Kaikki kirjoittajan KapitaaliAdmin artikkelit

KAPITAALI 2/2023, KULTTUURI

Rautateitä, raaka-aineita ja radikalismia

Teksti | Onni Keskitalo

Peliarvostelu: Victoria 3 (2022, Paradox Interactive)

Peliarvosteluja ei ole ollut rakkaassa ainejärjestölehdessämme kovin montaa. Tämä on ymmärrettävää: taloustiede ja sen ilmiöt ovat harvoin pääosassa video- tai lautapeleissä. Toki monissa strategiapeleissä, kuten vaikkapa Civilization-sarjan peleissä, resurssien allokaatio ja teknologian kehitys ovat olleet tärkeitä pelimekaniikkoja. Yhteys oikean maailman talousteoriaan tai -politiikkaan on kuitenkin aina jäänyt varsin ohueksi.

Muutosta on nyt ilmassa. Historiallisista strategiapeleistä tunnettu ruotsalainen Paradox-pelistudio julkaisi viime lokakuussa Victoria 3 -pelin, joka sijoittuu vuosien 1836 ja 1936 väliselle ns. viktoriaaniselle aikakaudelle. Kunnianhimoa ainakin riittää: julkaisijan omin sanoin peliä kuvaillaan “parhaimmaksi yhteiskuntasimulaattoriksi koskaan”. Ajan suurvaltapolitiikkaa, kansalaisyhteiskunnan nousua ja teollista vallankumousta pyritään mallintamaan ennennäkemättömän tarkasti. Pelaajan tehtävänä on ottaa jokin aikakauden valtio hallintaansa ja johtaa se menestykseen (tai tuhoon) “muutoksen vuosisadan” myllerryksissä.

Johan nyt on markkinat!

Victoria 3:n taloussimulaation tärkeimpiä komponentteja ovat markkina-alue ja rakennukset. Hyödykkeiden tuotanto tapahtuu aina rakennuksissa, joihin lukeutuvat niin tehtaat kuin maatilat ja yliopistotkin. Jokainen valtio kuuluu joko omaansa tai jonkun muun valtion markkina-alueeseen. Hyödykkeiden hinta markkina-alueella määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan: tarjonta muodostuu rakennuksissa tapahtuvasta tuotannosta ja kysyntä ihmisten ja rakennusten kulutuksesta. Hyödykkeiden hinnat määräävät taloudellisen toiminnan kannattavuuden: rakennukset tekevät voittoa omistajilleen, jos niiden tuottamien hyödykkeiden hinta on suurempi kuin niiden kuluttamien hyödykkeiden ja työvoiman hinta.

Pelin talousmekanismit kannustavat esimerkiksi suhteellisen edun hyväksikäyttöön, teknologian kehittämiseen ja korkean jalostusasteen hyödykkeiden tuottamiseen. Suomen suuriruhtinaskunnan maakunnat ovat erityisen tehokkaita metsätaloudessa, joten sen kannattaa keskittyä puun tai huonekalujen myymiseen ulkomaiden markkinoille ja ostaa viinit muualta. Teknologian kehitys lisää tuottavuutta rakennuksissa, mikä lisää tuotantoa ja vapauttaa työvoimaa muiden rakennusten käyttöön.

Taloussimulaatio toimii hyvin myös 1800-luvun teollisen vallankumouksen ja suurvaltapolitiikan yhteydessä. Rikkaiden valtioiden menestys perustuu Victoria 3:ssakin siihen, että maat tuovat muualta halpoja raaka-aineita ja jalostavat niistä kalliimpia hyödykkeitä. Imperialistiset suurvallat voivat hankkia siirtokuntia ja alusmaita raaka-aineiden saannin varmistamiseksi. Teollisuuden heikko jalostusaste on kaikkien valtioiden osalta myös vaara itsenäisyydelle: työkalujen, moottoreiden ja aseiden tuotannossa kannattaa olla omavarainen, sillä muuten talous ja asevoimat ovat riippuvaisia muiden maiden kanssa käytävästä kaupasta. Ja tämän kaupankäynninhän voi estää esimerkiksi kauppasaarto.

Talouden rakenne vaikuttaa vahvasti valtion sisäpolitiikkaan. Maatalousvaltaisessa, teollistumattomassa valtiossa tulot kasautuvat aristokraateille, joten maanomistajat ovat vahvin eturyhmä. Mikäli pelaaja haluaa ohjata valtiotaan esimerkiksi sosialistista hallintoa kohti, on ensin saatava aikaan ammattiliittojen nousu merkittäväksi yhteiskunnan eturyhmäksi. Tämä puolestaan edellyttää teollistumista, jotta ammattiliittoja kannattava teollisuustyöläisten luokka syntyisi. Poliittisten ja taloudellisten mekanismien yhteistoiminta toimii yllättävän hyvin.

Yksinkertaistuksiakin on tietysti täytynyt tehdä. Taloussimulaatiossa mallinnetaan vain reaalitaloutta, eli rahoitusmarkkinoita ei pelissä ole olemassa. Valtio voi ottaa lainaa, mutta raha tulee ikään kuin tyhjästä, ja maksetut korot eivät päädy yhdenkään kansalaisen tuloiksi. Pelaaja ja tekoälyn ohjaamat kapitalistit voivat tehdä investointeja vain omaan valtioon, joten esimerkiksi skotlantilainen tehtailija ei voisi rakennuttaa tekstiilitehdasta Tampereelle.

Kritiikki perusteltua, mutta kokonaisuus toimii

Victoria 3 on siis varsin kiinnostava peli taloustieteen näkökulmasta. Mutta onko se oikeasti viihdyttävä ja hintansa väärti? Kysymys jakaa mielipiteitä, ja peli sai varsin ristiriitaisen vastaanoton, kun se lokakuussa julkaistiin. Monet pelisarjan aiemman osan faneista kritisoivat sodankäyntimekaniikkaan tehtyjä muutoksia. Peliä on arvosteltu siitä, että maakohtaista historiallista sisältöä on niin vähän, että lähes kaikkien valtioiden pelaaminen tuntuu samalta. Sitä on myös luonnehdittu odotuspeliksi, jossa pelaaja joutuu harvoin reagoimaan uusiin haasteisiin tai muuttamaan toimintatapaansa.

Kritiikki on monelta osin aiheellista, ja tietyt pelin osa-alueet tuntuvat hieman keskeneräisiltä. Allekirjoittaneenkin täytyy myöntää, että esimerkiksi diplomatiamekaniikka kaipaisi vielä hiomista. Arvostelijana minun on kuitenkin oltava rehellinen: puutteista huolimatta Victoria 3 on erittäin viihdyttävä. Yhteiskuntasimulaation kanssa näperteleminen on hauskaa, ja politiikan sekä talouden perusmekanismit ovat toimivia. Paradox-studiolle tyypillisesti Victoria 3:een on luvassa päivityksiä ja lisäosia, joten se todennäköisesti kehittyy ajan kanssa.

Viidenkymmenen euron hintalappu väistämättä tarkoittaa, ettei Victoria 3 ole hintansa arvoinen kaikille. Se on kuitenkin talouden ja yhteiskunnan mallintamisessaan sen verran ainutlaatuinen, että taloustieteestä ja historiasta kiinnostuneen peliharrastajan kannattaa ehdottomasti tutustua peliin. Ainakin tämä arvostelija aikoo käyttää runsaasti aikaa Victoria 3:n talous- ja yhteiskuntasimulaation nappuloiden naksutteluun.

Arvosana: 4/5

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 2/2023, RUOKA JA JUOMA

Kapitaalin drinkkikulma

Resepti | Matti Mustonen

Oletko jo kyllästynyt ainaisiin jocktaileihin ja kaljan kittaamiseen? Niin minäkin. Kapitaalin toimitus puuttui asiaan ja kehitti raikkaan keväisen drinkin vapunaikaa ilostuttamaan.

Ainekset:

  • 4 cl giniä
  • 12 cl proseccoa
  • noin 20 cl karpalomehua
  • jäitä
  • mansikoita
  • minttua

Valmistus:

Laita muutama jääpala lasiin ja mittaa pohjalle gini. Kaada prosecco suoraan lasiin mittaamatta, sillä mittauksen seurauksena kuohuviini menettää ison osan kuplistaan. Täsmällisellä kaadolla ei ole niinkään väliä, sillä juoman vahvuutta voi säätää karpalomehun määrällä. Kaada ensiksi vain puolet karpalomehusta, maista ja säädä maun mukaan. Sekoita. Koristele halutessasi mansikoilla ja mintulla.

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 2/2023, VIERASKYNÄT

Vapaakauppakonsensuksesta yhteiskuntien luottamuskatoon

Vieraskynä | Juha Siltala

Juha Siltala (s. 1957) on kirjoissaan Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004), Nuoriso – mainettaan parempi (2013), Länsimaisen keskiluokan nousu, lasku ja pelot (2017) sekä Pandemia – kiihdytysajon äkkijarrutuksesta uuteen normaaliin tarkastellut 1900-luvun jälkipuoliskon ja 2000-luvun muutoksia taloudessa, työelämässä ja yksilötasolla. Siltala luennoi 2023-2024 sekä varhaiskapitalismista että kapitalismista teollisen vallankumouksen jälkeen.

Kun neuvostojärjestelmä romahti 1989-1991, kylmän sodan myötä loppuneeksi koettiin myös valtiokeskeinen sotatalous. Sotaa käyvät valtiot olivat niin ensimmäisessä kuin toisessakin maailmansodassa alistaneet markkinat hintasäännöstelyyn ja keskusjohtoiseen resurssien allokointiin. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen julkisten palveluiden laajentaminen ja sosialisointihankkeet oli kaadettu palaamalla kultakantaan työllisyyden ja palkkojen kustannuksella. Toisen maailmansodan jälkeen itseohjautuvat markkinat sidottiin Karl Ponalyin mukaan sosiaalisesti, jotta kapitalismi selviytyisi kilpailussa sodan voittajiin luetun reaalisosialismin kanssa.

Kulta-aikana palkat kasvoivat teknisen tuottavuuden kasvaessa, mikä ruokki kulutuskysyntää. Kolmen vuosikymmenen kultaisuus lännessä 1950-73 tai Suomessa 1966-1990 selittyvät parhaiten siitä nauttineiden maiden asemalla tuotantoketjun yläportailla yhdistyneenä optimimismiin yhteiskuntien parantamisesta poliittisen vaikuttamisen kautta.

Kyse ei ollut keynesiläisestä otteesta markkinasuhdanteisiin eikä liioin säätelyn pysyvyydestä. Sodan jälkeen pyrittiin mahdollisimman pian palaamaan vapaakauppaan tulleja GATT:in kierroksilla alentamalla ja alueellisilla yhteismarkkinoilla. Ajanjakson päätti öljykriisien lisäksi palkoissa palkittavan teknisen tuottavuuskasvun hiipuminen johtavissa teollisuusmaissa ja investointien kannattamattomuus palkkatason noustessa ay-liikkeen voiman ansiosta.

Analyyttisesti epätarkkana pidetty uusliberalismi kattaa käsitteenä samoja asioita kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeinen paluuyritys klassiseen kultakantaan (1870-1914): markkinakuri palkkoihin ja tuotantokustannuksiin yhdistettynä vapaisiin pääomaliikkeisiin ja investointien suojaamiseen pakottaisi luovan tuhon kautta tehostuksiin vaalituloksista riippumatta ja ay-liikkeeltä kysymättä. USA:ssa keskuspankin pääjohtajan Paul Volckerin nimeen yhdistetty kaksinumeroinen säätelykorko merkitsi työn hinnan ja ehtojen heikentämistä inflaation taltuttamisen hyväksi. Globaalit rahaliikkeet vapautettiin 1980-luvulta lähtien siunaten oikeastaan tapahtunut tosiasia, öljynviejien rahoilla operoivat eurodollarimarkkinat ja yritysten kassavarantolainaaminen säätelykorkojärjestelmän ulkopuolella.

Pääoman tarjonnan lisääntymisen ohella ylikapasiteettia teollisuuteen synnytti työvoiman tarjonta markkinatalouden uusissa maissa. Kiinan miljardin työläisen mukaantulo maailmanmarkkinoille kilpailemaan edisti yhdessä robotisaation kanssa tehdastyön hinnan painamista alas ja USA:n deindustrialisoitumista. Suomea 2000-luvulla riivannut ongelma, teollisten investointien rajoittuminen korjauksiin ja uusien investointien valuminen ulkomaille, on ollut kehittyneiden maiden vaiva yleisemminkin. Teollisen syvyyden katoaminen vanhoista teollisuusmaista tuli esiin vaikeutena tuottaa yhtäkkiä koronamaskeja länsimaissa tai aurinkopaneeleita ja akkuja vihreän siirtymän toteuttamiseksi.

Globalisaation apologeetat Branco Milanovicista Steven Pinkeriin ovat muistuttaneet, että vastapainoksi globaalille työnjaolle ja suorittavan työn hinnan halpenemiselle länsimaissa myös kehittyneiden maiden suhteellisesti köyhät ovat nauttineet halvoista taulutelevisioista ja älypuhelimista.

Marginaalituottavuudeltaan palkattaviksi kelpaamattomien olisi pitänyt tyytyä puuduttamaan itseään ehtymättömällä viihdetarjonnalla sen sijaan, että olisivat edellyttäneet keskiluokkaista elintasoa henkilökohtaisesta kilpailukykyvajeestaan huolimatta. Marginaalituottavuudeltaan tekoälyavusteisessa verkosto- ja alustataloudessa skaalautuvien meritokratian huippujen ongelmaksi muodostui syrjäytymisen sijasta se, että heiltä puuttui aikaa kuluttaa ansioitaan. Räikeimmän esimerkin tarjoaa draamasarjoista tutuksi tullut eteläkorealaisen meritokratian todellisuus koulutuskilpailuineen, ylipitkine työaikoineen ja nöyryytyshierarkioineen. Juokseminen paikallaan pysymiseksi kuvasi 1990-luvulla työntekijöiden välistä kilpailua työpaikkojensa säilyttämisestä entämällä varmuuden vuoksi suorituksillaan toistensa edelle, työnantajien tarvitsematta edes eksplisiittisesti vaatia keltään ylivoimaisen pitkiä työpäiviä. Vaikka länsimaisen keskiluokan heikkenemisen saa häivytetyksi kuvasta tekemällä keskiluokasta vain mediaanin ympärille lasketun ilmiön tai toteamalla luokkakierron kuulumisen elinkaareen, psykohistoriallisena ilmiönä sen mittariksi käy optimistisen odotushorisointin vaihtuminen pessimistiseen nimenomaan lasten ja nuorten tulevaisuuden osalta.

Rahoitusmarkkinoiden epätasapaino on osaltaan vaikeuttanut oman elämän rationaalista suunnittelua, vaikka pääoman tarjonnan lisääntyminen ja rahoitusmarkkinoiden syventyminen sijoitusmahdollisuuksien puolesta periaatteessa lisäisikin kriisinsietoa. 1900-luvun loppupuolen kriisit olivat säästöpankkien ja osuustoiminnallisten laitosten epäonnistuneita yrityksiä osallistua osakeyhtiömäiseen finanssipeliin tai pääomapakoja vastikään avattujen kehittyvien maiden markkinoiden tuottamista kylpyläkasinosijoituksista siitä seuranneine kurssiromahduksineen. Sitten seurasi ennakkoon ylihypetettyjen IT-investointien krapula, sitä taas seitsemän lihavan vuoden jälkeen kiinteistövakuudellisten lainatuotteiden luottamuskriisi USA:ssa, joka äityi maailmanlaajuiseksi rahoitusalan likviditeettikriisiksi.

Finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin hoitaminen nosti viimeistään keskuspankit rahan arvon ja budjettikurin vartijoista setelielvyttäjiksi, valtioiden, julkisyhteisöjen ja yritysten joukkolainojen ostajiksi ja osakearvojen takaajiksi. Vikana oli se, että rahajärjestelmä itse, varjopankkeineen ja kaupan takaamiseksi synnytettyine johdannaisineen (myyntija osto-optiot, futuurit) oli tuottanut niin paljon fiktiivistä likviditeettiä, että sen arvon ylläpitämisestä tuli itseään ruokkiva ongelma. IT-buumissa valokaapelin oli odotettu moninkertaistavan tuottavuuden, vaikka käyttöä valokaapeleille ei vielä ollutkaan, ja Enron neuvoi merkitsemään toteutuneeksi tuotoksi tulevatkin markkina-arvot. Valtiot ja keskuspankit joutuivat vastaamaan riskisijoittajien haasteeseen: miten keksiä työhön ja tuotantoon ankkuroituvaa katetta kaikelle johdetulle uskonvaraiselle likviditeetille? Mitä enemmän luottoa pankit antoivat, sitä enemmän niiden laskennallinen arvo kasvoi. Paisunut maailmantalous ja alisäädelty/alikapitalisoitu rahoitusjärjestelmä tuottivat systeemisiä riskejä, samoin alipalkattujen kotitalouksien velaksi eläminen.

David Graeber katsoo ihmisten siirtyneen tuottamaan tarvettaan enemmän vain sen vuoksi, että subsistenssitalouden monielinkeinoiset eläjät pakotettiin veroilla ja velkavangeilla siihen. Neoliittisen kauden verovelkapakotus toistuu Jonathan Levyn analysoimassa omaisuusarvotaloudessa 1980-2020: yhä uudet raharuiskeet keskuspankeista ovat pidätelleet osake- ja asuntoarvoromahduksia ja vauhdittaneet kasvupyrähdyksiä, joiden piristepohjaisuudesta meemiosakekauppa ja kryptomarkkinat korona-ajan lopulla havainnollistivat. Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot kasvattivat julkista velkaa rahoitusjärjestelmän pelastamisten ja lamakausien työttömyyskorvausten vuoksi. Markkinakeskeinen järjestelmä edellytti vahvistuvaa valtiota toimivuutensa ehtona, vaikka markkinaradikaali retoriikka suuntautui valtiollista säätelyä vastaan. Uusliberaaleista arvoista yksilön valinnanvapaus vetosi laajempaan joukkoon kuin Hayekin ja Friedmanin lukijoihin.

Sotilaallinen kilpailu on ajanut paitsi protektionismiin myös valtiojohtoisen teollisuuspolitiikan palaamiseen sellaisena kuin sitä aikoinaan harjoittivat toisen polven teollistujat Japanista Aasian tiikerivaltioihin. Ristiriita finanssi- ja koronakriiseissä laajentuneen valtion ja itsesäätelyihanteen välillä tulee tätä kirjoitettaessa ilmi vaalikeskusteluissa julkisesta velasta. Saksankielinen sana Schuld viittaa sekä velkaan että syntiin. Sairaalloisin synnintunto herää pelkästä elämäntunteesta, ja talouskysymyksiin sovitettuna sellainen tarkoittaisi mahdottomuutta toimia oikein, valitsipa miten tahansa.

Vaurauden absoluuttinen tai keskiarvoinen kasvu ei ole tuottanut vastaavaa turvallisuudentunnetta kaiketi siksi, että elämä on liian ennustamatonta. Työelämätutkija Tuomo Alasoini puhuu vaikeasti määriteltävästä ontologisesta turvattomuudesta. Ordoliberaali taloustieteilijä Hans-Werner Sinn kiteyttää saksalaiseen mentaliteettiin iskostuneen hyperinflaation pelon ja velkakammon peloksi kadottaa oman taloutensa hallinta. Hän toteaa Keynesiä siteeraten, että kapitalismin romahduttaa nopeiten rahan uskottavuuden vieminen. Inflaatio on Sinnin mukaan tulonsiirto eläkesäästäjiltä ja palkansaajilta niille, jotka pystyvät liukkaimmin hajauttamaan sijoituksensa.

Meemiosakkeet ja kryptovaluutat viehättivät tietokonepelejä sijoitustoiminnalla jatkavia nuoria miehiä, mutta myös riskiaversiivisimmat vanhukset joutuivat lopulta maksajiksi inflaation kautta. Jotkut ovat lääkinneet rahallisen perustan murenemista turvautumalla kultaan. Viime vuosina taitavimmiltakin sijoittajilta on tosin puuttunut parkkipaikkoja rahalleen, joka uhka menettää arvoaan niin investoituna kuin investoimatta jääneenäkin. Aikalaisdiagnoosien toteama ahneus johtuu pyrkimyksestä vapautumiseen toisten armoilta, hallitsemattomista riippuvuussuhteista. Kyselytutkimuksissa vastaajat suhtautuvat omaan tulevaisuuteensa optimistisemmin kuin maan saati maailman tilanteeseen: luottamusta herättävät ne asiat, joihin voi itse parhaiten vaikuttaa. Jos nuori aikuinen kerää järjestelmällisesti sijoitusvarallisuutta, se ilmentää epäluottamusta keskinäiseen eläkevakuuttamiseen. (Uus)liberaalin ajattelutavan mukainen riippumattomuus houkuttaa, kun hyvinvointivaltio ei enää vapauta henkilökohtaisista riippuvuuksista universaaleilla eduilla ja palveluilla.

Mutta milloin olisi riittävän turvattu? Entäminen itsensä edelle on kuulunut kuvaan myös yksityiselämässä eikä vain yhtiöiden arvon vedättämisessä myyntiä varten. Tuonpuoleisen elämän jääminen pois kannattavuuslaskelmista on ajanut ottamaan kaikki mulle heti jo nyt tämänpuoleisessa. Tilinpäätöksessä auditoidaan, paljonko ja kuinka intensiivisesti ehti elää elämyksiä, laajentaa minuuttaan ja ilmaista potentiaalejaan. Jos bisneksessä edellisen vuoden erinomainen suoritus on ollut vain lähtötaso seuraavan vuoden tavoitteille, yksityiselämässäkään mikään ei ole riittänyt.

Ne, jotka ovat herkimmin mittailleet omaa elämäänsä verrattuna vertauisryhmän edustamaan minäihanteeseen, ovat myös uupuneet pahimmin. 2020-luvun työuupumus keskittyy Suomessakin nuoriin naisiin työelämän alussa tai koulutyttöihin, joita yhdistää muita runsaampi altistuminen sosiaaliselle medialle. Eihän mikään laukaise stressiä yhtä herkästi kuin sosiaalinen arviointi. USA:n osalta Jonathan Haidt ja Jean Twenge väittävät jopa, ettei vuodesta 2012 räjähtänyt nuorten sukupuolittunut masennusepidemia lainkaan olisi liittynyt taloussuhdanteisiin vaan vain sosiaalisen median leviämiseen.

En sulkisi masennusepidemian syistä pois talouttakaan, sillä statuskilpailua on vaikea ajatella erillään toivotusta taloudellisesta menetyksestä tai suhteellisesta köyhtymisestä. Populistista identiteettipolitiikkaa on USA:ssa selitelty vain valkoiseksi suprematismiksi, mutta houkuttaisiko identiteettipoliittinen statuksenkohotus, ellei kouluttamattoman työvoiman palkkataso olisi polkenut paikallaan 1970-luvulta tai kokonaiset seudut taantuneet deindustrialisaation vuoksi? Kiusattaisiinko suomalaisissa kouluissa tai eteläkorealaisissa draamasarjoissa niin paljon, ellei kiusaajien oma arvo vaatisi jatkuvaa pönkitystä suhteellista arvonlaskua vastaan? Trump lumosi lupaamalla suuruuden palauttamista Amerikalle ja amerikkalaisten suosimista, keitä sitten tarkoittikin: ainakin mielikuvassa oltiin suuria ja etuoikeutettuja.

Populismin nousu länsimaissa viestii paitsi ontologisesta turvattomuudesta myös episteemisestä epäluottamuksesta, kun yhteistä viitetodellisuutta ei enää tunnusteta vaan faktat alistetaan palvelemaan identiteettipolitiikkaa. Oikeisto ja vasemmisto puhuivat aikaisemmin sentään samasta asiasta, kun ne kiistelivät tuottojen jakamisesta omistajille tai työntekijöille. Financial Timesin johtava toimittaja Martin Wolf selittää demagogisten autokraattien nousun saalistamiskapitalismilla: 2000-luvulla kansalaiset uskoivat vähemmän kuin aikaisemmin siihen, että eliitit hallitsivat heidän hyväkseen eivätkä heidän kustannuksellaan omaksi hyväkseen. Autoritaaristen maiden valtionplutokraattien vallanpito ei tarjoa moraalista puhdistusta länsimaiden vioista, vaan esittää toteutunutta irvikuvaa bisneksen ja vallan yhteydestä, jonka populistit uskovat länsimaissakin jo täysimääräisesti toteutuneen.

Finanssiglobalisaation alkuvuosia 1980-luvun puolivälissä henkilöi parhaiten elokuvasta Wall Street muistettu Gordon Gekkon hahmo, joka loihti omaisuuksia olemalla oikealla hetkellä oikeassa paikassa. Toisen globalisaation karahtamista protektionismeihin ja sotataloudellisiin reviirirajoihin kuvittanevat parhaiten revisionististen valtioiden yrmyt strongmanit, jotka pakottavat länsimaiden epäpolitisoituneet sukupolvet elämään uudestaan läpi iso- ja esivanhempiensa huolia fyysisestä turvallisuudesta. Skottivalistuksen teoria kaupan sivilisoivasta vaikutuksesta ja soturihyveiden väistymisestä mielenlukukyvyn ja sosiaalisten taitojen tieltä sai vahvistusta niin kauan kuin aineellisen olemassaolontaistelun hellittäminen yhdistyi odotuksiin aina paremmasta tulevaisuudesta: länsimaissa jälkimaterialistiset itseilmaisuarvot syrjäyttivät henkiinjäämisarvot. Suurin muutos tapahtui Saksassa, joka aivan sananmukaisesti riisui aseensa ja kieltäytyi poliittisesta johtoasemasta Euroopassa saatuaan vihdoin tarpeeksi esteettömät markkinat viennilleen. Saksalaisten haluton jälleenvarustautuminen osoittaa, kuinka kauppa parhaimmillaan rauhoitti ainakin keskusalueiden kansalaisia.

Revisionistiset vallat ovat ryhtyneet jakamaan kakkua vanhalla ulkotaloudellisella keinolla, sotilaallisella voimalla. Autoritaarinen modernisaatio ilman demokratiaa ja ihmisoikeuksia vetoaa maihin, joissa Washingtonin konsensus yhdistyi paitsi monipuoluejärjestelmään myös IMF:n velkakuuriin julkisten palveluiden leikkauksineen, yksityistämisineen ja hintasubventioiden poistoineen. Walter Scheidel on tarkastellut sotia nimenomaan uusjakoina. Sellaistahan myös historiaan perehtynyt ekonomisti Thomas Piketty on kirjoissaan ehdottanut. Sodissa ja mullistuksissa superrikkaat voivat kyllä menettää omaisuuksia konfiskaatioissa, mutta mikään ei takaa, että viimeiset tulisivat uudessakaan jaossa ensimmäisiksi.

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 2/2023, VIIHDE

Taloushoroskooppi

Mysteeriennustaja palaa taas tarkkoine profetioineen.

Oinas 21.3.–19.4.

Olet ollut maltillinen ja jaksanut odottaa kärsivällisesti. Hetkesi on koittanut, tartu siihen!

Härkä 20.4.–21.5.

Olet ollut kiireinen ja ajoittain on mennyt liiankin lujaa. Ehdit hieman hengähtää ja pysähtyä.

Kaksonen 20.5.–20.6.

Tulevat viikot ovat täynnä mahdollisuuksia, miten osaat valita niistä parhaat? Kaikkeen eivät aikasi ja rahasi riitä, joten valitse tarkkaan.

Rapu 21.6.–22.7.

Olet kuin tanssinut ruusuilla tähän asti, mutta synkät pilvet kasautuvat horisontin taa. Kiertävätkö ne sinut, vai romahtaako pörssisi – aika näyttää.

Leijona 23.7.–22.8.

Olet alkanut kuulostelemaan ympärillesi. Mitä muut puhuvatkaan? Älä kuuntele liian tarkasti, se on vain puhetta.

Neitsyt 23.8.–23.9.

Näet asiat uudessa valossa. Uudet asiat voivat tuntua aluksi vaikeilta, mutta sinulla on aikaa. Käytä sitä, ja huomaat, että ihmeitä tapahtuu – myös pankkitililläsi.

Vaaka 23.9.–22.10.

Olet antanut virran viedä. Koittava kesä rauhoittaa – se tekee sinulle hyvää. Myös taloutesi on vakaassa tasapainossa.

Skorpioni 22.10.–22.11.

Itseluottamuksesi vahvistuu, kun onnistuminen toisensa jälkeen osuu kohdallesi. Halusi ottaa riskiä vahvistuu. Älä kuitenkaan anna sen nousta päähäsi, jottet menetä kaikkea.

Jousimies 22.11.–21.12.

Vältä numeroa seitsemän, vaikka perinteisesti se on tuonut sinulle onnea. Anna vaistosi kukkia keväisen kedon kanssa kilpaa – vain mielikuvituksesi on sinulle rajana, kun suunnittelet tulevaisuuttasi.

Kauris 21.12.–20.1.

Olet ottanut riskejä ja mennyt päin tuulta vailla huolta tulevasta. Lämpimät ilmavirtaukset tuovat etelästä kuumaa ilmaa, ja hikipisarat alkavat nousta otsallesi. Onko kyse pelkästä kesän kuumuudesta, vai sulaako varallisuutesi?

Vesimies 20.1.–21.2.

Kurssisi on heilahdellut ja taloutesi kaivannut uutta suuntaa. Kaihdat riskiä ja haet turvaa vanhasta.

Kalat 20.2.–20.3.

Uiskentelet kesän laineissa kuin kala vedessä. Ihmisiä liikkuu ympärilläsi paljon, ja he tekevät sinulle lyömättömältä tuntuvia tarjouksia. Varo, ettet ui väärään verkkoon.

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, KAPITAALI 2/2023

Kadonneita veroja etsimässä – tarina Yhdysvaltain verohallinnosta

Teksti | Tuomas Heikkinen

Kaikki saattaa olla poliittista, mutta kaikesta ei politiikassa puhuta. Jokapäiväisen poliittisen keskustelun ulkopuolelle rajataan kaikki se, jota ei nähdä ensisijaisesti poliittisena. Tällaisista aiheista saattaa vallita laajaa yksimielisyyttä, tai sitten niiden poliittista ulottuvuutta ei vain tunnisteta. Suomessa ja monissa demokratioissa useimmat valtion virastot ovat menettäneet välittömän kosketuksensa päiväpolitiikkaan. Vaikka virastojen toiminta kuuluukin olennaisesti päiväpolitiikan asialistalle, on niiden perustehtävä laajalti hyväksytty: harva vaatii tullin, verohallinnon tai opetushallituksen lakkauttamista. Etenkin verotus herättää aina kiivasta keskustelua, mutta itse verohallinto on välttynyt suuremmalta kritiikiltä. Onhan valtion kuitenkin pystyttävä verot keräämään.

Tätä taustaa vasten on vaikea ymmärtää, mitä Yhdysvalloissa on tapahtunut. Viime elokuussa presidentti Joe Biden allekirjoitti Inflation Reduction Act -elvytyspaketin, joka sisältää 400 miljardin dollarin edestä panostuksia etenkin vihreään siirtymään. Mittavien ilmastotoimien sijaan amerikkalaisen oikeiston huomio kiinnittyi johonkin muuhun: paketissa luvataan jopa 80 miljardia dollaria lisärahoitusta Yhdysvaltain verohallinnolle – niin työntekijöiden rekrytointiin kuin veronkeruun tehostamiseen.

Republikaanit tarttuivat uutiseen heti, ja vihreän siirtymän sijaan keskustelu kääntyi veroihin. Konservatiivinen uutismedia maalaili synkkiä kuvia Bidenin ”veroarmeijasta”, joka käy keskiluokan kimppuun tuhansien tarkastajien voimin. Kiista huipentui maaliskuussa, kun republikaanit esittivät suunnitelmansa verohallinnon lakkauttamiseksi. Päiväpolitiikan ulkopuolella pysyttelevä virasto oli päätynyt puoluepoliittisen myrskyn silmään. Mutta miksi verohallinnosta tuli verojakin suurempi kiistakappale Yhdysvalloissa? Viime kuukausien väittelyn taustalla on vuosia kestänyt kampanja verottajaa vastaan.

Kaikki alkoi 90-luvun puolivälissä. Republikaanit voittivat suurenemmistön välivaaleissa, ja amerikkalainen yhteiskunta heilahti reilusti oikealle. Uuden enemmistön turvin puolue kävi verojärjestelmän kimppuun täydellä voimalla. Vuonna 1997 senaatin kuulemisissa verohallinto joutui poliitikkojen hampaisiin, kun anonyymit työntekijät todistivat viraston ylilyönneistä. Todistajat kertoivat tarkastajista, jotka nöyryyttivät ihmisiä ja jahtasivat veroja gestapomaisin ottein: eräs veronmaksaja kuvaili synkin sanankääntein, kuinka tarkastajat olivat tunkeutuneet hänen kotiinsa, repineet oven sijoiltaan ja vieneet perheen omaisuutta.

Entinen verohallinnon työntekijä David Patnoe kertoi kuulemisissa viraston väärinkäytöksistä ja mielivaltaisesta vallankäytöstä.

Lausuntoja on sittemmin kyseenalaistettu, mutta se tuli liian myöhään: skandaali ehti tahrata verohallinnon maineen. Ja tämä olikin osin kuulemisten tavoite. Monen kansalaisen silmissä virastoon ei enää voinut luottaa – se oli hirviömäinen organisaatio, joka vainosi pienyrittäjiä ja keskiluokkaa. Kauhukuva sopi hyvin jo Reaganin aikakaudella muodostuneeseen ideologiseen mielenmaisemaan, jolle ominaista oli inho valtion byrokratioita ja verotusta kohtaan. Kohu johti myös verohallinnon perinpohjaiseen uudistamiseen: viraston valtuuksia rajoitettiin, ja sen kyky kerätä veroja heikkeni.

Vuosituhannen vaihduttua virasto vaipui hiljaiseloon. Bushin presidenttikaudella huomio siirtyi muualle, ja verohallinto alkoi toipua 90-luvun vaikeuksista. Budjetti kasvoi tasaisesti 2000-luvun alussa, mikä paransi mahdollisuuksia verojen keräämiseen. Suotuisa kehitys jatkui vuoteen 2010 asti, jolloin Obaman terveydenhuoltouudistus astui voimaan. Terveydenhuoltolaki velvoitti amerikkalaiset hankkimaan sairausvakuutuksen sakon uhalla, mikä raivostutti republikaanipuolueen. Pakkoon ja holhoamiseen perustuva terveydenhoitomalli oli pahinta myrkkyä amerikkalaiselle oikeistolle, jonka ideologia oli pitkään pohjautunut laajaan yksilönvapauteen sekä epäluuloon valtiovaltaa kohtaan. Kiistelty uudistus mobilisoi konservatiivisia aktivisteja ja antoi sysäyksen republikaaneille, jotka keskittivät kaikki voimansa lain kumoamiseen. Samalla verohallinto joutui ristituleen.

Verohallinto oli aina ollut terveydenhuoltouudistuksen keskiössä, sillä se vastasi vakuutuksettomille määrättyjen sakkojen perinnästä. Näin ollen virastolta leikkaaminen tarjosi näppärän keinon päästä uudistuksesta eroon. Leikkaukset löisivät kaksi kärpästä yhdellä iskulla, kun sekä vihattu terveydenhuoltolaki että vihattu verojärjestelmä joutuisivat pulaan. Voitettuaan enemmistön vuoden 2010 välivaaleissa republikaanit ryhtyivätkin vaatimaan satojen miljoonien leikkauksia verohallinnon budjettiin. Poliittisia pisteitä on vaikea kerätä puhumalla verotuksen puolesta, joten soraääniä ei kuulunut paljon edes demokraateilta. Tiukassa paikassa Obaman hallinto joutui myöntymään, ja vuonna 2013 budjettia leikattiin 600 miljoonalla dollarilla.

Ja näistä leikkauksista alkoi alamäki, josta ei missään vaiheessa toivuttu. Pian ensimmäisten leikkausten jälkeen skandaali ravisteli virastoa taas: vuonna 2013 sitä syytettiin teekutsuliikkeen sekä muiden konservatiivisten ryhmien epäreilusta kohtelusta. Virasto oli suhtautunut konservatiivisten järjestöjen hakemuksiin kriittisesti, kun ne olivat hakeneet oikeutta verovapaaseen toimintaan. Paljastukset johtivat valtavaan mediakohuun ja syytöksiin poliittisesta syrjinnästä. Poikkeuksellista on kuitenkin se, että ylilyöntien synnyttämä pöyristys ylitti puoluerajat.  Liberaalin median johtohahmot vaativat päitä vadille, ja lopulta viraston johtaja erosi presidentin pyynnöstä. Etenkin amerikkalaiselle oikeistolle kohu tuntui vain vahvistavan sen, mitä se oli jo pitkään aavistanut: verohallinnosta oli tullut puoluepoliittinen instituutio, jota demokraatit käyttivät vihollistensa vainoamiseen. Vuoden 2013 skandaali oli viraston kohtalon kannalta ehkä merkittävin yksittäinen tekijä. Silloin se lopullisesti menetti teknokraattisen ja neutraalin maineensa – tai viimeiset rippeet tästä maineesta – monen amerikkalaisen silmissä.

Kohujen jälkeen ilmapiiri oli otollinen uusille leikkauksille. Vuonna 2015 budjetista lähti 350 miljoonaa dollaria, minkä jälkeen Trumpin hallinto karsi toiset 130 miljoonaa. Talouskuri oli muotisana 2010-luvun Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa se tuntui eniten koskettavan verohallintoa. Kaikkiaan rahoitusta leikattiin melkein 20 prosentilla ajanjaksolla 2010–2021 (vuoden 2021 dollareissa mitattuna). Kongressi on pariin otteeseen myöntänyt lisärahoitusta, mutta rahat on yleensä korvamerkitty asiakaspalvelulle. Sen sijaan itse veronkeruu (enforcement) on jäänyt lisärahoitusta vaille. Kun yhtälöön vielä lisää viimeaikaisen inflaation, näyttää budjettitilanne erityisen kiperältä.

Kuva
Lähde: Government Accountability Office, gao.gov

Myös henkilöstöä on jouduttu vähentämään: veronkeruusta vastuussa olevien työntekijöiden määrä on laskenut noin 30 prosenttia vuodesta 2010. Pulaa on etenkin erikoisosaajista, joilla on edellytykset astetta haastavampien tarkastusten toteuttamiseen. Siitä huolimatta viraston tehtävät eivät ole pienentyneet – päinvastoin. Se on vastannut niin terveydenhuoltolain toteuttamisesta, uusien verouudistusten toimeenpanosta kuin koronatukien jakamisesta kansalaisille. Samalla veroilmoitusten lisääntyminen on kasvattanut työmäärää.

Lopputulos on hengityskoneessa roikkuva verottaja. Virasto on joutunut selviämään alati kasvavasta toimenkuvasta yhä vähemmällä rahoituksella, ja vaikutukset näkyvät. Tarkastusten määrä on laskenut yli 50 prosentilla vuodesta 2010, ja veronkiertoon puututaan harvemmin. Suuret tarkastukset lankeavat yhä useammin yksittäisten työntekijöiden kontolle, ja resurssipula estää perinpohjaisten selvitysten tekemisen. Veroilmoitukset käsitellään yli 20 vuotta vanhoilla ohjelmistoilla, sillä tietojärjestelmiä ei ole onnistuttu päivittämään. Rahoituksen puute on samalla muuntanut organisaatiokulttuurin. Kun aika on tiukalla ja työmäärä valtava, työntekijöitä kannustetaan pikaisiin ja vähemmän huolellisiin tarkastuksiin.

Ja välillä rikkeet jäävät kokonaan tutkimatta. Virasto puuttuu entistä harvemmin tilanteisiin, joissa veroilmoitus laiminlyödään kokonaan. Rahapula vaikeuttaa myös maksamattomien verojen perintää: verovelka on kasvanut 2010-luvulla, ja vuosittain valtiolta jää verotuloja saamatta melkein 500 miljardin dollarin edestä. Tämä lovi on tuntuva – yhteensä verotuloja kertyy vuodessa noin 5000 miljardia dollaria.

Progressio, jota ei ollutkaan

Valtio kärsii verohallinnon vähittäisestä rapautumisesta näkyvimmin, koska sille jää vähemmän tuloja. Se ei kuitenkaan ole ainoa häviäjä. Alirahoituksen vaikutukset jakautuvat epätasaisesti eri tuloluokkien kesken – usein sillä seurauksella, että suurituloisten verotaakka keventyy eniten. Varakkaimmilla veronmaksajilla tulot koostuvat useista tulomuodoista ja varallisuuden arviointi on yleensä hankalampaa. Erilaisten säätiöiden sekä ulkomaisten pankkitilien kautta kulkevat rahavirrat sotkevat kuvaa, jolloin verottajalle jää puolivillainen käsitys kokonaisuudesta. Rikkaiden tarkastukset vaativat enemmän aikaa, resursseja ja erityisosaamista – kaikkea sitä, mitä verohallinnolta puuttuu. Ja kun resurssit eivät riitä, virasto toteuttaa kalliita selvityksiä harvemmin. Yli 5 miljoonaa dollaria vuodessa ansaitseville tehtyjen tarkastusten määrä laski noin 80 prosentilla vuodesta 2011 vuoteen 2018. Trumpin veroalen ohella tarkastusten väheneminen on käytännössä merkinnyt rikkaiden verotaakan pienentymistä: kun tarkastuksia tehdään harvemmin, on tuloja helpompi jättää ilmoittamatta. Myös houkutus veronkiertoon kasvaa, jos kiinnijäämisen riski on pienempi.

Muualla tilanne on toinen. Pienituloisille tehtyjen tarkastusten määrä on laskenut paljon vähemmän – vain 40 prosenttia samana ajanjaksona (2011–2018). Painopiste onkin siirtynyt yhä enemmän työssäkäyviin perheisiin, jotka saavat pienituloisille suunnattua verotukea (Earned Income Tax Credit). Vuonna 2022 melkein puolet kaikista tarkastuksista kohdistui tätä etuutta saaneisiin palkansaajiin, jotka tienaavat alle 25 000 dollaria vuodessa. Pienituloisten tarkastaminen on helpompaa, nopeampaa ja halvempaa – usein tarkastus voidaan hoitaa kirjeitse. Siispä alirahoitettu virasto keskittää voimavaransa siihen. Taustalla on myös muutos toimintakulttuurissa, joka painottaa tehtyjen tarkastusten määrää niistä saatujen lisätulojen sijaan.

Johdonmukaista, muttei ehkä toivottavaa. Rahoituspula on luonut kaksiportaisen järjestelmän, jossa vähäosaiset kantavat entistä suuremman osan tarkastustaakasta. Samalla varakkaimpien tulot joutuvat syyniin aiempaa harvemmin. Tarkastukset vaativat veronmaksajalta aikaa ja resursseja, joita etenkin pienituloisilta puuttuu. Jos progressiivisuutta pitää järkevänä poliittisena tavoitteena, on tällaiselle järjestelmälle vaikea löytää oikeutusta. Ja jopa jos oikeudenmukaisuus unohdetaan, puhuu moni tekijä edes jonkinlaisen reformin puolesta. Kun verotus ei toimi, valtiolle kertyy vähemmän tuloja, jolloin julkisten menojen rahoittamisesta tulee hankalaa. Hyvin rahoitettu verohallinto pystyy puuttumaan veronkiertoon tehokkaasti, ja monien arvioiden mukaan lisärahoitus maksaisi itsensä takaisin korkojen kera. Ratkaisu vaikuttaa selkeältä, mikä helposti herättää kysymyksen: miksei asialle tehdä mitään?

Sama kysymys vie meidät tarinan viimeiseen lukuun – takaisin nykyhetkeen, josta lähdettiin liikkeelle. Presidentti Bidenin elvytyspaketti haastaa vuosien kehityskulun, jossa toistuvat leikkaukset ovat rapauttaneet verohallinnon toimintakyvyn. Republikaanien reaktio on ollut ennalta-arvattava, mutta retorisesti tehokas. Puolueen maalaamat uhkakuvat keskiluokkaa vainoavista tarkastajista ja valtiovallan ylilyönneistä vetoavat syvälle amerikkalaisen oikeiston libertaristiseen mielenmaisemaan. Ne myös palauttavat mieleen veroviraston skandaalit, jotka moni äänestäjä varmasti muistaa. Tärkeintä onkin havaita, ettei verohallinnon suurin ongelma ole taloudellinen, vaan poliittis-ideologinen. Vuosikymmeniä kestänyt kampanja on myrkyttänyt ilmapiirin ja luonut kovat ennakkoasenteet verottajaa kohtaan. Ideologisen muutoksen myötä välillä viraston pelkkä olemassaolokin koetaan uhaksi amerikkalaiselle elämäntyylille, joten lisärahoituksen perusteleminen on hankalaa. Jonkinlaiseen käännepisteeseen on kuitenkin saavuttu – kuten Bidenin lakipaketti osoittaa. Onnistuuko demokraattien hanke verohallinnon elävöittämiseksi, vai onko luvassa poliittinen takaisku ja paluu vanhaan tasapainoon? Aikahan sen näyttää.

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 1/2023, PÄÄKIRJOITUS

Pääkirjoitus: On taas vaalikevät

Pääkirjoitus | Matti Mustonen

Imaisen sieraimiini virkistävää maaliskuista ilmaa, jonka mukana leijailee jokin tuttu haju, jota en ole vuosiin haistanut. On kevät – vaalikevät. Toisin kuin edeltävissä seurakunta- ja aluevaaleissa, näissä vaaleissa olen jo aikaisessa vaiheessa ehtinyt pohtia vaaliasetelmia ja mahdollisia ääneni arvoisia ehdokkaita ja puolueita. Viimeisimmissä vaaleissa nämä asiat ovat jääneet kiinnostuksen puutteen johdosta tyylilleni ominaisesti viimehetkiin.

Lehden teema vaalit ja politiikka oli itsestäänselvä valinta toimituksen keskuudessa, ja koko lehden julkaisuajankohtakin on vahvasti vaaleihin sidonnainen. Yhteiskunnallinen tilanne on tällä hetkellä talouspoliittisesti kutkuttava. Jopa aiempina vuosia velkaa pelkäämättömät vasemmistopuolueet ovat ottaneet tavoitteekseen julkisen talouden tasapainottamisen ensi vaalikaudella. Edellisen demaripuheenjohtaja Antti Rinteen ”rahaa riittää” -kommentit tuntuvat väistämättä historiallisilta.

Nähtäväksi jää, millaisiin finanssipoliittisiin toimiin seuraava hallitus lopulta ryhtyy: vaihtoehtoja kun on. Kapitaali analysoi tässä lehdessä liberaalipuoluetta ja sen esittämää massiivista leikattavaa löytyy vaihtoehtobudjettia. Kapitaali haastatteli myös jälleen alumnia, tällä kertaa liberaalipuolueen eduskuntavaaliehdokas Sanna Kurrosta.

Lehdestä löytyy tuttuun tapaan myös rennompia juttuja: taloustieteellisen ennustamisen taidonnäyte eli taloushoroskooppi, Kapitaalin arvostelutoimikunnan julkilausuma sekä aina yhtä viihdyttävä matikkapähkinä.

Vastuullisena mediana Kapitaali ei ole myöskään unohtanut velvollisuuttaan vallan vahtikoirana – tänäkin vuonna Kapitaali julkaisee hallitushaastattelut sekä puheenjohtajan ja opintosihteerien palstat, joiden kautta ainejärjestömme jäsenet pääsevät tutustumaan itselleen tuttuihin ja tuntemattomiin hahmoihin paremmin. Arviot uudesta hallituksesta jätämme lukijoiden tehtäväksi; Kapitaalin päätoimitus ei tohdi ottaa kantaa. Pilkka herkästi osuu omaan nilkkaan.

Lehteä sopii nautittavan rauhassa, kenties kelien lämmettyä raittiissa keväisessä ulkoilmassa. Innostavaa ja miellyttävää kevättä kaikille lukijoille!

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 1/2023, KTTO, Yleinen

Puheenjohtajalta: Vanhoja perinteitä ja uusia ideoita

KTTO kokoontui viime marraskuussa valitsemaan hallituksen vuodelle 2023. Rakkaan ainejärjestömme hallituksessa toimii tällä hetkellä 14 innokasta jäsentä sekä Kapitaalin päätoimittajat virkailijajäseninä. Tässä kokoonpanossa on kansislaisia aina fukseista nykyisiin kolmannen vuoden opiskelijoihin. Tänä vuonna pyrimme myös virkistämään virkailijajäsentoimintaa, jotta mahdollistamme mahdollisimman matalan kynnyksen osallistumisen järjestötoimintaan. Kannustankin kaikkia innokkaita ottamaan yhteyttä hallituslaisiin ja liittymään mukaan! 

Hallituskausi on lähtenyt käyntiin mukavasti vanhojen perinteiden ja uusien ideoiden siivittämänä. Pääsimme jo heti helmikuun alussa tutustumaan tuohon remontin keskellä olleeseen Alina-saliin ja palauttelemaan beer pongin salat muistiimme. Alina-saliin palataan uudestaan (tätä kirjoittaessani) viikon päästä sitsien muodossa ja myös kuppalabileitä on suunnitteilla. Urheilutoimintakin on polkaistu vauhdikkaasti käyntiin, kun viisi joukkuetta KTTOlaisia kävi heittämässä karttua ja kaatamassa kyykkiä Tampereella helmikuussa. Eikä urheilun saralla tule olemaan hiljaista tämänkään jälkeen.   

Tälle vuodelle yksi tärkeimmistä tavoitteistamme on KTTO:n näkyvyyden lisääminen yritysten suuntaan sekä kulttuuritoiminnan elvyttäminen. Excursioita onkin ehditty jo järjestää, ja lisää on tulossa. Yritystoiminnan vauhdin on voinut huomata myös sähköpostilistalle ilmestyneistä mainoksista. Parin katkonaisen koronavuoden jälkeen olemme pääseet myös ihastumaan speksin huumaan, jonne teimme kulttuurimatkan helmikuun loppupuolella. 

Opintoasioidenkaan suunnalla ei ole hiljaista: vuosi polkaistiin käyntiin suurella opinto- ja hyvinvointikyselyllä, jolla kartoitettiin laajasti opiskelijoidemme ajatuksia sekä opinnoista että ainejärjestömme tapahtumista, yhdenvertaisuudesta sekä erilaisista toiveista. Tämän siivittämänä pääsemme suunnittelemaan loppuvuotta entistäkin tarkemmalla otteella. Yhdenvertaisuustyö on yksi KTTO:n kantavista voimista, jonka toteutumista seuraamme hallituksessa tarkasti. 

KTTO:n vuoden kruunaavat tietysti vuosijuhlat, joiden loistosta päästään nauttimaan marraskuussa. Tuota ennen suunnitteilla on muun muassa merchin takaisintuomista, ainejärjestönauhoja, vauhdikasta vappua (ja tietysti jappua) sekä paljon mielenkiintoisia tapahtumia ja excursioita. Jäämme innolla seuraamaan, mitä ideoita ja suunnitelmia tämä vuosi lopulta tuo tullessaan. Yksi asia on kuitenkin varmaa – istuva hallitus on valmiina haasteeseen ja vastaanottamaan kaikki esille tulevat ideat!

Emilia Manninen

KTTO ry:n puheenjohtaja

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 1/2023, KTTO

Tervehdys opintovastaavilta

Moikka! Me olemme Leo ja Otto, ja toimimme tänä vuonna opintovastaavina. Tehtävänämme on toimia ainejärjestön puolella yhteyshenkilöinä opiskelijoiden ja koulutusohjelman välillä sekä ennen kaikkea valvoa opiskelijoidemme etua opintojen saralla.

Perinteisesti opintovastaavien tärkeimpiä opintovastaavien vastuualueella tapahtuvia toistuvia tapahtumia ovat opintokahvit yhdessä opetushenkilökunnan kanssa sekä opintokysely, jolla kartoitetaan opiskelijoiden kokemuksia ja näkemyksiä.

Vuotemme on alkanut nopealla tahdilla, sillä saimme opintokyselyn ulos jo helmikuun alussa. Tänä vuonna kartoitimme kyselyllä myös opiskelijoiden hyvinvointia ja tarpeita muun muassa tapahtumille ja urheilutoiminnalle. Kyselyä laadittaessa teimmekin tiivistä yhteistyötä hallituksen muiden vastuualueiden kanssa.

Saimme opintokyselyyn yli 70 vastausta ja paljon näkökulmia ja ajatuksia, joiden kautta kehittää koulutusohjelmiamme ja järjestömme toimintaa – tästä kiitos jäsenistömme aktiiviselle osallistumiselle. Tätä kirjoittaessamme ei ole vielä selvää milloin, mutta aiomme välittää kyselyn tuloksia myös koulutusohjelmiemme johtoryhmille.

Tapahtumien osalta ajatuksenamme on pitää perinteiset opintokahvit sekä keväällä että syksyllä ja näin luoda matalan kynnyksen keskustelumahdollisuus opiskelijoiden ja henkilökunnan välille. Selvitämme myös mahdollisuuksia muiden opintoaiheisten tapahtumien järjestämiseen – tästä lisää, kun jotain kerrottavaa on!

Havaitessamme epäkohtia pyrimme myös tarttumaan niihin, jotta opiskelijoiden etu toteutuu mahdollisimman hyvin. Maaliskuun alussa esimerkiksi laadimme järjestömme kannanoton opiskelijoiden yhdenvertaisuuden tenttiviikolla vaarantaneista joukkoliikenteen lakoista.

Missä tahansa opintoihin liittyvässä asiassa tai epäkohdassa voit olla meihin yhteydessä matalalla kynnyksellä, niin katsotaan mitä asialle voidaan tehdä! Aurinkoista kevättä toivoen,

Leo Turpeinen ja Otto Muurinen,

KTTO ry:n opintovastaavat 2023

Jatka keskustelua:
HENKILÖT, KAPITAALI 1/2023

Haastattelussa Sanna Kurronen, Twitter-ekonomisti

Teksti | Matti Mustonen ja Tuomas Heikkinen

Saavumme ajoissa Economicumille, jossa tapaamme pian Sanna Kurrosen, KTTO:n alumnin, Suomen Pankin ekonomistin sekä liberaalipuolueen eduskuntavaaliehdokkaan. Kurronen on suostunut Kapitaalin haastateltavaksi. Erityisen mielenkiintoiseksi haastattelun tekee Kurrosen asema: voitaneen väittää, että Kurronen on ollut viime vuosina julkisuudessa näkyvimpiä suomalaisia ekonomisteja, twiitaten kärkkäästikin ja suututtaen autoilijat sekä vähän kaikki muutkin kommenteillaan. Jää nähtäväksi, pystyykö asiantuntijataustasta siirtymään politiikkaan, vai jääkö Kurrosen ehdokkuus pelkäksi ehdokkuudeksi.

Kurronen aloittaa haastattelun kuvailemalla itseään ekonomistiksi niin ammatiltaan kuin sydämeltään. Olen kuullut satunnaisesti muidenkin ekonomistien käyttävän vastaavaa ilmaisua, enkä millään aiemmallakaan kerralla ole kehdannut kysyä täsmennystä tähän aforistiseen kuvaukseen, joten asia jää lukijakunnan mielikuvituksen varaan.

Kurronen myös yllättää haastattelijat pahanpäiväisesti kertomalla olevansa kokki. Paatuneena kulinaristina olisin valmistellut useamman kysymyksen tätä varten, ellei tämä tieto olisi mennyt minulta täysin ohi – onneksi ennätän kuitenkin kysyä lempikotiruokaa. Kuhaa meunière.

Tie Tapiolan lukiosta valtiotieteelliseen kävi lukion vapaavalintaisen taloustiedon kurssin kautta. Kurssi oli liian mielenkiintoinen, että siltä kehtaisi olla poissa. Toisin kuin ehkä muut kurssit, joiden oppitunneilta Kurronen oli monesti poissa kavereidensa kanssa torikahviossa.

Opiskeluajoilta Kurronen kertoo olleensa mukana KTTO:n hallituksessa ja olleensa muutenkin sosiaalisesti aktiivinen. Itse opinnot jäivät kuitenkin toiselle sijalle.

”Taloustiede oli tosi kiinnostavaa ennen kuin menin opiskelemaan, ja se oli tosi kiinnostavaa, kun menin työelämään, mutta täällä se helposti meni kaavan vääntämiseksi ja sitä Lagrangea vuodesta toiseen. Ei se aina ollut niin inspiroivaa se itse opiskelu. Opiskelijaelämä oli toki kivaa.”

Tältä pohjalta kuulostaa yllättävältä, että Kurronen päätyi jatko-opintoihin. Taustalla on useamman tekijän summa, jonka ensimmäinen osa löytyy ensimmäisestä oman alan työpaikasta Suomen Pankin rahapolitiikka- ja tutkimusosastolta. Kurronen teki samalle osastolle hiljattain paluun. Suomen Pankissa esimiehenä toiminut Pekka Sutela edusti taloustieteellisen tutkimuksen politiikkarelevantimpaa puolta, joka tarjosi hyvää vastapainoa yliopiston teoreettisille opinnoille.

Tästä työpaikasta ajatus jatko-opintoihin kenties heräsi. Kurronen kuitenkin meni tämän jälkeen liikepankkiin töihin analyytikoksi muutamaksi vuodeksi. Suurin piirtein samassa ikä- ja työvaiheessa oli pari kollegaa, joista yksi hankki lapsen, toinen vaihtoi työpaikkaa ja jäljelle jäänyt Sanna Kurronen aloitti jatko-opinnot.

Kurronen ei kuitenkaan jättänyt työelämää, vaan aloitti jatko-opintojen tekemisen työn ohessa. Tätä hän pohjustaa sillä, että aikaa on paljon, jos ei ole perhettä, varsinkaan lapsia tai edes gradua kolkuttamassa takaraivossa vaan käy vain töissä. Työn ohessa jatko-opintojen tekemistä Kurronen ei sinänsä suosittele kenellekään, mutta opinnot silti jotenkin etenivät.

Itse jatko-opintoja Kurronen kyllä suosittelee nykyopiskelijoille, sillä se syventää osaamista, kun on lukenut ja tehnyt tutkimuksia enemmän sekä harjoitellut menetelmien käyttöä lisää.

Kurronen jatkoi uraansa rahoitussektorilla eri liikepankeissa pitkälti toistakymmentä vuotta. Halua oli hankkia muutakin kokemusta, mutta rahoitusalan ”kultaiset käsiraudat” kannustivat jäämään, kunnes Kurrosen puolison siirryttyä työelämään oli työpaikan vaihto mahdollinen.

Työt liikepankeissa erosivat ajatuspajatyöstä EVA:lla ja Suomen Pankilla muun muassa julkisuuden kohdalla. Tai siis julkisuuden puutteen kohdalla. Kurrosella olisi ollut Venäjän talouden asiantuntijana paljonkin sanottavaa julkisuuteen esimerkiksi Venäjän miehitettyä Krimin. Asiakkaita ei kuitenkaan haluta suututtaa, joten ulostulojen on oltava hillittyjä.

”Harmittelin vuosi sitten sitä, että miksi en pitänyt enemmän meteliä siitä, miten vaarallinen Venäjän on. Sitten entinen pomoni Nordeasta Aki Kangasharju sanoi, että kyllähän sinä varoittelit, mutta pankinjohtajat soittelivat, että pitäkää se Sanna nyt hiljaa. Se helpotti.”

Ajatuspajatyö Elinkeinoelämän valtuuskunnassa oli taas hyvin vapaata, mikä näkyi ja kuului. EVAn ekonomistina Kurronen tuli tunnetuksi kärkkäistä twiiteistään, jotka toivat hänet valtakunnan näkyvimpien ekonomistien joukkoon. Suomen Pankissa julkisuuteen puhuminen on ollut rajatumpaa kuin EVAlla, mutta sisäisesti vapaus tehdä tutkimusta taas on hyvin laaja.

Omaa poliittista kotiaan Kurrosen on ollut vaikea löytää jo pitkään. Hänen mukaansa hyviä ehdokkaita löytyy kyllä monista puolueista, mutta hänen arvojansa edustavaa puoluetta ei ole löytynyt.. Liberaalipuoluetta hän on satunnaisesti aiemmin äänestänyt, kun ei ole keksinyt mitään ”järkevää” äänestettävää. Muutos tilanteeseen tuli Liberaalipuolueen Leikattavaa löytyy -kampanjan seurauksena: Kurronen pitää kampanjaa hienona ja nerokkaana ideana, vaikkakin myöntää sen sisältävän myös mokia. Hänestä kampanja ei kuitenkaan saanut tarpeeksi huomiota – ainakaan verrattuna valtapuolueiden vaihtoehtobudjetteihin, jotka Kurronen kokee pinnallisiksi.

”Sitten vaan ajattelin, että hitto, kai se on pakko itse ruveta melskaamaan tämän asian puolesta.”

Erääksi syyksi eduskuntavaaliehdokkuudelle nousee myös talven ja kevään aikana kuumana käynyt keskustelu sähkömarkkinoista. Kurrosesta tuntui, että tässä maassa ei ole yhtäkään puoluetta, joka puolustaisi markkinataloutta. Eniten yllätti kokoomuksen markkinataloussiipi, joka loisti poissaolollaan keskustelusta.

Kurrosen mielestä sähkömarkkinat pitäisi pitää etenkin tiukassa paikassa ilman hintakattoa, jotta ei tulisi sähkökatkoja. Tilanteesta eniten kärsiviä, esimerkiksi sähkölämmittäjiä, Kurronen olisi tukenut suorilla tuilla verovähennysmuodossa.

Haastattelumme jatkuu keskusteluun suomalaisen yhteiskunnan saavutetuista eduista. Muun muassa ajatuksen asuntolainan korkovähennyksen palauttamisesta Kurronen tyrmää täysin.

 ”Harvinaisen typerä idea. Ei ole mitään syytä tukea erityisesti omistusasujia, jotka nyt jo hyötyvät edullisemmasta asumisesta.”

Mistä leikattavaa sitten löytyy? Kurrosen mukaan budjetissa on paljonkin löysää: järjestötuissa, yritystuissa ja aluetuissa on kaikissa paljon parin miljoonan eriä, joita on saatu milloin mihinkin tarkoitukseen. Konkreettisena esimerkkinä hän antaa kotitalousneuvonnan, jonka toimen on hänen mukaansa esimerkiksi iltapäivälehdistö ottanut vinkkijutuillaan ja tiskirättivertailuillaan.

Korkeakoulupolitiikasta puhuttaessa Kurrosen mielestä ensiarvoista on saada lisää opiskelupaikkoja: pienenä maana Suomi tarvitsee mahdollisimman korkean tuottavuuden työpaikkoja, joihin korkeakoulutus on usein edellytys. Uusien paikkojen rahoittamiseksi hän ei pidä maltillisia lukukausimaksuja huonona ideana. Lisäetuna maltilliset lukukausimaksut ohjaisivat opiskelijoita aloille, joilla on hyvät työnäkymät.

Takaporttina pitäisi Kurrosen mielestä kuitenkin olla lainojen anteeksi antaminen Vesa Vihriälän esitysten mukaisesti, jos esimerkiksi sairastuu tai ei muuten pääse työelämään kiinni.

”Ajatellaan nyt vaan jotain lääkäreitä, niin ehkä he voivat niistä opinnoistaan muutaman tonnin maksaakin.”

Uudet opiskelupaikat tulisi Kurrosen mukaan sijoittaa Uudellemaalle, vaikka hän pitääkin tärkeänä sitä, että korkeakouluja on ympäri Suomea. Syyksi hän antaa liian vähäisen kaupungistumisen, jonka seurauksena osaajat ovat hajallaan eikä tuottavuuden kannalta olennaisia asiantuntijakeskittymiä synny.

Vihreän siirtymän kannalta Kurrosen mielestä olennaista on hiilen hinnoittelun lisäämisen ohella muun muassa maatalouden nykyisen tukijärjestelmän uudistaminen. Hän nostaa esiin etenkin maataloustukien perusteiden muuttamisen pinta-alasta tuotantomääriin ja arvostelee lihantuotannolle jaettavia kaksinkertaisia tukia, kun sekä rehujen kasvatusta että itse lihantuotantoa tuetaan erikseen.

Poliittisten kantojen lisäksi haastattelun aikana paljastuu Sanna Kurrosesta hyvin eri puoli kuin kaukaa median kautta luettuna. Itse olin aina olettanut Kurrosen todellista kipakammaksi ja ärhäkämmäksi, mutta Twitter ei taaskaan vastannut todellisuutta.  Toisaalta ehkä mediakuvan perusteella ei muutenkaan pitäisi ikinä tehdä suurempia oletuksia toisesta. Pääsemme haastattelijoina myös harvinaisen lähelle lapsiperhearkea, kun Kurrosen lapsi soittaa kysyäkseen jotain. Puhelu on lyhyt ja tuo mieleeni omat lapsuusmuistoni, kun olen soitellut vanhemmilleni kesken työpäivän — milloin minkäkin elintärkeän asian kanssa.

Kokonaisuutena Sanna Kurrosta voi pitää varsin tyypillisenä ekonomistiehdokkaana: hän puhuu turhien menojen leikkauksista, koulutustason nostosta, vihreästä siirtymästä sekä kertoo varsin suoraan, mitä muuttaisi yhteiskunnassa saadakseen aikaan haluamiansa asioita. Raikas ote politiikkaan, oli keinoista tai tavoitteista mitä mieltä tahansa.

Jatka keskustelua:
KAPITAALI 1/2023, NÄKÖKULMA

Essee: Taloustieteestä on moneksi, muttei vaaliohjelmaksi

Teksti | Marko Suomalainen

Suomalainen sosiaalinen media noudattaa valtameren tavoin vuorovesirytmiä. Milloin mikäkin teema, kohu tai tapahtuma saa suuret massat liikkeelle, vankkoine virtauksineen ja kiivaine vaahtopäineen. Eduskuntavaalien alla vuoksi kääntyy kohti puoluepolitiikan rannikoita.

Monet politiikan asiantuntijat povaavat, että edessä ovat velkavaalit. Valtion julkiset menot ovat suuret ja julkisen sektorin velkarahoitteinen alijäämä on kroonistunut.  Pyrkimys paljastaa ”tuhlailijahallituksen” taloudenhoidon väitetty kestämättömyys näkyy vahvasti oppositiopuolueiden vaihtoehtobudjeteissa kautta linjan. Suurista oppositiopuolueista rajuin leikkaaja on kokoomus, joka säästäisi muun muassa asumistukijärjestelmästä uusimalla sen täysin, valtionhallinnon toimintamenoista sekä ansiosidonnaisesta työttömyysturvasta rajoittamalla sen keston 200 päivään. Valtiontalouden alijäämä, ja täten velanotontarve, pienenisi 1,1 miljardilla: 8,3 miljardista 7,2 miljardiin euroon.

Tiukinkaan säästökuuri ei saa merkittävää alijäämää kaikkoamaan välittömästi; tietenkään. Valtiontalouden hoidon patruunat eivät ole hopeasta taottuja.

Suomalainen poliittinen ilmasto on nyt poikkeuksellisen antoisa talousliberaaleille tuulille. Puhurista uskoo hyötyvänsä myös ensimmäisiä eduskuntapaikkojaan tavoitteleva liberaalipuolue. Viskipuolueena toimintansa vuonna 2014 aloittanut liberaalipuolue on lähes kymmenvuotisen taipaleensa aikana jäänyt toistaiseksi vaille merkittävää vaalimenestystä. Puolueen 9. tammikuuta julkaisema varjobudjetti on kuitenkin ollut yksi alkuvuoden poliittisista ilmiöistä, ja saatetunniste #leikattavaalöytyy levisi kautta sosiaalisen median, kuin mainittujen tuulien kantamana.

Liberaalipuolueen vaihtoehtobudjetti tekee selkeää pesäeroa muiden puolueiden laatimiin vastinpareihinsa ennen kaikkea leikkausten suuruusluokan ja yksityiskohtaisuuden osalta, mikä onkin peruja esityksen perinpohjaisesta toteutuksesta. Puoluesihteeri Aarne Leinosen johtama työryhmä kävi hallituksen talousarvioesityksen läpi momentti momentilta, todeten suuren siivun menoeristä ”turhiksi rönsyiksi”.  Äärimmäinen yksityiskohtaisuus ja hetkittäinen triviaalius ei tylsistä kritiikin keihäänkärkeä. Päinvastoin, sillä leikattavaa toden totta onnistuttiin löytämään 9,1 miljardin pistävän euron edestä.

Liberaalipuolueen vaihtoehtobudjetin syvempi tarkastelu tekee selväksi sen, ettei puolue ole laatinut tulevalle hallitukselle julkishallinnon kasaamisohjetta, jonka suora käyttöönotto olisi millään tasolla realistista. Lyijy ei ole vieläkään muuttunut hopeaksi. Se tulee kuitenkin nähdä rohkeana keskustelunavauksena, joka kohdistaa kritiikkinsä yksittäisen hallituksen politiikkaa laajempaan kokonaisuuteen: valtioon ja sen rooliin itseensä.

Mittava leikkauslista on seurausta valtion roolin uudelleenmäärittelystä. Puolueen mukaan valtion ainoaksi tehtäväksi tulee asettaa kansalaistensa perusoikeuksien turvaaminen. Perusoikeuksiksi luettaisiin puolueen mukaan muun muassa maanpuolustus, sisäinen turvallisuus, terveydenhoito sekä sosiaaliturva. Valtion ylittäessä perusoikeuksien turvaamisen sfäärin, tulee se vääristäneeksi markkinoiden toimintaa. Ajattelu seuraa neoklassisen taloustieteen logiikkaa – talous palvelee yhteiskuntaa parhaiten silloin, kun sen annetaan toimia mahdollisimman vapaana. Annetaan tehdä.

Valtion harjoittaman ”markkinahäiriköinnin” kitkeminen on liberaalin leikkaajan kultasuoni. Merkittävin muutos vaihtoehtobudjetin menopuolella onkin valtion tukijärjestelmän purkaminen. Liberaalipuolue luopuu budjetissaan tyystin niin yritys-, alue- kuin maataloustuista. Liikenne- ja viestintäministeriön budjetista poistuisi muun muassa julkisen liikenteen kehittämiseen varatut määrärahat. Myös Yleisradion budjetista leikattaisiin lähes 80 %. Taiteeseen, kulttuuriin ja liikuntaan kohdistettuja tukia leikattaisiin 1,4 miljardilla eurolla.

Nykyisenlaisesta opintotuesta jäljelle jäisi ainoastaan opintolainan valtiontakausmekanismi opintorahan, asumislisän ja ateriatuen poistuessa. Sosiaaliturva uudistettaisiin perustulomalliksi, johon myös opintotuen supistamisesta seuranneet säästöt keskitettäisiin. YTHS:n valtionrahoitus lakkautettaisiin kokonaisuudessaan, mikä tietäisi säätiön loppua.

Liberaalipuolueen vaihtoehtobudjetti sortuu idealistisuudessaan välitilaan, jossa se nojaa linjauksissaan liialti taloustieteelliseen teoriaan kuitenkin kykenemättä riittävän kauaskatseiseen ja kokonaisvaltaiseen analyysiin.

Tilastotieteilijä George Box julisti tunnetusti jo 1970-luvulla kaikkien mallien olevan vääriä. Todellisuus, kaikkine monimutkaisuuksineen, on lopulta aina niiden ulottumattomissa, ja yhteiskunta lienee mallinnuskohteista se haastavin.

Jos asettaa tavoitteekseen yhteiskunnan toiminnan ymmärtämisen, ja rajaa näkökulmansa konventionaalisen taloustieteeseen, tulee ampuneeksi itseään lähetyspistoolilla jalkaan kuitenkin jo ennen lähtöviivalle asettumista. Muuttujien loputon määrä tekee vaihtoehtoisen tapahtumakulun, tässä tapauksessa valtion uudenlaisen järjestämisen, vaikutusten tarkan arvioinnin kussakin hetkessä mielettömäksi. Taloustieteen tehtävä ei ole toden kertominen vaan käyttökelpoisuus rajatussa kontekstissa, ylimääräisiltä tekijöiltä siivotussa tilassa. Taloustieteestä on moneksi, muttei vaaliohjelmaksi.

Solmu kiristyy, mikäli talousteoriaa soveltaa vain siinä määrin, missä se puoltaa mieleistä ideologiaa. Liberaalipuolueen vaihtoehtobudjetissa leikkauksia toteutetaan ikään kuin laput silmillä. Katse tuntuu olevan supistetun valtion kiiltokuvassa niin tiukasti, että useamman karsitun momenttikokonaisuuden kohdalla ulkoisvaikutusten arviointi tuntuu unohtuneen. Tätä mieltä on muun muassa Ylen haastattelema asiantuntija Aki Kangasharju, jonka mukaan yritystukien täydellinen poistaminen on esimerkki päätöksestä, jota vastaan olemassa oleva tutkimus puhuu yksiselitteisesti.

On kuitenkin helppo nähdä suomalaisessa puoluekentässä olevan tilaa liberaalipuolueelle. Tämän osoittaa Ylen tuore kannatusmittaus, jossa liberaalipuolueen suosioksi arvioidaan noin 1,1 %.  Kannatusta löytynee erityisesti Helsingistä ja Uudeltamaalta, joissa liberaalit havittelevat niin haparoivan kokoomuksen kuin myös Liike Nytin äänestäjiä. Jälkimmäisen kannatuksen Ylen kannatusmittaus arvioi olevan 1,5 %.

Viimeaikaisen nosteen myötä liberaalien murtautuminen eduskuntaan täytyy nähdä vähintään mahdollisena. Puolue itse on täynnä uskoa ja vallankumouksellista henkeä, ja puheenjohtaja Lassi Kivinen ehti sovitella Rahapodi-podcastin vieraana ollessaan lennokkaasti ylleen jopa hallituksen hankeveturin viittaa.

Kolme Suurta – kokoomus, SDP ja perussuomalaiset – ovat vaalien alla historiallisen lähellä toisiaan. Virhemarginaalin sisällä operoitaessa jopa yksittäiset äänet saattavat liikuttaa vallan puntaria ratkaisevasti. Nähtäväksi jää kuinka käy kokoomuksen jo niin varmalta näyttäneen vaalivoiton, kun liberaalien ryöstöretken lopullinen saalis selviää vaalipäivänä. Onpahan jännitettävää!

Jatka keskustelua: