kaupankäyntistrategia (jossa 20 % salkun arvosta myydään 5 vuoden välein ja sijoitetaan toiseen kohteeseen) tuottavat kaikki enemmän osakesäästötilin kuin arvo-osuustilin kautta sijoitettuina. Syy tähän on verotuksen ajoituksessa: jos omistuksia myydään arvo-osuustilillä, joutuu joka myynnin yhteydessä maksamaan veroa, kun taas osakesäästötilillä verot maksetaan kerralla vasta varoja tililtä nostettaessa, ei jokaisen myynnin yhteydessä. Tällöin korkoa korolle -ilmiö pääsee toimimaan kaikkein tehokkaimmin koko sijoitusajan.

Osakesäästötilin hyödyllisyyteen vaikuttava seikka on myös sijoitushorisontin pituus. Useilla opiskelijoilla tavoitteena on pitkäaikainen sijoittaminen, mutta jos rahoja nostaakin tililtä usein, menettää suuren osan osakesäästötilin tuomista hyödyistä. Toinen tuottoon suoraan vaikuttava tekijä ovat kulut, eli välityspalkkiot ja palvelu- tai säilytysmaksut. Osakesäästötiliä tarjoaa tällä hetkellä neljä eri palveluntarjoajaa: Danske Bank, Mandatum, Nordea ja Nordnet. Tilien palvelumaksuissa ja välityspalkkioissa on eroja, ja eri palveluntarjoajien tileissä on omat hyvät ja huonot ominaisuutensa. Kaupankäyntiaktiivisuus ja kertasijoitusten suuruus määräävät pitkälti, mikä kenellekin on sopivin vaihtoehto.

Jatka keskustelua:

Miksi demokratia epäonnistui Venäjällä?

Essee
Teksti: Miika Kulo

Lukemattomat tutkijat ja kirjailijat niin idässä kuin lännessäkin ovat pyrkineet ymmärtämään Venäjää ja sen kansaa. Yksiselitteisiä vastauksia on kuitenkin tarjolla vain harvoin.

Länsimaisessa mediassa Venäjästä syntyy helposti sirpaleinen kuva. Informaatiosota, opposition ahdinko ja aseelliset konfliktit Ukrainassa ja Lähi-idässä ovat paljon kiinnostusta herättäviä ja tärkeitä aiheita. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt voimakas muutoksen prosessi, jota maa on käynyt läpi Neuvostoliiton romahduksesta saakka. Tämä kehitys on 2000-luvun aikana kääntynyt asteittain kohti kasvavaa autoritaarisuutta.

Demokratian heikkous lamauttaa kansalaiset

Venäjällä on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana vangittu opposition edustajia, rajoitettu median vapautta ja rapautettu 90-luvulla rakennettuja demokraattisia instituutioita. Kremlissä presidentti Vladimir Putinin ympärille on muodostunut kestäväksi osoittautunut valtarakenne. Saako entinen KGB:n mies toiminnalleen vastakaikua kansalta?

Vaikka Putinin kannatus on virallisissa kyselyissä ajoittain vaihdellut voimakkaasti, näyttää keskeisin selittävä tekijä lopulta olevan tapa, jolla kansan tukea on milloinkin pyritty mittaamaan. Kun myös maan vaalituloksia vääristellään surutta, ei luotettavaa tietoa äänestäjien luottamuksen hallintoon ole saatavilla.

On kuitenkin selvää, että valtapuolue Yhtenäisellä Venäjällä ja erityisesti itse presidentillä on laaja joukko tukijoita maan eliitin lisäksi kansalaisten keskuudessa. Kirjassaan Putinin väkeä – Venäjän hiljainen enemmistö (Into kustannus, 2014, alun perin Putins folk – Rysslands tysta majoritet, Atlas 2014) Venäjään erikoistunut toimittaja Kalle Kniivilä haastattelee tavallisia, vaihtelevan taustan omaavia ihmisiä eri puolilta Venäjää.

Huolenaiheita on muutenkin aivan tarpeeksi,
myös sellaisia, joille voi itse tehdä jotain.


Nopeasti käy selväksi, ettei yleinen ilmapiiri maassa ole ainakaan optimistinen ja eteenpäin katsova. Kerta toisensa jälkeen haastateltavien puheista muodostuu vaikutelma pahimmillaan täysin välinpitämättömästä kansakunnasta, jonka luottamus politiikkaan ja mahdollisuuksiinsa vaikuttaa on vuosikausien aikana murentunut korruption ja vaalivilpin kynsissä.

Vallitseva apatia on ymmärrettävää. Mitä merkitystä äänestämisellä on, jos todelliset vaihtoehdot poistetaan listoilta etukäteen ja lopulta päätökset sanelee sama vanha poliittinen eliitti? Huolenaiheita on muutenkin aivan tarpeeksi, myös sellaisia, joille voi itse tehdä jotain.

Ja paljon on tehtykin.

Elämä on parantunut 2000-luvulla

Venäjän demokratian alkuhetket 1990-luvulla olivat vaikeaa aikaa. Neuvostoliiton äkillinen romahdus ja kansainvälinen talouslama johtivat koko vuosikymmenen kestäneeseen taloudelliseen ahdinkoon ja valtavaan inhimilliseen kärsimykseen. Tämä näkyy tilastoissa Venäjän bruttokansantuotteen jatkuvana laskuna vuoteen 1999 saakka. Myös syntyneiden lasten eliniänodote romahti kahdessa vuodessa 68 vuodesta 64:een vuosina 1991–93 palautuen entiselle tasolleen vasta 2010-luvulle tultaessa.

Venäläisillä on siis useita syitä olla aidosti tyytyväisiä maan kehitykseen pääministerinä ja presidenttinä vuoroin toimineiden Putinin ja Dimitri Medvedevin valtakausilla. Vuoden 2008 talouskriisistä huolimatta maan bruttokansantuote henkilöä kohden saavutti huippunsa vuonna 2013 ylittäen 16 000 Yhdysvaltain dollaria. Nousu vuoden 1999 tasolta, 1330 dollarista, merkitsee keskimäärin lähes 20 prosentin vuosittaista talouskasvua.

Sillä, missä määrin tämä on Yhtenäisen Venäjän talouspolitiikan ansiota, ei välttämättä ole niinkään merkitystä. Huolimatta koko julkisen sektorin läpäisevästä korruptiosta ja varallisuuden keskittymisestä oligarkkien käsiin on venäläisten elintaso noussut valtavasti. Töitä riittää ja monilla on varaa jopa matkustella. Kun 90-luvun sekasorto kummittelee edelleen monen mielessä, eivät etenkään vanhemmat sukupolvet ole valmiita ottamaan riskiä suurista yhteiskunnallisista uudistuksista.

Venäjän talous koki kuitenkin merkittävän iskun vuonna 2014, kun maahan iskivät peräkkäin finanssikriisi, öljyn hinnan romahdus ja länsimaiden Venäjälle Ukrainan kriisin seurauksena asettamat talouspakotteet. Venäjällä oli nähty jo vuodesta 2011 mittavia protesteja, joiden jäljiltä sananvapautta sosiaalisessa mediassa on rajoitettu.

Vaikka talouden heikkeneminen aiheuttaa
tyytymättömyyttä, kohdistuu siitä osa myös
Euroopan unioniin sekä Yhdysvaltoihin.

Huomiota on myös pyritty vetämään turvallisuuspolitiikan puolelle. Kyselytutkimuksissa Krimin valtaus on saanut Venäjällä laajaa suosiota. Monet venäläiset näkevät myös Naton ja etenkin Yhdysvallat vihamielisinä, ja päättäjät lietsovat mielellään näitä epäluuloja. Tältä kannalta myös talouspakotteilla on kaksiteräinen vaikutus – vaikka talouden heikkeneminen aiheuttaa tyytymättömyyttä, kohdistuu siitä osa myös Euroopan unioniin sekä Yhdysvaltoihin.

Mitä seuraavaksi?

Venäjän tulevaisuus on monin tavoin auki. Vaikka näyttää siltä, että Putin jatkaa presidenttinä vielä vähintään yhden, mahdollisesti useammankin kauden, on hänelle ennemmin tai myöhemmin valittava seuraaja. Päätös on tärkeä paitsi eliitin keskinäisten valtasuhteiden myös koko liittovaltion tulevaisuuden kannalta. Tammikuussa 2020 maan pääministeriksi nostettiin yllättäen Venäjän verojärjestelmän modernisaatioon osallistunut teknokraatti Mihail Mišustin. Putinille lojaali Mišustin tunnetaan työstään verohallinnossa, jossa hän osallistui Venäjän verojärjestelmän modernisointiin. Mišustinin valinnan on tulkittu myös ennakoivan maan tulevaa poliittista linjaa.

Toisaalta Venäjällä on 2010-luvun aikana toteutettu konservatiiviseksi käänteeksi kutsuttua poliittista ohjelmaa, jonka tavoitteena on yhtenäistää kansallista identiteettiä valtion median, keskeisten kulttuuristen instituutioiden sekä kirkon roolia vahvistamalla. Vaikka useimmat osaavat olla kriittisiä virallisten lähteiden suhteen, ei läntiseen lehdistöön välttämättä luoteta sen enempää.

Venäjästä on vaikeaa saada selkoa, koska usein varmaa tietoa ei ole maan sisälläkään. Oli kuitenkin suunta mikä tahansa, ei ainakaan merkittävää liberalisaatiota liene odotettavissa lähitulevaisuudessa.


Venäjän tutkimuksen opiskelu Helsingin yliopistossa

Aleksanteri-instituutin Venäjä-tutkimuksen opintokokonaisuus muodostuu kolmesta suomenkielisestä luentosarjasta, joilla tarkastellaan monitieteistä Venäjä-tutkimusta, Venäjän historiaa ja kulttuuria sekä Venäjän politiikkaa ja yhteiskuntaa. Kurssit ovat avoimia kaikille Helsingin yliopiston opiskelijoille, ja löytyvät tunnuksilla RUS-511-513 Helsingin yliopiston sivuilta osoitteesta courses.helsinki.fi.

Jatka keskustelua:

Talouden ennustaminen on mission impossible, mutta silti hyödyllistä

Yksi taloustieteen sovelluksista on talouskehityksen ennustaminen. Epävarmuus ja talousjärjestelmien monimutkaisuus tekevät talouskehityksen ennustamisesta hankalaa. Päätöksenteko kuitenkin tarvitsee tuekseen tutkittua tietoa talouden tulevasta kehityksestä.

”It’s awful – why did nobody see it coming?” huudahti Iso-Britannian kuningatar Elisabet II vierailullaan London School of Economicsissa vuonna 2008, kun finanssikriisi oli iskenyt. Modernissa makrotalousteoriassa ajatellaan, että erilaiset taloudelliset sokit aiheuttavat suhdannevaihteluita – ja pahimmillaan vakavia taantumia. Sokkeja on kuitenkin määritelmällisesti mahdoton ennustaa, tai muuten ne eivät olisi sokkeja. Siksi finanssikriisien kaltaisia suuria talouden häiriöitä on käytännössä mahdoton ennustaa ainakaan kovin paljon ennen niiden puhkeamista. Onko siis suhdanteiden ja talouden ennustaminen turhaa touhua? Ja jos on, miksi sitä silti tehdään?

Jo taloustieteen peruskurssilla käy selväksi, että useimmat merkittävät taloudelliset päätökset perustuvat odotuksiimme tulevaisuudesta. Opiskelupaikan valinta, asunnon ostopäätös, yritysten investointipäätökset, julkisen talouden budjetit – kaikki nämä perustuvat odotuksiin, joko objektiivisiin tai subjektiivisiin.

Taloudellisia ennusteita laaditaankin yleisesti päätöksenteon tueksi. Ennusteen laatiminen on eräs tapa muiden joukossa muodostaa odotuksia. Tulevaisuuden odotusten keskeisen merkityksen vuoksi talousennusteita käyttävät niin julkinen valta kuin yrityksetkin. Suomessa kokonaistaloudellisia ennusteita julkaisevat monet tahot: valtiovarainministeriö, Suomen Pankki sekä monet tutkimuslaitokset ja liikepankit. Valtiovarainministeriön ennusteella on erityinen rooli finanssipolitiikassa, sillä valtion budjetti perustuu sen mukaiselle arviolle talouskehityksestä. Suomen Pankin ennusteita taas käytetään rahapolitiikan päätöksenteon tukena. Euroopan keskuspankin neuvosto tarkastelee kaikkien euromaiden ennusteita päättäessään rahapolitiikkansa suunnasta.

Tarkemmin ottaen ennuste on parhaaseen asiantuntijatietoon ja tuoreimpiin tilastoaineistoihin perustuva näkemys talouden kehityksestä tulevien kuukausien ja vuosien aikana. Tässä mielessä ennuste voidaan ymmärtää myös pyrkimyksenä muodostaa mahdollisimman johdonmukainen arvio tulevasta. Voisihan odotuksia esimerkiksi BKT:n suunnasta ensi vuonna muodostaa vaikkapa lanttia heittämällä tai olettamalla, että kuluvan vuoden kehitys jatkuu sellaisenaan myös ensi vuonna. Silloin kuitenkaan kaikki saatavilla oleva relevantti informaatio ei tulisi käytetyksi. Se puolestaan ei olisi rationaalista: miksi jättää käyttämättä tietoa, jonka tiedämme olevan hyödyksi?

Ennuste voidaan laatia monella tapaa. Sen tekemiseen voidaan käyttää puhtaasti tilastollista mallia, johon havaintoaineisto syötetään. Esimerkki tällaisesta mallista on olla VAR-malli. Se kuvaa ainoastaan tilastollisia yhteyksiä eri muuttujien välillä ja muodostaa niiden perusteella ennusteuran, mutta ei paljasta kausaalisuhteita eikä mekanismeja kehityskulkujen taustalla.

Toisaalta voidaan käyttää myös jotakin rakenteellista mallia, joka perustuu talousteoriasta johdettuihin muuttujien välisiin riippuvuussuhteisiin. Teoreettinen malli on aina yksinkertaistus todellisuudesta. Talousjärjestelmä on niin monimutkainen, ettei kaikkia sen osia voi koskaan kuvata täysin tarkasti. Hyvä malli pyrkii kuitenkin kuvaamaan kaikki tärkeät ja ennusteen laatimisen kannalta keskeiset kansantalouden ominaisuudet ja mekanismit.

Esimerkkejä rakenteellisista malleista ovat SVAR- sekä DSGE-mallit. Niiden etuna on, että puhtaan tilastollisen ennusteen lisäksi ne auttavat muodostamaan näkemyksen siitä, mitkä tekijät ja mekanismit vaikuttavat ennustetun kehityksen taustalla. Talousteoriaan perustuvan mallin avulla pystytään toisin sanoen identifioimaan havaitsemattomia, rakenteellisia sokkeja, jotka aiheuttavat suhdannevaihteluita. Esimerkiksi Suomen Pankki laatii makrotaloudelliset ennusteena laajalla Suomen taloutta kuvaavalla DSGE-mallilla, Aino-mallilla.

Laajan, koko kansantaloutta riittävällä tarkkuudella kuvaavan mallin rakentaminen ja estimoiminen on kuitenkin varsin vaativaa puuhaa. Siksi käytännöllisistä syistä monet ennustajat esimerkiksi keskuspankeissa käyttävät makroennusteiden laadinnassa niin kutsuttuja semi-rakenteellisia malleja. Ne ovat tilastollisia malleja, joissa on valikoivasti hyödynnetty talousteorian tuottamaa tietoa muuttujien välisistä suhteista. Ne eivät kuitenkaan välttämättä aidosti perustu esimerkiksi oletuksille agenttien rationaalisuudesta tai optimoinnista. Tällaisten mallien etu on, että ne on joustavuutensa vuoksi usein helpompi estimoida ja sovittaa havaintoaineistoon kuin esimerkiksi DSGE-mallit, ja samalla niissä voidaan kuitenkin jossain määrin ottaa huomioon talousteorian implikaatioita. Tilastollisina malleina ne eivät kuitenkaan tarjoa mahdollisuutta kausaalitulkintoihin.

Rakenteelliset mallit tarjoavat siis mahdollisuuden analysoida havaitsemattomia, talouden kehitystä ajavia sokkeja. Mutta enkö juuri väittänyt, ettei sokkeja voi ennustaa? Tulevia sokkeja ei voikaan. Mutta rakenteellisen mallin avulla voimme estimoida, mitkä havaitsemattomat sokit ovat havaitun historiallisen kehityksen taustalla. Voimme estimoida myös, kuinka pitkäaikaisia vaikutuksia menneillä sokeilla on, eli millä tavoin ne todennäköisesti vaikuttavat tulevaankin talouskehitykseen.

Kun laaditaan laajoja makrotaloudellisia ennusteita, emme käytännössä voi sellaisenaan käyttää mallien tuottamia ennustetta. Koska todellisuus on aina mallia monimutkaisempi, laajan ennusteen tekemisessä vaaditaan aina myös asiantuntijan omaa harkintaa. Asiantuntijan näkemyksellä on merkittävä rooli siinä, kuinka ennusteeseen sisällytetään niitä tekijöitä, joita malli ei huomioi tai joista on vaikea saada luotettavaa tilastotietoa. Tyyppiesimerkki on työmarkkinajärjestöjen parhaillaan käynnissä oleva neuvottelukierros: nyt tehtyjen palkkaratkaisujen tiedetään vaikuttavan keskeisesti talouden kehitykseen muutaman seuraavan vuoden aikana, mutta ne eivät näy havaituissa tilastoissa vielä vähään aikaan. Ennustajan täytyy siis käyttää harkintaansa siinä, miten tämä mallin ulkopuolinen informaatio sisällytetään ennusteeseen.

Ennusteita voidaan ryhmitellä niiden laatimiseen käytettyjen mallien tyypin lisäksi niiden ennustehorisontin perusteella. Suhdanne-ennusteet keskittyvät lähivuosien kehitykseen: yleensä niiden ennustehorisontti on yleensä muutaman vuoden päässä. Myös talouden pitkän aikavälin kehityskulkuja voidaan ennustaa. Silloin puhutaan jopa vuosikymmenien päähän ulottuvista arvioista, joissa pyritään haarukoimaan pitkän aikavälin trendejä. Esimerkiksi väestön ikääntyminen vaikuttaa voimakkaasti talouden kasvupotentiaaliin ja julkisiin menoihin tulevina vuosikymmeninä, mutta kyse on hitaasti kehittyvästä ilmiöstä.

Tulevaisuuden lisäksi joudumme käytännössä ennustamaan myös nykyhetkeä – ja menneisyyttä. Koska tilastotiedot bruttokansantuotteesta ja sen alaeristä julkaistaan aina huomattavalla viiveellä, emme voi tietää, mikä talouden tila on juuri nyt. Tällä kirjoittaessa elämme marraskuuta, mutta tiedämme vasta vuoden 2019 toisen vuosineljänneksen, siis huhti–kesäkuun bruttokansantuotteen. Koska BKT-tiedot tyypillisesti myös tarkentuvat huomattavasti vielä pitkään niiden ensimmäisen julkaisun jälkeen, emme oikeasti tiedä edes talouden lähimenneisyyttä. 

Siksipä joudumme arvioimaan talouden nykytilaa niin kutsutuilla nowcast-malleilla. Ne ovat yleensä puhtaan tilastollisia malleja, jotka kokoavat yhteen suuren määrän tiheästi, esimerkiksi kuukausittain, sekä lyhyellä viiveellä päivittyviä indikaattoreita talouden tilasta. Tällaisia ovat esimerkiksi talouden luottamusindikaattorit sekä työllisyys- ja työttömyysluvut. Niiden avulla pyritään haarukoimaan bruttokansantuotteen kehitystä nykyhetkessä ja lyhyellä aikavälillä, pari vuosineljännestä eteenpäin.

Eri instituutioiden ja tutkimuslaitosten suhdanne-ennusteet sisältävät käytännössä aina ennusteen bruttokansantuotteen kehitykselle. Lisäksi ennustetaan laajaa joukkoa muita makromuuttujia, kuten bruttokansantuotteen kysyntäeriä (kulutus, investoinnit, vienti), työllisyyttä ja työttömyyttä, inflaatiota ja niin edelleen. Näistä osista muodostuu kokonaisvaltainen kuva talouden kehityksestä.

Jokaiseen ennusteeseen liittyy aina suurta epävarmuutta, eikä tulevaisuutta voi koskaan päätellä vedenpitävästi sen perusteella, miten talous on aiemmin kehittynyt. Mitä pidemmälle ennustetaan, sitä epävarmemmaksi ennuste muuttuu. Epävarmuus muodostuu tyypillisesti kahdesta komponentista: siitä, ettemme havaitse tulevaa, ja siitä, että myös estimoidun ennustemallin parametreihin ja spesifikaatioon liittyy aina epävarmuutta. Minkä tahansa ennustemallin tuottama ennuste onkin oikeasti aina todennäköisyysjakauma, josta tyypillisesti raportoidaan vain se kaikista todennäköisin kehityskulku eli ennusteiden jakauman moodi. Ennustejakaumasta voidaan luonnollisesti laskea myös luottamusvälit ennustetuille muuttujille. Hyvin tyypillistä on, että ne ovat aika laveat.

Vaikka ennuste harvoin osuu täsmälleen oikeaan, se kertoo talouden suunnasta ja sisältää asiantuntijoiden parhaan arvion siitä, miksi talous kehittyy, kuten se kehittyy. Lukujakin tärkeämpää on siis ennusteen taustalla vaikuttava tulkinta ja tarina maailman tilasta. Siksi ennustaminen on tärkeää, vaikka se onkin (lähes) mahdoton tehtävä: se lisää ymmärrystämme meitä ympäröivästä taloudesta.

TEKSTI:
VTT Aino Silvo työskentelee ekonomistina Suomen Pankissa. Kirjoituksessa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia, eivätkä välttämättä edusta Suomen Pankin kantaa.

Jatka keskustelua:

Mitä on uusliberalismin jälkeinen taloustiede, Gabriel Zucman?

Kalifornian yliopistossa Berkeleyssä apulaisprofessorina toimiva Gabriel Zucman on väitellyt Thomas Pikettyn ohjauksessa verovälttelystä ja osallistunut aktiivisesti ajankohtaiseen talouspoliittiseen keskusteluun ertyisesti esittämällä talousteoreettisia perusteluja Elisabeth Warrenin varallisuusveroajatuksille. Zucmanin mukaan taloustieteilijöillä on velvollisuus olla osa yhteiskunnan progressiivista kehitystä. 

Mikä on Economics for Inclusive Prosperity -aloitteen tarkoitus ja miksi taloustiede tieteenalana tarvitsee tällaista aloitetta?

Elämme kasvavan eriarvoisuuden aikakautta. Tulo- ja varallisuuserot ovat esimerkiksi Yhdysvalloissa kasvaneet lukemiin, joissa ne ovat viimeksi olleet gilded age -aikakaudella 1900-luvun alussa. Aikakautemme tarvitsee uusia talouspoliittisia ajatuksia. Meidän mielestämme ekonomisteillä ja muilla yhteiskuntatietelijöillä on vastuu olla osa ratkaisua. Lisäksi valtavirtataloustieteellä – siis johtavissa yliopistoissa harjoitettavalla taloustieteellä – on erittäin tärkeä osa uusien ideoiden kehittämisessä. Kuitenkin talouspoliittiseen keskusteluun osallistumiseen liittyy tiettyä kuohuntaa taloustieteilijöiden ammattikunnassa. Urakannustimet ja normit eivät yleensä tue talouspoliittiseen keskusteluun osallistumista vaan jopa päinvastoin haittaavat sitä. Erityisesti näin on nuorempien akateemisten ekonomistien keskuudessa. 

Olette julkaisseet Boston Review -julkaisussa yhdessä Suresh Naidun ja Dani Rodrikin kanssa esseen, jossa kirjoitatte uusliberalismin jälkeisestä taloustieteestä. Miten uusliberalismi näkyy modernissa taloustieteessä tai talouspolitiikassa?

Meidän mielestämme uusliberalismi – markkinafundamentalismi tai markkinafetisismi – on enemmän valtavirtataloustieteen perversio kuin sen sovellus. Moderni taloustiede on täynnä ajatuksia, joilla yhteiskunnasta voidaan luoda mukaan ottavampi. Meidän tehtävämme taloustieteilijöinä on kuitenkin vakuuttaa muut ajatusten hyödyllisyydestä ja juuri siksi aloitimme tämän projektin. Toivomme, että ajatuksemme kiihdyttävät akateemisten ekonomistien talouspoliittiseen keskusteluun osallistumista ja sitouttavat osallistumaan mukaan ottavamman yhteiskunnan luomiseen uusien taloustieteellisten ja talouspoliittisten ajatusten avulla. 

Olette tutkinut verovälttelyä ja veroparatiiseja. Kirjassanne The Hidden Wealth of Nations estimoitte, että jopa kahdeksan prosenttia maailman finanssivarallisuudesta on veroparatiiseissa. Millaisiin menetelmiin arvio perustuu? 

Kansainvälisissä makrotaloudellisissa tilastoissa vanha on palapeli: maailmanlaajuisesti velkaa on enemmän kuin varallisuutta. Tämä tarkoittaa, että maailma on ikään kuin velassa itselleen. Suuri osa arvoituksesta johtuu  siitä, että usein veroparatiiseissa oleva varallisuus on merkitty veloiksi, muttei ollenkaan varallisuudeksi. Estimaattini mukaan kahdeksan prosenttia maailman henkilökohtaisesta finanssivarallisuudesta on piilotettuna veroparatiiseihin. Jos kaikki laittomasti piilotettu raha ilmoitettaisiin ja verotettaisiin asianmukasesti, verotuotot nousisivat maailmanlaajuisesti yli 200 miljardilla dollarilla. 

Millaisilla toimilla voidaan vähentää verojen välttelyä ja heikentää veroparatiisiien toimintaedellytyksiä? 

Rahoitusjärjestelmän on oltava läpinäkyvämpi. Kirjassani ehdotan globaalia varallisuusrekisteriä. Tämä toimisi samaan tapaan kuin kansalliset kiinteristö- ja maarekisterit. Voisimme rekisteröidä finanssivarallisuuden omistuksen, mikä taas vaikeuttaisi varallisuuden piilottamisen veroparatiiseihin. 

Yhdessä Emmanuel Saezin kanssa kirjoittamassa kirjassa The Triumph of Injustice kuvailette, miten varallisuuseroja voidaan vähentää veropolitiikalla. Miten vastaisitte niille, joiden mielestä eriarvoisuus ei ole ongelma, mutta rikkaiden verottaminen sen sijaan on, koska se vähentää kannustimia työskennellä kovasti ja rikastua? 

Kaikki eriarvoisuus ei välttämättä ole pahaa. Äärimmäinen eriarvoisuus on kuitenkin syövyttävää, koska varallisuus tuo valtaa. Se tuo valtaa muokata politiikkaa ja ideologioita, se tuo valtaa vaikuttaa markkinoilla. Äärimmäinen varallisuuden keskittyminen tarkoittaa vallan äärimmäistä keskittymistä. Se heikentää sekä mahdollisuuden demokraattiseen hallintoon että mahdollisuuden reiluun markkinatalouteen. 

Olette sanonut, että suurin osa Euroopassa käytössä olleista varallisuusveroista on ollut huonosti suunniteltuja. Millainen on hyvin suunniteltu ja toimiva varallisuusvero? 

Suurin osa eurooppalaisista varallisuusveroista keksittiin 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa eikä niitä ikinä modernisoitu. Nykyisellä teknologialla on mahdollista päästä parempiin tuloksiin kuin Preussissa 1890 tai jopa Ranskassa 1981. Veroviranomaisten olisi helppoa kerätä tietoa pankeilta, vakuutusyhtiöiltä ja muilta kolmansilta osapuolilta ja lähettää niiden avulla koottuja esitäytettyjä varallisuusveroilmoituksia. Järjestelmällisellä tiedonkeruulla verovälttely voitaisiin minimoida.


Jatka keskustelua:

Talousteorian kritiikistä

Taloustiede on viime aikoina kohdannut kritiikkiä, jossa muun muassa taloustieteen mallinnusperiaatteita on kyseenalaistettu. Hannu Vartiainen tarjoaa kiinnostavan näkökulman kritiikkiin ja siihen vastaamiseen talousteorian tavoitteiden avaamisen kautta. 

Taloustieteilijöistä on viime vuosikymmeninä tullut keskeinen yhteiskunnallisia ilmiöitä selittävä professio.

Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi – taloustieteeseen on kohdistettu kiihkeää kritiikkiä. Taloustieteen malleja pidetään yksioikoisina, ennusteita huonoina ja politiikkajohtopäätösten ideologisina. Taloustiedettä on kutsuttu uskonnoksi, vihamieliseksi tieteenalaksi joka haluaa valloittaa muut tieteet ja tuhota vastustajansa. Tuore New York Times –kolumnin otsikko kirkuu ”Blame Economists for the Mess We’re In”. Vaihtoehdoksi on tarjottu uutta rahateoriaa MMT (Modern Monery Theory), joka perustuu ”realistisiin oletuksiin”.

Taloustieteen piirissä kritiikki kuitataan usein pinnallisena ja tietämättömyyteen perustuvana. Mallien epärealistisuus tunnustetaan, mutta kuitenkin puolustuspuhe päätyy usein epäselvään mutinaan ja käsien vääntelyyn. Talousteorian tavoitteet eivät kenties ole kaikille taloustietelijöillekään ihan ilmeisiä.

Lionel Robbinsin mielestä ”taloustiede on tiede joka tutkii ihmisten käyttäytymistä niukkuuden vallitessa”. Steven Landsburg kiteyttää taloustieteen olemuksen väitteeseen “kannustimilla on väliä”. Jacob Vinerin tosi mutta ei välttämättä kovin hyödyllinen määritelmä on ”taloustiede on sitä mitä taloustieteilijät tekevät”.

Omasta mielestäni taloustieteen määräävä piirre ei ole tutkimuskohteemme – talous – vaan se, miten esitämme kysymyksiä. Taloustieteen päätehtävä ei ole kuvata yhteiskunnallista todellisuuttamme vaan sanoa siitä järkeviä. Nämä ovat eri kysymyksiä.

Taloustieteeseen kriittisesti suhtautuvat luokittelevat itsensä usein tieteellisiksi realisteiksi. Heidän mielestään (talous)tieteen tulee kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on. Tässä suhteessa taloustiede tosiaan menestyy heikosti. Mallimme ovat karikatyyrejä, jotka eivät tee oikeutta ikkunasta näkyvälle todellisuudelle. Teorioita ei myöskään voi kunnolla testata sillä ne koostuvat aina monista toisiinsa kytkeytyneistä mallinnuspalikoista eikä niistä keskeisimmistä– esim. päätöksentekijöiden rationaalisuudesta tai peliteoreettisesta tasapainosta – ole edes periaatteessa kunnollista havaintoaineistoa. Finanssikriisin kaltaiset ennuste-epäonnistumiset vielä ruokkivat käsitystä, että taloustiede on uskon asia.  Koska taloustiede johtaa hyvinvointipäätelmiin ja politiikkasuosituksiin, ei mielestäni ole ihme, että kriitikot tulkitsevat talousteorian tarkoitushakuiseiksi ja poliittisesti motivoituneeksi.

Jos haluamme on sanoa järkeviä yhteiskunnasta, pitäisikö mallien sitten kuvata todellisuutta sellaisena kuin se on? Ei, sillä realismi ja järkevyys ovat usein jopa ristiriitaisia mallinnuksen tavoitteita. Tämä johtuu ennen kaikkea tutkimuksemme luonteesta.

Yhteiskunta on tutkimuskohde, joka pakenee tutkijaa. Perustava ongelma on, että me tutkijat olemme osa yhteiskuntaa ja siis osa tutkimuskohdettamme. Se, mitä löydämme vaikuttaa tutkimuskohteeseemme, esimerkiksi ennusteiden muodossa. Laajemmin, kaikki keskustelu taloudesta vaikuttaa toimijoiden odotuksiin ja siksi myös talouteen. Koska taloustiede on osa yhteiskunnallista keskustelua ja kollektiivista oppimisprosessia, takaisinkytkentöjä ei voi välttää.  Niiden takia emme edes periaatteessa voi laatia tutkimuskohteestamme tyhjentävää kuvausta.

Toinen ongelma on, että emme pääse perimmäisen tutkimuskohteemme – ihmisen – pään sisään. Ja vaikka pääsisimmekin, sen sisältö menisi yli ymmärryksemme, olemmehan ihmisiä itsekin. Siksi taloustieteilijän on oletettava jotakin ihmisen käyttäytymisestä eikä hyödyllisin lähtökohta suinkaan ole kohteen tulkitseminen biologiseksi koneeksi, kuten luonnontieteilijä tekisi. Viattomalta tuntuva mutta erittäin substantiaalinen lähtökohtamme on, että ihminen tekee valintoja

Keskeinen taloudellisen mallin arviointikriteeri ei silloin ole ennustevoima (vaikka se onkin hyve) tai realistisuus vaan se, että malli pistää relevantit yhteiskunnalliset palikat johdonmukaiseen järjestykseen. Teorialla on ennen kaikkea instrumentaalinen rooli. Se auttaa ymmärtämään todellisuutta. Silloin mallin hyvyyden mittari on, miten hyödyllinen se on ajattelun apuvälineenä; paljastaako malli taloudellisia riippuvuussuhteita? Onko malli johdonmukainen ja opettavainen? Voiko mallin avulla tutkia vaihtoehtoisia todellisuuksia, tehdä politiikkaeksperimenttejä?  

Taloustieteen mallinnuksen ytimessä on Occamin partaveitsi –periaate, jonka mukaan teorian tulee olla mahdollisimman yksinkertainen. Tämä ei kuitenkaan juonnu siitä naiivista ajatuksesta, että maailma olisi yksinkertainen paikka vaan siitä, että me tutkijat olemme yksinkertaisia. Emme ymmärrä kuin muutamista elementeistä rakentuneita teorioita. Yksinkertainen taloudellinen malli auttaa näkemään, millaisia riippuvuussuhteita taloudellisten muuttujien välillä on. Ymmärrys on taloustieteen tavoite ja mallinnus on sen metodi.

Tieteenfilosofisesti taloustiede ei siksi niinkään sijoitu osaksi tieteellistä realismia vaan instrumentalismia, jonka mukaan teorian arvoa ei mitata totuudenvastaisuuden vaan selitysvoiman perusteella, tai jopa pragmatismia, jonka mukaan uskomukset pätevöityvät tosiksi tai epätosiksi sen perusteella, kuinka hyödyllisiksi ne osoittautuvat tutkimuksessa.

Malliesimerkki taloustieteen pragmaattisesta lähestymistavasta on, miten mallinnamme ihmisen – hän on vapaan tahdon omaava ja rationaalinen. Oletuksen tavoitteena ei ole kuvata tyhjentävästi inhimillistä käyttäytymistä vaan tehdä yksilön päätöksenteosta ymmärrettävää. Meillä kaikillahan on ensikäden kokemusta vaihtoehtojen arvioimisesta, pistämisestä paremmuusjärjestykseen ja päätöksenteosta. Voimme empatioitua rationaalisen päätöksentekijään. Samalla rationaalisuusolettama operationalisoi ajatuksen, että ihmiset reagoivat kannustimiin. Tämä yksinkertainen taipumus auttaa jäsentämään mitä esimerkiksi sääntelyllä voidaan tai ei voida saada aikaiseksi.

MMT on hyvä esimerkki vastakkaisesta mallinnuspyrkimyksestä. MMT:n advokaattorien mielestä perinteinen makrotaloustiede kuvaa puutteellisesti ja epärealistisesti rahatalouden toimintaa. Heidän katsannossaan kyky luoda rahaa on tärkeä keskuspankin ja rahoitusmarkkinoiden ominaisuus, joka vaikuttaa sekä taloudellisiin valtasuhteisiin että kestävyysvajeiden sitovuuteen. MMT:n argumentaatio nojaa markkinoiden tehottomuuteen ja taloudenpitäjien puutteelliseen kykyyn tehdä valintoja.

MMT:n kritiikki on oikeutettua siinä mielessä, että perinteinen rationaalisiin odotuksiin perustuva makromalli sivuuttaa monet rahan luontiin liittyvät mekanismit. Riippuu katsantokannasta, onko tällä mallinnuspuutteella merkitystä. Tieteelliseen realismiin sitoutuneen mielestä ilmeisesti on. Taloustieteilijää tulokulma ihmetyttää.

Perinteisen taloustieteelliseen mallinnuksen kannalta MMT:n ansiot ovat epäselviä. Tämä johtuu MMT-mallien epäselvyydestä ja puutteellisuudesta kurinalaisuudesta. Rationaalisista odotuksista luopuminen tekee malleista dynaamisesti epäjohdonmukaisia ja mahdollistaa sopivilla ”normeja” koskevilla oletuksilla lähes minkä tahansa lopputuleman. Lisäksi monimutkaisten MMT-mallien mekanismien ymmärtäminen on perin vaikeaa. Niiden komponentit vaikuttavat usein redundanteilta tai hyödyttömiltä. Mitkä mallin piirteet ovat keskeisiä ja mitkä ajavat tuloksia? Mitä tapahtuu jos keskeiset oletukset eivät olekaan voimassa, esim. taloudenpitäjät ennakoivat keskuspankin liikkeet tai edes oppivat niitä?

Olisi intellektuaalisesti epätyydyttävää ja talouspoliittisesti uhkarohkeaa luottaa taloutta kuvaaviin malleihin, joiden oletusten ja päätelmien välistä vaikutussuhdetta emme ymmärrä. Vielä epämukavampaa olisi nojata tieteellisiin auktoriteetteihin, joiden näkemyksiä ei voi kyseenalaistaa, koska konepellin alle ei näe.

Taloustieteen eetos on päinvastainen. Talousteoria pyrkii kurinalaisuuteen ja läpinäkyvyyteen, ja jokaista argumenttia arvioidaan sen sisällön eikä sen esittäjän kautta. Mallien arvoa mitataan niiden hyödyllisyyden kautta. Ja hyödyllisyyttä arvioidaan sen perusteella, auttaako malli oivaltamaan jotakin uutta yhteiskunnallisesta todellisuudesta, ei sen perusteella kuvaako malli mahdollisimman tarkoin ikkunasta näkyvää todellisuutta tai sen perusteella, tuottaako malli lukijan kannalta mieluisia politiikkasuosituksia. Kurinalaisuus ja läpinäkyvyys myös varmistavat sen, että keskustelun osapuolilla on jaettu käsitys siitä mistä puhutaan. (Mikä ei ole vähäpätöinen saavutus yhteiskuntatieteissä!)

Talousteorian keskeinen hienous on kuitenkin siinä, että se tekee näkymättämästä näkyvää ja luo rakennetta sinne, missä vallitsee kaaos. Taloustiede on ennen kaikkea intellektuaalinen projekti! 

Kirjoittaja on mikrotalousteorian professori Helsingin yliopistossa. Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Tiemme taloustieteilijöiksi -kirjassa.

TEKSTI: Hannu Vartiainen

Jatka keskustelua:

Euroopan unionin päästökauppajärjestelmä ilmastonmuutoksen torjunnan keihäänkärkenä

Euroopan unionin päästökauppajärjestelmä perustettiin vuonna 2005. Järjestelmän tavoitteena oli hinnoitella yritysten tuottamat kasvihuonekaasupäästöt ja siten auttaa Euroopan unionia saavuttamaan asettamansa päästövähennystavoitteet kustannustehokkaasti. 2010-luvun alussa päästöoikeuden hinta romahti ja järjestelmää oltiin jo kuoppaamassa. Tällä hetkellä yksittäisen päästöoikeuden hinta on jo yli 25 € hiilidioksidiekvivalenttitonnilta ja hinnannousun ennakoidaan vain jatkuvan.

Ilmastonmuutos on ollut julkisen keskustelun ytimessä jo vuosia ja viimeaikaiset tapahtumat, kuten lokakuussa 2018 julkaistu hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin ilmastoraportti sekä kesäkuussa 2018 varmistunut Yhdysvaltojen irtaantuminen Pariisin ilmastosopimuksesta ovat entisestään korostaneet tieteellisen tutkimustiedon tärkeyttä ilmastonmuutoskeskustelussa. Ympäri maailmaa on havahduttu sään ääri-ilmiöihin; esimerkiksi tämän vuoden kesäkuu oli taas mittaushistorian lämpimin kesäkuu Euroopassa (The Copernicus Climate Change Service).

Euroopan unionin yksi keskeisimmistä keinoista ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa on päästöoikeuskauppa. European Emissions Trading Scheme, eli EU ETS tarkoittaa päästöoikeuksien markkinaa, joka kattaa kaikki 28 EU:n jäsenvaltiota, Islannin, Liechtensteinin ja Norjan (Euroopan komissio 2015). Päästökauppajärjestelmä kattaa noin 11 000 voimalaitosta ja siihen kuuluvien maiden välisen kaupallisen lentoliikenteen.

EU ETS:ssä kaupankäynnin kohteena olevat päästöoikeudet koskevat 45 %:a kaikista Euroopan unionin kasvihuonepäästöistä. (Euroopan komissio 2015) Loput 55 % kasvihuonekaasupäästöistä kuuluu taakanjakosektorin piiriin. Taakanjakosektorilla yksittäiset jäsenmaat saavat toteutettavakseen omat päästövähennystavoitteensa, kun taas päästöoikeuskauppajärjestelmässä toimijoina ovat päästökauppasektorilla operoivat yritykset.

Lähes koko päästöoikeuskaupan olemassaolon ajan päästöoikeuksien määrä on ylittänyt niiden kysynnän, minkä vuoksi yritykset ovat jääneet päästöoikeuksien suhteen ylijäämäisiksi. Toiselta kaupankäyntikaudelta käyttämättä jääneet päästöoikeudet kumuloituivat tällä hetkellä käynnissä olevalle kolmannelle kaupankäyntikaudelle, minkä johdosta yritysten hallinnassa olevien päästöoikeuksien määrä kasvoi entisestään. Nämä tekijät ovat paitsi laskeneet yksittäisen päästöoikeuden tasapainohintaa alhaisemmalle tasolle, mutta myös heikentäneet yritysten kannustimia tehdä päästövähennyksiä. (Aatola ym. 2013) Muun muassa näistä seikoista johtuen lukuisat tutkijat ovat kritisoineet Euroopan päästökauppajärjestelmää.

Viime vuosina sääntelyn tiukennuksien johdosta päästöoikeuden hinta on kääntynyt nousuun. Tällä hetkellä hinta on lähes 30 euroa hiilidioksidiekvivalenttitonnilta. Viimeaikaisinta toimenpiteinä päästöoikeuksien ilmaisjakoa on supistettu ja päästöoikeuksien ylijäämää on poistettu markkinoilta ja talletettu markkinavakausvarantojärjestelmään (Market Stability Reserve, MSR).

Päästöoikeuden hintakehitys 2008–2019. Lähde: Sandbag 2019.

EU ETS:n kustannustehokkuusajatus perustuu siihen, että päästövähennykset tehdään niissä yrityksissä missä niiden tekeminen on edullisempaa kuin päästöoikeuksien ostaminen. Yritysten kannattaa vähentää päästöjään kunnes sen päästövähennysten rajakustannuskäyrä kohtaa asetetun päästökaton. Tuon leikkauspisteen jälkeen yritykselle on optimaalista ostaa päästöoikeuksia.

Päästöoikeuden tasapainohinnan muodostuminen rajakustannuskäyrän ja päästökaton leikkauspisteessä.

Yritykset voivat ostaa päästöoikeuksia paitsi kansalliselta päästökauppaviranomaiselta, mutta myös toisilta yrityksiltä. Yrityksien, joiden tuotanto aiheuttaa ennakoitua vähemmän päästöoikeuksia, kannattaa myydä ylimääräiset päästöoikeudet toisille yrityksille hinnan ollessa optimaalinen suhteessa omiin päästövähennysten rajakustannuksiin. Toisella kaupankäyntikaudella päästöoikeuksien ylijäämän kertymistä vauhditti oletettavasti päästöoikeuksien halpa markkinahinta, mikä ei kannustanut yrityksiä myymään niitä vaan säilömään päästöoikeuksia tuleville vuosille.

EU ETS:n toimintaperiaate tiivistettynä. Lähde: Euroopan komissio 2015.

Taloustieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa päästöoikeuskauppaa on käsitelty laajalti. Päästöoikeuskaupan aloitus ja sen eri vaiheissa toteutetut sääntelyn muutokset ovat tarjonneet herkullisia tutkimusasetelmia tehtyjen päätösten vaikutusarviointiin sekä päästövähennysten ennustamiseen ekonometrisin menetelmin.

Esimerkiksi Hu ym. (2015) ennustavat artikkelissaan kasvihuonekaasupäästöjen määrän kehitystä Euroopan unionin päästökauppajärjestelmän kolmannella ja neljännellä kaupankäyntikaudella ja arvioi eri politiikkamuutosten ja suhdannekehityskulkujen vaikutusta päästövähennyksiin. Tutkimustulosten mukaan päästökauppajärjestelmä ei todennäköisesti vaikuta lainkaan sisäisiin päästövähennyksiin ennen vuotta 2023 ja sen voidaan nähdä vaikuttavan merkittävästi päästövähennyksien määrään vasta 2025 jälkeen. Artikkelin mukaan päästöoikeuksien aiemmilta kaupankäyntikausilta kertynyt suuri ylijäämä on keskeinen syy päästökauppajärjestelmän tehottomuuteen.

Hu ym. (2015) arvioivat tutkimuksessaan, että päästökattoa tulisi laskea vuosittain enemmän kuin tähän saakka sovittu 2,2 % vuodessa. Parhaimmassakaan tapauksessa Euroopan unionin vuoden 2050 päästövähennystavoitteita ei tultaisi ennusteen mukaan saavuttamaan. Artikkelissa ehdotettiin lisätoimia komission ehdottamien ja sittemmin jo toteuttamien politiikkatoimenpiteiden lisäksi, kuten päästökauppajärjestelmään kuuluvien toimialojen laajentaminen kattamaan suuremman osan kaikista EU:n kasvihuonepäästöistä sekä päästöoikeuksien vuosittaisen leikkurin kasvattamista 2,55 prosenttiin.

Tuoreempi esimerkki samasta aiheesta tehdystä tutkimuksesta on Chung ym. (2018) tutkimus,jonka tavoitteena oli löytää ne muuttujat, joilla on kausaalisuhde päästöoikeuden hinnan kanssa. Toiseksi tavoitteena oli selvittää selittävien muuttujien ja riippuvan muuttujan, päästöoikeuden hinnan, välinen korrelaatio. Kolmantena tavoitteena oli verrata selittävien muuttujien hintojen muutoksista aiheutuvia vaikutuksia EUA:n hintakehitykseen. Tulosten mukaan päästöoikeuden hinnalla on yksisuuntainen kausaalivaikutus sähkön ja maakaasun hintaan.

Päästöoikeuden hinnan muutos johtaa muutokseen hiilidioksidipäästöjä aiheuttavan polttoaineen hinnassa, mikä vaikuttaa edelleen sähkön hintaan. Chung ym. (2018) mukaan yritykset eivät käytä maakaasua, mikäli päästöoikeuksien ostaminen ja korkeamman hiili-intensiteetin omaavien polttoaineiden käyttö on edullisempaa kuin maakaasun käyttö. Siispä mikäli päästöoikeuden hinta nousee, yritykset käyttävät enemmän maakaasua ja mikäli EUA:n hinta laskee, yritykset käyttävät vähemmän maakaasua ja vastaavasti enemmän saastuttavampia polttoaineita. Chung ym. (2018)johtavat tästä päätelmän, jonka mukaan päästöoikeuden hinnalla on kausaalivaikutus maakaasun hintaan.

Suomalaiset tutkijat Piia Aatola, Markku Ollikainen ja Anne Toppinen analysoivat päästöoikeuden hintaa melko samanlaisella tutkimusasetelmalla. Aatola ym. (2013) tutkimustulokset osoittivat selvän yhteyden keskeisten energian raaka-aineiden ja päästöoikeuden hinnan välillä. Tutkimuksen mukaan 40 % päästöoikeuden futuurihinnan muutoksesta on selitettävissä raaka-aineiden hinnan muutoksella. Tutkijat pitivät tätä osoituksena päästöoikeusmarkkinan toimivuudesta ja Euroopan unionin päästökauppajärjestelmän tehokkuudesta ilmastopolitiikan instrumenttina.

Päätöksentekijöiden tulisi huomioida tieteellisesti tuotettu tutkimustieto päätöksissään. Edellä esitettiin muutamia tutkimuksia päästöoikeuden hinnan suhteesta eri energian raaka-ainehintoihin. Valtio voi vaikuttaa finanssipolitiikallaan energian raaka-ainehintoihin. Erityisesti verotuksella on tiettävästi suuri kulutusta ohjaava vaikutus. Nostamalla tietyn energiamuodon verotusta kulutus voi siirtyä toisaalle, mikä voi johtaa ennakoimattomiin tilanteisiin ja jopa päästöjen määrän kasvuun.

Päästöoikeuden hinnan nousu johtaa hyvin todennäköisesti puhtaampien energiamuotojen käyttöönottoon. Kuten Aatola ym.(2013) ja Chung ym. (2018) tutkimuksessaan osoittavat, päästöoikeuden hinnalla on kausaalisuhde maakaasun hintaan. Päästöoikeuden hinnan nousu siirtää kysyntää kivihiilestä maakaasuun. Tämä voi johtaa myöhemmin maakaasun hinnan nousuun, mikäli kasvaneeseen kysyntään ei kyetä vastaamaan. Lopulta yritykset ovat pakotettuja etsimään edullisempia, vähäpäästöisiä energiamuotoja. Tämä on päästökaupan toimintaperiaatteen ydintä; päästökauppa luo yrityksille kannustimet investoida vähäpäästöiseen teknologiaan, kustannustehokkaasti.

TEKSTI: Tia Kurtti

Lähteet:

  1. Aatola, Piia, Markku Ollikainen ja Anne Toppinen. 2013. ”Price determination in the
  2. EU ETS market: Theory and econometric analysis with market fundamentals.” Energy
  3. Economics 36:380—395.
  4. Chung, Chune Young, Minkyu Jeong ja Jason Young. 2018. ”The Price Determinants
  5. of the EU Allowance in the EU Emissions Trading Scheme.” Sustainability 10(11):1—29.
  6. European Commission. 2015. ”EU ETS Handbook.” https://ec.europa.eu/clima/
  7. sites/clima/files/docs/ets_handbook_en.pdf. Katsottu: 07.04.2019.
  8. Hu, Jing, Wina Crijns-Graus, Long Lam ja Alyssa Gilbert. 2015. ”Ex-ante evaluation
  9. of EU ETS during 2013—2030: EU-internal abatement.” Energy Policy 77:152—163.


Jatka keskustelua:

Moderni rahateoria haastaa valtavirtaisen finanssipoliittisen ajattelun

Moderni rahateoria (Modern Monetary Theory, MMT) haastaa valtavirtaisen eli uusklassisen tavan ajatella raha- ja finanssipolitiikkaa. MMT:n mukaan valtiot eivät voi ajautua maksukyvyttömyyteen suurienkaan velkakuormien seurauksena, jos ne ovat rahapoliittisesti suvereeneja. Rahapoliittinen suvereniteetti tarkoittaa, että valtio laskee liikkeelle omaa valuuttaansa, valtionvelka on pääosin omassa valuutassa ja valuuttakurssi on kelluva. Esimerkiksi Suomi muiden euromaiden tavoin ei täytä rahapoliittisen suvereniteetin ehtoja, sillä se ei laske liikkeelle omaa rahaa vaan on ainoastaan eurojen käyttäjä, vaikka kaksi muuta ehtoa täyttyvätkin.

Eurokriisi selittyy MMT:llä

MMT:n yhtenä vahvuutena on ollut sen kyky selittää, miksi tiettyjä valtioita uhkaa maksukyvyttömyys paljon aiemmin kuin toisia. Esimerkiksi eurokriisin aikana Kreikan valtionvelkakirjojen korot räjähtivät taivaisiin ja Kreikka oli käytännössä maksukyvytön, vaikka sillä oli selvästi vähemmän velkaa kuin Japanilla. Japani oli samaan aikaan maailman velkaantunein valtio, mutta maksoi 10-vuotisesta valtionvelastaan vaivaista yhden prosentin nimelliskorkoa. Keskeisimpänä selityksenä tälle voidaan pitää sitä, että Japani on rahapoliittisesti suvereeni valtio, kun taas Kreikka ei.

Rahapoliittisen suvereniteetin ansiosta valtio voi aina tarvittaessa rahoittaa menonsa keskuspankista. Koska sijoittajat ymmärtävät, ettei valtionvelalla käytännössä ole mitään luottoriskiä, paradoksaalisesti valtion ei juuri koskaan tarvitsekaan turvautua menojensa rahoittamiseen keskuspankista vaan se saa markkinoilta edullista lainaa jatkuvasti.

Toisin on Kreikan ja muiden euromaiden kohdalla, sillä sijoittajat ymmärtävät, että valtion maksukyvyttömyys on aito riski ja siten valtionvelkakirjoilla on luottoriski. Ongelmallista tässä on, että odotukset toteuttavat helposti itseään. Kuten eurokriisissä näimme, odotukset kohonneesta maksukyvyttömyysriskistä voivat helposti ajaa korkotason räjähtävälle uralle ja toteuttaa maksukyvyttömyyden juuri silloin, kun keskuspankkia tarvittaisiin rauhoittamaan tilanne.

Poliitikot tukeutuneet MMT:hen

Kansainvälisesti merkittävät poliitikot ovat nojanneet näkemyksissään MMT:hen. Yhdysvalloissa esimerkiksi Alexandria Ocasio-Cortez on perustellut poliittista ajatteluaan MMT:llä. Sinällään talousteoriaan nojaavan poliittisen agendan rakentaminen ei ole millään tavalla uutta. Esimerkiksi talouskuria ovat monet poliitikot puolustaneet nojaamalla tiettyihin uusklassisiin talousteorioihin. MMT:n nouseminen poliittiselle agendalle kertoo kuitenkin jotain sen suosiosta.

Kansainvälinen talouslehdistö on myös keskustellut kiivaasti MMT:stä – puolesta ja vastaan. Esimerkiksi Financial Times ja Bloomberg ovat kirjoittaneet aiheesta parhaimmillaan jopa viikottain kuluvana vuonna. MMT:n suosiota lienee myös nostanut keskuspankkien vahvempi politisoituminen, mittavat määrällisen keventämisen ohjelmat, nollakorkojen aika, mateleva inflaatio ja harjoitettu talouskuripolitiikka.

MMT:n suosion sivuoireena jotkut uusklassiset ekonomistit ovat yrittäneet leimata MMT:n itsessään poliittiseksi projektiksi. Tätä näkemystä voi pitää ongelmallisena jo siitäkin syystä, että MMT pääasiassa selittää valtioiden finanssipoliittisen liikkumatilan laajuutta rahapoliittisen suvereniteetin vallitessa. Poliitikkojen tehtävä on päättää, haluavatko he kehittää yhteiskunnan instituutiota siihen suuntaan, että rahapoliittinen suvereniteetti lisääntyy. Luonnollisesti myös tutkijoilla voi olla omia käsityksiä, mikä olisi suotavaa yhteiskunnallista kehitystä.

Raha keskiössä MMT-ajattelussa

MMT on pikemminkin jälkikeynesiläisen taloustieteen tutkimushaara kuin mikään yksittäinen teoria. Se on siis kokoelma teorioita ulottuen rahan luonteesta finanssipolitiikan liikkumatilan ja inflaatiodynamiikan analyysiin. Keskeisiä taloustieteilijöitä MMT:n kehittäjinä ovat olleet Georg Knapp, Alfred Mitchell Innes, John Maynard Keynes ja Abba Lerner. Nykyiseen muotoon MMT:n ovat kehittäneet mm. Warren Mosler, Bill Mitchell, Randall Wray ja Stephanie Kelton. Suomessa MMT-ajattelua ovat tehneet tunnetuksi esimerkiksi Jussi Ahokas ja Lauri Holappa kirjassaan Rahatalous haltuun.

MMT:n ytimessä on rahan ja maksujärjestelmän ymmärtäminen. Lähtökohtana on, että valtiot voivat lainsäädännön avulla, perimällä veroja ja viimekädessä väkivaltamonopolilla varmistaa, että niiden liikkeelle laskemalle valuutalle on riittävästi kysyntää ja se on rahahierarkian huipulla. Näin myös valtiot usein toimivat. Tästä syystä MMT:tä kutsutaan toisinaan (uus-)chartalismiksi tai rahan valtioteoriaksi (State Theory of Money).

Funktionaalinen rahoitus on kiinteä osa MMT:tä. Se tarkoittaa, että taloutta pitäisi lähtökohtaisesti ajatella sen funktioiden kautta. Esimerkiksi rahapoliittisesti suvereeni valtio ei varsinaisesti tarvitse verotusta rahoittaakseen toimintojaan, vaan verotuksen tehtävänä on säännellä kokonaiskysyntää ja inflaatiota vähentämällä kierrossa olevan rahan määrää.

Toisinaan myös työtakuu yhdistetään MMT:hen. Työtakuun ideana on, että valtio toimii viimekätisenä työllistäjänä taaten työpaikan kaikille työkykyisille ja -haluisille. Laskusuhdanteissa työtakuun piirissä olevien työntekijöiden määrä kasvaisi, kun taas nousukausilla suurin osa työllistyisi yksityisille työmarkkinoille.

Poliittisen projektin sijaan työtakuussa on kyse inflaation kontrolloimisesta ilman suurta työttömien reserviä, johon uusklassinen NAIRU-teoria perustuu. Ajatuksena on, että työtakuun piirissä olevien palkkaa säätelemällä voidaan vaikuttaa palkkakehitykseen yleisemmin ja siten inflaatioon. Osittain tätä näkemystä inflaatiosta puoltaa EKP:n pääjohtajan Mario Draghin lausunnot, joissa hän toivoo rivakampaa palkkakehitystä euroalueelle vedoten inflaatiotavoitteen pidempiaikaiseen saavutettavuuteen.

MMT hylkää metodologisen individualismin

Tieteenfilosofisesti MMT hylkää uusklassista taloustieteestä tutun metodologisen individualismin ja lähestyy asioita sektoreiden näkökulmasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö MMT sisältäisi mitään käyttäytymisoletuksia.

Yksityiset taloustoimijat pyrkivät lähtökohtaisesti kerryttämään (netto)rahoitusvarallisuutta eli ovat (netto)säästäjiä. Taantumissa ja suuremman epävarmuuden olosuhteissa säästämishalu kasvaa entisestään, kun taas nousukausilla yksityisen sektorin säästämishalu saattaa jopa väliaikaisesti kääntyä (netto)velkaantumiseksi. Koska kansantalouden tasolla yhden sektorin säästäminen on toisen velkaantumista, tarkoittaa se, että yksityisen sektorin ollessa ylijäämäinen täytyy joko julkisen sektorin tai ulkomaan sektorin olla alijäämäinen.

Sektoritaseet pakottavatkin taloustieteilijän ajattelemaan johdonmukaisella tavalla. Keskeisenä MMT:n menetelmänä voi pitää sektoritaseanalyysiä. Sen teknisesti kehittyneempi versio on varanto—virta-konsistentti mallinnus, jota voi pitää jälkikeynesiläisenä vastineena uusklassiselle DSGE-makromallinnukselle.

Kritisoitavaa löytyy MMT:stä, mutta hyperinflaatiokritiikki ei osu maaliin

MMT:tä kohtaan on esitetty myös runsaasti kritiikkiä. Yleisin uusklassikoiden esittämä kritiikki lienee se, että tavalla tai toisella MMT tulisi aiheuttamaan hyperinflaation. Tämä kritiikki ei kuitenkaan osu maaliinsa, koska se perustuu puutteelliseen ymmärrykseen rahajärjestelmän toiminnasta. Ainakaan loogisesti ei ole mitään syytä, miksi valtion menojen rahoittaminen olisi inflatorisempaa keskuspankin kautta kuin yksityisten luottomarkkinoiden kautta. Lisäksi MMT:läiset itse toistuvasti korostavat, että vaikka valtio ei voisi ajautua maksukyvyttömyyteen, finanssipolitiikalla on useita muita rajoitteita kuten vaikkapa inflaatio ja reaaliset resurssit.

Vaikka uusklassikoiden tavanomaisin kritiikki MMT:tä kohtaan on lähtökohtaisesti heikkoa, ei se tarkoita sitä, etteikö MMT:tä kohtaan olisi esitettävissä myös perustellumpaa kritiikkiä. Väärinymmärryksiin ovat toki myös MMT:läiset itse osasyyllisiä, koska termien käyttö on joskus hieman poikkeavaa varsinkin populaareimmissa esityksissä. Esimerkiksi keskuspankki aggregoidaan joskus valtioon ja lainaaminen saatetaan esittää ”valtion kulutuksena”, mikä ei ole kovin valaisevaa monille.

Monesti MMT:ssä rahapoliittinen suvereniteetti nähdään ”joko tai” -kysymyksenä. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen. Yleensä MMT-kirjallisuudessa lähestytään asioita jonkin suuren maan kuten Yhdysvaltojen näkökulmasta. Pienen, rahapoliittisen suvereniteetin ehdot täyttävän maan finanssipoliittinen liikkumatila on todennäköisesti rajatumpi esimerkiksi ulkomaisen valuutan saatavuuden johdosta. Lisäksi valtio ei välttämättä pysty aina ja kaikissa tilanteissa pakottamaan omaa valuuttaansa rahahierarkian huipulle. Hedelmällisempää olisikin nähdä rahapoliittinen suvereniteetti jatkumona, jossa on aste-eroja, eikä binäärisenä ”joko tai” -kysymyksenä.

MMT:ssä myös monesti sivuutetaan kansainvälisen kaupan asettamat rajoitteet. Inflaation kiihtymisen nähdään kyllä rajoittavan finanssipoliittista liikkumatilaa, mutta harvemmin ulkomaisen nettovarallisuusaseman heikentymisen vaihtotaseen alijäämän muodossa. Ehkä kansainvälisen reservivaluutan asemassa olevalle maalle pitkäkestoisten vaihtotaseen alijääminen ylläpitäminen on mahdollista, mutta näin tuskin on muiden maiden kohdalla. MMT:n tulisikin kiinnittää enemmän huomioita vaihtotaserajoitteisiin, mitä on kyllä laajasti käsitelty yleisemmin jälkikeynesiläisessä kirjallisuudessa.

Kokonaisuudessaan MMT on erinomainen työkalu hahmottamaan rahajärjestelmää ja valtioiden finanssipoliittista liikkumatilaa. MMT on noussut jopa niin suosituksi, että siihen nojaten on alettu rakentamaan myös poliittista agendaa. Keskuspankkien roolin politisoiduttua ja mittavien määrällisen keventämisen ohjelmien jälkeen nähtäväksi jää, kuinka paljon rahapolitiikan ja finanssipolitiikan koordinaatio tulee tiivistymään ja kuinka paljon rahapoliittista suvereniteettia tahdotaan kasvattaa.

Kirjallisuutta:

Moderniin rahateoriaan voi tutustua syvemmin esimerkiksi tekstissäkin mainitun Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan Raha ja talous -kirjan kautta. Kansainvälisesti modernin rahateorian perusteoksia ovat Randall Wrayn kirjoittamat Understanding Modern Money ja Modern Monetary Theory. Lisäksi aivan äskettäin William Mitchell, Randall Wray ja Martin Watts ovat julkaisseet moderniin rahateoriaan nojaavan perustason oppikirjan Macroeconomics. Kevyemmin moderniin rahateoriaan voi tutustua blogien, kuten Stephanie Keltonin Bloomberg -blogin, kautta.

TEKSTI: Patrzio Lainà, STTK:n pääekonomisti

Jatka keskustelua:

Viisi teesiä Marxista ja taloustieteestä

Karl Marx (1818-1883) on historian tunnetuin kapitalismin kriitikko. Tämän lisäksi hän oli myös aikansa taloustieteen kriitikko. Marxin oma työ jäi kuitenkin kesken. Hän kerkesi elinaikanaan julkaista vain ensimmäisen osan pääteoksestaan, kolmiosaisesta Pääomasta. Osin siksi myöskään Marxin työlle perustuva talousteoria, niin sanottu marxilainen taloustiede, ei ole sisäisesti yhtenäinen kokonaisuus. Tämän vuoksi tulkintani siitä eroaa varmasti eräistä muista tulkinnoista. Lyhyessä kirjoituksessani pyrin kuitenkin tuomaan yleisellä tasolla esiin viisi valtavirtataloustieteestä eroavaa kiinnostavaa näkökulmaa, joita Marxin teoriasta käsin avautuu.

Teesi 1. Marx kyseenalaistaa taloustieteen lähtökohtana olevat kategoriat

Marxin työlle on keskeistä, että sitä ei voi luokitella nykypäivän akateemisten oppialojen mukaan. Marxin työ sisältää niin taloustieteellisiä, filosofisia kuin sosiologisiakin elementtejä. Tämä johtuu siitä, että Marx perustaa työtään edeltäjiensä, muun muassa David Ricardon ja Adam Smithin töille. He edustivat niin sanottua klassista poliittista taloustiedettä, jonka tutkimuskohde oli laajempi, kuin nykyisen taloustieteen. Tämä on myös Marxin työn vahvuus, sillä marxilaisesta näkökulmasta on tärkeää huomata taloustieteen riippuvuus ja yhteenkuuluvuus muiden yhteiskuntatieteiden kanssa.

Marx kuitenkin kirjoittaa poliittisen taloustieteen kritiikkiä. Hänen mukaansa, ansioistaan huolimatta, klassinen poliittinen taloustiede ei ole tavoittanut kapitalistisen yhteiskunnan kokonaisrakennetta. Se on usein tarkastellut yhteiskuntaa “valmiiden ilmiöiden pohjalta” (Marx 2014, 202). Se ei ole kysynyt, miksi yhteiskunnassamme varallisuus ottaa ”valtavan tavarajoukon” (Marx 2013, 45) muodon. Arkielämässämme törmäämme kategorioihin, kuten palkka, hinta, pääoma tai kuluttaja, ja otamme ne päivittäisissä toiminnoissamme annettuna. Myös talousteoria perustuu näille kategorioille. Marxin teorian kannalta fundamentaalinen kysymys on, kuinka nämä kategoriat syntyvät. Mitä yhteiskunnallisia suhteita markkinoilla toimiva yksilö, joka on yhä tänään valtavirtataloustieteen lähtökohta, edellyttää? Mitä tästä lähtökohdasta käsin jää mahdollisesti huomaamatta?

Marx pyrkii siis kuvaamaan niitä käytäntöjä ja yhteiskunnallisia suhteita, joiden kautta itsestäänselvyytenä pitämämme seikat syntyvät. Hyvä esimerkki on pääoman käsite. Oppikirjamääritelmä pääomalle on “the set of tools that workers use: the construction worker’s crane, the accountant’s calculator, and this author’s personal computer” (Mankiw 2009, 47). Sen sijaan Marxille pääoma “ei ole mikään esine vaan esineiden välittämä yhteiskunnallinen suhde (Marx 2013, 685). 

Marx kuvaa tätä esimerkillä tehtailijasta, joka kuljetti Yhdysvaltoihin koneita ja työläisiä. Kuitenkin 1800-luvun Yhdysvalloissa työläiset saattoivat alkaa elättämään itseään esimerkiksi maanviljelyllä. Näin tehtailija jäi ilman palkkatyöläisiä, jotka valitsivat mieluummin itselleen työskentelyn. Näin koneet eivät siis toimineet pääomana, sillä pääoman vaatimat yhteiskunnalliset suhteet eivät vallinneet yhteiskunnassa, jossa palkkatyöläinen oli kykenevä elättämään itsensä ilman kapitalistia. (Sama). Pääoman ensisilmäyksellä itsestään selvän kategorian taustalta paljastuu siis yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, luokkiin ja työnjakoon liittyviä kysymyksiä.

Teesi 2. Valtavirtataloustieteen markkinatoimijan sijaan Marxin lähtökohta on yhteiskunnan uusintaminen materiaalisessa tuotannossa.

Koska Marx haluaa kyseenalaistaa arkielämämme sekä talousteorian itsestäänselvyydet, hän ei lähde liikkeelle markkinoilla tapahtuvasta yksityishenkilöiden välisestä vaihdosta. Marx korostaa, että vaihtoa edeltää aina tuotanto. Kapitalismissa tuotanto tapahtuu pääosin yksityisissä yrityksissä ja tuotanto tapahtuu tavaramuotoisesti, eli tuotetaan markkinoille. Marx erottaa tavaroiden käyttöarvon, eli niiden hyödyllisyyden, niiden vaihtoarvosta, eli siitä, minkä arvon ne saavat markkinoilla. Kapitalismissa tavaroita tuotetaan ensisijaisesti niiden vaihtoarvon vuoksi. Kuinka vaihtoarvo sitten määräytyy?  

Marx seuraa tässä klassista poliittista taloustiedettä, ja katsoo, että tavaroiden arvon määrittää niiden tuottamiseen vaadittu yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Tämä näkökulma perustuu siihen, että työ on jotain, jota vaaditaan jokaisen tavaran tuottamiseen. Työaika ei kuitenkaan suinkaan suoraan määrää hintoja, joista tavarat myydään, vaan hintoihin vaikuttaa myös esimerkiksi kysyntä ja tarjonta. Marxin mukaan kuitenkin ”kerrassaan mitään ei voida selittää kysynnän ja tarjonnan suhteesta ennen kuin on selvitetty se pohja, jolla tämä suhde liikkuu” (2015, 185). Tavaroiden työarvot muodostavat siis eräänlaisen, tosin myös itsessään liikkuvan, tasapainopisteen, jonka ympärillä hinnat heilahtelevat, usein rajustikin. Tästä niin sanotusta työarvoteoriasta on käyty laajaa debattia, ja myös osa marxilaisista on kyseenalaistanut sen. Kuitenkin empiirinen tutkimus näyttää todistavan, että työarvot määrittävät hintoja jopa vahvemmin kuin Marx itse ajatteli. (Fröhlich 2011; Shaikh 1998.)

Vaikka monet marxilaiset, kuten äskeisen lähdeviitteen Anwar Shaikh tai Nils Fröhlich, tekevät kehittynyttä kvantitatiivista empiiristä tutkimusta, ei Marxin talousteoria ole vain, tai edes ensijaisesti, teoria hintojen muodostumisesta tai kvantitatiivisista suhteista. Marxin teoriaa avaa myös valtavirtateoriasta laadullisesti eroavan näkökulman yhteiskunnan kokonaisyhteyden tutkimiseen. Esiin nousee kysymyksiä työprosessista, työajasta, työnjaosta sekä työllisyydestä. 

Lisäksi Marxin työarvoteoria perustelee työn tuottavuuden kasvun tärkeää roolia talouskasvussa. Näkökulma on siis täysin eri, kuin teoriassa, jossa lähdetään liikkeelle markkinatoimijoiden preferensseistä, kuten valtavirtateoria tekee. Kuten Heiner Ganssmann kirjoittaa, ”Marx’s theory of value rests on the analysis of the form of social labor” (1983, 296). Kysymys on laajempi kuin kapean taloustieteellinen kysymys hinnoista. Olennaisempaa on jälleen kysyä, miksi työtä tehdään pääosin juuri tietyssä muodossa (eli palkkatyönä kapitalistin palveluksessa) ja mitä yhteiskunnallisia suhteita tämä historiallinen poikkeustilanne edellyttää?

Teesi 3. Tuotannon tarkastelu paljastaa yhteiskunnan luokkasuhteet, kun taas markkinatoimijoiden tarkastelu peittää ne.

Markkinoilla yksilöt ovat tasa-arvoisia, ostajia ja myyjiä. Marx myöntää, että tämä pitää paikkansa, mutta kyseenalaistaa sen, että yksittäisten markkinatoimijoiden tarkastelu on hyvä lähtökohta nykyisen talousjärjestelmämme ymmärtämiseen. Marx kirjoittaakin, että ”kun ostot ja myynnit tapahtuvat ainoastaan erillisten yksilöiden kesken, niistä ei ole lupa etsiä kokonaisten yhteiskuntaluokkien välisiä suhteita” (Marx 2013, 527). Kuinka asia sitten on tuotannossa? Kuten jo pääomaa määriteltäessä tuli esiin, kapitalistinen tuotanto edellyttää palkkatyöläisen, jolla ei ole mitään muuta myytävää kuin oma työvoimansa. Tässä paljastuu kapitalistisen yhteiskunnan historiallinen erityispiirre, nimittäin se, että myös työvoima on tavaramuodossa. Työläisen on myytävä työvoimaansa säilyäkseen hengissä. Tasa-arvoinen markkinavaihto siis piilottaa rakenteellisen eriarvoisuuden.

Marxin teorian keskiössä on niin sanottu lisäarvoteoria. Lisäarvoteorian ytimessä on erottelu lisätyön ja välttämättömän työn välillä. Tämä erottelu pätee kaikkiin tuotantotapoihin; esimerkiksi orjataloudessa orja työskentelee osan päivää uusintaakseen oman työvoimansa, kun taas hänen herransa saa hänen lisätyönsä tuotteet. Kapitalismissa välttämätön työ uusintaa työläisen työvoiman, ja hänen tänä aikana tuottamansa arvo maksetaan hänelle palkan muodossa, kun taas hänen lisätyönsä tuottama lisäarvo arvo muodostaa kapitalistin voitot. Teorian ytimessä on kysymys luokkasuhteesta, sillä tuotantovälineet omistava luokka saa systemaattisesti suuremman osan yhteiskunnallisesta varallisuudesta. Tämä luokkasuhde katoaa, kun taloutta tarkastellaan yksittäisen toimijan näkökulmasta. Toisaalta Marxin näkökulmasta paljastuu, että eri ryhmillä voi yhteiskunnassa olla perustavanlaatuisesti vastakkaisia etuja. Tämän näkökulman Marx jakaa klassisen poliittisen taloustieteen kanssa.

Koska lopulta Marxille kaikki taloudellinen arvo palautuu työhön, on myös esimerkiksi finanssipääoman oltava yhteydessä tähän välittömään tuotantoprosessiin. Ajatusta siitä, että esimerkiksi finanssimaailmalla ei olisi yhteyttä ”reaalitalouteen” ja materiaaliseen tuotantoprosessiin, Marx kutsuu fetisismiksi. Fetisismiä on myös esimerkiksi se, kun puhumme markkinavoimista aivan kuin ne olisivat toimija, joka hallitsee meidän elämäämme meistä riippumatta, emmekä huomaa, että nykyinen tapa järjestää talous on seurausta tietyistä yhteiskunnallisista suhteista, eikä suinkaan luonnonlaeista. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa talous aidosti hallitsee meitä, emmekä me sitä. Kuten Marx kirjoittaa, vaikuttaa siltä, että ”arvo muuttuu (…) automaattisesti toimivaksi subjektiksi (2013, 147). Tämä ei ole vain illuusio, vaan ”objektiivinen ajatusmuoto” (sama, 83), sillä todellisuudessa arkielämässä hallitsee ”taloudellisten suhteiden äänetön pakko” (sama, 660). Jälleen Marx pyrkii selittämään, kuinka tämä pakko syntyy meidän omien yhteiskunnallisten suhteidemme ja käytäntöjemme myötä.

Teesi 4. Valtavirtataloustieteen täydellisen kilpailun ja markkinatasapainon sijaan Marxin lähtökohtana ovat kapitalismin ristiriidat.

Merkittävä tekijä aikaisemmassa kohdassa mainitun pakon syntymiseen on kapitalismia hallitseva kilpailu. Tämä myös selittää, miksi tuntuu intuitiivisesti järkevältä aloittaa omaa etuaan tavoittelevasta yksilöistä yhteiskunnallisten suhteiden sijaan: yhteiskunnassamme yksilöt näyttäytyvät usein keskinäisessä kilpailussa. Markkinoilla kapitalistin tarkoitusperä on ”voitonteon lakkaamaton liike” (Marx 2013, 147). Tämä ei ole hänen halunsa kysymys, vaan rakenteellinen pakko, mikäli hän aikoo tehdä voittoa ja pysyä kapitalistina. Tämä kilpailun luoma pakko toisaalta tekee kapitalismista jatkuvasti kehittyvän dynaamisen järjestelmän, jonka luomisvoimaa Marx suuresti ihaili, mutta toisaalta se on myös syynä kapitalismin tuhoisiin kriiseihin. Marxin mukaan kapitalististen yhteiskuntien kehitys on siis syvästi ristiriitaista.

Marxilla kilpailu on lähtökohtaisesti kaoottista eikä muistuta oppikirjakuvausta täydellisestä kilpailusta. Marxille markkinoiden säännönmukaisuudet syntyvät epäjärjestyksen myötä. Talous ei myöskään ole tasapainossa, vaan jatkuvassa turbulentissa muutoksen prosessissa. Jokainen yritys pyrkii tekemään mahdollisimman paljon voittoa ja toimii epävarmuuden vallassa. Juuri tässä turbulenssissa on sen dynaamisuuden ydin. Merkittävä Marxiin pohjaava taloustieteilijä Anwar Shaikh toteaakin, että kapitalistinen kilpailu on ”antagonistic by nature and turbulent in its operation. It is as different from so-called perfect competition as war is from ballet” (2016, 259).

Tämän vuoksi merkittävä asia kapitalismissa on pääoman voittoaste. Kun voittoaste alenee, talous ajautuu kriisin. Marxin mukaan ”kapitalistisen tuotannon tosi raja on pääoma itse” (Marx 2015, 253). Jatkuva kasautuminen johtaa tilanteeseen, jossa tavaroita on enemmän kuin markkinat ovat valmiita nielemään. Kyse on pääoman ylikasautumisesta. Suuri osa tavaroista jää myymättä ja varallisuutta tuhoutuu, tuotantovälineet ovat tyhjänpanttina ja työkykykyistä työvoimaa on vailla työtä. Marxin näkökulmasta tämä, usein suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttava asiantila on osasyy siihen, miksi nykyinen talousjärjestelmämme on vallankumouksellisuudestaan huolimatta irrationaalinen. Marxilla ei kuitenkaan ole mitään yksittäistä kriisiteoriaa, vaan monia kriisiteorioita, ja myös marxilaisessa taloustieteessä on monia käsityksiä siitä, miten talouskriisit syntyvät (ks. Shaikh 1978). Yhteistä kaikille näkemyksille on kuitenkin ajatus siitä, että kriisit ovat seurausta kapitalismin omasta toiminnasta, eivät tämän toiminnan häiriöitä.

Teesi 5. Marxille talous on aina viime kädessä riippuvainen luonnosta.

Eräs nykyään äärimmäisen ajankohtainen teema, jota on mahdollista käsitellä Marxin teorian kautta, mutta joka luo ongelmia valtavirtataloustieteelle, on suhteemme luontoon. Eräs syy tähän on se, että Marx lähtee liikkeelle yhteiskunnan uusintamisesta. Taloudellisen arvon lisäksi työ tuottaa aina myös konkreettisia käyttöarvoja. Työ on ainesten vaihtoa luonnon kanssa (2013, 168).  Kuitenkin taloudellisen arvonlisäyksen logiikka on erilainen kuin ekologisesti kestävä tapa olla suhteessa luontoon. Koska kilpailu ja voitontavoittelu johtaa työn tuottavuuden kasvuun, katsoo Marx, että kapitalismi edellyttää jatkuvaa työn tuottavuuden kasvua, joka mahdollistaa kapitalismille välttämättömän talouskasvun. 

Historiallisesti työn tuottavuus on kasvanut ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden ja luonnonvarojen haaskaamisen myötä (Altvater 2012, 32-34). Marx kuvaa tätä Pääoman ensimmäisessä osassa kapitalistisen maatalouden osalta. Kapitalistinen maanviljelys ”häiritsee ainesten vaihtoa ihmisen ja maan välillä, (…) siis rikkoo maan hedelmällisyyden ikuista ja luonnollista edellytystä” (Marx 2013, 453). Pääoman kolmannessa osassa Marx korostaa ympäristötuhojen globaalisuutta: ”kaupankäynnin välityksellä tämä haaskautuminen kantautuu pitkälti yli oman maan rajojen” (2015, 801). John Bellamy Foster (1999) korostaa, että tämä ihmisen ja luonnon välisen suhteen häiriintyminen, niin sanottu ”metabolinen repeytymä” ihmisen ja luonnon välillä, on jotain kapitalismille olemuksellista.  Kapitalismissa luonnon resursseja käytetään nopeammin kuin ne kerkeävät uusiutumaan.

Vaikka Marx korostikin työn roolia, hän ei suinkaan ajatellun työn olevan ainoa yhteiskunnallisen varallisuuden lähde. Hän kirjoittaa, että ”työ ei ole kaiken rikkauden lähde. Luonto on käyttöarvojen lähde (ja niistähän aineellinen rikkaus muodostuukin!) yhtä suuressa määrin kuin työkin, joka sinänsä on vain erään luonnonvoiman, ihmisen työvoiman, ilmenemistä.” (1973, 3.) Kuitenkin ”kapitalistinen tuotantoprosessi kehittää (…) yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rikkauden alkulähteen: maan ja työläisen” (2013, 454).

Toinen syy, miksi Marx mahdollistaa luontosuhteen yhdistämisen taloustieteeseen on se, että myös luontosuhde on hänelle yhteiskunnallinen seikka, joka muuttuu historian kuluessa. Suhteemme luontoon on hyvin erilainen yhteiskunnassa, joka perustuu voitontavoittelulle, kuin yhteiskunnassa, joka perustuu inhimillisten tarpeiden tyydyttämiselle. Tulevaisuuden perspektiivinä Marx kirjoittaa, että korkeamman taloudellisen järjestelmän näkökulmasta ihmiset eivät ole maan omistajia vaan ”ainoastaan sen haltijoita” ja siksi ihmisten on ”jätettävä maa parannettuna jälkeentuleville sukupolville” (2015, 765). Väkisinkin herää ajatus, että nykyisen talousjärjestelmän puitteissa tämä ei ole mahdollista. Nykymaailmassa, jossa ympäristöongelmat ovat huomattavasti vakavampia, kuin Marxin aikana, Marx voi auttaa meitä historisoimalla ihmisen suhteen luontoon, ja osoittamalla, että ympäristöongelmat eivät johdu ihmisluonnosta, vaan tietyistä yhteiskunnallista suhteista.

Lopuksi

Marxilainen taloustiede sisältää monia ratkaisemattomia ongelmia. Monet näistä ovat empiirisen tutkimuksen kysymyksiä, kuten miten soveltaa Marxin käsitteistöä empiiriseen aineistoon. Myös monet teoreettiset kysymykset, kuten arvoteoria, kriisiteoria tai marxilaisen taloustieteen suhde muihin taloustieteen suuntauksiin ovat avoimia. Marxilainen perspektiivi ei välttämättä tarjoa meille ratkaisuja aikamme suuriin ongelmiin, kuten yhä kasvavaan eriarvoisuuteen, globaalisti ennennäkemättömän suureen köyhyyteen tai jo käynnissä olevaan ympäristökatastrofiin. Myös Marx itse kieltäytyi tarjoamasta valmiita ratkaisuja eikä kirjoittanut ”ruokareseptejä tulevaisuuden kuppilaa varten” (2013, 23). Marxilainen perspektiivi kuitenkin problematisoi sekä valtavirtataloustieteen ymmärryksen kapitalismista, että myös kapitalismin itsensä. Lopulta se problematisoi myös taloustieteellisen ajattelutavan silloin, kun se ymmärretään kapean erityistieteellisesti. Näin se auttaa esittämään kysymyksiä, joita muut taloustieteen suuntaukset eivät ole kykeneviä esittämään.

TEKSTI: Sauli Havu

Lähteet:

Altvater, Elmar (2012) Marx neu entdecken! Hamburg: VSA

Fröchlich, Nils (2010) “Labour values, prices of production and the missing equalization of profit rates: Evidence from the German economy”. Cambridge Journal of Economics, Volume 37, Issue 5, 1107-1126

Ganssmann, Heiner (1983) “Marx Without the Labor Theory of Value?” Social Research, Vol. 50, No. 2 (SUMMER 1983), pp. 278-304

Mankiw, Gregory N. (2009) Macroeconomics. 7th edition. New York: Worth Publishers

Marx, Karl (1973) ”Gothan ohjelman arvostelua”. Karl Marx & Friedrich Engels: Valitut teokset (6 osaa), 5. osa, s. 525–551. Kustannusliike Edistys, Moskova (1979).

Marx, Karl (2013) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 1. Vaasa: TA-Tieto

Marx, Karl (2014) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 2. Vaasa: TA-Tieto

Marx, Karl (2015) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 3. Vaasa: TA-Tieto

Shaikh, Anwar (1978) “An Introduction to the History of Crisis Theories”.  U.S. Capitalism in Crisis, U.R.P.E., New York.  http://www.anwarshaikhecon.org/index.php/all-publications/political-economy/42-1978/84-an-introduction-to-the-history-of-crisis-theories

Shaikh, Anwar (1998) “The Empirical Strength of the Labour Theory of Value”. Riccardo Bellofiore (toim.) Marxian Economics: A Reappraisal. Volume 2: Essays on Volume III of Capital: Profit, Prices and Dynamics. London: Palgrave Macmillan, 225-245, http://www.anwarshaikhecon.org/index.php/all-publications/political-economy/28-1998/51-the-empirical-strength-of-the-labor-theory-of-valueShaikh, Anwar (2016) Capitalism. Conflict, Competition, Crisis. Oxford: Oxford University Press


Jatka keskustelua: