Moderni rahateoria (Modern Monetary Theory, MMT) haastaa valtavirtaisen eli uusklassisen tavan ajatella raha- ja finanssipolitiikkaa. MMT:n mukaan valtiot eivät voi ajautua maksukyvyttömyyteen suurienkaan velkakuormien seurauksena, jos ne ovat rahapoliittisesti suvereeneja. Rahapoliittinen suvereniteetti tarkoittaa, että valtio laskee liikkeelle omaa valuuttaansa, valtionvelka on pääosin omassa valuutassa ja valuuttakurssi on kelluva. Esimerkiksi Suomi muiden euromaiden tavoin ei täytä rahapoliittisen suvereniteetin ehtoja, sillä se ei laske liikkeelle omaa rahaa vaan on ainoastaan eurojen käyttäjä, vaikka kaksi muuta ehtoa täyttyvätkin.

Eurokriisi selittyy MMT:llä

MMT:n yhtenä vahvuutena on ollut sen kyky selittää, miksi tiettyjä valtioita uhkaa maksukyvyttömyys paljon aiemmin kuin toisia. Esimerkiksi eurokriisin aikana Kreikan valtionvelkakirjojen korot räjähtivät taivaisiin ja Kreikka oli käytännössä maksukyvytön, vaikka sillä oli selvästi vähemmän velkaa kuin Japanilla. Japani oli samaan aikaan maailman velkaantunein valtio, mutta maksoi 10-vuotisesta valtionvelastaan vaivaista yhden prosentin nimelliskorkoa. Keskeisimpänä selityksenä tälle voidaan pitää sitä, että Japani on rahapoliittisesti suvereeni valtio, kun taas Kreikka ei.

Rahapoliittisen suvereniteetin ansiosta valtio voi aina tarvittaessa rahoittaa menonsa keskuspankista. Koska sijoittajat ymmärtävät, ettei valtionvelalla käytännössä ole mitään luottoriskiä, paradoksaalisesti valtion ei juuri koskaan tarvitsekaan turvautua menojensa rahoittamiseen keskuspankista vaan se saa markkinoilta edullista lainaa jatkuvasti.

Toisin on Kreikan ja muiden euromaiden kohdalla, sillä sijoittajat ymmärtävät, että valtion maksukyvyttömyys on aito riski ja siten valtionvelkakirjoilla on luottoriski. Ongelmallista tässä on, että odotukset toteuttavat helposti itseään. Kuten eurokriisissä näimme, odotukset kohonneesta maksukyvyttömyysriskistä voivat helposti ajaa korkotason räjähtävälle uralle ja toteuttaa maksukyvyttömyyden juuri silloin, kun keskuspankkia tarvittaisiin rauhoittamaan tilanne.

Poliitikot tukeutuneet MMT:hen

Kansainvälisesti merkittävät poliitikot ovat nojanneet näkemyksissään MMT:hen. Yhdysvalloissa esimerkiksi Alexandria Ocasio-Cortez on perustellut poliittista ajatteluaan MMT:llä. Sinällään talousteoriaan nojaavan poliittisen agendan rakentaminen ei ole millään tavalla uutta. Esimerkiksi talouskuria ovat monet poliitikot puolustaneet nojaamalla tiettyihin uusklassisiin talousteorioihin. MMT:n nouseminen poliittiselle agendalle kertoo kuitenkin jotain sen suosiosta.

Kansainvälinen talouslehdistö on myös keskustellut kiivaasti MMT:stä – puolesta ja vastaan. Esimerkiksi Financial Times ja Bloomberg ovat kirjoittaneet aiheesta parhaimmillaan jopa viikottain kuluvana vuonna. MMT:n suosiota lienee myös nostanut keskuspankkien vahvempi politisoituminen, mittavat määrällisen keventämisen ohjelmat, nollakorkojen aika, mateleva inflaatio ja harjoitettu talouskuripolitiikka.

MMT:n suosion sivuoireena jotkut uusklassiset ekonomistit ovat yrittäneet leimata MMT:n itsessään poliittiseksi projektiksi. Tätä näkemystä voi pitää ongelmallisena jo siitäkin syystä, että MMT pääasiassa selittää valtioiden finanssipoliittisen liikkumatilan laajuutta rahapoliittisen suvereniteetin vallitessa. Poliitikkojen tehtävä on päättää, haluavatko he kehittää yhteiskunnan instituutiota siihen suuntaan, että rahapoliittinen suvereniteetti lisääntyy. Luonnollisesti myös tutkijoilla voi olla omia käsityksiä, mikä olisi suotavaa yhteiskunnallista kehitystä.

Raha keskiössä MMT-ajattelussa

MMT on pikemminkin jälkikeynesiläisen taloustieteen tutkimushaara kuin mikään yksittäinen teoria. Se on siis kokoelma teorioita ulottuen rahan luonteesta finanssipolitiikan liikkumatilan ja inflaatiodynamiikan analyysiin. Keskeisiä taloustieteilijöitä MMT:n kehittäjinä ovat olleet Georg Knapp, Alfred Mitchell Innes, John Maynard Keynes ja Abba Lerner. Nykyiseen muotoon MMT:n ovat kehittäneet mm. Warren Mosler, Bill Mitchell, Randall Wray ja Stephanie Kelton. Suomessa MMT-ajattelua ovat tehneet tunnetuksi esimerkiksi Jussi Ahokas ja Lauri Holappa kirjassaan Rahatalous haltuun.

MMT:n ytimessä on rahan ja maksujärjestelmän ymmärtäminen. Lähtökohtana on, että valtiot voivat lainsäädännön avulla, perimällä veroja ja viimekädessä väkivaltamonopolilla varmistaa, että niiden liikkeelle laskemalle valuutalle on riittävästi kysyntää ja se on rahahierarkian huipulla. Näin myös valtiot usein toimivat. Tästä syystä MMT:tä kutsutaan toisinaan (uus-)chartalismiksi tai rahan valtioteoriaksi (State Theory of Money).

Funktionaalinen rahoitus on kiinteä osa MMT:tä. Se tarkoittaa, että taloutta pitäisi lähtökohtaisesti ajatella sen funktioiden kautta. Esimerkiksi rahapoliittisesti suvereeni valtio ei varsinaisesti tarvitse verotusta rahoittaakseen toimintojaan, vaan verotuksen tehtävänä on säännellä kokonaiskysyntää ja inflaatiota vähentämällä kierrossa olevan rahan määrää.

Toisinaan myös työtakuu yhdistetään MMT:hen. Työtakuun ideana on, että valtio toimii viimekätisenä työllistäjänä taaten työpaikan kaikille työkykyisille ja -haluisille. Laskusuhdanteissa työtakuun piirissä olevien työntekijöiden määrä kasvaisi, kun taas nousukausilla suurin osa työllistyisi yksityisille työmarkkinoille.

Poliittisen projektin sijaan työtakuussa on kyse inflaation kontrolloimisesta ilman suurta työttömien reserviä, johon uusklassinen NAIRU-teoria perustuu. Ajatuksena on, että työtakuun piirissä olevien palkkaa säätelemällä voidaan vaikuttaa palkkakehitykseen yleisemmin ja siten inflaatioon. Osittain tätä näkemystä inflaatiosta puoltaa EKP:n pääjohtajan Mario Draghin lausunnot, joissa hän toivoo rivakampaa palkkakehitystä euroalueelle vedoten inflaatiotavoitteen pidempiaikaiseen saavutettavuuteen.

MMT hylkää metodologisen individualismin

Tieteenfilosofisesti MMT hylkää uusklassista taloustieteestä tutun metodologisen individualismin ja lähestyy asioita sektoreiden näkökulmasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö MMT sisältäisi mitään käyttäytymisoletuksia.

Yksityiset taloustoimijat pyrkivät lähtökohtaisesti kerryttämään (netto)rahoitusvarallisuutta eli ovat (netto)säästäjiä. Taantumissa ja suuremman epävarmuuden olosuhteissa säästämishalu kasvaa entisestään, kun taas nousukausilla yksityisen sektorin säästämishalu saattaa jopa väliaikaisesti kääntyä (netto)velkaantumiseksi. Koska kansantalouden tasolla yhden sektorin säästäminen on toisen velkaantumista, tarkoittaa se, että yksityisen sektorin ollessa ylijäämäinen täytyy joko julkisen sektorin tai ulkomaan sektorin olla alijäämäinen.

Sektoritaseet pakottavatkin taloustieteilijän ajattelemaan johdonmukaisella tavalla. Keskeisenä MMT:n menetelmänä voi pitää sektoritaseanalyysiä. Sen teknisesti kehittyneempi versio on varanto—virta-konsistentti mallinnus, jota voi pitää jälkikeynesiläisenä vastineena uusklassiselle DSGE-makromallinnukselle.

Kritisoitavaa löytyy MMT:stä, mutta hyperinflaatiokritiikki ei osu maaliin

MMT:tä kohtaan on esitetty myös runsaasti kritiikkiä. Yleisin uusklassikoiden esittämä kritiikki lienee se, että tavalla tai toisella MMT tulisi aiheuttamaan hyperinflaation. Tämä kritiikki ei kuitenkaan osu maaliinsa, koska se perustuu puutteelliseen ymmärrykseen rahajärjestelmän toiminnasta. Ainakaan loogisesti ei ole mitään syytä, miksi valtion menojen rahoittaminen olisi inflatorisempaa keskuspankin kautta kuin yksityisten luottomarkkinoiden kautta. Lisäksi MMT:läiset itse toistuvasti korostavat, että vaikka valtio ei voisi ajautua maksukyvyttömyyteen, finanssipolitiikalla on useita muita rajoitteita kuten vaikkapa inflaatio ja reaaliset resurssit.

Vaikka uusklassikoiden tavanomaisin kritiikki MMT:tä kohtaan on lähtökohtaisesti heikkoa, ei se tarkoita sitä, etteikö MMT:tä kohtaan olisi esitettävissä myös perustellumpaa kritiikkiä. Väärinymmärryksiin ovat toki myös MMT:läiset itse osasyyllisiä, koska termien käyttö on joskus hieman poikkeavaa varsinkin populaareimmissa esityksissä. Esimerkiksi keskuspankki aggregoidaan joskus valtioon ja lainaaminen saatetaan esittää ”valtion kulutuksena”, mikä ei ole kovin valaisevaa monille.

Monesti MMT:ssä rahapoliittinen suvereniteetti nähdään ”joko tai” -kysymyksenä. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen. Yleensä MMT-kirjallisuudessa lähestytään asioita jonkin suuren maan kuten Yhdysvaltojen näkökulmasta. Pienen, rahapoliittisen suvereniteetin ehdot täyttävän maan finanssipoliittinen liikkumatila on todennäköisesti rajatumpi esimerkiksi ulkomaisen valuutan saatavuuden johdosta. Lisäksi valtio ei välttämättä pysty aina ja kaikissa tilanteissa pakottamaan omaa valuuttaansa rahahierarkian huipulle. Hedelmällisempää olisikin nähdä rahapoliittinen suvereniteetti jatkumona, jossa on aste-eroja, eikä binäärisenä ”joko tai” -kysymyksenä.

MMT:ssä myös monesti sivuutetaan kansainvälisen kaupan asettamat rajoitteet. Inflaation kiihtymisen nähdään kyllä rajoittavan finanssipoliittista liikkumatilaa, mutta harvemmin ulkomaisen nettovarallisuusaseman heikentymisen vaihtotaseen alijäämän muodossa. Ehkä kansainvälisen reservivaluutan asemassa olevalle maalle pitkäkestoisten vaihtotaseen alijääminen ylläpitäminen on mahdollista, mutta näin tuskin on muiden maiden kohdalla. MMT:n tulisikin kiinnittää enemmän huomioita vaihtotaserajoitteisiin, mitä on kyllä laajasti käsitelty yleisemmin jälkikeynesiläisessä kirjallisuudessa.

Kokonaisuudessaan MMT on erinomainen työkalu hahmottamaan rahajärjestelmää ja valtioiden finanssipoliittista liikkumatilaa. MMT on noussut jopa niin suosituksi, että siihen nojaten on alettu rakentamaan myös poliittista agendaa. Keskuspankkien roolin politisoiduttua ja mittavien määrällisen keventämisen ohjelmien jälkeen nähtäväksi jää, kuinka paljon rahapolitiikan ja finanssipolitiikan koordinaatio tulee tiivistymään ja kuinka paljon rahapoliittista suvereniteettia tahdotaan kasvattaa.

Kirjallisuutta:

Moderniin rahateoriaan voi tutustua syvemmin esimerkiksi tekstissäkin mainitun Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan Raha ja talous -kirjan kautta. Kansainvälisesti modernin rahateorian perusteoksia ovat Randall Wrayn kirjoittamat Understanding Modern Money ja Modern Monetary Theory. Lisäksi aivan äskettäin William Mitchell, Randall Wray ja Martin Watts ovat julkaisseet moderniin rahateoriaan nojaavan perustason oppikirjan Macroeconomics. Kevyemmin moderniin rahateoriaan voi tutustua blogien, kuten Stephanie Keltonin Bloomberg -blogin, kautta.

TEKSTI: Patrzio Lainà, STTK:n pääekonomisti

Karl Marx (1818-1883) on historian tunnetuin kapitalismin kriitikko. Tämän lisäksi hän oli myös aikansa taloustieteen kriitikko. Marxin oma työ jäi kuitenkin kesken. Hän kerkesi elinaikanaan julkaista vain ensimmäisen osan pääteoksestaan, kolmiosaisesta Pääomasta. Osin siksi myöskään Marxin työlle perustuva talousteoria, niin sanottu marxilainen taloustiede, ei ole sisäisesti yhtenäinen kokonaisuus. Tämän vuoksi tulkintani siitä eroaa varmasti eräistä muista tulkinnoista. Lyhyessä kirjoituksessani pyrin kuitenkin tuomaan yleisellä tasolla esiin viisi valtavirtataloustieteestä eroavaa kiinnostavaa näkökulmaa, joita Marxin teoriasta käsin avautuu.

Teesi 1. Marx kyseenalaistaa taloustieteen lähtökohtana olevat kategoriat

Marxin työlle on keskeistä, että sitä ei voi luokitella nykypäivän akateemisten oppialojen mukaan. Marxin työ sisältää niin taloustieteellisiä, filosofisia kuin sosiologisiakin elementtejä. Tämä johtuu siitä, että Marx perustaa työtään edeltäjiensä, muun muassa David Ricardon ja Adam Smithin töille. He edustivat niin sanottua klassista poliittista taloustiedettä, jonka tutkimuskohde oli laajempi, kuin nykyisen taloustieteen. Tämä on myös Marxin työn vahvuus, sillä marxilaisesta näkökulmasta on tärkeää huomata taloustieteen riippuvuus ja yhteenkuuluvuus muiden yhteiskuntatieteiden kanssa.

Marx kuitenkin kirjoittaa poliittisen taloustieteen kritiikkiä. Hänen mukaansa, ansioistaan huolimatta, klassinen poliittinen taloustiede ei ole tavoittanut kapitalistisen yhteiskunnan kokonaisrakennetta. Se on usein tarkastellut yhteiskuntaa “valmiiden ilmiöiden pohjalta” (Marx 2014, 202). Se ei ole kysynyt, miksi yhteiskunnassamme varallisuus ottaa ”valtavan tavarajoukon” (Marx 2013, 45) muodon. Arkielämässämme törmäämme kategorioihin, kuten palkka, hinta, pääoma tai kuluttaja, ja otamme ne päivittäisissä toiminnoissamme annettuna. Myös talousteoria perustuu näille kategorioille. Marxin teorian kannalta fundamentaalinen kysymys on, kuinka nämä kategoriat syntyvät. Mitä yhteiskunnallisia suhteita markkinoilla toimiva yksilö, joka on yhä tänään valtavirtataloustieteen lähtökohta, edellyttää? Mitä tästä lähtökohdasta käsin jää mahdollisesti huomaamatta?

Marx pyrkii siis kuvaamaan niitä käytäntöjä ja yhteiskunnallisia suhteita, joiden kautta itsestäänselvyytenä pitämämme seikat syntyvät. Hyvä esimerkki on pääoman käsite. Oppikirjamääritelmä pääomalle on “the set of tools that workers use: the construction worker’s crane, the accountant’s calculator, and this author’s personal computer” (Mankiw 2009, 47). Sen sijaan Marxille pääoma “ei ole mikään esine vaan esineiden välittämä yhteiskunnallinen suhde (Marx 2013, 685). 

Marx kuvaa tätä esimerkillä tehtailijasta, joka kuljetti Yhdysvaltoihin koneita ja työläisiä. Kuitenkin 1800-luvun Yhdysvalloissa työläiset saattoivat alkaa elättämään itseään esimerkiksi maanviljelyllä. Näin tehtailija jäi ilman palkkatyöläisiä, jotka valitsivat mieluummin itselleen työskentelyn. Näin koneet eivät siis toimineet pääomana, sillä pääoman vaatimat yhteiskunnalliset suhteet eivät vallinneet yhteiskunnassa, jossa palkkatyöläinen oli kykenevä elättämään itsensä ilman kapitalistia. (Sama). Pääoman ensisilmäyksellä itsestään selvän kategorian taustalta paljastuu siis yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, luokkiin ja työnjakoon liittyviä kysymyksiä.

Teesi 2. Valtavirtataloustieteen markkinatoimijan sijaan Marxin lähtökohta on yhteiskunnan uusintaminen materiaalisessa tuotannossa.

Koska Marx haluaa kyseenalaistaa arkielämämme sekä talousteorian itsestäänselvyydet, hän ei lähde liikkeelle markkinoilla tapahtuvasta yksityishenkilöiden välisestä vaihdosta. Marx korostaa, että vaihtoa edeltää aina tuotanto. Kapitalismissa tuotanto tapahtuu pääosin yksityisissä yrityksissä ja tuotanto tapahtuu tavaramuotoisesti, eli tuotetaan markkinoille. Marx erottaa tavaroiden käyttöarvon, eli niiden hyödyllisyyden, niiden vaihtoarvosta, eli siitä, minkä arvon ne saavat markkinoilla. Kapitalismissa tavaroita tuotetaan ensisijaisesti niiden vaihtoarvon vuoksi. Kuinka vaihtoarvo sitten määräytyy?  

Marx seuraa tässä klassista poliittista taloustiedettä, ja katsoo, että tavaroiden arvon määrittää niiden tuottamiseen vaadittu yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Tämä näkökulma perustuu siihen, että työ on jotain, jota vaaditaan jokaisen tavaran tuottamiseen. Työaika ei kuitenkaan suinkaan suoraan määrää hintoja, joista tavarat myydään, vaan hintoihin vaikuttaa myös esimerkiksi kysyntä ja tarjonta. Marxin mukaan kuitenkin ”kerrassaan mitään ei voida selittää kysynnän ja tarjonnan suhteesta ennen kuin on selvitetty se pohja, jolla tämä suhde liikkuu” (2015, 185). Tavaroiden työarvot muodostavat siis eräänlaisen, tosin myös itsessään liikkuvan, tasapainopisteen, jonka ympärillä hinnat heilahtelevat, usein rajustikin. Tästä niin sanotusta työarvoteoriasta on käyty laajaa debattia, ja myös osa marxilaisista on kyseenalaistanut sen. Kuitenkin empiirinen tutkimus näyttää todistavan, että työarvot määrittävät hintoja jopa vahvemmin kuin Marx itse ajatteli. (Fröhlich 2011; Shaikh 1998.)

Vaikka monet marxilaiset, kuten äskeisen lähdeviitteen Anwar Shaikh tai Nils Fröhlich, tekevät kehittynyttä kvantitatiivista empiiristä tutkimusta, ei Marxin talousteoria ole vain, tai edes ensijaisesti, teoria hintojen muodostumisesta tai kvantitatiivisista suhteista. Marxin teoriaa avaa myös valtavirtateoriasta laadullisesti eroavan näkökulman yhteiskunnan kokonaisyhteyden tutkimiseen. Esiin nousee kysymyksiä työprosessista, työajasta, työnjaosta sekä työllisyydestä. 

Lisäksi Marxin työarvoteoria perustelee työn tuottavuuden kasvun tärkeää roolia talouskasvussa. Näkökulma on siis täysin eri, kuin teoriassa, jossa lähdetään liikkeelle markkinatoimijoiden preferensseistä, kuten valtavirtateoria tekee. Kuten Heiner Ganssmann kirjoittaa, ”Marx’s theory of value rests on the analysis of the form of social labor” (1983, 296). Kysymys on laajempi kuin kapean taloustieteellinen kysymys hinnoista. Olennaisempaa on jälleen kysyä, miksi työtä tehdään pääosin juuri tietyssä muodossa (eli palkkatyönä kapitalistin palveluksessa) ja mitä yhteiskunnallisia suhteita tämä historiallinen poikkeustilanne edellyttää?

Teesi 3. Tuotannon tarkastelu paljastaa yhteiskunnan luokkasuhteet, kun taas markkinatoimijoiden tarkastelu peittää ne.

Markkinoilla yksilöt ovat tasa-arvoisia, ostajia ja myyjiä. Marx myöntää, että tämä pitää paikkansa, mutta kyseenalaistaa sen, että yksittäisten markkinatoimijoiden tarkastelu on hyvä lähtökohta nykyisen talousjärjestelmämme ymmärtämiseen. Marx kirjoittaakin, että ”kun ostot ja myynnit tapahtuvat ainoastaan erillisten yksilöiden kesken, niistä ei ole lupa etsiä kokonaisten yhteiskuntaluokkien välisiä suhteita” (Marx 2013, 527). Kuinka asia sitten on tuotannossa? Kuten jo pääomaa määriteltäessä tuli esiin, kapitalistinen tuotanto edellyttää palkkatyöläisen, jolla ei ole mitään muuta myytävää kuin oma työvoimansa. Tässä paljastuu kapitalistisen yhteiskunnan historiallinen erityispiirre, nimittäin se, että myös työvoima on tavaramuodossa. Työläisen on myytävä työvoimaansa säilyäkseen hengissä. Tasa-arvoinen markkinavaihto siis piilottaa rakenteellisen eriarvoisuuden.

Marxin teorian keskiössä on niin sanottu lisäarvoteoria. Lisäarvoteorian ytimessä on erottelu lisätyön ja välttämättömän työn välillä. Tämä erottelu pätee kaikkiin tuotantotapoihin; esimerkiksi orjataloudessa orja työskentelee osan päivää uusintaakseen oman työvoimansa, kun taas hänen herransa saa hänen lisätyönsä tuotteet. Kapitalismissa välttämätön työ uusintaa työläisen työvoiman, ja hänen tänä aikana tuottamansa arvo maksetaan hänelle palkan muodossa, kun taas hänen lisätyönsä tuottama lisäarvo arvo muodostaa kapitalistin voitot. Teorian ytimessä on kysymys luokkasuhteesta, sillä tuotantovälineet omistava luokka saa systemaattisesti suuremman osan yhteiskunnallisesta varallisuudesta. Tämä luokkasuhde katoaa, kun taloutta tarkastellaan yksittäisen toimijan näkökulmasta. Toisaalta Marxin näkökulmasta paljastuu, että eri ryhmillä voi yhteiskunnassa olla perustavanlaatuisesti vastakkaisia etuja. Tämän näkökulman Marx jakaa klassisen poliittisen taloustieteen kanssa.

Koska lopulta Marxille kaikki taloudellinen arvo palautuu työhön, on myös esimerkiksi finanssipääoman oltava yhteydessä tähän välittömään tuotantoprosessiin. Ajatusta siitä, että esimerkiksi finanssimaailmalla ei olisi yhteyttä ”reaalitalouteen” ja materiaaliseen tuotantoprosessiin, Marx kutsuu fetisismiksi. Fetisismiä on myös esimerkiksi se, kun puhumme markkinavoimista aivan kuin ne olisivat toimija, joka hallitsee meidän elämäämme meistä riippumatta, emmekä huomaa, että nykyinen tapa järjestää talous on seurausta tietyistä yhteiskunnallisista suhteista, eikä suinkaan luonnonlaeista. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa talous aidosti hallitsee meitä, emmekä me sitä. Kuten Marx kirjoittaa, vaikuttaa siltä, että ”arvo muuttuu (…) automaattisesti toimivaksi subjektiksi (2013, 147). Tämä ei ole vain illuusio, vaan ”objektiivinen ajatusmuoto” (sama, 83), sillä todellisuudessa arkielämässä hallitsee ”taloudellisten suhteiden äänetön pakko” (sama, 660). Jälleen Marx pyrkii selittämään, kuinka tämä pakko syntyy meidän omien yhteiskunnallisten suhteidemme ja käytäntöjemme myötä.

Teesi 4. Valtavirtataloustieteen täydellisen kilpailun ja markkinatasapainon sijaan Marxin lähtökohtana ovat kapitalismin ristiriidat.

Merkittävä tekijä aikaisemmassa kohdassa mainitun pakon syntymiseen on kapitalismia hallitseva kilpailu. Tämä myös selittää, miksi tuntuu intuitiivisesti järkevältä aloittaa omaa etuaan tavoittelevasta yksilöistä yhteiskunnallisten suhteiden sijaan: yhteiskunnassamme yksilöt näyttäytyvät usein keskinäisessä kilpailussa. Markkinoilla kapitalistin tarkoitusperä on ”voitonteon lakkaamaton liike” (Marx 2013, 147). Tämä ei ole hänen halunsa kysymys, vaan rakenteellinen pakko, mikäli hän aikoo tehdä voittoa ja pysyä kapitalistina. Tämä kilpailun luoma pakko toisaalta tekee kapitalismista jatkuvasti kehittyvän dynaamisen järjestelmän, jonka luomisvoimaa Marx suuresti ihaili, mutta toisaalta se on myös syynä kapitalismin tuhoisiin kriiseihin. Marxin mukaan kapitalististen yhteiskuntien kehitys on siis syvästi ristiriitaista.

Marxilla kilpailu on lähtökohtaisesti kaoottista eikä muistuta oppikirjakuvausta täydellisestä kilpailusta. Marxille markkinoiden säännönmukaisuudet syntyvät epäjärjestyksen myötä. Talous ei myöskään ole tasapainossa, vaan jatkuvassa turbulentissa muutoksen prosessissa. Jokainen yritys pyrkii tekemään mahdollisimman paljon voittoa ja toimii epävarmuuden vallassa. Juuri tässä turbulenssissa on sen dynaamisuuden ydin. Merkittävä Marxiin pohjaava taloustieteilijä Anwar Shaikh toteaakin, että kapitalistinen kilpailu on ”antagonistic by nature and turbulent in its operation. It is as different from so-called perfect competition as war is from ballet” (2016, 259).

Tämän vuoksi merkittävä asia kapitalismissa on pääoman voittoaste. Kun voittoaste alenee, talous ajautuu kriisin. Marxin mukaan ”kapitalistisen tuotannon tosi raja on pääoma itse” (Marx 2015, 253). Jatkuva kasautuminen johtaa tilanteeseen, jossa tavaroita on enemmän kuin markkinat ovat valmiita nielemään. Kyse on pääoman ylikasautumisesta. Suuri osa tavaroista jää myymättä ja varallisuutta tuhoutuu, tuotantovälineet ovat tyhjänpanttina ja työkykykyistä työvoimaa on vailla työtä. Marxin näkökulmasta tämä, usein suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttava asiantila on osasyy siihen, miksi nykyinen talousjärjestelmämme on vallankumouksellisuudestaan huolimatta irrationaalinen. Marxilla ei kuitenkaan ole mitään yksittäistä kriisiteoriaa, vaan monia kriisiteorioita, ja myös marxilaisessa taloustieteessä on monia käsityksiä siitä, miten talouskriisit syntyvät (ks. Shaikh 1978). Yhteistä kaikille näkemyksille on kuitenkin ajatus siitä, että kriisit ovat seurausta kapitalismin omasta toiminnasta, eivät tämän toiminnan häiriöitä.

Teesi 5. Marxille talous on aina viime kädessä riippuvainen luonnosta.

Eräs nykyään äärimmäisen ajankohtainen teema, jota on mahdollista käsitellä Marxin teorian kautta, mutta joka luo ongelmia valtavirtataloustieteelle, on suhteemme luontoon. Eräs syy tähän on se, että Marx lähtee liikkeelle yhteiskunnan uusintamisesta. Taloudellisen arvon lisäksi työ tuottaa aina myös konkreettisia käyttöarvoja. Työ on ainesten vaihtoa luonnon kanssa (2013, 168).  Kuitenkin taloudellisen arvonlisäyksen logiikka on erilainen kuin ekologisesti kestävä tapa olla suhteessa luontoon. Koska kilpailu ja voitontavoittelu johtaa työn tuottavuuden kasvuun, katsoo Marx, että kapitalismi edellyttää jatkuvaa työn tuottavuuden kasvua, joka mahdollistaa kapitalismille välttämättömän talouskasvun. 

Historiallisesti työn tuottavuus on kasvanut ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden ja luonnonvarojen haaskaamisen myötä (Altvater 2012, 32-34). Marx kuvaa tätä Pääoman ensimmäisessä osassa kapitalistisen maatalouden osalta. Kapitalistinen maanviljelys ”häiritsee ainesten vaihtoa ihmisen ja maan välillä, (…) siis rikkoo maan hedelmällisyyden ikuista ja luonnollista edellytystä” (Marx 2013, 453). Pääoman kolmannessa osassa Marx korostaa ympäristötuhojen globaalisuutta: ”kaupankäynnin välityksellä tämä haaskautuminen kantautuu pitkälti yli oman maan rajojen” (2015, 801). John Bellamy Foster (1999) korostaa, että tämä ihmisen ja luonnon välisen suhteen häiriintyminen, niin sanottu ”metabolinen repeytymä” ihmisen ja luonnon välillä, on jotain kapitalismille olemuksellista.  Kapitalismissa luonnon resursseja käytetään nopeammin kuin ne kerkeävät uusiutumaan.

Vaikka Marx korostikin työn roolia, hän ei suinkaan ajatellun työn olevan ainoa yhteiskunnallisen varallisuuden lähde. Hän kirjoittaa, että ”työ ei ole kaiken rikkauden lähde. Luonto on käyttöarvojen lähde (ja niistähän aineellinen rikkaus muodostuukin!) yhtä suuressa määrin kuin työkin, joka sinänsä on vain erään luonnonvoiman, ihmisen työvoiman, ilmenemistä.” (1973, 3.) Kuitenkin ”kapitalistinen tuotantoprosessi kehittää (…) yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rikkauden alkulähteen: maan ja työläisen” (2013, 454).

Toinen syy, miksi Marx mahdollistaa luontosuhteen yhdistämisen taloustieteeseen on se, että myös luontosuhde on hänelle yhteiskunnallinen seikka, joka muuttuu historian kuluessa. Suhteemme luontoon on hyvin erilainen yhteiskunnassa, joka perustuu voitontavoittelulle, kuin yhteiskunnassa, joka perustuu inhimillisten tarpeiden tyydyttämiselle. Tulevaisuuden perspektiivinä Marx kirjoittaa, että korkeamman taloudellisen järjestelmän näkökulmasta ihmiset eivät ole maan omistajia vaan ”ainoastaan sen haltijoita” ja siksi ihmisten on ”jätettävä maa parannettuna jälkeentuleville sukupolville” (2015, 765). Väkisinkin herää ajatus, että nykyisen talousjärjestelmän puitteissa tämä ei ole mahdollista. Nykymaailmassa, jossa ympäristöongelmat ovat huomattavasti vakavampia, kuin Marxin aikana, Marx voi auttaa meitä historisoimalla ihmisen suhteen luontoon, ja osoittamalla, että ympäristöongelmat eivät johdu ihmisluonnosta, vaan tietyistä yhteiskunnallista suhteista.

Lopuksi

Marxilainen taloustiede sisältää monia ratkaisemattomia ongelmia. Monet näistä ovat empiirisen tutkimuksen kysymyksiä, kuten miten soveltaa Marxin käsitteistöä empiiriseen aineistoon. Myös monet teoreettiset kysymykset, kuten arvoteoria, kriisiteoria tai marxilaisen taloustieteen suhde muihin taloustieteen suuntauksiin ovat avoimia. Marxilainen perspektiivi ei välttämättä tarjoa meille ratkaisuja aikamme suuriin ongelmiin, kuten yhä kasvavaan eriarvoisuuteen, globaalisti ennennäkemättömän suureen köyhyyteen tai jo käynnissä olevaan ympäristökatastrofiin. Myös Marx itse kieltäytyi tarjoamasta valmiita ratkaisuja eikä kirjoittanut ”ruokareseptejä tulevaisuuden kuppilaa varten” (2013, 23). Marxilainen perspektiivi kuitenkin problematisoi sekä valtavirtataloustieteen ymmärryksen kapitalismista, että myös kapitalismin itsensä. Lopulta se problematisoi myös taloustieteellisen ajattelutavan silloin, kun se ymmärretään kapean erityistieteellisesti. Näin se auttaa esittämään kysymyksiä, joita muut taloustieteen suuntaukset eivät ole kykeneviä esittämään.

TEKSTI: Sauli Havu

Lähteet:

Altvater, Elmar (2012) Marx neu entdecken! Hamburg: VSA

Fröchlich, Nils (2010) “Labour values, prices of production and the missing equalization of profit rates: Evidence from the German economy”. Cambridge Journal of Economics, Volume 37, Issue 5, 1107-1126

Ganssmann, Heiner (1983) “Marx Without the Labor Theory of Value?” Social Research, Vol. 50, No. 2 (SUMMER 1983), pp. 278-304

Mankiw, Gregory N. (2009) Macroeconomics. 7^th edition. New York: Worth Publishers

Marx, Karl (1973) ”Gothan ohjelman arvostelua”. Karl Marx & Friedrich Engels: Valitut teokset (6 osaa), 5. osa, s. 525–551. Kustannusliike Edistys, Moskova (1979).

Marx, Karl (2013) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 1. Vaasa: TA-Tieto

Marx, Karl (2014) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 2. Vaasa: TA-Tieto

Marx, Karl (2015) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 3. Vaasa: TA-Tieto

Shaikh, Anwar (1978) “An Introduction to the History of Crisis Theories”.  U.S. Capitalism in Crisis, U.R.P.E., New York.  http://www.anwarshaikhecon.org/index.php/all-publications/political-economy/42-1978/84-an-introduction-to-the-history-of-crisis-theories

Shaikh, Anwar (1998) “The Empirical Strength of the Labour Theory of Value”. Riccardo Bellofiore (toim.) Marxian Economics: A Reappraisal. Volume 2: Essays on Volume III of Capital: Profit, Prices and Dynamics. London: Palgrave Macmillan, 225-245, http://www.anwarshaikhecon.org/index.php/all-publications/political-economy/28-1998/51-the-empirical-strength-of-the-labor-theory-of-valueShaikh, Anwar (2016) Capitalism. Conflict, Competition, Crisis. Oxford: Oxford University Press

Aluksi

Syyskuun 2008 rahoitusmarkkinakriisi ja sitä seurannut hitaan kasvun vuosikymmen ovat herättäneet laaja-alaista kiinnostusta talouden tutkimusta kohtaan. Kuten tunnettua, on uusklassista taloustiedettä syytetty kykenemättömyydestä ennakoida rahoitusmarkkinakriisin puhkeamista. Lieneekin ymmärrettävää, miksi aiemmin marginaalisina pidetyt, harvalukuisten tutkijajoukkojen ylläpitämät tutkimusperinteet, kuten jälkikeynesiläisyys, itävaltalaisen koulukunnan taloustiede sekä marxilaisuus ovat herättäneet laajamittaista kiinnostusta niin taloustieteen kuin muidenkin yhteiskuntatieteiden harjoittajien riveissä. Jopa taloustieteen periferiassa[i], Suomessa, on kuluneen vuosikymmenen aikana siinnyt lähtötasoonsa verrattuna runsasta kiinnostusta marxilaiseen taloustutkimukseen.

Kuten taloustieteessä yleensäkin, on marxilaisen taloustutkimuksen painopiste siirtynyt kohti empiriaa. Syyt tähän siirtymään lienevät kahtalaiset. Yhtäältä kyse on ollut tilastojen saatavuuden sekä tilastollisten menetelmien käytön helpottumisesta. Toisaalta vuoden 2008 kriisi jälkiseuraamuksineen oli niin vakava, että halu sen selittämiseen — ja tulevien kriisien ennakointiin — on lisännyt tarvetta tiiviisti empiriaan kiinnittyneiden selitysmallien kehitykseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö merkittävää empiiristä taloustutkimusta olisi tehty marxilaisten tutkijoiden keskuudessa aiemminkin.

Käsillä olevalla artikkelilla on kaksi tavoitetta. Ensinnäkin sen tarkoituksena on tutustuttaa lukija marxilaisen taloustutkimuksen peruskäsitteeseen, työarvoon, sekä sen oppihistorialliseen viitekehykseen. Toiseksi artikkelin tavoitteena on esitellä joitakin merkittäviä esimerkkejä sekä viimeaikaisesta että historiallisemmasta marxilaisesta tutkimuksesta. Artikkeli ei missään nimessä tiivistä koko marxilaisen talousempirian laajaa kirjoa, eikä pyri täsmällisen ensyklopediseen esitystapaan. Toivon sen kuitenkin herättävän kiinnostusta marxilaisen teoriaperinteen varaan rakentuvaa tutkimusta kohtaan ja lisäämään ymmärrystä sen tuottamista mahdollisuuksista.

Marxilaisuus taloustieteen teoriaperinteessä

Marxilaisuus, kuten keynesiläisyys, on tutkimusperinne, jotka nojaavat hyvin vahvasti oppi-isäänsä, Karl Marxiin. Perinne eroaa tässä mielessä uusklassisesta tutkimusperinteestä, jota ei samalla tavalla voida palauttaa tiettyyn yksittäiseen suurnimeen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että marxilaisen perinteen alku voitaisiin palauttaa yksin Marxiin. Kuten hänen pääteoksensa, Pääoman, saksankielinen alaotsake Kritik der politischen Ökonomie (suom. Poliittisen talouden arvostelua) paljastaa, tarkoitti Marx teoksensa tuolloisen poliittisen talouden arvosteluksi. Tässä merkityksessä Marx asettuu samalle jatkumolle James Steuartin, François Quesnayn, Adam Smithin, David Ricardon, ja J. S. Millin kaltaisten nimien kanssa.

Jos nykyisen taloustieteen oppihistoria on jaettavissa kahtia klassiseen ja uusklassiseen, sijoittuu marxilaisuus tukevasti näistä ensimmäiseen. Tämä, yhdessä marxilaisuuden poliittisen ulottuvuuden kanssa on vaikuttanut kielteisesti sen vastaanottoon. Kun Marxin aisapari Friedrich Engels viimein julkaisi Pääoman 3. osan vuonna 1894, oli klassinen poliittinen talous alkanut jo väistyä yliopistoista uuden, Léon Walras’n, Stanley Jevonsin ja Alfred Marshallin kaltaisten nimien kehittämän marginalistisen tai uusklassisen perinteen tieltä.[ii]

Marxilaisuuden, kuten muunkin klassisen poliittisen talouden teoriaperinteen ja uusklassismin epistemologis-metodologisena erona on suhde yksilöön. Siinä missä uusklassisessa perinteessä eri talouden yksiköitä, oli kyse sitten yhtiöistä, työllisistä tai kuluttajista, lähestytään yleisesti edustavan yksilön käsitteen välityksellä. Laajempia yhteenliittymiä ja kokonaisuuksia käsitellään usein näiden yksilöiden pyrkimysten, mieltymysten sekä toiminnan summana. 

Tässä merkityksessä uusklassista tutkimusperinnettä kuvaavat hyvin käsitteet metodologinen individualismi ja mikroperustaisuus. Marxilaisessa tutkimusperineessä metodologisen individualismin soveltaminen ei ole yhtä yleistä. Perinteen tutkimusote on sen sijaan mesoperustainen — taloudellisen toiminnan lopputuloksia ei voida palauttaa yksilöihin, sillä ne ovat seurausta yksilöiden ja heidän yhteenliittymiensä välisestä vuorovaikutuksesta, jolla voi olla ei-tarkoituksenmukaisia, emergenttejä seuraamuksia.[iii]

Vaikka marxilaisuus ei ole koskaan juurtunut taloustieteen valtavirtaan, on se vaikuttanut mm. jälkikeynesiläisessä tutkimusperinteessä varsinkin Joan Robinsonin ja Michał Kaleckin sekä Luigi Pasinettin ajattelussa ja työssä.

Merkittävinä marxilaisina nykytaloustieteilijöinä voidaan pitää Anwar Shaikhia, Fred Moseleyta sekä Andrew Klimania, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että nykyisen marxilaisen taloustutkimuksen painopiste on siirtynyt Euroopasta Yhdysvaltoihin. Annetun tutkijakolmikon teokset Capitalism (2016), Money and Totality (2015) sekä Failure of Capitalist Production (2012) ovat merkittäviä panoksia niin teoreettisen kuin empiirisen marxilaisen taloustutkimuksen saralla.

Muita, nuoremman polven nykyempiirikkoja ovat mm. Deepankar Basu, Panayiotis Manolakos, Andrea Vaona sekä Ivan Trofimov, jotka ovat soveltaneet paneeliregressioita keskeisen, pääoman tuottoa mittaavan voiton suhdeluvun analyysiin keskeisissä teollisuusmaissa.[iv]

Empiria on kuulunut olennaisena osana marxilaisuuteen sen ensimetreiltä lähtien. Jo Marx pyrki soveltamaan Pääomassa Engelsiltä ”tiskin alta” saamiaan tilastoja ja kirjanpitotietoja, joiden perusteella hän arvioi manchesteriläisen kutomoteollisuuden kannattavuutta.[v] Marxin tavoitteena oli muutoinkin osoittaa teoriansa empiirisesti paikkansapitäväksi niissä puitteissa, jotka 1850–60-lukujen brittiläiset tilastot mahdollistivat. Marxin voidaan katsoa vaikuttaneen myös sittemmin Wassily Leontiefin edelleen kehittämään panos-tuotosanalyysiin Pääoman 2. osassa julkaistujen, tavaran, arvon ja rahan kiertoa taloudessa kuvaavien uusintamistaulujensa avulla. Näihin tauluihin Marx oli saanut innoitusta edelleen Quesnayn tableau économique’sta.

Marxilainen taloustutkimus on 1980-luvulta alkaen siirtynyt kohti aiempaa probabilistisempia malleja. Tästä voidaan mainita tilastollisen mekaniikan piiristä voimallisia analogioita talouteen vetänyt Emmanuel Farjounin ja Moshe Machoverin Laws of Chaos (1983), joka on toiminut pontimena laajemminkin fysiikan puolelta mm. tulonjakoon sekä rahan kiertokulkuun virikkeitä ammentaneelle tutkimusperinteelle, jonka edustajiksi voidaan mainita Adrian Draculescu, Victor M. Yakovenko sekä Ian P. Wright.

Työarvoteoria ja empiria

Yksi keskeisimmistä marxilaisen taloustutkimuksen opeista on työarvoteoria. Tämän opin mukaan hyödykkeiden, marxilaisessa perinteessä tavaroiden, arvo määräytyy niiden valmistamiseksi tarvitun yhteiskunnallisen keskimääräistyöajan perusteella. Yhteiskunnallinen keskimääräistyöaika puolestaan määräytyy kulloisenkin kilpailun, sovellettujen tuotantotekniikoiden, työvoiman taitotason, materiaalien laadun jne. nojalla. Työarvoteorian mukaan tuotannossa syntyvä arvonlisäys perustuu siis ”elävään” ihmistyöhön, eikä tuotannossa käytetty pääoma näin ollen osallistu niinkään arvonlisäykseen kuin tuotosten arvonmuodostukseen — tuotannossa käytetyn pääoman arvo siirtyy kyllä hyödykkeiden arvoon, mutta tuotannossa tapahtuvan arvonlisäyksen on aina perustuttava uuteen tuotannossa tehtävään ihmistyöhön.

Marx peri annetun opin perusteet Smithiltä ja Ricardolta, jotka olivat olettaneet hyödykkeiden arvojen ja hintojen edelleen kohtaavan miltei yksi-yhteen-periaatteella. Ricardo päätteli pääteoksessaan Principles of Political Economy and Taxation (1817) hyödykkeiden hintojen ja arvojen vastaavan toisiaan markkinoilla noin 93 prosentin tarkkuudella. Työarvoteorian ongelmaksi tunnustettiin jo Marxin aikana se, että tavaroiden hintojen ja sitä myöten yhtiöiden voittojen oletettiin tasoittuvan markkinoilla kohti keskiarvojaan.[vi] Marx näkikin Pääoman 3. osassa vaivaa selittääkseen, miten työarvoteoria saattoi päteä huolimatta siitä, että yksittäisten hyödykkeiden hinnat saattoivat poiketa niiden arvoista huomattavastikin.

Marxin ratkaisu ongelmaan oli kehittää nk. kahden aggregaattitasapainon teoria, jonka mukaan hyödykkeiden hinnat ja (työ)arvot kohtaavat koko talouden tasolla siten, että yksittäisten hinnanylitysten ja -alitusten on suhteessa hyödykkeiden arvoihin tasapainotettava toisensa. Koska tämä ratkaisu ei kuitenkaan ole mahdollistanut yksittäisten hyödykkeiden arvo-hintasuhteiden täsmällistä määrittämistä, on se antanut pontta yli vuosisataiselle kiistalle ns. transformaatio-ongelmasta, joka tiivistyy kysymykseen tästä, jo Marxin määrittämästä yksittäishyödykkeiden hintojen määrittämisongelmasta.[vii]

Empiirisesti kiinnostavan tästä transformaatio-ongelmasta on tehnyt se, että yksittäisten tuotannonalojen vuosituotosten hintojen luonnolliset logaritmit tapaavat vastata niillä tehtyjen vuosityöaikojen luonnollisia logaritmeja.[viii] Toisin sanoen alat, joilla on tehty suhteessa keskimääräistä enemmän työtunteja, ovat samalla aloja, joiden tuotoksen suhteellinen rahallinen arvo on keskiarvoa korkeammalla. Toimialoittaisten työaikojen ja tuotosten hintojen voimakas yhteisvaihtelu tarkoittaa samalla, etteivät toimialoittaiset voittoasteet tapaa tasoittua keskenään.[ix] Se tarkoittaa samalla sitä, että toimialat, joiden pääoma–työvoimasuhteet ovat keskimääräistä korkeammat, ovat aloja, joiden keskimääräinen kannattavuus on keskiarvoa alempi (ja toisin päin).

Edellä esitettyyn tuloksiin perustuvat näkemykset ovat toistaiseksi varsin tuoreita myös marxilaisessa empiriaperinteessä. Niiden seuraamukset ovat lukuisat. Ensinnäkin ne vaikuttavat implikoivan, että Marxin Pääoman 3. osassa esittämän ”heikon” työarvoteorian sijaan empiirisesti paikkansapitävämmäksi voi osoittautua sen ”vahva”, Smithiltä ja Ricardolta periytyvä versio. Toiseksi tulokset vaikuttavat viittaavan siihen, että hyödykkeiden hinnat sekä pääomien tuottoasteet eivät tasoitu markkinoilla niin jouhevasti kuin Marx pääteoksessaan oletti (aikaansa seuraten). 

Toisin sanoen yhtiöt pyrkivät tietyillä toimialoilla siihen, että niiden käyttämät tuotantotekniikat, pääoma, palkattu työvoima sekä sen palkat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Yksittäisten toimialojen välillä vaikuttaa taas siltä, etteivät pääomat hakeudu kannattamattomammilta aloilta kannattavammille niin jouhevasti kuin sen paremmin uusklassisessa kuin marxilaisessa taloustutkimuksessa pääsääntöisesti oletetaan. Tämä tuntuu viittaavan siihen, että sijoittajat ”tyytyvät” toisilla aloilla keskimääräistä tai parhaiten tuottavia aloja matalampiin osinkoihin ja korkoihin. Näin ollen toimialoittaiset kannattavuus- sekä kasvuerot voivat olla luonteeltaan pitkäaikaisia ja vain vaivoin tasoittuvia. 

Lopuksi

Käsillä olevan artikkelin tarkoituksena on ollut luoda lyhyt, valikoiva katsaus marxilaisen taloustutkimuksen perinteeseen suhteessa niin taloustieteeseen kuin siihen empiiriseen tutkimukseen, jota marxilaisen perinteen puitteissa on niin historiallisesti kuin nykyisin harjoitettu. Käsittelemättä on jäänyt huomattava joukko tutkimusaiheita niin maailmankaupasta, kasvusta kuin rahoitus- ja työmarkkinoista aina tuotannon kasvun synnyttämiin ilmasto- ja ympäristöongelmiin. Marxilainen tutkimusperinne on elänyt hiljaiseloa uusklassisen ja jälkikeynesiläisen tutkimusperinteen varjossa läpi historiansa, ei yksin Neuvostoliiton kaatumisesta (1991) alkaen. 

Vuoden 2008 rahoitusmarkkinakriisi on kuitenkin innostanut niin vanhemman kuin nuoremman polven tutkijoita tarttumaan niin Pääomaan kuin muihinkin tutkimusperinteen klassikoihin ja edistämään empiiristä marxilaista taloustutkimusta ympäri maailman. Tämän ”renessanssin” vaikutuksia ja pitkäaikaisuutta on toistaiseksi aikaista arvioida. Lienee kuitenkin perusteltua esittää, että marxilaisella tutkimusperinteellä on paljon annettavaa talouden ymmärtämiseen varsinkin aikana, jolloin aiempaa empiirisempi tutkimusote on ottanut sijaa talouden tutkimuksessa laajemminkin.

TEKSTI: Saska Heino
Kirjoittaja on talous- ja sosiaalihistorian jatko-opiskelija, joka valmistelee väitöstä yhtiöiden kannattavuuden, voitonjaon ja tuloerojen suhteesta Suomessa 1960-luvulta 1990–2000-lukujen taitteeseen

Lähteet:

Deepankar Basu ja Panayiotis T. Manolakos, Is There a Tendency for the Rate of Profit to Fall? Econometric Evidence from the U.S. Economy, 1948–2007. Review of Radical Political Economics 1/2013 (45), 76–95

W. Paul Cockshott ja Allin Cottrell, A note on the organic composition of capital and profit rates. Cambridge Journal of Economics 5/2003 (27), 749–754

Ivan Trofimov, Profit rates in developed capitalist economies: A time series investigation. PSL Quarterly Review 2/2017 (70), 85–128

Andrea Vaona, Profit rate dynamics, income distribution, structural and technical change in Denmark, Finland and Italy. Structural Change and Economic Dynamics 3/2011 (22), 247–268

Heikkinen, Sakari, Heinonen, Visa, Kuusterä, Antti ja Pekkarinen, Jukka (2000), The History of Finnish Economic Thought 1809–1917. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918, 17a. Societas Scientiarum Fennica, Tammisaari

Marx, Karl (1980), Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova [1894]

Shaikh, Anwar (1984), The Transformation from Marx to Sraffa. Artikkeli teoksessa Ricardo, Marx, Sraffa. Toim. Ernest Mandel ja Alan Freeman. Verso, Lontoo, 43–84

Shaikh, Anwar (2016), Capitalism. Competition, Conflict, Crisis. Oxford University Press, New York

---

VIITTEET:

[i]Heikkinen et al. 2000, 13.

[ii]Historian ensimmäinen taloustieteen oppituoli perustettiin Cambridgen yliopistoon niinkin hiljattain kuin 1885. Sen ensimmäistä professuuria piti juuri Alfred Marshall.

[iii]Shaikh 2016, 8.

[iv]Basu ja Manolakos 2012, Vaona 2011, Trofimov 2017.

[v]Friedrich Engels oli barmenilaisen tekstiilitehtaanomistaja Friederich Engelsin poika ja työskenteli Engels & Ermen -yhtiön palveluksessa.

[vi]Marx olettaa yksinkertaisuuden vuoksi vielä Pääoman 1. ja 2. osassa, että hyödykkeiden arvot ja hinnat vastaavat toisiaan täysimääräisesti. Marx kirjoittaa pääoman tuottoa mittaavan voiton suhdeluvun yhtälöön p’ = m/C = m/(c + v), jossa m = lisäarvo (arvonlisäys – työvoiman arvo) ja C = c + v on pysyvän (tai kiinteän) pääoman ja vaihtelevan pääoman eli työvoiman arvo.

[vii]Ensimmäisiä transformaatio-ongelman esittäneitä taloustieteilijöitä ovat olleet Eugen von Böhm-Bawerk ja Ladislaus Bortkiewicz. Ratkaisunsa ongelmaan ovat esittäneet muiden muassa Ted McGlone ja Fred Moseley.

[viii]Shaikh 1984. Shaikh on havainnut vapausasteille sovitettujen korrelaatiokerrointen neliöiden (R²) olevan järjestäen luokkaa 0,9.[ix]Cockshott ja Cottrell 2003, 749.

Taloustieteilijä Anwar Shaikhin teos Capitalism, Competition, Conflict, Crises (2016) on mittava empiirinen ja teoreettinen työ, joka kritisoi taloustieteen valtavirtaa hallitsevaa uusklassista koulukuntaa. Kritiikin lisäksi teos pyrkii kunnianhimoisesti luomaan taloustieteelle uuden teoreettisen perustan, joka ei pohjaa uusklassisen taloustieteen perusoletuksiin metodologisesta individualismista, täydellisestä kilpailusta ja optimaalisista markkinatasapainoista.

Shaikhin mukaan uusklassisen taloustieteen perusongelma on, että se rakentaa markkinataloudesta abstraktion idealisaationa. Shaikh tekee tässä yhteydessä eron abstraktion ja idealisaation välille. Abstraktiossa tutkittava ilmiö pelkistetään sen keskeisiin tekijöihin. Idealisaatio pyrkii kuvaamaan ilmiötä parhaissa mahdollisissa olosuhteissa. Abstraktio on teorian rakennuksen välttämätön vaihe, mutta abstraktio on mahdollista tehdä ilman idealisaatiota. 

Koska uusklassisen talousteorian ideaalimarkkinatalous ei useinkaan toteudu empiirisessä todellisuudessa, joutuvat empiriaan vakavasti suhteutuvat taloustieteilijät lisäämään todellisen markkinatalouden ilmiöt teoriaan joukkona ”epätäydellisyyksiä” ja poikkeuksia. Tämä menettely on tuttu jo taloustieteen suomenkielisistä perusoppikirjoista, Matti Pohjolan oppikirja alkaa täydellisen kilpailun teorialla ja päätyy toteamaan, että todellinen markkinakilpailu on aina epätäydellistä.

Shaikhin pyrkimys on rakentaa talousteoria ilman idealisaatiota: abstraktiona, joka on lähempänä todellista markkinataloutta. Shaikhin mukaan idealisaatiolla ei ole mielekästä tehtävää tieteellisessä selittämisessä, joskin sillä on ideologinen funktio esittää markkinatalous optimaalisena sosiaalisena järjestelmänä, joka tuottaa optimaalisia taloudellisia ja yhteiskunnallisia lopputuloksia. Shaikh tekee teoriassaan myös pesäeron niin kutsuttuun heterodoksiseen taloustieteeseen, johon hän laskee useat keynesiläisen taloustieteen sovellukset. Shaikh kritisoi heterodoksista taloustiedettä, siitä että se lopulta nojaa samojen peruspilareiden varaan kuin uusklassinen taloustiede – heterodoksisessa taloustieteessä täydellinen kilpailu korvataan epätäydellisellä kilpailulla, rationaalinen toiminta rajoitetulla rationaalisuudella ja niin edelleen. Teoria epätäydellisestä tarvitsee rinnalleen teorian täydellisestä. Shaikh kuvailee raflaavasti, että heterodoksisen taloustieteen yleinen menetelmä on kaataa sangollinen soraa kitkattomasti rullaavaan uusklassiseen markkinakoneistoon.

Shaikhin teoksen tarkoituksena ei ole vain kritisoida uusklassista taloustiedettä vaan Shaikh luo kritisoimilleen opinkappaleille vaihtoehtoisen teorian, jonka puitteissa ei tarvitse tehdä ajatusleikkiä ideaalimaailmasta.  On huomattava, että Shaikh ei lähde keksimään pyörää uudelleen vaan hän perustaa mittavan teoriansa arvostamiensa 1800-luvun klassisten taloustieteilijöiden kuten David Ricardon, Adam Smithin ja Karl Marxin työhön.  Shaikh osoittaa, että klassisen taloustieteen manttelinperijänä esiintynyt uusklassinen taloustiede on monella tapaa ristiriidassa klassisen taloustieteen oppien kanssa. 

Klassisen ja uusklassisen taloustieteen lisäksi Shaikh kommentoi kattavasti muita taloustieteen haaroja, kuten itävaltalaista koulukuntaa sekä sraffalaista ja jälkikeynesiläistä taloustiedettä. Anwar Shaikhin tausta taloustieteilijänä näkyy Shaikhin tavassa rakentaa teoria. Shaikh rakentaa malleja, jotka selittävät muuttujien välisiä yhteyksiä ja testaa niitä empiirisesti ekonometrisillä menetelmillä. Tilastot kulkevat käsi kädessä teorian kanssa.

Shaikhin mikrotalousteoria – irtiotto individualismista ja hyperrationaalisuudesta

Uusklassinen talousteoria lähtee liikkeelle vaihtokaupasta, jossa taloudelliset toimijat tavoittelevat henkilökohtaisia hyötyjä vapaassa keskinäisessä vaihtokaupassa. Uusklassisen talousteorian lähtökohtana on metodologinen individualismi ja rationaalisen toiminnan teoria. Metodologinen individualismi tarkoittaa selitysmallia, jossa kokonaisuus käsitetään osiensa summaksi. Taloustieteessä kokonaisuuden tason ilmiöt johdetaan yksittäisten taloudellisten toimijoiden valinnoista. 1970-luvun Lucas-kritiikin myötä metodologisen individualismin selitysmallia on pidetty edellytyksenä robustille talousteorialle.

Taloustieteessä yksilötoimijoiden valintoja selitetään rationaalisen toiminnan teorialla, jonka peruskäsitteitä ovat valinta, niukkuus, rationaalisuus ja hyödyn maksimointi. Rationaalisen toiminnan teorian perusteella ihmiset tekevät rationaalisia valintoja punniten hyötyjä ja kustannuksia.  Shaikh, esittää että uusklassinen teoria redusoi ihmisen hyötyjä punnitsevaksi laskukoneeksi. Shaikh luettelee mittavan määrän empiiristä evidenssiä ja tutkimustuloksia varsinaisten ihmisten käyttäytyvistä tutkivien tieteiden piiristä, jotka osoittavat, että ihmiset toimivat erilaisten kulttuurisesti määrittyneiden tapojen ja toisaalta evolutionäärista perustaa olevien essentiaalisten ominaisuuksien yhteisvaikutuksesta.  Ihmisen toimintaa ei mielekkäästi voi redusoida pelkkään rationaalisuuteen. Uusklassisen teorian liioiteltua rationaalisutta Shaikh kutsuu hyperrationaalisuudeksi.

Metodologista individualismia Shaikh kritisoi nojaamalla nykyajan tieteenfilosofiaan ja luonnontieteisiin. Shaikh esittää, että kokonaisuuden tasolla havaittava ilmiö voi toteutua moninaisissa mikroperustoissa, eikä edellytä mikrotasolta lähtevää selitysmallia. Shaikh käyttää esimerkkinä luonnontieteitä, joissa kokonaisuuksia ei edes yritetä selittää osiensa kautta. Klassisen fysiikan selitysmallit ovat robusteja ilman kvanttimekaniikkaa. 

Suhde osien ja kokonaisuuden tasolla voi olla transformatiivinen, jolloin kokonaisuudessa ilmenee emergenttejä ominaisuuksia. Karkeasti ajateltuna emergenssi tarkoittaa, että kokonaisuudessa ilmenee ominaisuuksia, jotka eivät ole havaittavissa kokonaisuutta rakentavien osien tasolla. Kokonaisuudet voivat siten olla enemmän kuin osiensa summa, eikä mikään mielekäs tieteenteoriaa koskeva periaate edellytä, että robusti teoria tulisi johtaa mikrolähtökohdista.

Soveltaakseen ajatusta talousteoriaan Shaikh osoittaa, että mikrotaloustieteen peruspilarit, kuten hinnan suhteen laskevat kysyntäkäyrät voidaan täysin selittää ilman oletusta hyötyä maksimoivasta toimijasta. Shaikh pönkittää argumenttinsa rakentamalla mikrotalouden simulaatioita kuluttajista, jotka tekevät budjettirajoitteensa puitteissa valintoja erilaisilla käyttäytymistä koskevilla malleilla tai täysin satunnaisesti. Simulaation lopputuloksena kaikki mallinnetut toimintaperiaatteet tuottivat aggregaattitasolla samanlaisen hinnan suhteen laskevan kysyntäkäyrän.

Shaikh rakentaa oman mikrotalousteoriansa muutaman empiirisesti vankan perusperiaatteen varaan: 1) kuluttajan täytyy hankkia tietty vähimmäismäärä välttämättömyyshyödykkeitä 2) budjettirajoitteesta johtuen kulutus reagoi negatiivisesti hinnan muutoksiin 3) välttämättömyyshyödykkeisiin kulutetun raha määrän suhteellinen osuus kaikesta kulutuksesta laskee tulotason noustessa – Engelin laki.  Shaikin mukaan näihin pilareihin nojaten on mahdollista selittää mikrotaloustieteen perushavainnot olettamatta mitään yleistä mallia yksilöiden toiminnasta.

Shaikhin teoriassa markkinatalouden aggregaatti-ilmiöt toteutuvatkin moninaisissa mikroperustoissa ja talouden tendenssit ja säännönmukaisuudet ilmenevät vasta kokonaisuuden tasolla. Ajatusta tukee, että markkinatalouden säännönmukaisuudet ovat pitkälti riippumattomia esimerkiksi taloudellisten toimijoiden kulttuurisista eroista. Shaikh huomauttaa, että ihmisten toiminnalla on kuitenkin merkityksenä – joukkoilmiöillä, lakoilla ja boikoteilla on näkyviä vaikutuksia. Tämän toteaminen ei kuitenkaan edellytä metodologista individualismia tai universaalia inhimillisen toiminnan mallia.

Tuotanto ja todellinen kilpailu

Uusklassisessa talousteoriassa markkinatalouden keskeinen periaate on yritysten ja yksilöiden toiminta markkinavaihdossa. Shaikh hylkää uusklassisen vaihtoon perustuvan talousteorian ja nojaa klassisen taloustieteen näkökulmaan, jossa tuotanto, ei vaihto, asetetaan talouden mallinnuksen peruslähtökohdaksi. Tuotanto on aikaa vievä prosessi, jossa tuotannontekijät: pääoma ja työvoima synnyttävät lopputuotteita. Kapitalismissa tuotantopäätöksiä tekee pääoma, jota ajaa eteenpäin voittomotiivi ja pyrkimys kasvuun.  Yksittäinen voittomotiivin ja kasvun ohjaamana toimiva pääoma törmää toisiin pääomiin, joilla on vastaavat pyrkimykset.

Täydellisessä kilpailussa oletetaan, että kaikki yritykset operoivat homogeenisellä pääomalla, ostajia ja myyjiä on monia, kaikki yritykset tuottavat samanlaisia hyödykkeitä, markkinoilla on täydellinen informaatio tuotteista sekä hinnoista ja markkinoille on vapaa pääsy. Täydellisesti kilpailluilla markkinoilla vallitsee yhden hinnan laki ja markkinoiden oletetaan olevan aina optimaalisessa tasapainossa, jossa vallitsee tasapainohinta.

Shaikhin todellisen kilpailun teorian mukaan reaalimaailman tuotannossa toimii aina eri ”vuosikertoja” pääomia. Useimmilla tuotannonaloilla uudet pääomat ovat kustannustehokkaampia, joillakin tuotannonaloilla kuten luonnonvarateollisuudessa tuottavimmat pääomat voivat olla vanhimpia, koska tuottavimmat esiintymät ja maa-alat hyödynnetään ensimmäisinä. Kustannustehokkailla pääomilla on aina kilpailuetu ja niinpä ne voivat asettaa markkinahinnat, joita muiden on noudatettava. 

Todellisessa kilpailussa pääomat käyvät jatkuvaa kilpailua vallatakseen markkinaosuutta ja kehittääkseen tuotantoteknologiaansa. Kilpailu tuotannonalan sisällä johtaa hintojen asteittaiseen tasautumiseen ja voittoasteiden eriytymiseen. Tuotannonalojen välillä se johtaa voittoasteita tasoittavaan tendenssiin: uudet investoinnit lisääntyvät korkeiden voittoasteiden sektoreilla ja toisinpäin.

Todellisen kilpailun teoria tekee oleellisen eron uusklassiseen kilpailuteoriaan. Yritykset eivät ole passiivisia hinnan ottajia vaan aktiivisia toimijoita hintakilpailussa, pääomat ovat heterogeenisiä ja annetulla tuotannonalalla voittoasteet pääomien välillä ovat eriytyneet.  Todellinen markkinakilpailu ei tuota staattista ja järjestystä ja tasapainoa vaan alati liikkuvan ja turbulentin tasapainottumisen prosessin.

Shaikh ja makrotaloustiede

Voitto ja tuotanto ovat oleelliset tekijät myös Shaikhin makrotalousteoriassa, jota hän kutsuu klassiseksi teoriaksi (Classical Macro Dynamics). Kannattavuus (profitability) näyttäytyy avaintekijänä muun muassa lamojen, nousukausien, investointien ja työttömyyden taustalla. Voitto pitää talouden rattaat rullaamassa. Kannattavuuden ollessa hyvällä tasolla taloudessa investoidaan ja uusia työpaikkoja syntyy.  Vastaavasti kannattavuuden heikentyessä tuotantolaitoksia suljetaan, investoinnit sakkaavat ja työttömyys lisääntyy. Itse kannattavuuteen vaikuttavat työn tuottavuus, kilpailu pääomien välillä ja reaalipalkka.

Erityisen kiinnostava makrotalouden sovellus on Shaikhin teoria inflaatiosta. Toisen maailmansodan jälkeisessä makrotaloustieteessä keynesiläinen Phillipsin käyrä ja uusklassinen NAIRU-malli asettavat molemmat työttömyyden inflaation avaintekijäksi. Phillipsin käyrän mukaan työttömyys vaikuttaa inflaatioon käänteisesti. Vastaavasti NAIRU-teorian mukaan työmarkkinoiden rakenteelliset tekijät asettavat tietyn luonnollisen työttömyyden tason, jonka alittaminen johtaa lisääntyvään inflaatioon.

Vastoin NAIRUA ja Phillipsin käyrää Shaikh uskoo, että ei ole mitään syytä olettaa, että juuri työttömyys olisi ratkaiseva talouden inflaatioherkkyyttä säätelevä tekijä. Shaikhin teoriassa talouden ylikuumeneminen riippuu kannattavuudesta. Voittomarginaalien kaventuessa kyllin pieniksi taloudesta tulee herkkä inflaatiolle – matala kannattavuus vähentää investointeja ja lisää pääoman painetta nostaa hintoja. Kannattavuuden aleneminen voi tosin kulkea käsi kädessä työllisyyden kanssa. 

Täystyöllisyydellä on taipumus parantaa työväen neuvotteluvoimaa ja kohottaa reaalipalkkoja, tämä taas johtaa kannattavuuden alenemiseen. Talouspolitiikan kannalta Shaikhin inflaatioteoria on sallivampi valtion interventioille kuin uusklassinen teoria, mutta pessimistisempi kuin keynesiläinen teoria. Shaikhin teoriassa elvytystä ja palkkapolitiikka voidaan harjoittaa kannattavuuden sallimissa rajoissa.

Kirjan muita kiinnostavia teemoja ovat muun muassa Shaikhin rahateoria, kansainvälisen kaupan teoria ja Marxin työnarvoteorian puolustus. Shaikh suhtautuu rahateoriassaan kriittisesti niin rahan kvantiteettiteoriaan kuin Keynesin tuotannon rahateoriaankin. Kansainvälisen kaupan teoriassaan Shaikh esittää, että absoluuttisen edun periaate on suhteellisen edun periaatetta määräävämpi kilpailuetu maailmankaupassa. Shaikh osoittaa, että jako yli- ja alijäämämaihin on pysyvä, eivätkä markkinoiden omat tasapainottavat mekanismit riitä pitämään maailmankauppaa tasapainoisena. 

Shaikhille työnarvoteorialla on relevanssi hintateoriana ja voittojen selittäjänä.  Shaikh todentaa empiirisellä analyysillään, että Marxin työarvoteorialla voidaan selittää tuotteiden markkinahinnat yli 90 prosenttisesti. Empiirisesti katsottuna tuotteen valmistamiseen käytetyt työtunnit selittävät tehokkaasti sen hintaa markkinoilla, lopulta tämä ajatus ei ole kaukana valtavirran taloustieteen peruskäsitteistä kuten työn tuottavuudesta. Ymmärrettävästi työnarvoteorian relevanssi hintateoriana koskee hyödykkeitä, joita uusinnetaan ja ”monistetaan” tuotannossa. Vanhojen maalausten tai rakennusten hintaa ei voi selittää työn ja tuotannon lähtökohdista.

Lopuksi

Vastoin useimpia taloustieteen kriitikkoja Shaikh ei tyydy kirjassaan uusklassisen teorian hienosäätöön vaan perustaa talousteorian uudelleen. Shaikhin teoriassa pääosaa näyttelevät tuotanto, kilpailu, pääoma, voitto ja työvoima. Talous ei lepää uusklassisessa staattisessa tasapainossa vaan todellinen kilpailu pääomien välillä tuottaa turbulentin dynamiikan, jossa markkinat hakeutuvat kohti alati muuttuvia tasapainopisteitä. Talous ei kulje kivettyä luonnollisen kasvun uraa vaan voittoasteen heilahtelu kääntä nousukaudet laskukausiksi ja toisinpäin. Voitto taas syntyy antagonistisessa prosessissa, jossa pääoma saa itselleen osan työntekijän tuottamasta arvosta. Työntekijät voivat vaikuttaa asemaansa järjestäytymällä ja vaatimalla suurempaa palkkaa, mutta tämä nakertaa voittoa ja on ristiriidassa investoidun pääoman perusfunktion – voitontavoittelun – kanssa. 

Uusklassisen teorian vapaaehtoinen yhteistyö ja vaihto korvautuvat Shaikhin teoriassa ristiriitaisilla tuotantosuhteilla, joissa epätasa-arvo on järjestelmän immanentti ominaisuus. Shaikh tunnustaa markkinataloudelle myös sen ominaiset vahvuudet: voitontavoittelu pitää tuotannontekijät tehokkaassa käytössä ja todellinen kilpailu saa yritykset ottamaan käyttöön tehokkaampaa tuotantoteknologiaa. Tuotantoteknologian jatkuva uudistuminen ja kehitys johtaa työn tuottavuuden ja elintason tendenssinomaiseen kasvuun.

Mikä Shaikhin teorian anti on tiedeyhteisölle ja talouden analyysille? Shaikhin työ kyseenalaistaa väkevällä kritiikillä monet taloustieteessä vallitsevat perusparadigmat ja Shaikhin oma teoria tarjoaa empiirisesti uskottavia selityksiä moniin mikro- ja makrotaloustieteen tutkimusongelmiin. Shaikhin selitysmalleja toivottavasti sovelletaan ja arvioidaan tulevissa tilastollisissa analyyseissä. 

Shaikhin teoreettisen jäsennyksen lähtökohdat poikkeavat uusklassisen taloustieteen lähtökohdista. Shaihkin teoria ei sisällä uusklassisen teorian lupausta markkinoiden optimaalisuudesta. Markkinatalouden heikkoudet näyttäytyvät markkinatalouden sisäänrakennettuina ongelmina, eikä niitä tarvitse redusoida markkinoiden ulkopuolisiin tekijöihin.  Toisinaan Shaikh kuitenkin päätyy omaa reittiään lähes samaan lopputulokseen uusklassisen taloustieteen kanssa.

Kritiikiksi rakennettu teos ei käännä valtavirran taloustieteen oppeja päälaelleen. Toistaiseksi Anwar Shaikhin Capitalism, Competition, Conflict, Crises on kirvoittanut keskustelua etenkin poliittisen talouden tutkimuksen piirissä. Taloustiede ja talousteoria tuskin on saavuttanut kehityksensä päätepistettä. Onkin toivottavaa, että Shaikhin mittava työ tulee osaksi myös taloustieteen keskusteluja. Tämän kirjoituksen tehtävä on auttaa osaltaan tehtävässä.

TEKSTI: Joonas Kumpulainen
Kirjoittaja opiskelee sosiologiaa Tampereen yliopistossa. 

Donitsitaloustiede tarjoaa provokatiivisen esityksen taloustieteestä ja sen ongelmista.   

Viime syksynä Suomessakin puheenaiheeksi noussut Kate Raworthin Donitsitaloustiede alkaa kriittisellä kuvauksella taloustieteen tilasta. Raworth kertaa taloustieteen ja sen aseman kehitystä 1900-luvulla.  Kriittisen johtopäätöksen mukaan taloustieteellinen ajattelu on jämähtänyt 1900-luvulle, vaikka maailma kohtaa 2000-luvun haasteita. Erityisen vakavina haasteina Raworth näkee kasvuun lähteneen eriarvoisuuden ja ympäristöongelmat.

Raworth tiivistää 1900-luvulle jämähtäneen taloustieteen seitsemään ajattelutapaan. Seitsemälle 1900-lukulaiselle ajattelutavalle Raworth nostaa seitsemän 2000-lukulaista vastinetta. 1900-luvun taloustieteellisessä ajattelussa ollaan Raworthin mukaan esimerkiksi riippuvaisia talouskasvusta. 2000-luvun taloustieteellinen ajattelu sen sijaan vaatii, että kasvun suhteen ryhdyttäisiin agnostikoiksi.

Raworth kritisoi myös taloustieteen ihmiskuvaa ja tasapainoon perustavia malleja. 2000-luvulle päivitetty ihmiskuva vaatisi näkökulmaa ”sosiaalisesti sopeutuvista ihmisistä” perinteisien rationaalisuusoletusten sijaan. Toisaalta taloustieteen pitäisi omaksua niin sanottu systeemiajattelu. Ilmeisesti Raworth tarkoittaa, että perinteisen kysyntä tarjonta analyysin sijaan pitäisi tarkastella enemmän systeemiajattelun mukaisesti varantoja, virtoja, takaisinkytkentöjä ja viiveitä.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa Donitsitaloustiede on ollut mukana enimmäkseen donitsin muotoisen talousmallin takia. Donitsimallissa itse donitsi on alue, joka toteuttaa sekä sosiaalisen että ekologisen kestävyyden vaatimukset. Jos ylitetään donitsin rajat yläpuolelta, ollaan ekologisesti kestämättömässä tilanteessa. Jos ylitetään donitsin rajat alapuolelta, ollaan sosiaalisesti kestämättömässä tilanteessa. Donitsi yhdistääkin mielenkiintoisella tavalla sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden ja vastaa tavallaan Raworthin kirjansa alussa esittelemiin eriarvoisuuden nousuun ja ympäristöön liittyviin ongelmiin.

Donitsimalli on visuaalisesti huomiota herättävä ja kiinnostava esitys. Kuitenkin pakostakin miettii, onko donitsimalli varsinaisesti malli taloustieteellisessä mielessä. Donitsin sisällä pysyminen eli sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden rajoissa pysyminen vaatii useiden erilaisten mittareiden käyttämistä. Donitsi yhdistää kiinnostavasti eri mittareiden tulokset ja onkin itse luonteeltaan ennemmin kuvaaja. Raworth esittää poliittisia ja lainsäädännöllisiä muutoksia, jotka pitäisi tehdä, jotta donitsin sisällä on mahdollista pysyä.

Raworthin lähtökohta ja analyysi ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. On totta, että erityisesti useissa länsimaissa eriarvoisuus on lähtenyt kasvuun viimeistään 1980-luvulla ja yhteiskuntien tapa toteuttaa talouspolitiikkaa on muuttunut. Samoin ympäristönmuutos on ongelma, johon vaaditaan pikaisia ratkaisuja ja ennen kaikkea niiden mukaisia toimia. Taloustieteellä on epäilemättä paljon tarjottavaa sekä ympäristöasioihin että eriarvoisuuden kehitykseen.

Vaikka Raworthin huomiot kasvaneesta eriarvoisuudesta ja ympäristön huonontuneesta tilasta ovat kiinnostavia, on analyysi ongelmien syistä hieman heiveröistä. Donitsitaloustieteessä käytetään huomattavan paljon tilaa taloustieteen, sen kehittymisen ja sen nykytilan kritisoimiseen. Epäselväksi kuitenkin jää, ovatko Raworthin mainitsemat ongelmat osa nykytaloustiedettä, taloustiedettä joskus muinoin vai talouspolitiikan erilaisia linjavalintoja.

Raworth esimerkiksi esittää, että taloustieteen pitäisi päästä eroon bruttokansantuotteen käyttämisestä edistyksen mittarina. Todisteena tällaisesta ajattelutavasta Raworth esittää liutan sitaatteja – ei taloustieteilijöiden tutkimuksista vaan – poliittisten päättäjien näkökulmista, joissa bruttokansantuote kenties esitetään tällaisessa valossa. Taloustieteellinen ja talouspoliittinen ajattelu eivät välttämättä ole synonyymejä.

Raworth käyttää paljon tilaa arvostellessaan taloustieteen 1950 -ja 1960 -lukujen innovaatioita. Hänen mukaansa näihin keksintöihin liittyneet ongelmat ovat edelleen taloustieteen ongelmia. Puhuessaan 50 tai 60 vuoden takaisista tapahtumista Raworth kuitenkin unohtaa taloustieteen empiirisen vallankumouksen ja teoreettisen tiedon aseman sen yhteydessä.

Toisaalta Raworth kritisoi vahvasti vanhaa taloustiedettä uudempaan taloustieteeseen perustuvalla analyysillä. Kritiikki on erikoista, sillä juuri niin tiede toimii. Ongelmallisiksi tai suorastaan vääriksi havaitut teoriat täydennetään tai korvataan ajanmukaisiksi ja uutta parempaa tietoa vastaaviksi.  Donitsitaloustieteestä jääkin hieman sellainen kuva, etä vanhempi ja uudempi taloustiede olisivat jotenkin toisistaan täysin irrallisia.

Raworth esimerkiksi esittelee Kuznets-käyriin liittyvää kirjallisuutta. Simon Kuznetsin mukaan eriarvoisuuden kehitys on talouden keskitulon kasvaessa kääntyneen U:n muotoinen. Myöhempi empiirinen taloustieteellinen ja suurimmaksi osaksi taloustieteellisissä julkaisuissa julkaistu tutkimus on suurimmaksi osaksi kumonnut Kuznetsin hypoteesin ja useimmiten suhde näyttää enemmän U:n muotoiselta. Raworthin analyysistä jää kuitenkin sellainen kuva, että Kuznets-hypoteesi olisi taloustieteen tuotosta ja sen kumoaminen olisi tullut jostain ulkopuolelta.

Toinen mielenkiintoinen on myös suhtautuminen Thomas Pikettyyn. Piketty julkaisu muutama vuosi sitten eriarvoisuuden taloustieteen suurteokseksi muodostuneen Pääoma 2000-luvulla –kirjan. Donitsitaloustieteessä kiitetään Pikettyä kirjassa esitettyjen teemojen, kuten varallisuusjakaumien, nostamisesta esiin. Hieman huvittavaa kuitenkin on, että Piketty on taloustieteilijän koulutuksen saanut taloustieteen professori – ei siis jostain taloustieteen ulkopuolelta aihetta kehittävä tutkija. Toisaalta empiirisen eriarvoisuuden taloustieteen juuret ulottuvat huomattavasti pitemmälle kuin Pikettyn Pääomaan.

Toisaalta juuri Donitsitaloustieteen oppihistoriallinen tyyli on mielenkiintoinen. Raworthin esittelee taloustieteen kehittymistä pitemmän ja lyhyemmän aikavälin perspektiivistä. Lukijalta vaaditaan kuitenkin kriittistä lukutapaa, Donitsitaloustiedettä lukee jonkinlaisena taloustieteen oppihistoriana. Kirja pursuaa anekdootteja ja kiinnostavia tarinoita taloustieteen kehityksestä. Laaja kuva kehityksestä jää kuitenkin saamatta ja välillä herää kysymys, mitä Raworth jättää kertomatta.

Donitsitaloustieteen ote on huomattavan provokatiivinen. Kirjassa toistuu kauttaaltaan julkista keskustelua ja valikoitua taloustieteellistä tutkimusta yhdistelevä tyyli. Luonnollisesti toiset tutkimukset muodostuvat vaikutusvaltaisemmiksi kuin toiset ja julkinen sekä akateeminen keskustelu ovat vuorovaikutuksessa, mutta kirja ei tunnu kovin tieteelliseltä tai tasapainoiselta. Hyvä (talous)kirja voi tietysti olla populaari ja provokatiivinenkin teos, mutta Donitsitaloustieteen ympärillä käyty keskustelu on jokseenkin esittänyt sen tiedekirjana. Välillä tuntuu, että turha kärjistäminen ja rankka arvostelu heikentävät kirjan arvoa eli tärkeiden teemojen ja ongelmien esiin nostamisen.

TEKSTI: Tom-Henrik Sirviö