Tämän syksyn ensimmäinen Kapitaali on tänä vuonna Digi-Kapitaali. Totesimme, että koronaviruksen tyhjentämän kampuksen sijasta teidät tavoittaa parhaiten netissä.
Tässä numerossa aiheena mm. tuloerot, asuntomarkkinat, Urho Kekkonen ja paljon muuta. Lukemisen iloa!
Kapitaalin toimitus
https://kapitaalilehti.fi/category/digi-kapitaali-2020/
Pääkirjoitus | Teksti: Eino Haajanen
Käsi pystyyn, jos olet lukenut kyllästymiseen saakka mielipiteitä koronasta, käsienpesusta ja kasvomaskeista. Turnausväsymystä ilmassa? Et varmasti ole yksin.
Tässä kuitenkin yksi ajatus vielä jonon jatkoksi.
Toivon, että kun kerran olemme oppineet tartuntatautitavoille, kaikista suojauksista ei päästettäisi irti heti kun pandemia alkaa hellittää. Tai välttämättä sen jälkeenkään.
En halua esiintyä virologina tai kertoa poppamiehenä, miten kulkutaudeilta tulee suojautua. Pohdintani on tapakulttuurillinen: jääkö tänä vuonna opittu suojautumiskulttuuri eloon pandemian jälkeen vai unohtuuko se?
Olisi ehkä vähän noloa paasata näistä asioista sinänsä. Tässä vaiheessa monelle on selvää, että kasvomaskeista on hyötyä koronaviruksen torjunnassa. Maskiaihe tuo muutenkin mieleen muutaman viikon takaisen jupakan sekä kevään hämyisen viestintästrategian. Käsiäkin osaamme pestä, ainakin teoriassa. Siksi ajatukseni on ennen kaikkea tavoissa.
On selvää, että maskien käyttö tulee jossain vaiheessa vähenemään tai loppumaan kokonaan. Suojusten ei pidäkään olla kaikkien arkipäivää puhdasilmaisessa ja pandemiattomassa Suomessa – kyseessä on poikkeusajan keino. Ajatus jonkinlaisesta tavan säilymisestä silti pyörii mielessä.
Käyttäisitkö itse maskia, jos sinun pitäisi flunssaisena hakea ruokaa lähikaupasta ja suojaisit siten muita tartunnalta? Vai pärskisitkö hihaan ja ilmaan kuten aina ennenkin?
Vastaus olisi tietenkin helppo nykytilanteessa: en menisi kauppaan ollenkaan. Arjessa ennen pandemiaa tämä ei kuitenkaan olisi ollut juuri vaihtoehtona. Kauppaan olisi aika moni mennyt joka tapauksessa. Ja maski naamalla olisi varmasti saanut outoja katseita osakseen. Sekään ei siis olisi ollut vaihtoehto.
Olisiko maskeista oikeasti merkittävää hyötyä pandemian jälkeisessä ajassa? Arkijärki sanoo, että pisarat jäävät maskiin paremmin kuin hihaan. Toisaalta tavallisten infektiotautien ehkäisemiseksi suusuojuksia ei ole tarvittu aikaisemminkaan. Kaikki eivät muutenkaan voi käyttää maskia.
Kysymys onkin kulttuurillinen ja tunneperäinen. Nykyään tulee tukala olo, jos kirjastossa joku niistää ja röhii kovaäänisesti. Tunne on vahvempi kuin aikana ennen koronaa. Vaikka jatkossa oireet johtuisivat kausiflunssasta, olisiko sosiaalisesti hyväksyttyä tulla edes lieväoireisena luentosaliin? Toisaalta mistä tietää, ettei kyse ole lieväoireisesta tai orastavasta influenssasta?
Miten sinä reagoit jatkossa, jos joku aivastelee bussissa?
Rahtunen realismia tähän väliin.
Pandemia väistyy aikanaan. Jatkossakin vessoissa pestään kädet huolimattomasti, sormet nuollaan hot wingsien jälkeen ja karaokemikrofonit kostutetaan kaljanmakuisilla huulilla.
Huolellinen käsihygienia, hihaan yskäisy ja turvaväli riittävät normaaliarkeen silloin, kun vastassa ei ole vaarallinen pandemia ja talouskriisi. Merkittävin tartuntatapa on pinnoilta ja kosketuksesta.
Korona on sukupolvikokemus, ja se saattaa muuttaa pysyvästi tapojamme olla. Jatkossa käsitämme konkreettisemmin toimiemme vaikutuksia. Maskit eivät todennäköisesti jää osaksi arkea itä-aasialaiseen tapaan, enkä osaa arvioida niiden hyötyä. Muita tapoja toivottavasti jää.
Nyt kun kauppakeskusten aulassa on käsidesiautomaatteja, kuka ne haluaisi pois? Mitä pitempään poikkeusolot jatkuvat, sitä syvemmin vanhat opit käsienpesusta iskostuvat mieliimme. Pienillä asioilla on väliä. Huolellinen käsienpesu on keinoista merkittävin.
Ketteräksi osoittautunut etätyö tuo aidosti joustavuutta työelämään ja opiskeluun. Hybridimallissa, Zoom-yliopiston ja lähiopetuksen yhdistelmässä, kynnys jäädä kotiin lieväoireisena on pienempi. Läsnäolopakkokaan ei aja aivastelijaa pärskimään pisaroita luentosaliin.
Täydellinen etäily sen sijaan on puuduttavaa, eikä sitä moni halua, mutta juuri pikkuflunssien ja sairastapausten kohdalla etämahdollisuus näyttää toimivuutensa.
Jossain yhteisössä toimintatavat voivat muuttua totaalisesti.
Armeijassa yksikköni päällikkö esitti pontevasti ja kuuluvalla upseerin äänellä ennen harjoitusleiriä, että “lääkärin vastaanotolle voi mennä vasta kun suolenpätkät roikkuvat. Flunssa ei ole peruste.” Kyse oli tietenkin machoilevasta huumorista ja yhteisön koheesiokeinosta.
Viikon päästä yksikössä ihmeteltiin, miksi puolet komppaniasta ilmoittautuu kuumeisena vastaanotolle. Pienillä asioilla on väliä.
Koronan jälkeen lopulta merkityksellistä ei ole niinkään se, miten hyvin käsidesitonkkia on näytillä, kuka menee milloinkin kipeänä kauppaan tai kuinka ketterät etämahdollisuudet ovat. Merkityksellistä on suhtautumisemme terveyteen.
Jos pelkkä pikkuflunssa vie jaksamisen päiviksi, haluaako sen tartuttaa eteenpäin muille? Helpot toimintatavat, kuten käsienpesu, ovat nyt tuttuja ja niiden toimivuus on konkretisoitunut pandemian aikana.
Jääkö pandemiassa korostettu huomioonottamisen kulttuuri siis eloon?
Toivottavasti. Etenkin influenssakaudella siihen olisi tarvetta.
Kirjoittaja ei ole lääketieteen opiskelija, mutta on käynyt keittiövirologian johdantokurssin sekä kirjoittanut reaaliaineena biologian.
Kuvat: Annalise Batista (Pixabay) ja Lauri Parviainen
Erilaisia keinoja, erilaisia tavoitteita
Analyysi | Teksti: Eetu Mänttäri
Tasaisin väliajoin nousee yhteiskunnallisessa keskustelussa esiin kysymys tuloeroista. Olemmeko matkalla kohti voittajien ja häviäjien yhteiskuntaa, vai onko liiallinen tulojen tasapäistäminen verotuksella tuhonnut työnteon kannustimet? Entä miten tuloerojen supistaminen sopii yhteen hyvinvointivaltion rahoituspohjan takaamisen kanssa väestön vanhetessa?
Keskustelu käy monesti varsin kuumana julkisilla areenoilla, ja sitä on hieman hankala seurata, varsinkin jos aihe ei ole entuudestaan tuttu. Siksi pyrinkin selvittämään myös aihetta vähemmän tunteville sopivalla tavalla, mistä tuloeroihin ja verotukseen liittyvässä keskustelussa on oikeastaan kyse.
Kuten arvata saattaa, monesti keskustelussa ovat vastakkain karkeasti vasemmiston ja oikeiston edustajat. Tarkoitan tässä yhteydessä kutakuinkin jakoa perinteisen sosialidemokratian ja markkinaliberalismin välillä.
Oikeiston mielestä tuloeroista ei pitäisi olla huolissaan, ainakaan niin kauan kuin Suomen Gini-käyrä pysyy loivana. Keskustelua tuloerojen supistamisesta pidetään tässä leirissä varsin huolestuttavana, sillä se nähdään työnteon kannustimia heikentävänä toimena. Yleinen tavoite kun olisi kasvattaa työllisyyttä.
Vasemmisto puolestaan argumentoi nykyisen kehityksen olevan huolestuttavaa pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Sosialidemokraattisen ajatushautomon Kalevi Sorsa -säätiön elokuussa julkaiseman selvityksen ”Eriarvoisuuden tila Suomessa 2020” mukaan tuloerot ovat Suomessa kasvaneet aina 1990-luvun puolivälistä finanssikriisiin, jonka jälkeen kasvu jatkui edelleen. Tämän lisäksi raportti muistuttaa, ettei eriarvoisuutta voi mitata pelkästään tuloeroja tarkastelemalla, vaan mukaan on otettava muun muassa myös erot varallisuudessa ja terveydessä.
Vapaita markkinoita ja yksilönvapauksia edistävä ajatuspaja Libera puolestaan vastasi kyseiseen raporttiin omalla artikkelillaan, jossa syytettiin Kalevi Sorsa- säätiötä muun muassa tutkimusdatan manipuloinnista tuloeroja korostavaksi. Liberan artikkeli kääntää myös keskustelun jo aiemmin mainittuun Gini-kertoimeen, vaikka alkuperäinen raporttikin toteaa sen olevan riittämätön työkalu yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tarkasteluun. Artikkelissa tosin esitetään myös varsin vakuuttavia näkemyksiä siitä, että yhteiskunnan tulisi verotuksen kiristämisen sijaan kannustaa ihmisiä työntekoon ja sitä kautta auttaa heitä vaurastumaan.
Verojärjestelmä osana tuloerokysymystä
Kalevi Sorsa -säätiön raportissa pääoma- ja ansiotuloveroasteiden asettamista toistensa kanssa samalle tasolle pidetään yhtenä ratkaisuna eriarvoisuuskehitykseen. Liberan artikkelikaan ei tyrmää tätä ideaa, vaikka kirjoittaja korostaakin, ettei tämä toimenpide saa johtaa veroasteen nousemiseen.
Taloustieteellisessä mielessä esitetty verouudistus vaikuttaa varsin järkevältä: tietyn tulotyypin suosiminen verotuksessa saattaa aiheuttaa substituutiovaikutusta tulojen välille. Tällaisesta substituutiovaikutuksesta on olemassa ainakin jonkinlaisia todisteita eri tulotyyppien joustavuutta käsittelevässä kirjallisuudessa (esim. Kleven, Schultz, 2014).
Jos substituutio tulotyyppien välillä on mahdollista, antaa se ihmisille mahdollisuuden välttää korkeampia veroja vaihtamalla omat tulonsa ansiotulosta pääomatuloksi. Tällaista mahdollisuutta ei kovin monella pieni- tai keskituloisella ole.
Saakin helposti kuvan, että nykyinen kaksitahtinen verojärjestelmämme langettaa suurimman taakan henkilöille, joilla on korkeat ansiotulot, mutta matalat pääomatulot. Onkohan näin?
Tilastokeskuksen sivuilta käy ilmi, että Suomessa tulonsaajista korkeimpaan kahteen prosenttiin pääsee tienaamalla 100 000 euroa vuodessa. Toisin sanoen jo esimerkiksi hyvätuloinen lääkäri alkaa lähestyä pelkästään palkkansa puolesta tuota kahta prosenttia. Veronmaksajien keskusliiton mukaan tämän suuruisesta palkasta maksetaan keskimäärin veroa noin 43 prosenttia. Kohderyhmää kiinnostavana lisätietona mainittakoon, että Elinkeinoelämän keskusliiton yksityisen sektorin palkkatilastoissa syyskuulta 2019 mainitaan rahoitusalan ylimmän desiilin keskipalkaksi 7 100 euroa kuukaudessa eli 82 500 euroa vuodessa.
On vaikea uskoa, että näillä korkeillakaan palkoilla ihmisestä tulisi miljonääriä vallitsevissa vero-olosuhteissa.
Varallisuus vai tulot verotuksen kohteena?
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2018 suurin tulokymmenys omisti kolmasosan nettovarallisuudesta. Vaikuttaisi siis siltä, että korkeat tuloverot rokottavat suhteellisesti enemmän yhteiskunnan nousijoita: ilman suurta varallisuutta aloittaneiden hyvin tienaavien keskituloisten harteille lankeaa korkea veroprosentti ilman varallisuuden tuomaa puskuria. Varsinkin, kun keskimääräinen veroprosentti kasvaa keskimäärin ainoastaan 13,2 prosenttia tulojen kasvaessa 100 000 eurosta miljoonaan euroon, jonka jälkeen kasvu loppuu. Vertailun vuoksi 50 000 euron ja 100 000 euron välissä verotus kasvaa keskimäärin 10,6 prosenttiyksikköä, vaikka tulot kasvavat huomattavasti vähemmän. Suhteellinen taakka on siis tällä tarkastelulla korkeampi ylemmällä keskiluokalla kuin sitä enemmän tienaavilla.
Yleinen näkökulma tuntuu olevan se, että työllisyyttä tulisi nostaa ja valtion verotuloja lisätä kestävyysvajeesta selviämiseksi. Jos tuloveron korotuksilla verotuloja ei voida lisätä, olisiko yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden kannalta järkevää puhua olemassa olevien verojen korottamisen sijaan tuloverotuksen progression laajentamisesta ylöspäin? Ja huomioida enemmän myös varallisuus ja sen verottaminen?
Tällaiset toimet saattavat osoittautua hyvinkin haastaviksi nykyisessä liikkuvien pääomien maailmassa. Voi olla, että paljon varallisuutta hallussaan pitävät välttäisivät verot varsin helposti, jolloin suurituloisten, mutta vähävaraisten tilanne pahenisi entisestään. Varallisuuden verottaminen voidaan nähdä myös kannustinongelmana.
Vaihtoehtoja äsken esitetyille toimille olisivat muun muassa Liberan artikkelissa mainitut hieman epämääräiset työllisyystoimet, joihin saattavat sisältyä muun muassa veronalennukset. Verouudistusten vaikutukset eivät kuitenkaan ole päivänselvä asia, ja aiheesta tulisikin tehdä enemmän tutkimusta suomalaisella datalla ennen johtopäätöksiin loikkaamista.
Kansankapitalismi ratkaisuna rahoitusongelmiin?
Toinen vaihtoehto toki olisi jakaa omaisuutta tasaisemmin kansan kesken. Tällä en tarkoita sosialisointia tai muuta 1900-luvun radikaalia politiikkaa, vaan niin kutsuttuun kansankapitalismiin kannustamista.
Muun muassa suhteellisen paljon mediahuomiota saanut kansanedustaja Elina Lepomäki (kok.) peräänkuuluttaa nettisivuillaan laajempaa omistuskantaa suomalaiselle pääomalle. On varsin silmiä avaavaa huomata, että Lepomäki kannattaa lähes täysin päinvastaisia toimia kuin Kalevi Sorsa- säätiön raportti: pääomatulojen verotuksen tulisi Lepomäen mielestä olla maksimissaan 30 % tasavero kaikille pääomatyypeille. Lepomäen ensisijainen tavoite ei tosin ole eriarvoisuuden kitkeminen, vaan työntekoon kannustaminen. Kuitenkin Lepomäen visioista osa on puhtaita veronalennuksia, eikä näiden positiivisista vaikutuksista verotuloihin pitkällä tähtäimellä voida olla varmoja.
Onkin varsin haastavaa, että erilaiset yhteiskunnalliset tavoitteet vaikuttavat olevan näinkin ristiriidassa. On vaikeaa seurata keskustelua tuloeroista ja veroista, kun eri tahot tuntuvat pyrkivän samoihin päämääriin päinvastaisilla tavoilla. Jos halutaan pelastaa hyvinvointivaltio, tarvitaan sille vankka rahoituspohja. Jos samalla kuitenkin tehdään yhteiskunnasta eriarvoinen, ei voida sanoa, että hyvinvointivaltiota on pelastettu, sillä monelle hyvinvointivaltio tarkoittaa juuri pieniä tuloeroja.
Tulevaisuus näyttää hyvinvointivaltion suunnan ja miten tuloerot muuttuvat. Yksi asia on kuitenkin varma: nimenomaan tuloerokeskusteluun tarvitaan analyyttistä otetta.
Artikkelikuva: Derek Robinson / Pixabay
Artikkeli | Teksti ja visualisointi: Juho Junttila
Pääkaupunkiseudulla vuokra-asuminen kallistuu vuosi toisensa jälkeen. Asuntosijoittamisen suosion kasvaessa ja kaupungistumisen kiihtyessä neliöhinnat kohoavat. Mikä on pääkaupunkiseudun opiskelijoiden asema jatkossa?
Asuntosijoittamisesta on viime vuosina tullut muodikasta. Yhä useammat lehtiartikkelit, blogit ja podcastit neuvovat, kuinka kenestä tahansa voi tulla asuntosijoittaja. Syy tälle on selvä – kroonisesti alhaiset korot ja valtion tukemat vuokralaiset ovat nostaneet sijoitusasuntojen kysyntää kasvukeskuksissa.
Pankit ovatkin viime vuosien aikana raportoineet huomattavaa kasvua sijoituskohteiden lainojen haussa, eikä edes koronakriisi ole hidastanut asuntojen hintojen kohoamista.
Etenkin uusilla sijoittajilla vaikuttaa olevan sama tavoite – löytää pienehkö asunto läheltä korkeakouluja ja vuokrata se opiskelijalle. Uusi trendi on synnyttänyt asuntomarkkinoille erilaisia ilmiöitä. Rakennuttajat ovat vastanneet pieniä asuntoja himoavien sijoittajien kysyntään lisäämällä niiden osuutta uusissa kohteissa. Ajoittain innostus on johtanut jopa äärimmäisyyksiin, kuten Vantaalle rakennetut 15,5 neliön yksiöt osoittivat.
Asuntoihin kohdistuva spekulaatio on aiheuttanut myös uusia haasteita asunto-osakeyhtiöille. Sijoittajien omistuksien lisääntyessä nousevat myös taloyhtiöiden lainojen riskit. Tämä on johtanut kaikille korkeampiin remonttilainoihin tai jopa lainottamisesta kieltäytymiseen.
Samaan aikaan vuokralla asuvien ruokakuntien määrä on kasvanut. Kalliimmat asunnot ja riittävä määrä uusia vuokralaisia johtavat luonnollisesti myös kalliimpiin vuokriin, sillä sijoituksille vaaditaan myös suhteessa riittävää tuottoa. Viimeisen kahden vuoden aikana yksiöiden vuokrat Helsingissä ovat nousseet noin viidellä prosentilla. PTT:n alkuvuodesta teettämän selvityksen mukaan vuokralla asuvien käytettävissä olevista tuloista yhä suurempi osuus kuluu asumiseen.
Millainen on opiskelijoiden tilanne?
Opiskelijan näkökulmasta tilanne on kuitenkin vähintäänkin neutraali, ellei jopa hyvä. Vaikka vuokrat ovat kohonneet tasaisesti viime vuosikymmenen ajan, ovat opiskelijoiden tuet pysyneet vauhdissa mukana. Opiskelijoiden siirtyessä yleisen asumistuen piiriin vuonna 2017 asumistukeen oikeutettujen määrä nousi huomattavasti.
Jokaisen yksilön asumisjärjestelyt, työllisyys ja muut elinkustannukset eroavat, mutta keskimäärin vaikuttaa siltä, että opiskelijoiden asema vuokramarkkinoilla on turvattu. Erot voivat kuitenkin olla suuria. Helsingissä vuokrasäännellyissä ARA-asunnoissa elävät maksavat noin 70 % vapaarahoitteisten asuntojen vuokrasta. Vantaalla ja Espoossa vastaava suhdeluku on noin 80 %. Vuokrasäännellyn asunnon saavuttamisella on siis merkittävä vaikutus opiskelijan tulotasoon.
Asumisesta syntyvä eriarvoisuus saattaa jatkossakin kasvaa. Opiskelijoiden sisäänottomäärät ovat kasvaneet kevään päätösten seurauksena, mutta myös asunnon etsimisessä eri aloille hakeneet lähtevät eri tilanteesta. Todistusvalinnan ja pääsykokeiden ajoitusten vuoksi eri alojen opiskelijat saavat tiedon opiskelupaikasta jopa kuukausien erotuksella, mikä antaa osalle huomattavan etumatkan vuokramarkkinoilla.
Myös opiskelupaikan vastaanottamisen ajoituksessa on eroja, minkä vuoksi erityisesti todistusvalintaan perustuvien alojen (kuten taloustieteen) opiskelijat pääsevät ilmoittautumaan HOAS:in jonoihin aikaisemmin.
Vaikka valtion tuet opiskelijoille ovat liikkuneet kustannusten tahdissa, on kuitenkin kyseenalaista, kuinka paljon julkinen sektori voi suojella asuntosijoittajien tuottoja ja riskejä rahoittamalla vuokralaisia avoimilla markkinoilla. Opiskelijoiden elinkustannusten kattaminen on välttämätöntä, mutta sitä ei voida tehdä muiden vuokralla asuvien kustannuksella. Tukien korottaminen nostaa myös kaikkien vuokria, myös niiden, jotka eivät ole tukiin oikeutettuja.
Artikkelissa käytetyt lähteet:
http://raportit.kela.fi/linkki/6631943
http://pxnet2.stat.fi/PXWeb/pxweb/fi/StatFin_Passiivi/StatFin_Passiivi__asu__asvu/statfinpas_asvu_pxt_001_2018q4.px/
http://raportit.kela.fi/linkki/79327443
https://pxnet2.stat.fi:443/PXWeb/sq/e640faea-978e-4f38-a4ca-96f11dd93daa
http://tilastokeskus.fi/til/asas/2019/01/asas_2019_01_2020-10-14_tie_002_fi.html
https://www.ptt.fi/ennusteet/kansantalous-ja-asuntomarkkinat/asuntomarkkinat-2020-ennuste.html
Kuva: Petri Krohn (CC BY-SA 3.0)
Kapitaalin reportaasi historiankirjoihin jäävästä koronavapusta
Reportaasi | Teksti: Eetu Mänttäri
Vuoden 2020 vappuaaton koittaessa moni varmasti muisteli haikeana aiempien vuosien vappuja, jolloin nykyisenlaisesta pandemiasta ei ollut tietoakaan. Tänä vuonna tuo opiskelijoiden, työväen ja kevään juhla ei kuitenkaan voinut olla samanlainen kuin koskaan aiemmin. Jopa sota-aikana kaikesta huolimatta myytiin kaduilla vappuhuiskia, ainakin jos Iltalehden kuvakollaasia vuodelta 2017 on uskominen.
Mikä pahinta, tänä vuonna todellinen opiskelijavappu jäisi vielä hämärän peittoon kokonaiselle vuosikurssilliselle uusia opiskelijoita.
Nyt ei kokoonnuttaisi Kuppalan pihalle juhlimaan, Mantaa ja Snellua lakittamaan, Ullanlinnanmäelle grillaamaan tai ylipäätään minnekään pisaratartunnan pelossa. Oli historiallinen tilaisuus kokeilla, miten tunnelma välittyy internet-palveluiden, kuten Discordin, välityksellä.
Etukäteen moni mietti, yltäisikö tällainen korvaava versio rakkaasta juhlasta lähellekään alkuperäistä, vai korostaisiko se vain vallitsevan tilanteen turhauttavuutta? Päätin ottaa selvää, ja päädyin KTTO:n hallituksen jäsenenä osallistumaan etävapun toteutukseen aina suunnitteluvaiheesta juhlimiseen asti.
Vappuaaton alkuillasta oli Helsingin väestö pandemiasta huolimatta juhlatuulella. Omaa välttämätöntä nestemäisen ravinnon täydennysreissuani suorittaessani oli Alkon edessä lähemmäs sadan metrin jono – turvaväleineen päivineen, kuten asiaan kuului. Nopean päässälaskun jälkeen tajusin, etten millään ehtisi kassalle ennen sulkemisaikaa, joten käännyin pitkin hampain kannoillani kohti lähintä Alepaa ostamaan lohdutuspalkinnoksi tuiki tavallista keskiolutta ja simaa.
Kirosin oman viinakaappini matalaa huoltovarmuusastetta sekä maamme alkoholipolitiikkaa. Vappu jäisi nyt jalluttomaksi. Uskottelin itselleni, että tämä oli nyt vain yksi niistä uhrauksista, joita tänä vuonna pandemian vuoksi joutuisimme itse kukin tekemään.
Olin kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että kahden promillen intoksikaatiotavoite olisi saavutettavissa näillä substituuttihyödykkeilläkin.
Palattuani asuntoni suomaan virussuojaan ja tuudittauduttuani jälleen sosiaalisen eristäytymisen autuuteen oli aika kaivaa valkolakki laatikosta sängyn alta ja korkata vappu toden teolla. Muutaman simalasin siemailun ja KTTO:n aiemmista vapuista muistuttavan somesisällön selailun jälkeen alkoi vappuhuuma olla jo käsin kosketeltavissa. Oli aika siirtyä järjestön Discord-serverille juhlimaan yhdessä opiskelutovereiden kanssa.
KTTO:n hallituksen kesken olimme olleet huolissamme siitä, että järjestömme jäsenet jäisivät tyhjän päälle tärkeänä juhlapäivänä tavanomaisen vapun ollessa mahdoton toteuttaa. Eihän kevätlaitumilla kirmaavia kansiskarhuja pitäisi koronalta turvassa mikään, ellei heille järjestettäisi jotain vapputekemistä kotilieden ääreen. Kansanterveydestä kantamastamme vastuusta voimaantuneina päätimme järjestää KTTO:laisille etävapun Discordin välityksellä.
Helsingin kaupunki ja Taideyliopiston ylioppilaskunta olivat mitä ilmeisimmin lukeneet kokouspöytäkirjojamme, sillä hekin olivat päättäneet kyhätä kokoon jonkinlaisen virtuaalitapahtuman vapun kunniaksi. Tarkoitus oli ilmeisesti lakittaa digitaalinen Havis Amanda.
Noh, me KTTO:laiset, toki silkasta solidaarisuudesta, seurasimme tuotakin tapahtumaa omalta serveriltämme käsin. Kyseessä oli varsin kunnianhimoinen ja tyylikäs produktio virtuaalisine ilmalaivoineen ja lievää hämmennystä aiheuttavine spoken word -esityksineen. Muutamat paikallaolijat tosin ihmettelivät virtuaalisen Mantan sijaintia keskellä Senaatintoria Kauppatorin sijaan. Taiteilijoille suotakoon vapautensa.
Mantan saadessa lakkinsa painoimme omatkin ylioppilaslakkimme päähän webbikameroiden välityksellä. Kyllähän se hieman erilaiselta tuntui verrattuna viime vuoteen, jolloin seisoin kaupungintalon kulmalla väentungoksessa ja pystyin hädin tuskin nostamaan kättäni saadakseni lakin päähäni. Huomasin kaipaavani väkijoukkoa ja vapun hälinää ja hulinaa.
Olihan virtuaalitapahtuma olosuhteisiin nähden hienosti toteutettu. Omaksi harmikseni en kuitenkaan koskaan nähnyt virtuaalihahmoni heiluttavan ”räppikättään” vaikka kuinka kiivaasti moista toimintoa lupaavaa nappia klikkailin.
Vappu on ainakin Helsingin opiskelijayhteisössä yksi niistä tapahtumista, jolloin kaikki noudattavat yhdessä tiettyjä perinteitä. Ihmisten kokoontuessa samaan paikkaan on kokemuskin heille kaikille monella tapaa samanlainen. Etävappuna puolestaan oli kotisohvalla helppo valita juuri oma lempisisältö kulutettavaksi sen sijaan että kokisi jotain yhteistä satunnaisen ihmismassan kanssa. Discordissa kokoontumisella pyrimme välittämään jotain tällaista väkijoukosta kumpuavaa yhteenkuuluvuuden ja yhteisöllisyyden tunnetta edes oman ainejärjestömme sisäisesti ilman fyysistä paikallaoloa.
Mantan lakituksen jälkeen jatkoimme jutustelua Discordissa sekä pidimme vappuvisan, jonka pääpalkintona oli peräti samppanjapullo. Hengailu oli kieltämättä mukavaa, mutta tulin mielessäni väkisinkin verranneeksi virtuaalivappua todelliseen vappuun, jolle se jäi selvästi kakkoseksi. Korvike oli kuitenkin parempi kuin ei mitään.
Tulin miettineeksi myös sitä, toistuisivatko vapun kaltaiset tuhansia ihmisiä pienelle pinta-alalle saattavat massatapahtumat enää hetkeen koronaviruspandemian hellitettyäkään? Kaihtaako sukupolvemme väkijoukoissa liikkumista vielä kriisin jälkeenkin korona-ajan käyttäytymismallien pintyttyä alitajuntoihimme? Tämä on mahdollista, mutta taitaa olla kuitenkin niin, että ihmisten ikävä vanhaan vapauteen voittaa lopulta koronan myötä opitun tartuntapelon. Aika näyttää.
Vapun huvitukset sujuivat kaiken kaikkiaan varsin hyvin myös internetin kautta. Juhlan varsinaista tunnelmaa oli kuitenkin hankala kanavoida siellä. Itselleni vapun hienous opiskelijatapahtumana on ollut nimenomaan sen kokonaisvaltaisuus: minne vain Helsingissä meneekin, voi nähdä opiskelijoita vapputunnelmissa.
Vappuna bileet ovat kaikkialla. Joka kadunkulmassa, joka puistossa, jokaisissa haalareissa ja jokaisessa lakissa. Kaduilla voi törmätä vanhoihin ja uusiin tuttuihin yllättävillä tavoilla. Myös tuntemattomat ovat vappuisin paremmalla juttutuulella. Tänä vuonna ikävöin sitä viisissäkymmenissä olevaa teekkaria, joka viime vappuna bussia odottaessamme informoi minulle taloustieteen olevan valetiedettä. Haikeita tunnelmia herätti myös rakas vappumuisto vanhasta kesätyökaverista, jonka tunnistin vasta hänen kaatuessaan jalkoihini kadulla vappusiman kellistämänä. Vappuun liittyvä arvaamattomuus on tosiaan yksi juhlan hienouksista.
Tänä vuonna juhlat olivat kuitenkin vain ajatuksissamme sekä tietokoneidemme ja älypuhelimiemme näytöillä. Vaikka virtuaalivappu oli kokemuksena historiallinen ja siinä mielessä mielenkiintoinen, toivon hartaasti tavanomaisen juhlinnan olevan taas ensi vuonna mahdollista.
Palaathan pian, vappu.
Vieraskynä | Teksti: Anri Liikamaa
Suomen talouskriisien historiassa näkyy, kuinka vihamieliset asenteet myötäilevät talouden suhdanteita. Ketkä saavat talouskriiseissä osakseen aiheellista kritiikkiä ja ketkä sijaiskärsijän roolin?
Kuten voi historiantunneilta muistaa, 1930-luvun suuri lama vaikutti Suomeen globaalisti verrattain vähän. Silti varsinkin pula-aikana työttömyys kasvoi merkittävästi ja aiheutti paljon nälkää ja hätää. Suomen sosialidemokraatissa 22.3.1930 moititaan niin valtion hitautta hätäaputöiden järjestämisessä kuin valtionavun puutettakin. Paikallinen perspektiivi ja työttömien perheellisyyden korostaminen herättää myötätuntoa, joka yhdistyy tiiviisti valtion toimettomuuden arvosteluun. Uusi Suomi samalta maaliskuiselta päivältä taas kuvaa, kuinka presidentti on esittänyt eduskunnalle lisämäärärahoja työttömyyden lieventämiseen ja infrastruktuurin rakennustöiden avustamiseen.
Hallitusmyönteisen lehden vakuutteluista huolimatta kansan syvät rivit olivat maan johtoon tyytymättömiä. Talouskriisien aikakausina inhimillinen tarve löytää maalitauluja turhautumiselle ja jopa vihalle tuntuu korostuvan – kriisissä epäsuosioon päätyvät usein hallitukset riippumatta siitä, ovatko ne lietsoneet vai hillinneet kriisin maininkeja. Tämä politiikan ja talouden suhde on ja pysyy.
Yhden Suomen historian pahimmista kriiseistä, 1990-luvun laman, aikaan suurtyöttömyys koetteli kansaa. Ylen mukaan A-studion kärkkäässä reportaasissa vuodelta 1993 kysyttiin ”mureneeko kansan moraali poliitikkojen ja pankkien sotkuja seuratessa”. Suomen historian pahimmalle talouskriisille on löydetty monta syytä, eikä vähimpänä niistä pankkien piittaamaton luotonanto ja rahoitusmarkkinoiden vapauttaminen. Kenties jopa eniten kritiikkiä, vihaistakin sellaista, laman saralta on kuitenkin suotu 90-luvun kriisinhoitopolitiikalle, jonka nähdään johtaneen maassamme ennennäkemättömään konkurssiaaltoon ja inhimilliseen kärsimykseen.
Kireä rahapolitiikka sekä budjettileikkaukset syvensivätkin eittämättä lamaa ennestään, eikä pankkituki ollut lopulta järin tehokas apu velkaongelmaan. Talouskriisin hoidossa mentiinkin ilman muuta pitkälti metsään. Kuitenkin turvautuminen yksistään helppoihin syntipukkeihin, poliitikkoihin ja eliittiin, kuvastaa erinomaisesti lajimme sisäistä impulssia vastauksiin ja vihan kohdistamiseen monisyisten ongelmien laaja-alaisen käsittelyn sijaan.
Huomionarvoista talouskriisien syntipukki-ilmiössä ei kuitenkaan ole varsinaisesti nuiva suhtautuminen poliitikoihin, vaan se, keitä kriisin syypään osa pian laajenee kattamaan. Palataksemme vuoteen 1930, on maaliskuun Uusi Suomi– ja Suomen sosialidemokraatti- lehdissä nähtävillä kiintoisia mainintoja myös toisesta aiheesta: Lapuan liikkeen perustamisesta ”taistelemaan kommunismia vastaan” Suomessa. Arastelevan Kyösti Kallion hallituksen seuratessa tapahtumia sivusta fasistinen ja väkivaltainen liike sai nopeasti jalansijaa. Lapuan laki – liikkeen omankädenoikeus – nousi vallitsevaksi, ja tämän ”kansan tahdon” koettiin olevan oikeiden lakien yläpuolella.
Poliitikot eivät olekaan lainkaan ainoat, jotka valikoituvat talousahdingon kiristyessä syntipukeiksi. Turhautumisen purkamisen maalitauluksi saattaa joutua käytännössä mikä tahansa ihmisryhmä. 90-luvun laman aikaan epäluuloa, ja jopa viholliskuvaa, laajennettiin kommunistien sijaan maahanmuuttajiin. Vihamieliset asenteet myötäilevät talouden suhdanteita: M. Jaakkolan tutkimuksen mukaan suhtautuminen maahanmuuttoon muuttui kaikissa väestöryhmissä myönteisemmäksi laman jälkeen 2000-luvun alussa. Samoin 1930-luvulla, kun suomalaisten elintaso lähti nousuun, myös ekstremistien kannatus hupeni.
Vaikka koronakriisi eroaa näistä edellisistä maamme historian suurista lamoista merkittävästi ollen syntyisin talouselämän ulkopuolisesta sokista, vimma löytää syyllinen virheisiin näkyy nytkin. Poliitikoilla on joka maassa uudenlainen vastuu kansalaisistaan, ja epäonnistumiset kirvoittavat kritiikkiä syystäkin. Kun kriisi kurittaa yhteiskunnassa haavoittuvaisessa asemassa olevia suhteettoman paljon, on tärkeää ettei vallitsevan mielipiteen anneta luisua jälleen syyllisten joukon laajentamiseen. Nähtäväksi jää, toistammeko kansakuntana jälleen menneiden talouskriisien virheet.
Anri Liikamaa
Kirjoittaja on poliittisen historian opiskelijoiden lehti Poleemin päätoimittaja
Kuva: Museovirasto / Siiri Suo
Laskuri | Teksti ja visualisointi: Mikko Vanhala
Opiskelijan talous on tiukalla. Opintoraha on niukka, lounaan hintaa korotetaan, vuokrat nousevat. Välillä täytyy venyttää penniä ja miettiä, mihin rahat riittävät. Oletko koskaan miettinyt, voisitko elää entistä säästäväisemmin? Nyt pääset pahoittamaan mielesi eli kokeilemaan Kapitaalin interaktiivisella laskurilla, kuinka paljon rikkaampi voisit olla kymmenen vuoden kuluttua.
Laskuri laskee potentiaalisen varallisuutesi seuraavien kymmenen vuoden aikana, jos asuisit Helsingin seudun opiskelija-asuntosäätiön halvimmassa soluasunnossa (Kilonrinne 10 soluasunto Espoossa, 199€/kk), lopettaisit alkoholinkäytön ja tupakoinnin ja söisit joka päivä pelkästään makaronipataa. Täytä laskuriin nämä tiedot ja alkupääomasi, eli paljonko sinulla tällä hetkellä on sijoitusvarallisuutta, sekä korko, jonka arvelet pääomallesi saavasi.
Jos et tiedä mitä korkoa käyttää, voit kokeilla esimerkiksi Helsingin pörssin pitkän aikavälin keskimääräistä 7–8 prosentin tuottoa, jonka saisit sijoittamalla indeksirahastoon. Jos osa rahoistasi makaa esimerkiksi (lähes) nollakorkoisella pankkitilillä, voit laskea osuuksien painotetun keskiarvon. Laskuri olettaa, että sijoittaisit kaiken säästyneen rahan. Laskuri ei huomioi kesätöitä tai veroja ja olettaa, että asuisit koko ajanjakson samassa asunnossa. Asumistuen se huomioi.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan alkoholijuomien kokonaiskulutus Suomessa vuonna 2019 oli kymmenen litraa sataprosenttista alkoholia 15 vuotta täyttänyttä asukasta kohti. Tämän kulutuksen hinta puolen litran Koskenkorva-pulloina saadaan seuraavasti.
Kymmenen litraa 100-prosenttista alkoholia on sama kuin 26,32 litraa 38-prosenttista alkoholia. Puolen litran Koskenkorva-pullo maksaa Alkon nettisivuilla 14,39 euroa, joten tällöin keskimääräinen alkoholiin vuodessa kulutettu summa olisi noin 757 euroa. Summa vaihtelee tietysti eri ihmisten välillä, mutta jos arvelet olevasi keskimääräinen alkoholinkäyttäjä, voit käyttää tätä summaa arvioinnin apuna.
Sijoittaminen ja erityisesti korkoa korolle -ilmiö vaikuttavat varallisuuden kertymiseen hyvin paljon. Perinteinen vastaus kysymykseen ”Milloin minun tulisi aloittaa sijoittaminen?” ei turhaan ole ”eilen”. Sijoittaminen on sitä hyödyllisempää, mitä aikaisemmin sen aloittaa. Laskurin aikahorisontiksi on valittu kymmenen vuotta, jotta tuottojen uudelleensijoittamisen vaikutus näkyy selvemmin, vaikka kymmenen vuoden opiskeluaika ei aina ole kovin realistinen. Voit myös tarkastella yksittäisten vuosien kertymää: viemällä hiiren tarkasteluvuoden arvon kohdalle näet kuvaajasta kunkin vuoden tarkan varallisuuden. Vertailuvarallisuus tarkoittaa vain alkupääomalle samalla korolla laskettua tuottoa.
| Alkuvarallisuus (€) | |
|---|---|
| Kulutus alkoholiin ja tupakkaan vuodessa (€) | |
| Vuokra (€) | |
| Ruokaostokset viikossa (€) | |
| Työtulot kuukaudessa lukukauden aikana (€) | |
| Korko (%) |
Arvostelu | Teksti: Tom-Henrik Sirviö
Kolmesti kuopattu on virkistävä kuvaus Kekkosen varhaisista vuosista, jolloin hänen asemansa kansallisen tason poliitikkona oli vielä epävarma.
Professori Juhani Suomi on tunnettu presidentti Urho Kekkosen elämänkertojen kirjoittajana ja paljon muuta Kekkoseen liittyvää kirjallisuutta julkaisseena. Tänä vuonna Vastapainon kustantamana julkaistu Kolmasti kuopattu – Urho Kekkosen poliittiset taisteluvuodet 1944–1956 kuvaa nimensä mukaisesti Kekkosen taivalta sotien päättymisestä aina presidentiksi nousuun saakka. Suomen mukaan kirjan erityisenä tarkoituksena on tehdä näkyväksi Kekkosen epävarma asema politiikassa sotien jälkeisenä aikana. Vaikka Kekkonen on myöhemmin tullut tunnetuksi voimakkaana poliitikkona, ei hänen nousunsa tasavallan presidentiksi ollut itsestään selvä.
Kuvatessaan Kekkoseen kohdistuneita kampitusyrityksiä kirja onnistuu tavoitteessaan. Kirja lähtee liikkeelle 1940-luvun puolenvälin ilmapiiristä, jossa rauhanoppositioon sodan loppupuolella kuulunut Kekkonen kohtasi paljon poliittista vastustusta. Vaikka Kekkonen palasi oikeusministeriksi politiikan eturiviin noin viiden vuoden tauon jälkeen loppusyksystä 1944, kohtasi hän jatkuvaa vastustusta. Mannerheim ei välittänyt Kekkosen tyylistä ja jopa omat puoluetoverit Maalaisliitossa suhtautuivat Kekkoseen kriittisesti.
Laajempi kriittisyys ei tainnut päättyä vielä 1956 Kekkosen tultua valituksi tasavallan presidentiksi. Suomen mukaan valitsijamiesvaalin tulosten selvittyä nähtiin muun muassa kasvoihin sylkemistä Kekkosen äänestämisestä epäilltyjä kohtaan ja opiskelijoita, jotka seuraavana päivänä saapuivat luennolle suruvaatteissa. Vaalit olivat helmikuun puolivälissä ja niiden jälkeisenä aamuna SAK ilmoitti yleislakon alkavan maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Ei siis helpoin tapa aloittaa virkakautta.
Käänteet tapahtumissa ja poliittisissa suhdanteissa ovat hengästyttävää luettavaa, mutta niiden lisäksi kirja sisältää kiinnostavia huomioita ajan hengestä ja poliittisesta kulttuurista 1900-luvun puolivälin Suomessa. Nykyäänkin tunnettu strategia heikentää toisen arvovaltaa leimaamalla hänet kommunistiksi oli voimissaan myös 1940-luvulla ja Kekkonen joutui laajamittaisesti sen kohteeksi. Toisaalta nykyään leimaamisvälineenä käytetty pelko Suomen muuttumisesta Kekkoslovakiaksi oli käytössä jo ennen Kekkosen valintaa tasavallan presidentiksi.
Kirja valottaa kiinnostavasti myös Kekkosen ja kokoomuksen heikkoja välejä. Oikeistopiireissä oltiin erityisen innokkaita syyttämään Kekkosta niin diktatuuripyrkimyksistä kuin liiallisesta yhteistyöstä kommunistien kanssa, mutta kokoomuksen ja Kekkosen heikot välit juontavat Suomen mukaan syvemmälle. Hän näkee vuoden 1949 tapahtumat suhteiden heikentymisen alkuna. Silloin Kekkonen tavoitteli porvarillista hallitusyhteistyötä, mutta Kokoomus esti omalla toiminnallaan Karl-August Fagerholmin hallituksen kaatumisen. Kekkonen tulkitsi tämän niin, ettei eduskunnan silloisella porvarienemmistöllä ollut enää merkitystä.
Vaikka Suomen poliittisen historian tuntemus on Suomella hallussa, voisi taloushistoriallisiin tietoihin viittaaminen välillä olla täsmällisempää. Suomi esimerkiksi laittaa suomalaisen valtionyhtiöpolitiikan Kekkosen ideoimaksi. Suomen mukaan Kekkosen kirja Onko Suomella malttia vaurastua? oli tärkeä etappi suomalaisen valtionyhtiöpolitiikan varrella. Vaikka kirjan ja Kekkosen aktiivisen politiikan merkitystä ei kannata väheksyä, antaa Suomen kirja suomalaisesta valtionyhtiöpolitiikasta hieman harhaanjohtavan kuvan.
Professori Markku Kuisma on käsitellyt valtionyhtiöitä teoksessaan Valtion yhtiöt – nousu ja tuho (Siltala, 2016). Hänen mukaansa ensimmäinen valtionyhtiö syntyi senaatin ostettua enemmistön nykyisen Stora Enson edeltäjästä Ab W. Gutzeit & Co -nimisestä yrityksestä vuonna 1918. Jo seuraavana vuonna eduskunta hyväksyi Veitsiluodon sahan, josta siitäkin tuli myöhemmin osa nykyistä Stora Ensoa. Vuosisadan alkupuolen valtionyhtiöitä riittää: Kemira, Imatran Voima ja Outokumpu muutamia mainitakseni. Voisikin sanoa, että Kekkosen teollistamispyrkimyksillä oli tätä kautta hyvä pohja.
Pakinassaan Pääomainen paljastaa järisyttävän salaliiton.
Vuosikymmenten ajan kansantaloustieteen opiskelijoita on vaivannut sama ongelma. Miksi opintoihin ei kuulu työelämään valmistavia sisältöjä? Jo 90-luvun Kapitaalissa kritisoidaan työelämätaitojen puutetta. Miksi tilanne on siis sama melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin?
Nykyinen Asiantuntijataidot-kurssi on parhaimmillaankin uusien opiskelijoiden hämäämiseen suunniteltu silmänkääntötemppu. Kurssi antaa olettaa, että asiantuntijuuden tärkeimmät taidot ovat kuunnella passiivisesti, kun Suomen Pankin pääjohtaja markkinoi kirjaansa sekä tietää millainen karhu olet persoonaltasi. (Pääomainen on persoonaltaan koalakarhu).
Tiesitkö myös, että sinulla kannattaa olla LinkedIn-profiili?
Kesän aikana Pääomainen on viimein yhdistänyt irralliset johtolangat ja löytänyt selityksen tälle opiskelijoita piinaavalle ilmiölle. Aloittakaamme.
Kuka tarvitsee talousosaajia yhteiskunnassa? Hallinto.
Mihin töihin ekonomisteja palkataan? Virkamiehiksi.
Kuka määrittää opetussuunnitelman? Yliopisto.
Kuka rahoittaa yliopistoja? Hallinto.
Merkit ovat olleet jokaisen nähtävillä, niitä vain täytyy tulkita oikein. Yhteistyössä hallituksen kanssa tiedekunnan päättäjät ovat salaa laskeneet kansantaloustieteilijöiden itsetuntoa ja signaaliarvoa työmarkkinoilla.
Työnantajana julkinen sektori tietää jo, mihin taloustieteilijät kykenevät. Heillä on työmarkkinoilla etulyöntiasema informaation suhteen. Vähentämällä KTTO:n opiskelijoiden kysyntää yksityisellä sektorilla, hallinto kykenee nappaamaan enemmän osaajia halvemmalla kuin muut. Mitättömillä yritystoimeen soveltuvilla taidoilla varustetut opiskelijat jäävät muiden jalkoihin, ja ovat helppoa riistaa hallitukselle. Vähentämällä työnantajien välistä kilpailua hallinto kykenee säästämään rahaa vuodesta toiseen.
Kaipaatko lisää todisteita? Keväällä samaan aikaan kun opintosuunnitelmaa uudistettiin, talousviisaat valmistelivat ”suunnitelmaa” hallitukselle. Sattumaako? Tuskin.
Toki osa ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, ja rohkeasti suuntaa yksityiselle sektorille kauppatieteilijöiden maailmaan, mutta he palaavat kertoen samaa synkkää tarinaa: ”Olisinpa edes kerran harjoitellut esityksen pitämistä ennen tätä”.
Kuva: Veikko Somerpuro (CC BY-SA 4.0)
Arvostelu | Teksti: Tom-Henrik Sirviö
Kirjassa Kilpailu ja sääntely – Institutionaalinen näkökulma Suomen taloushistoriaan (Vastapaino 2019) käsitellään kilpailun historiaa pitkän aikavälin näkökulmasta. Taloustieteen näkökulmasta teos on kiinnostava, mutta välillä kiusallinen.
Mika Kallioinen käy kirjassaan läpi kilpailun pitkän linjan yhteiskunnan, yritysten ja osittain kansalaistenkin näkökulmasta. Perinteisesti markkinoista ja kilpailun rajoituksista puhuttaessa tunnutaan hakevan esimerkkejä viime vuosisadalta ja ainakin Yhdysvaltojen kontekstissa myös 1800-luvulla luoduista suuryrityksistä. Kallioinen kuitenkin ulottaa tarkastelunsa aina keskiajalle asti. Huikean pitkä tarkasteluväli luo kirjaan positiivisesti yllättävän kerronnan, sillä varhaisajoista kuulee harvoin puhuttavan kilpailun tai sääntelyn näkökulmasta. Vaikka näitä teemoja tuotaisiin esiin, on pääpaino tuntunut aiemmin olevan toisaalla.
Toisaalta tarkasteltavan ajanjakson laajuus tarkoittaa, että esimerkiksi 1900-luku käydään suorastaan nopeasti läpi. Tämä on varmasti tarkoituksenmukaista, kun halutaan tarkastella kehityksen pitkää linjaa keskiajalta asti. 1900-luvulla kuitenkin tapahtui markkinoihin, kilpailuun ja valtiosääntelyyn liittyen niin paljon, että ne ansaitsisivat vähintään oman tuoreen kirjansa. Ehkä erityisesti siksi, että viime vuosisadalla ja vähän aiemmin luodut instituutiot vaikuttavat niin voimakkaasti edelleen.
Teos on täynnä kiinnostavia anekdootteja, ja välillä tuntuu, että erityisesti varhaisemmista vuosista puhuttaessa kirjassa esitellään enemmän yksityiskohtia tai sukujen tarinoita kuin varsinaisia talouden rakenteita. Toisaalta talous on siihen aikaan ollut pienempi ja joltain osin yksinkertaisempi, joten toimiva ratkaisu voi hyvinkin olla laajemman talouskehityksen esittely sukujen tarinoiden kautta. Kirja olisi kuitenkin varhaisempien aikojen osalta kaivannut laajempaa kontekstin esiin tuomista. Olisi ollut kiinnostavaa lukea, miten varhaisemmat rakenteet vaikuttavat tai ovat vaikuttaneet varsinaista kestoaan pitempään.
Kirjan loppupuolella vertaillaan kartellien toimintaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Siinä missä esimerkiksi Suomessa kartellit olivat viime vuosisadalla erityisesti vientiyritysten ponnistuksia varten, oli Yhdysvalloissa kartellit kotimarkkinoiden haaste. Toki myös Suomessa on muodostettu kotimarkkinayritysten kartelleja.
Yhdysvalloissa kartellien nousuun vastattiin vahvalla kartellitoimintaa sääntelevällä lainsäädännöllä. Jossain vaiheessa kartelli- ja suuryrityslainsäädäntö taisi tosin pehmentyä, sillä nykyään ainakin Twitterin yhdysvaltalaiset ekonomistipiirit tuntuvat käyvän jatkuvaa keskustelua valta-aseman saaneiden suuryritysten voiman rajoittamisesta.
Muutama muukin kohta ansaitsee kiinnostavuudessaan huomiota. Kirjassa esimerkiksi käydään läpi Nesteen perustamisen ja oman jalostamon rakentamisen tarinaa. 1940-luvun lopussa Suomen öljymarkkinat olivat kansainvälisten yhtiöiden hallussa, ja niillä oli osittain takanaan Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian poliittinen vaikutusvalta. Ennen jalostamon rakentamista yhtiöt kertoivatkin lopettavansa toimintansa Suomessa, jos jalostamo rakennetaan, ja vihjailivat myös kauppapoliittisilla vaikutuksilla. Kommervenkkien jälkeen jalostamo kuitenkin rakennettiin eikä mittavia ongelmiakaan tainnut tulla. Tapaus on kiinnostava esimerkki siitä, kuinka yritykset tunkeutuvat politiikan puolelle.
Toisaalta hauska ja ehkä myös vähän huolestuttava anekdootti kertoo karkkimarkkinoiden jakamisesta 1970-luvulla. Makeisteollisuuden silloiset kolme suurinta kilpailijaa – Chymos, Fazer ja Hellas – päätyivät jakamaan makeistuotannon keskenään. Jaossa Chymos sai karamellit (ei kuitenkaan kurkkukaramelleja), Fazer sai täytteettömät suklaalevyt ja marmeladit ja Hellas sai puolestaan täytetyt suklaalevyt, suklaapatukat ja purukumit. Käytännössä kartellin avulla estettiin kilpailu ja soviteltiin markkina siten, että kukin sopimassa ollut yritys sai jotain.
Taloustieteen näkökulmasta kirja on toisaalta kiinnostava, mutta toisaalta vähän kiusallinen. Kirjan pitkä näkökulma tuo esiin monia huomioita, jotka herättävät pohtimaan nykyilmiöitä historian kautta. Esimerkiksi Hansaliiton (sen alkuperäisen) toiminta lähinnä kilpailua rajoittavana yhteisönä resonoi kiinnostavasti monien tämä hetken valtioiden ja yhteisöjen toimintaa.
Teoksessa esitetään välillä näkökulmia, jotka eivät välttämättä kestä läpivalaisua. Kirjassa esimerkiksi sanotaan, että suurten teollisuusyritysten syntyvaiheessa oltiin lähellä täydellisen kilpailun tilannetta. Sen jälkeen sanotaan, että pienet toimijat olivat periaatteessa samassa asemassa kuin monopoli. Ilmeisesti yhteys perustellaan sillä, että pienten toimijoiden ei tarvinnut välittää muista toimijoista, koska se he eivät pystyneet vaikuttamaan hintoihin. Monopolille muista välittämättömyys taitaa kuitenkin olla kovin erilaista kuin näille pienille yrityksille.
Kirjan alaotsikko on institutionaalinen näkökulma Suomen taloushistoriaan. Kirja käsitteleekin kiinnostavia instituutioita eli markkinoiden, niillä käytävän kilpailun ja toisaalta valtiosääntelyn kehitystä. Samalla käydään osittain läpi kulloiseenkin ajankohtaan trendikkäiden talousajatteluiden perusteet läpi. Kuitenkin tuntuu, että alaotsikko ei aivan vastaa kirjaa tai vähintäänkin ymmärtää instituutiot suhteellisen kapeasti. Instituutiot ovat nimittäin paljon muutakin kuin kilpailu ja sääntely.
