Aihearkisto: ARTIKKELIT

ARTIKKELIT, KAPITAALI 2/2023, KTTO

Katsaus historiaan: taloustieteen opetus 30 vuotta sitten

Teksti | Matti Mustonen ja Mikko Vanhala

Historia toistaa itseään. Sanan ‘historia’ voisi korvata myös sanalla ‘taloustieteen opetus’. Koulutusohjelman tutkintorakenne nimittäin on olennaisilta osin sama kuin se on ollut jo 30 vuotta sitten.

Kapitaali tarkasteli valtiotieteellisen tiedekunnan vuosien 1992-93 opinto-opasta. Kansantaloustieteen koulutusohjelman rakenne on jopa kurssien nimiä myöten lähes nykyistä vastaava. Merkittävimpänä erona nykyiseen on, että opintoihin on sisältynyt 2 opintoviikon (1 ov = 1,5 op) laajuinen Kansantaloustieteen historia sekä syventävien opintojen tasoinen Oppihistoria ja metodologia (2 ov), joiden vastineita ei nykyisessä tutkintorakenteessa ole. Mielenkiintoisena yksityiskohtana ohjelman rakenteessa on painotettu hieman enemmän mikro- kuin makrotaloustiedettä: mikrotalousteoriaa on sisältynyt 14 ov edestä, kun taas makroa vain 11 ov.

Syventäviin opintoihin on lisäksi sisältynyt suuntautumisvaihtoehdon valinta. Suuntautumisia on ollut neljä: Yleinen, Ekonometria, Julkinen talous, sekä Kansainvälinen talous. Suuntautumisvaihtoehtojen merkitys vaikuttaa kuitenkin olleen hyvin vähäinen: kuhunkin on sisältynyt vain kaksi suuntautumisvaihtoehdon “omaa” kurssia, yhteensä 9 ov, ja loput kurssit ovat olleet kaikissa samat. Ehkä nykyinen rakenne, jossa suuntautumista ei tarvitse valita, on joustavampi ja opiskelijoidenkin kannalta järkevämpi.

Myös taloustieteen erikoiskurssit ovat lähes samoja kuin 90-luvun tutkintorakenteessa. Julkisen talouden, ympäristötaloustieteen, raha- ja pankkiteorian, työn taloustieteen ja muiden lisäksi listasta löytyy myös muutamia yllättävämpiä kursseja, kuten Siirtymävaiheen talouksista, Voittoa tavoittelemattomista organisaatioista sekä hieman epämääräisen kuuloinen Makroteorian suomalaisista sovellutuksista.

Menetelmäkursseja on myöskin ollut nykyistä vähemmän. Koulutusohjelmaan vaikuttaa sisältyneen vain yksi matematiikan kurssi, johon on kuulunut differentiaaliyhtälöitä, joskaan Kapitaali ei saanut käsiinsä opinto-oppaan A-osaa jossa tästä olisi mahdollisesti kerrottu tarkemmin.

Vaikka laitoksen henkilökunta on 30 vuoden aikana vaihtunut lähes täysin, on tutkintorakenne säilynyt hyvin vähin muutoksin. Mutta toisaalta: miksi edes korjata sellaista, mikä ei ole rikki?

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, KAPITAALI 2/2023

Valtaa ja väärinkäyttöä

Teksti | Mikko Vanhala

Varhaisen aamun aurinko paahtaa valkoisten muurien yllä. Nuori kirjuri Asim kiiruhtaa työhönsä, jonka hän tänään suorittaa satamassa. Täytyy laskea ja kirjata laivoista faaraon holveihin siirrettävät kauppatavarat. Haukotus.

Egyptissä ei ole suinkaan epätavallista, että faaraon holveihin tarkoitetut tavarat katoavatkin parempiin – tai ainakin jonkun muun – taskuihin. Paikallishallinnon edustajat saattavat saada osuutensa haudanryöstäjien saaliista katsoakseen heidän toimintaansa läpi sormien, vaikka haudanryöstäjiä tavallisesti rangaistaisiin kuolemalla. Kavalluksesta ja lahjusten vastaanottamisesta kiinni jäävää puolestaan rangaistaan virasta erottamisella ja maanviljelijäksi alentamisella. Toisinaan nämä rikokset täyttävät jopa maanpetoksen tunnusmerkit, erityisesti mikäli lahjuksia vastaanotetaan vieraiden maiden edustajilta. Myös maanpetoksesta seuraa kuolemanrangaistus.

Huomattavista rangaistuksista huolimatta virkamiehet toisinaan väärinkäyttävät valta-asemaansa ja varastavat häikäilemättä hallitsijan omaisuutta. Pankkijärjestelmää tai fiat-rahaa ei vielä ole, joten verot ja kauppatavarat ovat fyysistä kultaa, viljaa, karjaa ja niin edelleen. Tarvitaan kirjureita pitämään kirjaa omaisuuden määrästä ja liikkeistä.

Kirjurien merkitys on Egyptin yhteiskunnassa huomattava. Harvat osaavat kirjoittaa hieroglyfijärjestelmällä (edes hallitsijat itse eivät välttämättä osanneet kirjoittaa), jonka opetteluun kirjurit käyttävät useita vuosia. Hallinnollisten tehtävien lisäksi kirjurien puoleen käännytään muun muassa lakiasioissa, kuten testamenttien kirjoittamisessa, sekä kirjeiden lukemisessa ja kirjoittamisessa. Kirjurit ovat hyvin arvostettu ammattikunta, ja ammatti periytyy usein isältä pojalle.

Mutta kuka valvoo valvojia? Yksinään toimiva kirjuri saattaa itsekin langeta kavalluksen houkutukseen, vaikka hänen tehtävänsä on estää sitä. Alueittain vaihtelevat mittayksiköt mahdollistavat pienet “laskuvirheet”, jotka tapaavat sattumalta toimia kirjurin eduksi suoraan tai epäsuorasti. Tämän vuoksi hallitsijat saattavat palkata kaksi kirjuria samojen transaktioiden kirjanpitäjiksi; jos näiden laskelmat ovat yhtäpitävät päivän päätteeksi, ei ongelmia tule. 

Vaikka kirjanpito jossain määrin vaikeuttaa korruptiota, virkamiehet ovat luovia. Verot kerätään pääasiassa luontaistuotteina, eikä mikään estä veronkantajia vaatimasta kansalaisilta vähän ylimääräistä omaan taskuunsa. Tavalliset ihmiset suhtautuvat hallintoon vihamielisesti; heidän silmissään se, mitä tulevat sukupolvet kutsuisivat valtioksi, näyttäytyy vain vaivalla ansaittujen maataloustuotteiden ja vähäisen varallisuuden verottajana, tarjoamatta juuri järjestystä tai holhousta vastineeksi.

Asim kulkee ohi temppelin ja työmiesten rakennustelineiden. Satamassa laivojen purkaminen on jo täydessä vauhdissa. Tästä tulee pitkä päivä.

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, KAPITAALI 2/2023

Suuri vaiva maanomistajista

Teksti | Onni Keskitalo

Itä-Rooman valtakunta, eli Bysantti, oli olemassa 300-luvulla tapahtuneesta Rooman imperiumin jakautumisesta vuoden 1453 osmaanivalloitukseen asti. Koko olemassaolonsa ajan Bysantti joutui varautumaan hyökkäyksiin niin idästä, pohjoisesta kuin lännestäkin. Tästä syystä tehokkaan armeijan ja sen kustannukset kattavan verojärjestelmän ylläpito oli valtakunnalle elintärkeää.

Eräs Itä-Rooman verojärjestelmän suurimmista ja pitkäaikaisimmista ongelmista oli se, että suurmaanomistajat pystyivät välttelemään veronmaksua. Ongelmaa pyrittiin korjaamaan 600- ja 700-luvuilla kehittämällä aikakauden edistynein maarekisteri ja verojen arviointijärjestelmä. Samalla luotiin thema-järjestelmä, jossa hallinto ja armeija hajautettiin sotilasalueittain.

Yksittäiset uudistukset eivät kuitenkaan onnistuneet tuomaan suurmaanomistajia lopullisesti tehokkaan verotuksen piiriin, vaan ongelma nousi esiin yhä uudelleen. Esimerkiksi 920-luvulla pienviljelijöillä oli luonnonkatastrofien vuoksi vaikeuksia veronmaksussa, joten suurmaanomistajat pyrkivät “auttamaan” pienviljelijöitä ostamalla heidän tilansa. Tällöin pienviljelijöistä tuli alustalaisia, ja verojen olisi pitänyt siirtyä suurmaanomistajien maksettavaksi. Maanomistajat pystyivät kuitenkin välttämään lähes kaikki verot olemalla provinssin hallinnon johdossa tai estämällä veronkerääjiä tulemasta heidän alueilleen.

Suurmaanomistajien omistusten laajeneminen aiheutti myös sotilaiden määrän vähentymisen. 900-luvulle tullessa sotilaiden palkkaamisen ja varustamisen kuluja oli siirretty keskushallinnolta thema-provinssien sotilasmaatiloille. Kun nämä tilat päätyivät suurmaanomistajien omistukseen, myös sotilaiden määrä väheni. Lopulta tämä kehitys pakotti valtion taas ottamaan vastuun sotilaan kuluista.

Keisarit suhtautuivat maanomistajien valtaan hyvin eri tavoin. Keisari Basileios II:sta (958-1025) pidetään yhtenä merkittävimmistä Bysantin keisareista varsinkin sotamenestyksen takia, mutta hän toteutti myös merkittäviä uudistuksia, jotka vähensivät suurmaanomistajien valtaa. Basileioksen allelengyon-laki velvoitti maanomistajat, kirkot ja luostarit maksamaan yhteisvastuullisesti ne verot, jotka jäivät kyläyhteisön maksukyvyttömiltä maksamatta.

Vahva ja itsenäinen Basileios II onnistui verouudistusten ja sotasaaliin avulla saamaan valtiontalouden kuntoon. Kaikki keisarit eivät kuitenkaan olleet yhtä päättäväisiä tai itsenäisiä: Basileioksen veli ja seuraaja Konstantinos VIII (1025-1028) ei ollut perehtynyt valtion asioiden hoitoon. Hän hallitsi vain kolme vuotta, mutta kerkesi tuhlata suuren osan Basileioksen säästämistä varoista lahjoihin ja suosionosoituksiin.

Konstantinoksen jälkeen valtaistuimella istunut Romanos III Argyros (1028- 1034) seurasi edeltäjänsä jalanjäljissä ja kalasteli suosiota myöntämällä lahjoja ja arvonimiä. Hän myös poisti allelengyon-lain maanomistajia miellyttääkseen. Romanos piti itseään sivistyneenä miehenä ja halusi olla Rooman filosofikeisareiden kaltainen. Hän haaveili myös valtakunnan laajentamisesta, mutta sotamenestys jäi vaatimattomaksi.

Keisarin suosio kärsi, ja hän sairastui alkuvuonna 1034. Romanos kuoli samana vuonna pääsiäisen aikoihin, ja epäilysten mukaan hänen vaimonsa Zoe murhautti hänet. Kuolema ei aiheuttanut minkäänlaista julkista reaktiota, ja vielä kuolinyönä Zoe vihittiin avioliittoon rakastajansa Mikaelin kanssa. Tämä oli kirkon sääntöjen vastaista, mutta patriarkka Aleksios saatiin suostuteltua 50 talentilla kultaa. Mikael nousi uudeksi keisariksi; juonitteluun perustuva vallanvaihdos ei ollut lainkaan harvinainen Bysantissa.

Lähteet:

Hohti, P. (2021). Bysantti – Tuhat draaman vuotta. WSOY.

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, KAPITAALI 2/2023

Taivaallinen valta korruptoi taivaallisesti

Teksti | Marko Suomalainen

​​Teo Talonpoika herää kylmässä tuvassaan aamun vielä odottaessa itseään. Pieneen pirttiin on ahdettu koko perhe kotieläimiä myöten. Teo tietää hänen nimensä tarkoittavan Jumalan lahjaa.

Jumalaa on kiittäminen myös hänen pysyvästä asemastaan maaorjana. Jokainen ihmistaimi on kasvava Herran ennalta määräämälle paikalle. Maaorjaksi, kuten myös säätyläiseksi, synnytään, eikä mahdollisuuksia säätyjenväliselle liikehdinnälle ole. Nousu Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi teki kristillisestä kirkosta Euroopan vahvimman instituution. Ylimmällä maallisella mahdilla, valtakunnan kuninkaalla, on vahva kannustin suojata kirkon vankkaa asemaa, sillä se pitää hierarkkisen yhteiskuntajärjestyksen staattisena. Täten se myöntää kirkolle muun muassa oikeuden periä veroja. Mitra ja kruunu löytyvät hattuhyllyltä vieretysten.

Keskiaikainen kirkkoinstituutio on hyvin korruptoitunut organisaatio. Korruptiota esiintyy myöhäiskeskiajan kirkkokoneiston jokaisella portaalla, kun luksuselämän makuun päässeet piispat, papit ja nunnat ajautuvat keksimään uusia tapoja rahoittaa prameita huvejaan. Kirkko toimii yhteiskunnan suurimpana yksittäisenä vaikuttajana niin arvojen muovaajana kuin kansalaisten opettajana. Täten, mikäli hyveellistä tietä näyttävät hengelliset johtajat horjahtavat oppiensa viitoittamilta reiteiltä, tuntuvat vaikutukset läpi yhteiskunnan. Sortavaan hierarkiaan perustuvassa yhteiskunnassa Teolla ei ole hattua lainkaan.

Talonpojan tulee maksaa kirkolle noin 10 % vuotuisista ansioistaan iankaikkisen kadotuksen uhalla. Maksu suoritettiin rahanpuutteessa lähes poikkeuksetta maataloustuotteina – esimerkiksi viljana tai eläiminä. Jokainen kirkon viljasiiloon varastoitu jyvä oli pois talonpoikaisperheen lautaselta. Helvettiä pelätään nälkää enemmän, sillä näin kirkko opettaa.

Verot eivät olleet kirkkoherrojen ja -rouvien ainoa keino kerryttää varojaan. Yksi tapa, jolla kirkko haali rahaa entisestään oli huutokaupata korkeat virat rikkaiden kesken –  kirkkohistorian termein puhutaan simoniasta. Laajalti harjoitetun simonian seurauksena kirkko ei käytännössä enää täyttänyt tehtäviään entiseen tapaan. Ei ollut tavatonta, että yksittäinen aatelisherra on hankkinut itselleen samanaikaisesti useamman viran tasaisen tulovirran toivossa. Siinäkin tapauksessa, että virkaa oltaisiin oikeasti paikalla toteuttamassa, takeita kyvykkyydestä tai pätevyydestä ei ollut. Kun kirkon mieltää sen kaikessa keskeisyydessään valtionkaltaiseksi palveluiden järjestäjäksi, on tilanne talonpojan näkökulmasta nurinkurinen: veroaste pysyy vakiona, mutta palvelut supistuvat.

Kirkollisen korruption irvokkain muoto lienee kuitenkin anekauppa. Rahaa vastaan pystyi sovittamaan paitsi itsensä, myös jo kuolleiden omaisten harjoittamat synnit. Kirkonpäät tiesivät jumalankuuliaisten kristittyjen maksavan maltaita sielujensa pelastuksesta.

Aneita ostamalla oli myös mahdollista vapauttaa itsensä kristillisestä hyveellisyyden velvoitteesta ja näin sovittaa syntejään myös etukäteen. Siispä, sortaja sortaa, riistäjä riistää ja alistaja alistaa taivaallisen korruption oikeutuksella.

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, KAPITAALI 2/2023

Siirtohinnoittelua markkinatalouden rajamailla

Teksti | Tuomas Heikkinen

Vuonna 2005 Nigeriaan myydään muutama hiustenkuivaaja. Nigeriassa kappalehinta on 3 800 dollaria, vaikka vastaava tuote olisi toisessa maassa maksanut vain 25 dollaria. Samoihin aikoihin maahan myydään golfsetti 4976 dollarilla, kun setin saa muualta alle 100 dollarilla. Näin räikeitä hintaeroja on vaikea ymmärtää tavallisen markkinatalouden viitekehyksestä, ja sille on hyvä syy: näitä kauppoja ei markkinoilla oikeastaan solmittukaan.

Miten markkinatalous ylipäätään toimii? Myyjällä on jotain, mitä ostaja kaipaa. Osapuolet neuvottelevat hinnasta, ja mikäli he pääsevät sopuun kaupan ehdoista, on kauppa syntynyt: tavara vaihtaa omistajaa. Pelkkä vaihdannan käsite ei riitä sellaisenaan, sillä markkinoihin yleensä liitetään myös kilpailu; tuottajat kamppailevat asiakkaista, ja asiakkaat kilpailevat parhaista tuotteista.

Muutetaan näitä oletuksia hieman. Mitä jos ostaja ja myyjä olisivat yksi ja sama taloudellinen toimija? Ajatus saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta se kuvaa osuvasti tiettyjä nykytalouden piirteitä. Vuonna 2016 YK arvioi, että monikansallisten yritysten sisäinen kauppa vastasi kolmasosaa globaalista viennistä. Monien arvioiden mukaan osuus voi olla tätäkin suurempi. Yhtiöiden sisäisessä kaupankäynnissä poikkeuksellista on se, että koko transaktio tapahtuu yhtiön sisällä: sekä ostaja että myyjä kuuluvat samaan konserniin. Sisäistä kauppaa käydään siirtohinnoilla, joita yritykset käyttävät tavaroiden ja palveluiden siirtelyyn konsernin eri osien välillä.

Konsernin sisäisessä kaupassa ostaja ja myyjä ovat samaa organisaatiota, jolloin markkinavoimien vaikutus on vähäinen. Siksi siirtohinnat määräytyvät usein muidenkin kuin markkinoiden sanelemien ehtojen perusteella, ja hintoja voidaan suunnitella pääkonttorista käsin. Samalla syntyy houkutus minimoida verot. Siirtohinnoittelun avulla monikansallinen yhtiö voi asettaa tuonti- ja vientihinnat siten, että voitot kanavoituvat matalan verotuksen piiriin. Muualla tehdyt voitot voidaan siirtää emoyhtiöön myös korkeakorkoisia lainoja tai rojaltimaksuja käyttämällä. Ja tämä ei ole jäänyt yrityksiltä huomaamatta.

Sisäisessä kaupassa raha ei liiku suoraviivaisesti, vaan arvaamatta ja mutkitellen. Matti Ylönen ja Matias Laine ovat tutkineet, miten metsäyhtiö Stora Enso hyödynsi siirtohinnoittelua sellukaupasta saatujen voittojen maksimointiin. Sellun matka kulkee yhtiön brasilialaiselta sellutehtaalta Belgian kautta Suomeen, jossa siitä jalostetaan paperia. Voitot eivät kuitenkaan kulje samaa polkua. Stora Enson hollantilainen tytäryhtiö ostaa sellun Brasilian tehtaalta halvalla ja myy sitä muille tytäryhtiöille markkinahintaan – buy low, sell high. Näin sellukaupan voitot jäävät Hollantiin, jossa verotus on alhaista. Kolikon kääntöpuolena ovat verot, joita yhtiön ei tarvinnut maksaa Suomeen.

Siirtohinnoittelu luo mahdollisuuksia yrityksille, mutta valtioille se aiheuttaa päänvaivaa. Huoli verotulojen menettämisestä on johtanut kansainvälisiin normeihin ja ohjenuoriin, joilla sisäistä kauppaa pyritään sääntelemään. Näistä merkittävin on markkinaehtoperiaate, tai suoraan käännettynä ”käsivarren mitan” periaate (arm’s length principle). Periaatteen mukaan yhtiön sisäisessä kaupassa hinnoittelun pitäisi suunnilleen vastata markkinahintoja. Hinnat on asetettava siten, että ostaja ja myyjä ovat ikään kuin ”käsivarren mitan” päässä toisistaan – eivätkä lainkaan osa samaa yritystä.  

Ensisilmäyksellä periaate vaikuttaa täydelliseltä ratkaisulta siirtohinnoittelun ongelmiin: se luo markkinat sinne, mistä ne puuttuvat. Markkinaehtoisuus toteutuu tietenkin parhaiten silloin, kun sisäiset hinnat voidaan asettaa markkinoilla vallitsevalle tasolle. Välillä verrokkihintoja on kuitenkin vaikea löytää, sillä tietyn tavaran kauppa saattaa olla vain parin yrityksen hallussa. Silloin sääntelijä joutuu soveltamaan vaihtoehtoisia hinnoittelutapoja, joissa riittää valinnanvaraa. Lasketaanko aito hinta kustannusten päälle lisätystä katteesta, vai pitäisikö voitot jakaa järkevästi tytäryhtiöiden kesken? Etenkin aineettoman omaisuuden hinnoittelu on mutkikasta, ja erilaiset lisenssimaksut johtavat herkästi syytöksiin veronkierrosta. Näin kävi vuonna 2013, kun Intian verohallinto vaati Nokialta 250 miljoonan euron edestä maksamattomia veroja. Nokian intialainen tytäryhtiö oli maksanut ohjelmistoista suuria rojalteja emoyhtiölle, mikä Intian mukaan rikkoi siirtohinnoittelua koskevaa lainsäädäntöä.

Maailmantalous ja sen sääntelijät ovat päätyneet ikävään noidankehään. Sisäiselle kaupalle pitäisi määrittää markkinahinnat, mutta usein ei ole olemassa markkinoita, joihin hintoja voisi verrata. Sääntelijä joutuu turvautumaan vaikeatajuiseen laskentakoneistoon, jolla ”aitoja” hintoja voidaan approksimoida. Ohjenuoria on kuitenkin monia, eikä kansainvälinen verotus ole eksaktia tiedettä. Selkeiden sääntöjen puute on johtanut siirtohinnoittelustandardien löystymiseen, sillä oikeiden hintojen epämääräisyys luo liikkumavaraa yrityksille. Siksi valtioiden on hankala puuttua kyseenalaiseen siirtohinnoitteluun, ja verokiistoilla on taipumus pitkittyä. 

Ehkä tarinan tärkein opetus onkin se, ettei markkinoiden logiikka yllä kaikkialle. Yritysten siirtohinnoittelua ohjaavat niin logistiset syyt kuin veroedut, joten tasapainohinnoista voidaan poiketa reilustikin. Tällöin hintapäätöksiä on hankala ymmärtää pelkän markkinatalouden näkökulmasta, ja muille analyyttisille työkaluille on tarvetta. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, KAPITAALI 2/2023, KULTTUURI

Jokainen meistä valehtelee, mutta usko tätä kirja-arvostelua

Teksti | Juho Junttila

Kirja-arvostelu: Everybody lies – what the Internet can tell us about who we really are (2017, Seth Stephens-Davidowitz)

Akateemisen tutkimuksen popularisointi on vaikeaa. Liiallinen yleistäminen voi johtaa väärinkäsityksiin tutkimustuloksista ja kasvattaa kitkaa tutkijayhteisössä. Toisaalta akateeminen perinpohjaisuus herättää suuren yleisön kiinnostuksen vain harvoin. Amazonin e-kirjoista saatavien tilastojen perusteella vain 3% Thomas Pikettyn “Pääoman” omistavista on lukenut kirjan loppuun saakka. Daniel Kahnemanin huomattavasti lyhyemmällä menestysteoksella ”Nopeasti ja hitaasti ajattelu” vastaava luku on silti vain 7%. 

Popularisoinnin haasteista huolimatta Seth Stephens-Davidowitz onnistuu löytämään kirjalleen tasapainopisteen tilastotieteen ja viihteen välimaastosta. ”Everybody lies – what the Internet can tell us about who we really are” esittelee massadatan tarjoamia mahdollisuuksia yhteiskuntatieteelle hauskalla, mutta vastuullisella tavalla. Stephens-Davidowitz on taustaltaan taloustieteen tohtori, joka siirtyi ensimmäisen kirjan myyntimenestyksen turvin Googlen datatieteilijästä tietokirjailijan uralle. Palkittu ensiteos lainaa runsaasti kirjailijan omasta väitöskirjasta. Teoksessaan Stephens-Davidowitz pyrkii osoittamaan kuinka Google-hakumme, uutiset joita klikkaamme ja verkkosivut joilla vierailemme kertovat toiminnastamme enemmän kuin perinteiset tutkimusmenetelmät. Kirjassa esitellään useita kiinnostavia korrelaatioita konkreettisten toimien ja verkkohakujen välillä.

Kirjan keskittyy tarkastelemaan yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja sen murrosta. Hän ei kuitenkaan syvenny tutkimusmenetelmiin tai aineistoihin. Tämän sijaan kerronnan pääpaino on lukijan ennakkoluulojen kyseenalaistamisessa huumorin ja tabuja sisältävien aiheiden avulla. Oppimisen kannalta datatieteestä kiinnostuneiden kannattaakin siis tyytyä oppikirjoihin, sillä teos on ennen kaikkea sivistävää iltalukemista. Suomesta käsin luettuna kirja kärsii Yhdysvaltoihin keskittyvästä analyysistä. Muutokset rasistisissa hakusanoissa Obaman puheen aikana tai trendit eri osavaltioiden äänestyskäyttäytymisessä ovat turhauttavan kaukaisia aiheita.

Kirjan toinen teema on kirjailijan oma kamppailu tutkimustensa popularisoinnin kanssa. Ekonomistimaiseen tapaan lukijalle viestitään epävarmuuksia ja mahdollisia puuttuvia muuttujia. Toisaalta menetelmien uskottavuutta ja merkittävyyttä korostetaan sopivassa määrin. Kokonainen kirja jossittelua tuskin kiinnostaisi ketään. Syy poikkeukselliseen pikkutarkkuuteen paljastuu viimeisessä luvussa. Stephens-Davidowitz – kuten monet taloustieteen opiskelijat – sai ensimmäisen kosketuksensa alaan Freakonomics -kirjoista. Näissä kirjoissa esiintyneiden väitteiden ja virheiden myötä ”Freakonomics-tutkija” Steven Levitt kuitenkin menetti arvostustaan älymystön seurassa. Stephens-Davidowitz pyrkii selkeästi kiertämään nämä sudenkuopat kaukaa ja onnistuu tavoitteessaan. Genressään kirja on onnistunut ja lukemisen arvoinen teos. 

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, KAPITAALI 2/2023

Kadonneita veroja etsimässä – tarina Yhdysvaltain verohallinnosta

Teksti | Tuomas Heikkinen

Kaikki saattaa olla poliittista, mutta kaikesta ei politiikassa puhuta. Jokapäiväisen poliittisen keskustelun ulkopuolelle rajataan kaikki se, jota ei nähdä ensisijaisesti poliittisena. Tällaisista aiheista saattaa vallita laajaa yksimielisyyttä, tai sitten niiden poliittista ulottuvuutta ei vain tunnisteta. Suomessa ja monissa demokratioissa useimmat valtion virastot ovat menettäneet välittömän kosketuksensa päiväpolitiikkaan. Vaikka virastojen toiminta kuuluukin olennaisesti päiväpolitiikan asialistalle, on niiden perustehtävä laajalti hyväksytty: harva vaatii tullin, verohallinnon tai opetushallituksen lakkauttamista. Etenkin verotus herättää aina kiivasta keskustelua, mutta itse verohallinto on välttynyt suuremmalta kritiikiltä. Onhan valtion kuitenkin pystyttävä verot keräämään.

Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, mitä Yhdysvalloissa on tapahtunut. Viime elokuussa presidentti Joe Biden allekirjoitti Inflation Reduction Act -elvytyspaketin, joka sisältää 400 miljardin dollarin edestä panostuksia etenkin vihreään siirtymään. Mittavien ilmastotoimien sijaan amerikkalaisen oikeiston huomio kiinnittyi johonkin muuhun: paketissa luvataan jopa 80 miljardia dollaria lisärahoitusta Yhdysvaltain verohallinnolle – niin työntekijöiden rekrytointiin kuin veronkeruun tehostamiseen.

Republikaanit tarttuivat uutiseen heti, ja vihreän siirtymän sijaan keskustelu kääntyi veroihin. Konservatiivinen uutismedia maalaili synkkiä kuvia Bidenin ”veroarmeijasta”, joka käy keskiluokan kimppuun tuhansien tarkastajien voimin. Kiista huipentui maaliskuussa, kun republikaanit esittivät suunnitelmansa verohallinnon lakkauttamiseksi. Päiväpolitiikan ulkopuolella pysyttelevä virasto oli päätynyt puoluepoliittisen myrskyn silmään. Mutta miksi verohallinnosta tuli verojakin suurempi kiistakappale Yhdysvalloissa? Viime kuukausien väittelyn taustalla on vuosia kestänyt kampanja verottajaa vastaan.

Kaikki alkoi 90-luvun puolivälissä. Republikaanit voittivat suurenemmistön välivaaleissa, ja amerikkalainen yhteiskunta heilahti reilusti oikealle. Uuden enemmistön turvin puolue kävi verojärjestelmän kimppuun täydellä voimalla. Vuonna 1997 senaatin kuulemisissa verohallinto joutui poliitikkojen hampaisiin, kun anonyymit työntekijät todistivat viraston ylilyönneistä. Todistajat kertoivat tarkastajista, jotka nöyryyttivät ihmisiä ja jahtasivat veroja gestapomaisin ottein: eräs veronmaksaja kuvaili synkin sanankääntein, kuinka tarkastajat olivat tunkeutuneet hänen kotiinsa, repineet oven sijoiltaan ja vieneet perheen omaisuutta.

Entinen verohallinnon työntekijä David Patnoe kertoi kuulemisissa viraston väärinkäytöksistä ja mielivaltaisesta vallankäytöstä.

Lausuntoja on sittemmin kyseenalaistettu, mutta se tuli liian myöhään: skandaali ehti tahrata verohallinnon maineen. Ja tämä olikin osin kuulemisten tavoite. Monen kansalaisen silmissä virastoon ei enää voinut luottaa – se oli hirviömäinen organisaatio, joka vainosi pienyrittäjiä ja keskiluokkaa. Kauhukuva sopi hyvin jo Reaganin aikakaudella muodostuneeseen ideologiseen mielenmaisemaan, jolle ominaista oli inho valtion byrokratioita ja verotusta kohtaan. Kohu johti myös verohallinnon perinpohjaiseen uudistamiseen: viraston valtuuksia rajoitettiin, ja sen kyky kerätä veroja heikkeni.

Vuosituhannen vaihduttua virasto vaipui hiljaiseloon. Bushin presidenttikaudella huomio siirtyi muualle, ja verohallinto alkoi toipua 90-luvun vaikeuksista. Budjetti kasvoi tasaisesti 2000-luvun alussa, mikä paransi mahdollisuuksia verojen keräämiseen. Suotuisa kehitys jatkui vuoteen 2010 asti, jolloin Obaman terveydenhuoltouudistus astui voimaan. Terveydenhuoltolaki velvoitti amerikkalaiset hankkimaan sairausvakuutuksen sakon uhalla, mikä raivostutti republikaanipuolueen. Pakkoon ja holhoamiseen perustuva terveydenhoitomalli oli pahinta myrkkyä amerikkalaiselle oikeistolle, jonka ideologia oli pitkään pohjautunut laajaan yksilönvapauteen sekä epäluuloon valtiovaltaa kohtaan. Kiistelty uudistus mobilisoi konservatiivisia aktivisteja ja antoi sysäyksen republikaaneille, jotka keskittivät kaikki voimansa lain kumoamiseen. Samalla verohallinto joutui ristituleen.

Verohallinto oli aina ollut terveydenhuoltouudistuksen keskiössä, sillä se vastasi vakuutuksettomille määrättyjen sakkojen perinnästä. Näin ollen virastolta leikkaaminen tarjosi näppärän keinon päästä uudistuksesta eroon. Leikkaukset löisivät kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun sekä vihattu terveydenhuoltolaki että vihattu verojärjestelmä joutuisivat pulaan. Voitettuaan enemmistön vuoden 2010 välivaaleissa republikaanit ryhtyivätkin vaatimaan satojen miljoonien leikkauksia verohallinnon budjettiin. Poliittisia pisteitä on vaikea kerätä puhumalla verotuksen puolesta, joten soraääniä ei kuulunut paljon edes demokraateilta. Tiukassa paikassa Obaman hallinto joutui myöntymään, ja vuonna 2013 budjettia leikattiin 600 miljoonalla dollarilla.

Ja näistä leikkauksista alkoi alamäki, josta ei missään vaiheessa toivuttu. Pian ensimmäisten leikkausten jälkeen skandaali ravisteli virastoa taas: vuonna 2013 sitä syytettiin teekutsuliikkeen sekä muiden konservatiivisten ryhmien epäreilusta kohtelusta. Virasto oli suhtautunut konservatiivisten järjestöjen hakemuksiin kriittisesti, kun ne olivat hakeneet oikeutta verovapaaseen toimintaan. Paljastukset johtivat valtavaan mediakohuun ja syytöksiin poliittisesta syrjinnästä. Poikkeuksellista on kuitenkin se, että ylilyöntien synnyttämä pöyristys ylitti puoluerajat.  Liberaalin median johtohahmot vaativat päitä vadille, ja lopulta viraston johtaja erosi presidentin pyynnöstä. Etenkin amerikkalaiselle oikeistolle kohu tuntui vain vahvistavan sen, mitä se oli jo pitkään aavistanut: verohallinnosta oli tullut puoluepoliittinen instituutio, jota demokraatit käyttivät vihollistensa vainoamiseen. Vuoden 2013 skandaali oli viraston kohtalon kannalta ehkä merkittävin yksittäinen tekijä. Silloin se lopullisesti menetti teknokraattisen ja neutraalin maineensa – tai viimeiset rippeet tästä maineesta – monen amerikkalaisen silmissä.

Kohujen jälkeen ilmapiiri oli otollinen uusille leikkauksille. Vuonna 2015 budjetista lähti 350 miljoonaa dollaria, minkä jälkeen Trumpin hallinto karsi toiset 130 miljoonaa. Talouskuri oli muotisana 2010-luvun Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa se tuntui eniten koskettavan verohallintoa. Kaikkiaan rahoitusta leikattiin melkein 20 prosentilla ajanjaksolla 2010–2021 (vuoden 2021 dollareissa mitattuna). Kongressi on pariin otteeseen myöntänyt lisärahoitusta, mutta rahat on yleensä korvamerkitty asiakaspalvelulle. Sen sijaan itse veronkeruu (enforcement) on jäänyt lisärahoitusta vaille. Kun yhtälöön vielä lisää viimeaikaisen inflaation, näyttää budjettitilanne erityisen kiperältä.

Kuva
Lähde: Government Accountability Office, gao.gov

Myös henkilöstöä on jouduttu vähentämään: veronkeruusta vastuussa olevien työntekijöiden määrä on laskenut noin 30 prosenttia vuodesta 2010. Pulaa on etenkin erikoisosaajista, joilla on edellytykset astetta haastavampien tarkastusten toteuttamiseen. Siitä huolimatta viraston tehtävät eivät ole pienentyneet – päinvastoin. Se on vastannut niin terveydenhuoltolain toteuttamisesta, uusien verouudistusten toimeenpanosta kuin koronatukien jakamisesta kansalaisille. Samalla veroilmoitusten lisääntyminen on kasvattanut työmäärää.

Lopputulos on hengityskoneessa roikkuva verottaja. Virasto on joutunut selviämään alati kasvavasta toimenkuvasta yhä vähemmällä rahoituksella, ja vaikutukset näkyvät. Tarkastusten määrä on laskenut yli 50 prosentilla vuodesta 2010, ja veronkiertoon puututaan harvemmin. Suuret tarkastukset lankeavat yhä useammin yksittäisten työntekijöiden kontolle, ja resurssipula estää perinpohjaisten selvitysten tekemisen. Veroilmoitukset käsitellään yli 20 vuotta vanhoilla ohjelmistoilla, sillä tietojärjestelmiä ei ole onnistuttu päivittämään. Rahoituksen puute on samalla muuntanut organisaatiokulttuurin. Kun aika on tiukalla ja työmäärä valtava, työntekijöitä kannustetaan pikaisiin ja vähemmän huolellisiin tarkastuksiin.

Ja välillä rikkeet jäävät kokonaan tutkimatta. Virasto puuttuu entistä harvemmin tilanteisiin, joissa veroilmoitus laiminlyödään kokonaan. Rahapula vaikeuttaa myös maksamattomien verojen perintää: verovelka on kasvanut 2010-luvulla, ja vuosittain valtiolta jää verotuloja saamatta melkein 500 miljardin dollarin edestä. Tämä lovi on tuntuva – yhteensä verotuloja kertyy vuodessa noin 5000 miljardia dollaria.

Progressio, jota ei ollutkaan

Valtio kärsii verohallinnon vähittäisestä rapautumisesta näkyvimmin, koska sille jää vähemmän tuloja. Se ei kuitenkaan ole ainoa häviäjä. Alirahoituksen vaikutukset jakautuvat epätasaisesti eri tuloluokkien kesken – usein sillä seurauksella, että suurituloisten verotaakka keventyy eniten. Varakkaimmilla veronmaksajilla tulot koostuvat useista tulomuodoista ja varallisuuden arviointi on yleensä hankalampaa. Erilaisten säätiöiden sekä ulkomaisten pankkitilien kautta kulkevat rahavirrat sotkevat kuvaa, jolloin verottajalle jää puolivillainen käsitys kokonaisuudesta. Rikkaiden tarkastukset vaativat enemmän aikaa, resursseja ja erityisosaamista – kaikkea sitä, mitä verohallinnolta puuttuu. Ja kun resurssit eivät riitä, virasto toteuttaa kalliita selvityksiä harvemmin. Yli 5 miljoonaa dollaria vuodessa ansaitseville tehtyjen tarkastusten määrä laski noin 80 prosentilla vuodesta 2011 vuoteen 2018. Trumpin veroalen ohella tarkastusten väheneminen on käytännössä merkinnyt rikkaiden verotaakan pienentymistä: kun tarkastuksia tehdään harvemmin, on tuloja helpompi jättää ilmoittamatta. Myös houkutus veronkiertoon kasvaa, jos kiinnijäämisen riski on pienempi.

Muualla tilanne on toinen. Pienituloisille tehtyjen tarkastusten määrä on laskenut paljon vähemmän – vain 40 prosenttia samana ajanjaksona (2011–2018). Painopiste onkin siirtynyt yhä enemmän työssäkäyviin perheisiin, jotka saavat pienituloisille suunnattua verotukea (Earned Income Tax Credit). Vuonna 2022 melkein puolet kaikista tarkastuksista kohdistui tätä etuutta saaneisiin palkansaajiin, jotka tienaavat alle 25 000 dollaria vuodessa. Pienituloisten tarkastaminen on helpompaa, nopeampaa ja halvempaa – usein tarkastus voidaan hoitaa kirjeitse. Siispä alirahoitettu virasto keskittää voimavaransa siihen. Taustalla on myös muutos toimintakulttuurissa, joka painottaa tehtyjen tarkastusten määrää niistä saatujen lisätulojen sijaan.

Johdonmukaista, muttei ehkä toivottavaa. Rahoituspula on luonut kaksiportaisen järjestelmän, jossa vähäosaiset kantavat entistä suuremman osan tarkastustaakasta. Samalla varakkaimpien tulot joutuvat syyniin aiempaa harvemmin. Tarkastukset vaativat veronmaksajalta aikaa ja resursseja, joita etenkin pienituloisilta puuttuu. Jos progressiivisuutta pitää järkevänä poliittisena tavoitteena, on tällaiselle järjestelmälle vaikea löytää oikeutusta. Ja jopa jos oikeudenmukaisuus unohdetaan, puhuu moni tekijä edes jonkinlaisen reformin puolesta. Kun verotus ei toimi, valtiolle kertyy vähemmän tuloja, jolloin julkisten menojen rahoittamisesta tulee hankalaa. Hyvin rahoitettu verohallinto pystyy puuttumaan veronkiertoon tehokkaasti, ja monien arvioiden mukaan lisärahoitus maksaisi itsensä takaisin korkojen kera. Ratkaisu vaikuttaa selkeältä, mikä helposti herättää kysymyksen: miksei asialle tehdä mitään?

Sama kysymys vie meidät tarinan viimeiseen lukuun – takaisin nykyhetkeen, josta lähdettiin liikkeelle. Presidentti Bidenin elvytyspaketti haastaa vuosien kehityskulun, jossa toistuvat leikkaukset ovat rapauttaneet verohallinnon toimintakyvyn. Republikaanien reaktio on ollut ennalta-arvattava, mutta retorisesti tehokas. Puolueen maalaamat uhkakuvat keskiluokkaa vainoavista tarkastajista ja valtiovallan ylilyönneistä vetoavat syvälle amerikkalaisen oikeiston libertaristiseen mielenmaisemaan. Ne myös palauttavat mieleen veroviraston skandaalit, jotka moni äänestäjä varmasti muistaa. Tärkeintä onkin havaita, ettei verohallinnon suurin ongelma ole taloudellinen, vaan poliittis-ideologinen. Vuosikymmeniä kestänyt kampanja on myrkyttänyt ilmapiirin ja luonut kovat ennakkoasenteet verottajaa kohtaan. Ideologisen muutoksen myötä välillä viraston pelkkä olemassaolokin koetaan uhaksi amerikkalaiselle elämäntyylille, joten lisärahoituksen perusteleminen on hankalaa. Jonkinlaiseen käännepisteeseen on kuitenkin saavuttu – kuten Bidenin lakipaketti osoittaa. Onnistuuko demokraattien hanke verohallinnon elävöittämiseksi, vai onko luvassa poliittinen takaisku ja paluu vanhaan tasapainoon? Aikahan sen näyttää.

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, ILMIÖT, KAPITAALI 3/2022

Työn tulevaisuus

Teksti | Jesse Kahilainen

Korvaako tietokone sinut?

Tulevaisuus ja tulevaisuuden työtilanne ovat asioita, jotka jakavat näkemyksiä ja joista jokaisella luultavasti on mielipide. Tulevaisuuteen liittyvässä keskustelussa muutamat asiat tulevat puheeksi melko varmasti: lohkoketjut, kvantti-etuliitteet, ilmastonmuutos, robotiikka, automatisaatio sekä tekoäly. Automatisaatio sekä tekoäly dominoivat keskustelua työllistymisestä tulevaisuudessa. Huolet tekoälystä ja automatisaatiosta juontavat juurensa henkilöihin, joiden puheissa tekoäly on ihmistyövoiman ja sen tarpeen mitätöijänä huomattava tekijä. Aikajänne, jolla se kadottaa työt, voi olla lyhyt tai pitkä, mutta joka tapauksessa mitätöintiaalto on heidän mukaansa tulossa. Mutta onko se tulossa, miten se oikeastaan vaikuttaa, ja miten siltä voi suojautua?

Tekoälyllä tarkoitetaan koneellista älyä, eli tietokoneen suoriutumista tehtävistä, jotka ovat ennen vaatineet ihmisen ajattelukykyä. Näitä ovat esimerkiksi päätöksenteko, kääntäminen sekä visuaalinen havaitseminen ja objektien kategorisointi. Koneen on nykyään mahdollista ymmärtää kontekstia tekstistä ja tilanteista, esimerkiksi tunnistaa tekstistä vihamieliseen sävyyn kirjoitettuja osia sekä arvioida esimerkiksi palautteen kokonaissävy.

Ihmisten kirjoittama ohjelma voitti taidekilpailun Coloradossa. Ajatus tietokoneen kyvyttömyydestä luovaan “ajatteluun” ei ole tulevaisuudessa enää erityisen perusteltavissa. Tekoälyn voittama taidepalkinto aiheutti kirjoittajassa uusia ajatuksia kaikista työpaikoista, jotka olisivat korvattavissa ohjelman avulla. Suosittelen ottamaan tauon tekstistä ja katsomaan tätä taideteosta. Se löytyy hakusanalla “Jason allen ai”. Vastaavia teoksia ja tekoälyn luomia kuvia voi löytää hakemalla esimerkiksi “DALL-E 2”. Tähän ohjelmaan on mahdollista laittaa tekstisyötteenä esimerkiksi “pope riding a fire breathing zebra” ja se luo uskomattoman hyvin luodun, “realistisen” kuvan tästä syötteestä. Aikaisemmin olisi ollut vaikeaa uskoa, että kuvittajat olisivat tilanteessa, jossa tekoäly uhkaisi heidän työpaikkojaan. Kehitys kuitenkin viittaa siihen suuntaan, että tulemme näkemään uskomattomia käyttösovelluksia muutamien vuosien sisällä, mikäli teknologia jatkaa kehitystään edes nykyisellä nopeudellaan. Mutta teknologian kehitys, työn murros ja uudet työkalut eivät ole uusi asia yhteiskunnassa ja taloudessa.

Onko tulevaisuuden työn kysynnän kehitys samanlaista kuin se on ollut aikaisemmin historiassa? Yksi näkökulma tekoälyn vaikutuksiin työn tulevaisuudessa on se, että tekoälyn korvaamat työtehtävät johtavat vapautuneeseen työvoimaan sekä työntekijöiden nimittämisen uusiin tehtäviin. Tuottavuus kasvaa tietyillä sektoreilla, tapahtuu irtisanomisia, mutta kasvaneen tuottavuuden takia  työntekijöiden on mahdollista löytää uutta työtä eri sektorilla, jota ei ennen keskustelua käytävää hetkeä ollut olemassa. Tai työnkuva yrityksen sisällä muuttua toiseksi, kun automatisointi ja kehittyneet työkalut vapauttavat työntekijän aikaa rutiinitehtävistä esimerkiksi luovempiin tehtäviin. Näin on käynyt aina historiassa, ja tämä seikka opetetaan kaikilla Econ 101 kursseilla tuottavuuden ja teknologisen kehityksen aikaansaannoksien yhteydessä. Yleisiä esimerkkejä ovat käsityöläiset teollisen vallankumouksen aikaan, maanviljelyn ja maatalouden työntekijöiden vapautuminen mekaanisesta työstä maanviljelyteknologian parantuessa sekä vaikka hevosvankkurikuskien työpaikkojen katoaminen moottoriajoneuvojen ilmaantumisen jälkeen[Muurinen,1].  Yleinen kuva on se, että työtä syntyy lisää, kun edellinen korvataan kehittyneellä tekniikalla ja entiset, teknologian muutosta edeltäneet työpaikat jäävät historiankirjoihin kauhistuttavina esimerkkeinä hiestä, monotonisuudesta ja fyysisistä vaivoista perunapalkalla[Muurinen,2]. 

U.S Bureau Of Labor Statisticsin artikkeli ”Growth trends for selected occupations considered at risk from automation” käy läpi vuonna 2008 tehtyä kasvuennustetta vuodelle 2018 ja vertaa sitä 2018 toteutuneisiin työllisyyslukuihin ammattikuntakohtaisesti. Ammattikunnat erotellaan luokkiin ”pre-Ai” sekä ”potential AI-affected”, jossa ”pre-Ai” -ryhmällä tarkoitetaan ammattikuntia, joiden työnkuvassa on tapahtunut muutoksia ICT-teknologian seurauksesta ennen nykyistä murrosta tekoälyn suhteen. Näitä ovat esimerkiksi kassatyöntekijät, telemarkkinoijat sekä hitsaajat. Artikkelissa ei havaitaäkillistä laskevaa trendiä, joka johtuisi kasvaneesta työvoiman teknologisesta korvaamisesta. Vuonna 2008 vuodelle 2018 tehdyt kasvuennusteet työpaikkojen kehityksestä ovat suuressa kuvassa pitäneet paikkansa, monella alalla jopa ylittäneet nämä ennustukset. Täten artikkelin kirjoittaja uskoo, että ei ole syytä epäillä uusia ennusteita,joiden mukaan työpaikkojen lukumäärän odotetaan kasvavan. Monet työnimikkeet kokivat suuria pudotuksia absoluuttisissa määrissä, yli neljä miljoonaa menetettyä työpaikkaa, mutta suhteellinen osuus koko työvoimasta on muutamia prosentteja. Näistä huomattavista tappioista kärsineistä työnimikkeistä on johdettu tilasto, jonka mukaan 49 % työpaikoista olisi vaarassa hävitä kokonaan teknologian kehityksen myötä. Kuitenkin kokonaiskuvaksi jää, että ei ole syytä huoleen, koska menetettyjen työpaikkojen tilalle pitäisi syntyä uutta työtä ja uudenlaisia työnkuvia.

Ottamatta huomioon tekoälystä ”pöhisevästi” kirjoittavia viihdekirjoittajia, näiden artikkeleiden maalaama kuva on, että tekoälyn sekä automatisaation aiheuttama työllisyyden sekä työelämän muutos uhkaa vakavasti noin kymmentä prosenttia työpaikoista. Riski automatisointiin vaihtelee myös maittain. OECDn tutkimuksen mukaan automatisaation ja tekoälyn katsotaan ”merkittävästi” vaikuttavan, eli muuttavan työtoimen kuvaa, joka toiseen työpaikkaan 32 tarkastellussa maassa, mutta vain 14 % työpaikoista on huomattavan syrjäyttämisriskin alaisuudessa. Esimerkiksi Slovakiassa 33 % työpaikoista on tämän korkean riskin alaisuudessa verrattuna 6 % työpaikoista Norjassa. Automatisaation ja robotiikan käyttöönottoon ja sen helppouteen ja kannustavuuteen vaikuttavat esimerkiksi palkkaus, työvoiman tarjonta sekä työtehtävien automatisoinnin helppous.

Mutta tarina tuntuu erilaiselta, kun lukee ja katsoo papereita ja ajatuksia muiltakin. Nykykehityksessä, tämän artikkelin kirjoittaneen mielestä, ekstrapolointi voi olla äärimmäisen hankalaa, koska teknologinen kehitys, teknologioiden käyttöönotto sekä ulkomaille ulkoistaminen vaikuttavat olevan erilaista kuin aikaisemmin. Tätä näkemystä tukevat monet artikkelit ja huomio siitä, että työn kansantulo-osuus on laskenut merkittävästi. Monet paperit sanovat, että työtulo-osuuden laskemisen vaikutuksista noin puolet on suoraa vaikutusta teknologian kehityksestä, automatisaatiosta sekä ulkoistamisesta. IMF paperissa “Taken together, technology and global integration explain close to 75 percent of the decline in labor shares in Germany and Italy, and close to 50 percent in the United States”.

Yksi peruste nykytilan erilaisuudelle tulee Daron Acemoglulta ja tämän vuoden 2019 paperista. Vuoden 1947–1987 kehityksessä verrattuna kehitykseen vuosina 1987-2017 on tapahtunut muutoksia. “Reinstatement effect”, suomeksi ehkä uudelleensijoittamisefekti, on vaikutus, jossa uudistunut teknologia ja kehitys siirtää työvoimaa uusien ja luotujen tehtävien ja töiden pariin. Tämä on päinvastainen vaikutus “displacement effectistä”, suomeksi syrjäyttämisvaikutus, jossa kehittynyt teknologia vähentää työn kysyntää ja syrjäyttää työvoimaa. Nämä poikkeavat edellisvuosista. Acemoglun ja tämän kollegan analyysin mukaan työn kysyntään vaikuttavat tekijät ja niiden koostumus (heidän ajatuskehikossaan) olisi erilaista nykyisin verrattuna vuosina 1947-1987 tapahtuneisiin muutoksiin. Varsinkin valmistusteollisuus on kärsiny.  Paperi tiivistyy siihen, että työvoiman kysynnän kasvuvauhdin laskeminen viimeisen 30 vuoden aikana johtuisi aneemisesta tuottavuuden kasvusta sekä epäsuotuisasta muutoksesta tuotannon toimenkuvissa, jota ei ole tasapainottanut uusien työtehtävien luonti. Toimenkuvien rakenteen muutos on tässä analyysissä pienentänyt työvoiman kysyntää eri tavalla kuin mitä on aiemmin havaittu. Osavaikutus kehityksen nopeuteen Acemoglun mukaan on ollut myös Yhdysvaltojen laillisista, verollisista kannustimista ottaa käyttöön automatisaatioteknologiaa “työvoiman kustannuksella”. Automatisaation käyttöönottoa on subventoitu verotuloilla, mikä ei ole omiaan jo laskevalle työtulo-osuudelle sekä työvoiman syrjäyttämiselle Yhdysvalloissa.

Tulevalle ja nykyiselle työvoimalle jää arvoitukseksi ja spekulaatioksi, miten työelämän muutos tulee vaikuttamaan heihin. Richard Susskind kirjoittaa kirjassaan “The Future Of Professions: How Technology Will Transform the Work of Human Experts”, että pelkästään akateeminen asiantuntijatyö saattaa muuttua reilusti tulevien vuosien aikana. Työnkuva tietyissä ammateissa tulee muuttumaan tietokoneen ja ihmisten välisessä kanssakäymisessä: esimerkiksi kyky kommunikoida ihmisten ajatuksia tietokoneelle on tulevaisuudessa entistä kysytympää. Kyky muodostaa koodia sekä hyödyntää koodilla pyöritettäviä kirjastoja sekä ohjelmia datan parissa on muuttunut tärkeäksi osaksi monia aloja. Tälle kehitykselle luultavasti ei ole tulossa muutoksia, vaikka datan käsittely ja sopivien mallien päättäminen voi sekin muuttua joskus tekoälyn avustamaksi. Tällöin iso rooli siitä huolimatta on tulkinnassa, ymmärryksessä ja visiossa datan hyödyntämisessä ja sen keräämisessä. Automatisaatioratkaisuiden suunnittelijoiden sekä käyttöönottajien kysyntä on tulevaisuudessa korkeassa roolissa, kuten  on ollut tähänkin asti. Suuressa kuvassa luovuus, teknologinen erinomaisuus, matemaattinen ja tilastollinen päättelykyky sekä ihmistaidot ovat yhä suuremmassa kysynnässä tulevaisuudessa. Datan hyödyntämisen merkitys ja tilastollista osaamista vaativien työnimikkeiden suhteellisen osuuden kasvaminen sekä ilmaantuminen 90-luvulta eteenpäin on myös hyvä indikaattori siitä, että kyky “teknologiseen”, tilastolliseen ja matemaattiseen ajatteluun on hyvinkin kysyttyä myös jatkossa.

Kohdistuuko automatisaation uhka enemmän matalapalkka-aloille vai keskiluokkaiseen toimisto- sekä tehdastyöhön? Näkemyksiä on paljon, mutta kouluttamattomuus (kuten myös niin sanotun “jatkuvan oppimisen” laiminlyönti ja sopeutumattomuus siihen) sekä korkeatasoisemman ymmärtämisen ja osaamisen vajaavaisuus on tulevaisuudessa todennäköisesti yhä suurempi uhka kuin mitä se tähän asti on ollut.  Uhkana on, että tietyn taito- ja tietotason alapuolella jäävän on yhä hankalampaa päästä käsiksi hyvään tulotasoon, mikäli ulkoistaminen ja pienentyvä työtulo-osuus jatkavat kehitystään sekä automatisaation ja tekoälyn vaikutus todellakin poikkeavat menneestä.

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, KAPITAALI 3/2022

Pikakatsaus kandiohjelman runkokurssien arviointiin

Teksti | Matti Mustonen

Kapitaali tekee uuden aluevaltauksen tutkivan journalismin pariin uudella katsauksella arvosanajakaumiin viimeisen viiden vuoden ajalta kaikilta taloustieteen kandiohjelman runkokursseilta, eli kurssit: TA1 ja aineopinnot pl. kandiseminaari- ja tutkielma. Katsauksen syynä on huoli ja akateeminen uteliaisuus eri kurssien ja opettajien arvostelukäytäntöjen eroista, jotka saattavat aiheuttaa kurssiarvosanojen huonoa vertailukelpoisuutta. Huonolla vertailukelpoisuudella taas olisi vaikutuksia opiskelijoiden yhdenvertaisuuteen esimerkiksi työnhaun tai vaihtohakujen kautta.

Aineistona on käytetty julkisuuslain mukaisen tietopyynnön kautta Helsingin yliopistolta saatuja tietoja. Arviointikäytänteiden muuttumisen takia hylättyjä suorituksia ei otettu huomioon. Lisäksi saadussa datassa oli puutteita: arvosanoja joita annettiin kurssilla alle 5 kappaletta ei annettu. Tämä oli kuitenkin ohitettavissa, sillä annettujen arvosanojen kokonaismäärä yli kaikkien vuosien kurssitoteutusten oli aineistossa, joten osan arvoista pystyi päättelemään eksaktisti, ja kahteen jäljellä olevaan arvoon pystyi ainakin antamaan hyvän arvauksen.

Analyysi:

Tilastojen käsittelyyn on käytetty R-ohjelmistoa, jonne on jouduttu käsin kopioimaan data tietopyynnön tuloksista, sillä tulokset annettiin PDF-tiedostona. Innokas Kapitaalin lukija voi niin halutessaan saada haltuunsa kyseisen R-tiedoston tai alkuperäisen PDF-tiedoston ottamalla yhteyttä toimitukseen.

Taulukossa ylimmillä kahdella riveillä olevat keskiarvot ja keskihajonnat koskevat kaikkia kurssisuorituksia viimeisen viiden vuoden ajalta. Ne eivät siis ole eri vuosien toteutusten hajontojen tai keskiarvojen keskiarvoja, sillä eri vuosina on kursseille osallistunut hyvin eri määrä osallistujia. Alimmilla riveillä olevat tiedot ovat minimit ja maksimit kaikilta kurssitoteutuksilta viimeisen viiden vuoden ajalta edellä mainituille suureille sekä vuosi, jona kyseinen kurssi on pidetty. Luvun perässä oleva vuosiluku merkitsee lukuvuoden alkamisvuotta, eli jos kurssi on järjestetty vuoden 2020 keväällä tai vuoden 2019 syksynä, lukee vuosilukuna 2019. Luvut on pyöristetty kolmen desimaalin tarkkuudelle.


TA1TA3ATA3BTA3CTA4ATA4BTA4CTA7ATA7B
keskiarvo3,3693,1243,0573,0423,3343,4443,4743,2623,265
keskihajonta1,2171,4051,3321,3901,3421,3731,4351,4261,418
minkeskiarvo2,788
(2018)		2,912(2019)3,180(2017)2,897(2018)3,194(2021)3,000(2021)3,013(2021)2,730(2019)2,914(2019)
maxkeskiarvo3,753(2021)3,424(2020)3,573(2020)3,275(2019)3,577(2019)3,884(2019)3,972(2020)3,839(2021)3,707(2020)
minkeskihajonta0,832(2021)1,306(2021)1,092(2021)1,261(2020)1,255(2020)1,201(2021)1,142(2020)1,258(2021)1,292(2019)
maxkeskihajonta1,415(2019)1,466(2020)1,432(2018)1,535(2018)1,436(2017)1,497(2017)1,541(2019)1,433(2018)1,502(2018)

Johtopäätökset:

Pelkästään tämän analyysin perusteella on mahdotonta sanoa oikeastaan mitään varmaa, mutta hyviä arvauksia voi tehdä. Selvästi parhaita arvosanoja on saavutettu korona-aikana etäopetuksena olleilla kursseilla, mutta ei voida sanoa, että arviontikäytännöt olisivat löystyneet tai olisi tapahtunut arvosanainflaatiota, sillä analyysissä ei ole kuin pintaraapaisua etäkurssien jälkeiseltä ajalta. Lisäksi aineisto koostuu varsin lyhyestä tarkasteluvälistä, joten voi olla että aiemmilta vuosilta löytyy sekä suurempia maksimeja että pienempiä minimejä.

Erot minimi- ja maksimikeskiarvojen sekä minimi- ja maksimikeskihajontojen välillä kuitenkin osoittavat, että arviointi samalla kurssilla saattaa vaihdella vuodesta toiseen radikaalistikin. Tämä ero voi johtua monista tekijöistä kuten arvioinnista, tenttien vaikeudesta, opetuksen laadusta tai opiskelijoiden erilaisuudesta. Ei siis voida sanoa, että jotkin kurssitoteutukset tai tentit olisivat olleet kategorisesti haastavampia kuin toiset, mutta sellaisen heuristisen veikkauksen voi ehkä tehdä.

Aihetta voisi tutkia lisää tarkastelemalla pidemmältä aikajaksolta kurssiarviointeja sekä vertailemalla arvosanoja esimerkiksi tiedekunnan sisällä muihin kandiohjelmiin tai esimerkiksi Aalto Economicsin kurssiarvosanoihin. Kapitaali palaa aiheeseen tarkemmalla tarkastelulla, jos lukijakunta on kiinnostunut aiheesta.

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, KAPITAALI 2/2022

Terveyttä hinnalla millä hyvänsä?

Artikkeli | Märt Vesinurm

Mikä on sopiva hinta ihmishengestä? Onko se määrittelemättömän arvokas vai voidaanko sille laittaa hintalappu? Entä jos keskustellaan terveydestä? Kuinka paljon terveys saa maksaa ja mihin asti yhteiskunta on vastuussa terveyden tuottamisesta? Entä jos toisen terveys on toisilta pois? Muun muassa tällaisia kysymyksiä pohditaan, kun poliitikot ja virkamiehet tekevät lainsäädäntöä sosiaali- ja terveyspalveluista, eikä yhtä selvää vastausta ole ainakaan toistaiseksi vielä löydetty.

Koronapandemia toi mukanaan mielenkiintoisen retoriikan yhteiskuntaan: jokainen ihmishenki on korvaamaton. Tätä mantraa toistettiin sekä eduskunnan suuressa salissa että sanomalehtien uutis- ja mielipidepalstoilla. Pandemia sysäsi päättäjät kertaheitolla ennennäkemättömään tilanteeseen, jossa tietoon perustuvia päätöksiä oli vaikea tehdä. Yhteiskunta asetettiin rankalla kädellä sulkutilaan viruksen aiheuttamien vaarojen ehkäisemiseksi, kuitenkin niin, ettei sulkutoimien vaikutuksia arvioitu kunnolla1. Näitä toimia on helppo perustella tunteella: tietysti viruskuolemia täytyy ehkäistä ihan sama mitä se maksaisi ja vaikka rajoitustoimen lisäisivät vähemmän akuutteja vaivoja, kuten mielenterveysongelmia. Eihän tässä nyt ole mitään ihmeellistä. Vai onko?

Tarkastellaan ongelmaa toisesta näkökulmasta. Kun uusia lääkkeitä tuodaan Suomen markkinoille, viranomaiset arvioivat ovatko lääkkeen hyödyt riittävän suuret, jotta mahdolliset haitat ovat perusteltuja. Kun viranomaiset tekevät päätöksiä siitä, tulevatko nämä lääkkeet Kela-korvauksen piiriin tai esimerkiksi sairaaloissa saataville, pohditaan, onko lääkkeen hinta perusteltavissa hyötyihin nähden2. Lääkkeen hyötyä voi olla vaikea mitata, mutta erilaisia mittareita on tuotettu tieteellisessä kirjallisuudessa arvioinnin tueksi. Eräs monien toimijoiden hyödyntämä mittari on laatukorjatut elinvuodet eli ”Quality-adjusted life years (QALY)”3. Yleisesti arviot perustuvat kokonaisharkintaan, eikä Suomessa ole yksittäistä hintakattoa sille, kuinka paljon yksi laatukorjattu elinvuosi saa maksaa. Eräänlaisena standardina pidetään usein kuitenkin Iso-Britannian National Health Service (NHS) ohjeistusta siitä, että yksi laatukorjattu elinvuosi saisi maksaa enintään noin 30 000 puntaa eli noin 36 000 euroa4. Itseasiassa, meillä on siis keinoja laittaa elämälle hintalappu, eikä retoriikka ”korvaamattomasta ihmishengestä” aivan pidä paikkaansa.

QALYa sekä muita vastaavia mittareita voidaan kritisoida monesta näkökulmasta eivätkä ne ole läheskään täydellisiä. Tästä huolimatta, paremman puutteessa, niillä on keskeinen rooli toimivan hyvinvointiyhteiskunnan johtamisessa. Nimittäin, kuten lähes aina taloustieteessä, myös terveydenhuollossa vallitsee resurssien niukkuus, joka täytyy ottaa huomioon, kun halutaan tuottaa mahdollisimman paljon terveyttä mahdollisimman vähillä resursseilla. Siispä meillä täytyy olla tapoja päättää mitä, missä ja milloin hoidamme ja mitä emme hoida. Terveydenhuollossa on harjoitettava priorisointia5.

Avoin priorisointi terveydenhuollossa5 tarkoittaisi pähkinänkuoressa sitä, että meillä olisi yhdessä sovittuja kriteereitä, joiden pohjalta rajalliset resurssit kohdennetaan niin että niillä saadaan mahdollisimman paljon hyvää (terveyttä) aikaiseksi. Toisinaan tämä voi myös tarkoittaa, että joku priorisoidaan hoidon ulkopuolelle. Ajatus voi olla epämiellyttävä, mutta siitäkin huolimatta se on tarpeellinen. Priorisoinnissa ei ole pohjimmiltaan mitään uutta. Järjestelmässämme on aina jouduttu tekemään priorisointeja, mutta tällä hetkellä sitä tehdään usein näkymättömästi. Tämä näkymättömyys pitää omatuntomme puhtaana, mutta samalla heikentää mahdollisuuksia julkiseen keskusteluun resurssien uudelleenpriorisoinnista. Usein poliitikot voivatkin vain todeta, että kaikki hoidetaan, maksoi mitä maksoi, vaikka totuus on usein jotain täysin muuta. 

Miksi tämän pitäisi kiinnostaa taloustieteen opiskelijoita? Ministeriöt ovat täynnä taloustieteilijöitä, jotka tekevät töitä juuri tällaisten teemojen parissa. Samoin uskon, että moni nykyinen opiskelijamme tulee tulevaisuudessa työskentelemään sosiaali- ja terveydenhuollon parissa. Me taloustieteilijät olemmekin varmasti hyvin keskeisessä roolissa luomassa tulevaisuuden soten priorisointikriteereitä ja varmistamassa, että hyvinvointiyhteiskunta pysyy pystyssä myös tulevina vuosikymmeninä. Samoin sosiaali- ja terveydenhuollon kenttä on täynnä valtavan mielenkiintoisia tehtäviä, jotka tarjoavat varmasti haasteita ja kehittymismahdollisuuksia.

No entäs sitten ne koronarajoitukset? Moni vannoo rajoitusten nimeen ja uskoo niiden pelastaneen meidät valtavalta katastrofilta. Toiset kritisoivat rajoituksia rankalla kädellä syyttäen niitä yhteiskuntamme lamaannuttamisesta ja esimerkiksi mielenterveysongelmien räjähdysmäisestä lisäämisestä ilman hyviä perusteluja. Totuus on kuitenkin se, että emme vielä voi olla täysin varma olivatko rajoitukset perusteltuja vaiko eivät. Laajoja ja systeemisiä vaikuttavuusarviointeja ei rajoituksista juurikaan tehty1 ja THL:n ennusteet ja niiden parametrit pidettiin piilossa julkisuudelta (toisin, kuin esimerkiksi Norjassa6). Näitä kysymyksiä puretaan varmasti vielä monien vuosien päästä, mutta siihen asti paras vastaus kysymykseen siitä, olivatko rajoitukset kustannusvaikuttavia, löytyy savolaisesta sananlaskusta: Suottapi olla, että oli, suottapi olla ettei ollukkaa.

Lähteet:

[1] Niemi, L. (2022). THL:n Mika Salminen arvostelee koronakriisin hoitoa: Johtoa ei olisi pitänyt keskittää STM:lle ja tavoite vähentää tartuntatapauksia rokotteilla oli virhe. Helsingin Sanomat, 5.2.2022. Saatavissa: https://www.hs.fi/politiikka/art-2000008580294.html. Haettu 4.4.2022.

[2] Pelkonen, L. (2011). Miten lääke pääsee korvausjärjestelmään?. Sic!, 2/2011. Saatavissa: https://sic.fimea.fi/miten_laake_paasee_korvausjarjestelmaan. Haettu 4.4.2022.

[3] Räsänen, P., Roine, E., Sintonen, H., Semberg-Konttinen, V., Ryynänen, OP., & Roine, R. (2006). Use of quality-adjusted life years for the estimation of effectiveness of health care: A systematic review. International Journal of Technology Assessment in Health Care, 22(2), 235-241. 

[4] McGabe, C., Claxton, K., & Culyer, A.J. (2008). The NICE cost-effectiveness threshold: what it is and what that means. Pharmacoeconomics, 26(9), 733-744. doi: 10.2165/00019053-200826090-00004.

[5] Torkki, P., Patja, K., Gehrmann, K., Vanhala, A., Ojanen, T., Ignatius, E., Kousa, I., Ranta, J., & Leskelä, RL. (2022). Terveydenhuollon priorisointia tulee kehittää avoimempaan suuntaan. Policy brief 2022:11. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta.

[6] De Blasio, B.F., White, R.A., Palomares, A.D-L., Grøneng, G.M., Lindstrøm, J.C., Osnes, M.N., Di Ruscio, F., Kristoffersen, A.B., & Isaksson, G.Ø. (2020). Coronavirus modelling at the NIPH. Saatavissa: https://www.fhi.no/en/id/infectious-diseases/coronavirus/coronavirus-modelling-at-the-niph-fhi/. Haettu 4.4.2022.

Jatka keskustelua: