Aihearkisto: ARTIKKELIT

Miten käy kuntatalouden?

Useiden peruspalveluiden rahoitus on kuntien harteilla ja valtio osallistuu kustannuksiin valtionosuusjärjestelmän kautta. Mahdolliset leikkaukset valtionosuusjärjestelmästä julkisen talouden säästöpaineissa voivatkin vaikuttavaa suoraan kansalaisen kohtaamiin palveluihin, niiden saatavuuteen ja laatuun.  

Kunnilla on merkittävä rooli Suomen julkisessa taloudessa. Valtion, kuntien ja sosiaalivakuutusrahastojen muodostamasta julkisen talouden kokonaisuudesta kunnat kattavat työllisyydellä mitattuna yli kolme neljäsosaa. Julkisen sektorin kokonaismenoista paikallishallinto kattaa noin 40 prosenttia. Suomessa – toisin kuin monessa muussa maassa – vastuu julkisten palvelujen, kuten erikoissairaanhoidon, vanhustenhuollon, perusopetuksen tai varhaiskasvatuksen, järjestämisestä on laajasti kunnilla.

Kunnat rahoittavat pääosan, noin 75 prosenttia, edellä mainituista peruspalveluista verotuloillaan ja asiakasmaksuillaan. Myös valtio osallistuu julkisten peruspalvelujen järjestämiseen maksamalla kunnille valtionosuuksia. Kuntien verorahoitus onkin kokonaisuus, joka muodostuu kunnallisverotuloista, kunnan osuudesta alueen yritysten maksamista yhteisöveron tuotoista, kiinteistöverotuloista ja kunnalle myönnetyistä valtionosuuksista. 

Peruspalvelujen lisäksi kunnat rahoittavat joko kokonaan tai osittain muutamia merkittäviä etuusmenoja, kuten lasten kotihoidontuen, perustoimeentulotuen ja pitkäaikaistyöttömien työmarkkinatuen. 

Iso potti houkuttaa leikkaamaan

Väestön ikääntyminen, kestävyysvaje ja kuntien rooli osana julkisen talouden vahvistamista näkyivät vahvasti myös tulevan vaalikauden talous- ja hallintopolitiikan lähtökohtia pohjustavassa virkamiespuheenvuorossa, jonka valtiovarainministeriö julkaisi 4.2.2019. Perusteellinen, noin 200 sivuinen asiakirja julkaistiin sopivasti ennen kevään 2019 eduskuntavaalihulinan käynnistymistä. Rahaministeriön suositukset ja niiden ohjaamana erityisesti vaalien jälkeen julkaistava uusi hallitusohjelma koskevat koko julkista taloutta, siis suoraan tai välillisesti myös jokaista 295 Manner-Suomen kuntaa.  

Valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuorossa peräänkuulutetaan muun muassa julkisen talouden vahvistamista ”nopeavaikutteisin toimin” yhteensä 2 miljardilla eurolla vuoteen 2023 mennessä. Kun valtion menoja halutaan vähentää tai muodikkaammin, ”julkisen talouden kestävyysvajetta umpeen kuroa”, katse kääntyy herkästi kuntien valtionosuuksiin. 

Tämä ei ole ihme, sillä kunnille myönnettävät valtionavut – valtionosuudet ja valtionavustukset – ovat merkittävä menoerä Suomen valtion talousarviossa – yhteensä 10,5 mrd. euroa – eli noin viidennes valtion 55,5 mrd. euron kokonaisbudjetista vuonna 2019. Hyväksyttävissä olevan kuuloinen ”ihan vain yhden prosentin leikkaus” kuntien valtionosuuksien 10,5 miljardin euron kokonaisuudesta kuroo umpeen valtiontalouden vajetta yli 100 miljoonalla eurolla. Kiusaus on suuri.

Uhka kuntien valtionosuuksiin kohdistuviin uusiin leikkauksiin on käsinkosketeltava siitäkin huolimatta, että vain viikkoa aiemmin esille tulleiden merkittävien vanhustenhuollon ongelmien yhtenä syynä epäillään tällä ja edeltävällä hallituskaudella tehtyjä leikkauksia kuntien perusrahoitukseen, eli lakisääteisiin valtionosuuksiin. Poliittinen muisti on kuitenkin tunnetusti paitsi valikoiva, myös lyhyt, mistä johtuen vaaleja edeltävässä ja niitä seuraavissa keskusteluissa tahtotila ja suuret päämäärät harvoin säilyvät muuttumattomina puolueesta riippumatta.

Valtionosuusjärjestelmä on tasausjärjestelmä, joka ei jaa hyvää ja kaunista tasaisesti kaikille kunnille

Valtionosuusjärjestelmän kautta – paitsi ohjataan valtion rahoitusosuus kunnallisiin palveluihin kuntiin –  järjestelmällä myös tasataan kuntien välisiä eroja. Kuntien välisiä eroja palvelujen järjestämisen kustannuksissa tasataan siten, että valtionosuuden laskentatekijöiksi on valittu palvelutarvetta ja kuntien välisiä kustannuseroja selittäviä tekijöitä, kuten kunnan ikärakenne, sairastavuus ja vieraskielisen väestön osuus. 

Järjestelmä tasaa myös eroja kuntien tuloissa. Verotuloihin perustuva valtionosuuden tasaus, kansankieliseltä nimeltään verotulotasaus, määräytyy kunnan laskennallisten tulojen perusteella. Tulopohjan tasauksessa verotuloiltaan vahvojen kuntien valtionosuutta vähennetään (tasausvähennys) ja vastaavasti tulopohjaltaan heikompien kuntien valtionosuutta lisätään (tasauslisä). Verotuloja järjestelmä ei kuitenkaan siirrä kunnasta toiseen, vaikka tällainen yleinen harhaluulo toreilla liikkuukin.   

tähän kaaviokuva valtionosuusjärjestelmästä

Rahoitus- ja tasaustehtäviensä lisäksi valtionosuusjärjestelmä on kansallisille päätöksentekijöille mieluinen välinen politiikan tekoon. Valtionosuuksia lisäämällä ja niitä vähentämällä päättäjät pyrkivät ohjaamaan kuntia haluttuun toimintaan esimerkiksi vanhuspalveluissa tai opetus- ja kulttuuritoimessa. Valtionosuuksien ohjausvaikutusta kuitenkin vähentää se, että – aivan kuten verotulot – myös valtionosuudet ovat kunnille yleiskatteinen, vapaasti käytettävissä oleva euromäärä, jonka käytöstä kunta itse päättää. 

Tulojen käytön vapaus on ollut kunnille lailla turvattu nykyisessä muodossaan jo vuodesta 1993 alkaen. Se on tärkeä osa kunnallista itsehallintoa, ja vahvistaa kuntien omaa päätösvaltaa järjestää lailla säädettyjen peruspalvelujen järjestämisestä. Valtiojohtoisuuden sijaan suomalaisessa paikallistason itsehallintoon perustuvassa järjestelmässä on vahva usko siihen, että paras tieto palvelutarpeesta ja vaikuttavimmasta palvelujen järjestämistavasta on paikallistasolla, siis kunnissa.

Turvaako maakunta- ja sote-uudistus tulevan?

Jo vuosia käynnissä ollut maakunta- ja sote-uudistuksen valmistelu on kannustanut pohtimaan, mitä lakisääteisiä tehtäviä tulevaisuuden kunnalle kuuluu, miten nämä tehtävät yksittäisessä kunnassa pystytään järjestämään, ja miten verotulot ja valtionosuudet kunnissa riittävät palvelujen rahoittamiseen Tilastokeskuksen väestöennusteiden harmaan varjon alla.

Tehtävien siirto maakunnille ei poista haasteita kuntien taloudesta. Tehtävien siirto maakunnille ei automaattisesti edes helpota kuntien taloushaasteita, sillä väestön ikääntymiseen liittyvät paineet eivät katoa hallinnollisilla uudistuksilla mihinkään. Jos maakunta- ja sote-uudistuksen toimeenpano tai muut tulevat rakenteelliset uudistukset eivät taklaa ikääntymiseen liittyviä paineita, on vain ajan kysymys, milloin kuntien valtionosuuksia leikataan lisää. Tämä lisää kunnissa paineita talouden sopeutustoimiin – siis veronkiristyksiin tai kustannusten vähentämiseen esimerkiksi varhaiskasvatuksesta, perusopetuksesta ja vanhuspalveluista.

TEKSTI: Minna Punakallio ja Sanna Lehtonen KUVAT: Matias Kivipuro

Minna Punakallio työskentelee Kuntaliiton pääekonomistina. Punakallio on valmistunut kauppatieteiden maisteriksi pääaineenaan vero-oikeus ja valtiotieteiden maisteriksi pääaineenaan kansantaloustiede. Punakallion erityisosaamisaluetta ovat julkiseen talouteen ja finanssipolitiikkaan liittyvät kysymykset. Hän nauttii päästessään osallistumaan Kuntaliiton edustajana kuntatalousohjelman valmisteluun ja kuntatalouden ja- hallinnon neuvottelukuntaan. Ennen Kuntaliittoa Punakallio on työskennellyt  ekonomistin tehtävissä Veronmaksajain Keskusliitossa, Elinkeinoelämän keskusliitossa ja valtiovarainministeriössä.



Sanna Lehtonen työskentelee Suomen Kuntaliiton kuntatalousyksikössä kehittämispäällikkönä. Kansantaloustiedettä pääaineenaan opiskelleen kauppatieteiden maisteri Lehtosen erikoisosaamisaluetta ovat valtionosuudet. Ennen Kuntaliittoa Lehtonen on työskennellyt erityisesti valtionosuuksien parissa Valtion taloudellisessa tutkimuskeskuksessa ja valtiovarainministeriössä. Tutkijan, virkamiehen ja palvelujen järjestäjän näkökulmasta työskenteleminen on opettanut useiden näkökulmien huomioimisen merkityksen uudistuksia valmisteltaessa ja päätöksiä tehtäessä.


Jatka keskustelua:

Vastuuton tekoäly

Tietointensiivisessa nyky-yhteiskunnassa käydään kovaa kilpailua siitä, kuka onnistuu valjastamaan käyttöönsä eniten dataa. Tiedon – etenkin laadukkaan sellaisen – määrän arvo on jo pitkään ymmärretty, mutta pystyykö kukaan vielä kiskomaan täyttä potentiaalia irti kaikesta kerääntyneestä tiedosta? Ihmiset yksin tuskin pystyvät käsittelemään kaikkea saatavilla olevaa tietoa. Siinä, kuinka tietoa voitaisiin käyttää ja yhdistellä mahdollisimman paljon lisäarvoa tuottavalla tavalla, haetaan ratkaisua tekoälystä. 

Vaikka tekoäly onkin paljon sanana paljon käytetty, voidaan kyseenalaistaa, onko “aitoa” tekoälyä oikeasti vielä olemassa. Ainakin tekoäly on harhaanjohtava termi kuvaamaan tämänhetkisen kehityksen astetta. Aitona tekoälynä voitaisiin pitää jotakin ihmismielen kaltaista – sellaista, joka pystyisi luomaan jotakin “tyhjästä” eli periaatteessa ilman, että vaaditaan pohjaksi jotakin aiemmin opittua. Tällaisen tekoälyn sijaan käytössä on pikemmin erilaisia kone- ja syväoppimismenetelmiä. Kone suorittaa tehtäviä sille syötetyn tiedon perusteella, josta se oppii ja kehittyy “älykkäämmäksi”. Toisaalta tieto on kuitenkin ihmisen koneelle opettamaa. Oppiva kone on ikään kuin supermuisti – muisti, jota ihmisellä ei voisi olla. Kun pystyy muistamaan kaiken oppimansa jatkuvasti, pystyy kaikkea opittua käyttämään hyödykseen. 

Tilanteessa, jossa ihminen käytännössä vielä opettaa konetta sen sijaan, että kone olisi täysin autonominen ja luova ajattelija, on luontevaa puhua tekoälystä “tukiälynä”. Kone siis avustaa eli tukee ihmisen tekemää työtä – esimerkiksi juuri valtavien tietomassojen käsittelemisessä ja analysoimisessa. Todennäköisesti pysymme tukiälytasolla vielä pitkään. Mutta mitä sitten, jos “täydellinen”, “aito” tekoäly joskus kehitetään? Kuvitellaan, että tekoäly olisi täysin ihmisaivojen kaltainen autonominen kokonaisuus. Tekoäly ei vain olisi luonnollinen. Voisiko tällainen tekoäly olla vastuussa päätöksistään? 

Täydellinen tekoäly on helppo nähdä sci-fimäisenä uhkakuvana. Ehkä arkisemmin pelkäämme tieteispainajaisten sijaan, että tekoäly vie kaikkien ihmisten työt. Kenties ajatellaan, että ihmisen rooli tekoälyn rinnalla tulevaisuudessa voisi lähinnä olla jonkinlainen valvonta-asiantuntija tai tekoälyn korjaaja, mikäli tekoäly vioittuisi. Valvonta-asiantuntijana sitten vain pällistelisimme, kun tekoäly rehkii. Tämä lienee liioiteltua. Vaikka tekoäly päättelisi kaiken puolestamme, on kuitenkin ihmisten vastuulla osoittaa päättelyn eettinen kestävyys – esimerkiksi syrjimättömyys. Päätöksiltä vaaditaan läpinäkyvyyttä, eli päätösten perusteet on pystyttävä osoittamaan. Mikäli taas ajattelemme kliinisen päätöksenteon sijaan vaikka kirurgin työtä robotin suorittamana, ja tekoäly syyllistyisi hoitovirheeseen, tuskin olisi vahingon kärsineelle tai tämän omaisille hyväksyttävää, että vastuu sysättäisiin koneelle ihmisen sijaan. 

Tekoäly varmasti vielä haastaa käsityksiämme siitä, mikä on inhimillistä. On helppo pitää konetta koneena, kun se näyttää koneelta. Mutta roboteista pyritään rakentamaan jatkuvasti myös hyvin ihmismäisiä. Mikäli ihmisestä erottamiskyvytön ihmisyys saavutetaan, olemme varmasti monesta elokuvasta, sarjasta ja kirjasta tuttujen pohdintojen äärellä siitä, mitkä ovat koneen oikeudet “ihmisenä”. Voiko täysin inhimillistä konetta kohdella miten vain? Onneksi vielä joudumme oikeuksien sijaan lähinnä pohtimaan velvollisuuksia. 

Palaamme siis velvollisuuksiin ja vastuuseen. Älykkäinkään tekoäly ei voi olla “vastuullinen”. Tietenkin eettisissä pohdinnoissa on kyse juuri pyrkimyksestä vastuullisiin lopputuloksiin, mutta kyse on vain siitä, kuinka tekoälyä voidaan käyttää vastuullisesti. Tekoäly ei ole “vastuullinen”, koska sen ei voida edellyttää kantavan vastuuta mistään. Tässä mielessä tekoäly on leikkisästi ilmaistuna “vastuuton”. Me ihmiset – luonnolliset henkilöt – emme vain saa olla vastuuttomia hyödyntäessämme tekoälyä. Ehkä jonakin päivänä tekoäly tekee kaiken työn puolestamme, mutta valmistautukaamme silti ottamaan syyt niskoillemme kaikista tekoälykumppaniemme tekemisistä. 

TEKSTI: Tytti Tanninen

Jatka keskustelua:

Henkinen perintö

Jarkko Tontin uusin romaani esittää kiinnostavan perhekuvauksen.

Kirjailija ja juristi Jarkko Tontin uusin teos Perintö on kuvaus perheestä ja sen merkityksestä. Kaksi sisarusta käsittelee äitinsä kuoleman jälkeen perintöä ja siitä paljastuvia yllätyksiä sekä muistelee perhettään. Vaikka kirjan markkinoinnissa on hyödynnetty juuri perinnöstä löytyvää yllätystä, tuntuu se oikeastaan olevan vain pieni osa teosta.

Enemmän Perinnössä tuntuu olevan kyse sisarusten tunteista toisiaan kohtaan ja niiden reflektoinnista. Tontti hyödyntää näkökulmatekniikkaa, joka on ikänsä kilpailleiden sisarusten tapauksessa erityisen kiinnostava valinta. Muistot samoista tapahtumista ovat aivan erilaiset.

Sisarukset tuntuvat kumpikin kaivanneen äitinsä hyväksyntää. Kiinnostavaa olisikin ollut lukea enemmän kuolleen äidin ajatuksia lapsistaan. Perinnössä äidin ajatuksia esitellään löytyneiden päiväkirjojen avulla. Päiväkirjassa tekstit ovat kuitenkin muutaman lauseen mittaisia ja herättävät enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ehkä tämä on tarkoituskin.

TEKSTI: Tom-Henrik Sirviö

Jatka keskustelua:

Kuznets-käyristä ja taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden suhteesta Pohjoismaissa

Hypoteesi taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden kääntyneen U:n muotoisesta suhteesta on keritty moneen kertaan hylätä. Kuznets-käyriin liittyvä tutkimuskirjallisuus ei kuitenkaan ole kadonnut vaan suhteen muodolle on esitetty uusia ja uusiin aineistoihin sopivia hypoteesejä.

Taloustieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa henkeä kohden lasketulla keskitulolla mitatun taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden suhteen muotoa koskeva kirjallisuus tunnetaan Kuznets-käyrien tutkimuskirjallisuutena. Simon Kuznets (1955) esitti, että taloudellisen kehityksen alussa eriarvoisuus nousee ensin ja alkaa myöhemmin laskea. Eriarvoisuuden kehitys on taloudellisen kehityksen edetessä kääntyneen U:n muotoinen. Juuri kääntynyt U tunnetaan alun perin Kuznets-käyränä. 

Kuznetsin (1955) hypoteesi oli empiirinen, joskin aineisto oli ainakin nykynäkökulmasta katsottuna heikko. Havaintoja oli vain Yhdysvalloista, Isosta-Britanniasta ja Saksasta. Empiiriselle hypoteesille esitettiin myös teoreettiset perustelut. Eriarvoisuus kasvaa taloudellisen kehityksen alussa, koska väestöä siirtyy perinteiseltä maataloussektorilta uudelle teollistuneelle sektorille. Teollistuneella sektorilla sekä eriarvoisuus että keskitulo ovat suurempaa kuin agraarisella sektorilla. 

Ajan myötä suuri osa ihmisistä on kuitenkin jo siirtynyt teollistuneelle sektorille ja sen eriarvoisuus alkaa laskea. Kun yhä useampi ihminen on syntynyt teollistuneelle sektorille, pystyvät he hyötymään paremmin sen tarjoamista mahdollisuuksista. Sektorin toimintatavat ovat tuttuja. Toisaalta pienituloisempien tuloluokkien poliittinen vaikutusvalta on voinut kasvaa ja näin paine tuloeroja tasaavaan politiikkaan on voinut myös kasvaa. 

Myöhemmin Kuznetsin (1955) hypoteesin ympärille on syntynyt kokonainen teoreettisen tutkimuskirjallisuuden kaanon. Kuznets-käyrän muotoisen suhteen mukaista kehitystä ja sen edellytyksiä on esitetty formaalisti matemaattisessa muodossa. Ensimmäiset mallit (ks. esim. Robinson 1976) olivat suhteellisen yksinkertaisia eivätkä täysin huomioineet Kuznetsin (1955) esittämiä oletuksia. Myöhemmin mallit ovat monipuolistuneet.

Kuznets-käyriä on myös formalisoitu erilaisista näkökulmista. Esimerkiksi Aghion ja Bolton (1997) esittävät, että rikkaiden rikastuminen voi ajan myötä hyödyttää kaikkia ja johtaa Kuznets-käyrän muotoisen suhteen muodostumiseen taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden välille. Malli luottaa taloudelliseen kehitykseen, jossa rikkaiden rikastumisesta ikään kuin tipahtelee hyötyä myös pieni -ja keskituloisille (engl. triggle down growth).

Toisaalta Acemoglu ja Robinson (2002) tarkastelevat Kuznets-käyriä poliittisen taloustieteen näkökulmasta. Erityisesti demokratisoitumisprosessi on heidän mukaansa merkittävä eriarvoisuuden kehityksen kannalta taloudellisen kehityksen edetessä. Heidän mukaansa ei kuitenkaan riitä, että malli pystyy selittämään Kuznets-käyrän muotoisen suhteen. Empiria on nimittäin osoittanut, että taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden suhde ei usein ole kääntyneen U:n muotoinen. Acemoglu ja Robinson (2002) selittävät taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden suhteen muodon jakamalla väestön hallitsevaan eliittiin ja muihin ja analysoimalla väestönosien suhteita. 

Kenties lähimmäksi empiriaa teoreettisessa tarkastelussaan pääsevät Anand ja Kanbur (1993). He tarkastelevat talouden tulojakauman kuvaavan Lorenz-käyrän käyttäytymistä taloudessa, jossa on Kuznetsin (1955) hypoteesin mukaisesti kaksi sektoria. Sen lisäksi tarkastellaan usein käytettyjä eriarvoisuusindeksejä.  Tietyille eriarvoisuusindekseille voidaan muodostaa ehdot, joiden pitäessä taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden suhde on Kuznets-käyrän muotoinen. 

Anand ja Kanbur (1993) muodostavatkin teoreettisen pohjan empiirisille tutkimuksille. Heidän mukaansa juuri muodostettujen ehtojen mukaisia yhtälöitä tulisi testata, kun Kuznets-käyriä mallinnetaan empiirisesti. Perinteisesti Kuznets-käyriä on kuitenkin eriarvoisuusindeksistä riippumatta testattu perinteisen toisen asteen yhtälön tai sen logaritmimuunnoksen avulla. 

Empiirinen testaaminen muodostaa teoreettisen kirjallisuuden ohella toisen Kuznets-käyriin liittyvän kirjallisuuden haaran. Taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden suhde on oikeastaan ennen kaikkea empiirinen kysymys. Ensimmäiset empiiriset tutkimukset perustuivat poikkileikkausaineistoon ja niistä piirrettyihin hajontakuviin. Ajan myötä menetelmät kehittyivät ja aineistoista alettiin sovittaa myös pienimmän neliösumman estimaatteja. Niin hajontakuvat kuin ensimmäiset poikkileikkausaineistosta muodostetut PNS-estimaatit löysivät useimmiten tukea Kuznetsin (1955) hypoteesille (Fields 2001).

Pienimmän neliösumman estimaattien laskeminen oli erityisen tavallista 1970-1990-luvuilla. 1990-luvulla eteenpäin aineistot ovat parantuneet ja erityisesti laajempia poikkileikkaus -ja aikasarja-aineistoja on tullut käyttöön. Uudet aineistot ovat vaatineet myös uutta metodologiaa, koska PNS-estimointi ei välttämättä sovellu talousaiheisille paneeli -ja aikasarja-aineistoille. Tutkimuksissa onkin käytetty esimerkiksi kiinteän vaikutuksen malleja (engl. fixed effect estimation). Toisaalta pitemmillä aikasarjoilla on palattu yksinkertaisten hajontakuvien esittämiseen. 

Suurin osa uudemmilla aineistoilla tehdyistä tutkimuksista on hylännyt Kuznets-käyrän Kuznetsin (1955) hypoteesin muotoisena (Fields 2001). Kuitenkin esimerkiksi Desbortes ja Verardi (2012) löytävät laajalla paneeliaineistolla tukea kääntyneen U:n muotoisella Kuznets-käyrälle. Suuressa osassa tutkimuksia taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden suhde vaikuttaa kuitenkin enemmän tavallisen U:n kuin kääntynen U:n muotoiselta. 

Kuznets-käyrien alkuperäistä hypoteesia vastaan osoittava empiria on johtanut uusien hypoteesien esittämiseen taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden suhteesta. Thomas Piketty (2014) esittää, että Kuznetsin (1955) analyysi on liian yksinkertainen ja hypoteesi suhteen muodosta on väärä. Suhteen muoto pitäisi oikeastaan olettaa tavallisen U:n muotoiseksi. Lisäksi taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden vuorovaikutuksessa pitäisi rakenteita enemmän ottaa huomioon poliittiset tekijät. 

Erityisesti Piketty (2014) näkee eriarvoisuuden kehityksen taloudellisen kehityksen edetessä niin sanottujen yhteiskuntaluokkia erkaannuttavien ja lähentävien voimien vuorovaikutuksen tuotteena. Erkaannuttavat voimat kasvattavat eriarvoisuutta ja lähentävät voimat vähentävät sitä. Erkaannuttavia voimia ovat esimerkiksi 1980-luvulta lähtien ylimpien työtulojen kasvun karkaaminen muiden työtulojen kasvusta. Lähentäviä voimia ovat esimerkiksi julkiset investoinnit koulutukseen. 

Toisaalta Milanovic (2016) kritisoi Pikettyn tavoin Kuznetsin (1955) hypoteesia, mutta myös Pikettyn (2014) hypoteesia. Hänen mukaansa Kuznetsin (1955) hypoteesi ei pysty selittämään 1980-luvulla useissa länsimaissa uudelleen nousuun lähtenyttä eriarvoisuutta. Toisaalta Pikettyn (2014) hypoteesi pystyy selittämään lähinnä 1900-luvun ja ehkä osan 1800-luvun eriarvoisuuden kehityksestä. Sopivan hypoteesin pitäisi kuitenkin pystyä selittämään molemmat. 

Milanovic (2016) esittääkin jopa 1750-luvulle ulottuvia aikasarjoja, joissa taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden välille muodostaa aaltomainen suhde. Eriarvoisuus nousee ja laskee vuorotellen taloudellisen kehityksen edetessä. U:n muotoisten hypoteesien sijaan taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden suhde pitäisikin olettaa syklisinä Kuznets-aaltoina. Kuznets-aaltojen muodostumiseen vaikuttavat erityisesti teknologiset muutokset, talouden avoimuus ja poliittiset tekijät. 

Edellä kuvatun kirjallisuuden valossa onkin kiinnostavaa tarkastella taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden suhdetta Pohjoismaissa. Lähes koko 1900-luvun kattavat henkeä kohden lasketun bruttokansantuotteen sekä suurituloisimman prosentin tulo-osuutta kuvaavat aineistot pystytään keräämään avoimista tietokannoista. Kirjoituksessa hyödynnetään The Maddison Projectin tietokantaa bruttokansantuotteiden osalta ja World Inequality Databasea tulo-osuuksien osalta. 

Oheinen kuva esittää Suomen, Ruotsin, Norjan ja Tanskan aineistoista piirretyn hajontakuvaajan, jossa x-akselilla on taloudellinen kehitys ja y-akselilla eriarvoisuus. Aineistosta on esitetty pelkästään hajontakuvaaja yksinkertaisuuden vuoksi. Toisaalta pitkällä aikasarjalla suhteen muodon näkee ainakin tässä tapauksessa aika selvästi myös hajontakuvaajasta.  

Pohjoismaiden yhteisen Kuznets-käyrän muoto on kiinnostava. Toisaalta aineistosta näkyy selvästi Pikettyn (2014) hypoteesin mukainen U, mutta toisaalta aineistossa on nähtävissä Milanovicin (2016) mukaista Kuznets-aallon muotoa. Vaikea on kuitenkin nähdä Kuznetsin (1955) esittämää kääntyneen U:n muotoista suhdetta taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden välillä. 

Jos haluttaisiin keskustella tarkemmin Pohjoismaisen Kuznets-käyrän muodon syistä, vaadittaisiin toinen teksti. Epäilemättä Pikettyn (2014) mukaisesti politiikkaa ei tule Pohjoismaisissakaan yhteyksissä unohtaa. 1900-luvun toisen puoliskon loppupuolella alkanut liberaalimman talouspolitiikan vaikutus on näkynyt myös Pohjoismaissa. Toisaalta teknologinen muutos on epäilemättä vaikuttanut taloudellisen kehityksen ja eriarvoisuuden suhteen muodon kehitykseen. 

TEKSTI: Tom-Henrik Sirviö

Lähteet:
Acemoglu, Daron – Robinson, James. A 2002: ”The Political Economy of the Kuznets Curve”. Review of Development Economics, 6, 183-203.
Aghion, Philippe – Bolton, Patrick 1997: “A Theory of Trickle-Down Growth and Development”. The Review of Economic Studies, 64, 151-172.
Anand, Sudhir – Kanbur, S. M. R. 1993: ”The Kuznets process and the inequality-development relationship”. Journal of development economics, 40, 25-52.
Desbordes, Rodolphe – Verardi, Vincenzo 2012: ”Refitting the Kuznets curve”. Economics Letters, 116, 258261.
Egli, Hannes 2001: “Are cross-country studies of the Environmental Kuznets Curve misleading? New evidence from time series data for Germany”. Leibniz Information Centre for Economics Working Paper No. 10/2001.
Fields, G. S. 2001: Distribution and Development : A New Look at the Developing World. MIT press.
Kuznets, Simon 1955: ”Economic Growth and Income Inequality”. The American economic review, 45, 1-28.
Milanovic, Branko 2016: Global inequality. Harvard University Press, Cambridge.
Piketty, Thomas 2014: Pääoma 2000 -luvulla. Into Kustannus, Helsinki.

Jatka keskustelua: