Kaikki kirjoittajan KapitaaliAdmin artikkelit

KULTTUURI

Uusi uljas maailmako?

The Society kuvaa 2010-luvun nuorten muodostamaa yhteiskuntaa, mutta sortuu nuorten ajatustavat ja toimintamallit taitavat olla toiselta aikakaudelta.

Ei ole mitenkään uusi ajatus tarkastella nuorten luomaa yhteiskuntajärjestystä poistamalla aikuiset kuvioista. Erityisesti Kärpästen herralla on ollut suuri vaikutus tämänkaltaisessa kulttuurissa. Siinä joukko koulupoikia joutuu autiolle saarelle, jossa he joutuvat nopeasti miettimään selviytymistään ja keskinäisiä suhteitaan. Netflixin uutta The Society -sarjaa on verrattu juuri Kärpästen herraan. Sarjassa noin lukiollinen nuoria palaa koulun retken tyhjään kaupunkiin, jonka tiet on suljettu ja kaikki ihmiset lähteneet. Tyhjässä kaupungissa joudutaan pohtimaan yhteiskunnan organisoitumista.

Nuorten yhteiskunta muodostuu nopeasti hierarkkiseksi ja johdon ottaa oppilaskunnan puheenjohtaja Cassandra. Progressiivisesta naisjohtajuuden presentaatiosta huolimatta The Society ei ole kovin edistyksellinen. Cassandran ja hänen seuraajansa Allien ympärille muodostuu eräänlainen vartiokaarti – luonnollisesti valkoisista miehistä. Samat miehet päätyvät myöhemmin kaappaamaan vallan. Vallankaappausskenaario voisi olla kiinnostava, mutta sen sisältämä ajatus vallan siirtymisestä sukupuolelta toiselle tuntuu vanhentuneelta.

Muutenkin sarjan konservatiivisuus on kiinnostavaa. Tapahtumien keskipisteeksi nousee kirkko ja tukea haetaan rukoilusta ja raamatusta. Lähialueiden maanviljelymahdollisuuksia selvittämään lähetetään retkikunta, vaikka dronejen hyödyntämisestä keskustellaan. 

TEKSTI: Tom-Henrik Sirviö

Jatka keskustelua:
PÄÄKIRJOITUS

Pääkirjoitus: Marx ja minä

Viime vuonna tuli kuluneeksi 200 vuotta Karl Marxin syntymästä. Marxilaisuutta tarkemmin seuraava olisi varmasti huomioinut juhlavuoden aiemmin, mutta itselleni se tuli vastaan vasta syksyllä. Yliopistollamme järjestettiin kurssi Marxin Pääomasta. Koska jokainen hyvä yhteiskuntatieteilijä tuntee Marxinsa, täytyi kurssi luonnollisesti sisällyttää syksyn ohjelmistoon.

Kurssi olikin jännitystä alusta loppuun. Paula Rauhalan opettamalla kurssilla tutustuttiin Pääomaan, sen tulkintaan ja myöhempään marxilaiseen tutkimukseen. Yhteiskuntatieteissä ehkä taloustiedettä lukuunottamatta marxilaisen tradition vaikutus on läsnä. Taloustieteessä marxilainen traditio sen sijaan ei ole voimakkaasti mukana. Juuri siksi marxilaisuuden tarjoama analyysi yhteiskunnasta ja taloudesta on myös taloustieteilijälle kiinnostava – koko ajattelu lähtee erilaiselta pohjalta kuin valtavirtataloustieteessä. 

Kurssin teemoihin ja marxilaiseen analyysiin tutustuessa tuli ajoittain tunne, että tähän kysymykseenhän on jo taloustieteellisestä tutkimuksesta kumpuava ratkaisu. Yhtä lailla välillä heräsi kysymään taloustieteen ratkaisuja kurssilla esitettyihin teemoihin. Kokonaisuudessaan kurssi synnytti tiedonjanon marxilaisesta taloustutkimuksen perinteestä. 

Päädyimmekin kokoamaan Kapitaalin uusimpaan numeroon pienimuotoisen symposiumin marxilaisen taloustutkimuksen teemoista. Symposium koostuu marxilaisen taloustutkimuksen teoriaa ja empiriaa käsittelevistä artikkeleista sekä vaikutusvaltaisen marxilaisen taloustieteilijän, Anwar Shaikhin, työtä käsittelevästä artikkelista. Lisäksi haastattelimme taloustietelijätaustaista marx-tuntija Pertti Honkasta.

Jos marxilainen tutkimusperinne ei innosta, on Kapitaalissa tuttuun tapaan paljon ajankohtaista asiaa taloudesta ja kulttuurista. Ossi Tahvonen kävi haastattelemassa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen uutta toimitusjohtajaa Aki Kangasharjua talouspolitiikan ja taloustieteen teemoista. Toisaalta lisäsimme Kapitaalin kulttuuripanostusta muoti -ja ruokateemaisilla jutuilla. Nautinnollisia lukuhetkiä!

Teksti: Tom-Henrik Sirviö

Jatka keskustelua:
HENKILÖT

Mitä mietit, Pertti Honkanen?

Kysyimme marxilaiseen taloustieteeseen perehtyneeltä Pertti Honkaselta, mitä hän ajattelee marxilaisesta taloustutkimuksesta, sen suhteesta valtavirtataloustieteeseen ja sen tulevaisuudesta.

Olette kirjoittaneet paljon marxilaisesta taloustieteestä. Miten kiinnostuitte siitä, Pertti Honkanen?

Kiinnostus lienee peräisin jo lukioajalta, jolloin hankin ensimmäisen kerran jotakin aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. 1970-luvulla, kun Sosialistinen opiskelijaliitto ja Helsingissä Akateeminen sosialistiseura olivat vahvoja järjestöjä, marxilaisuutta ja siinä luvussa myös Marxin talousteoriaa ja ennen muuta Marxin Pääomaa opiskeltiin paljon, ja siinä aallossa minäkin olin mukana. Opiskelin kansantaloustiedettä Helsingin yliopistossa, mutta yliopisto-opetus ei kaikilta osin vakuuttanut minua. On myös hyvä muistaa, että 1970-luvulla oli ensimmäinen sodanjälkeisen ajan suuri talouskriisi, joka vaikutti melko paljon taloustieteelliseen keskusteluun eri maissa.

Mitä ovat marxilaisen taloustieteen merkittävimmät erot verrattuna niin kutsuttuun valtavirtataloustieteeseen?

Eroja on tietenkin paljon ja niitä vaikea tiivistää muutamaan lauseeseen. Mutta suurimmat erot ovat varmaankin arvoteoriassa. Valtavirtatiede ei tunnista marxilaista työarvoteoriaa ja siihen nivoutuvaa rahateoriaa, vaan se perustaa näkemyksensä subjektiiviseen arvokäsitykseen. Subjektiiviseen arvoteoriaan sisältyy metodologinen individualismi, yksilön asettaminen tarkastelun keskipisteeksi, kun taas Marxin teoria korostaa ihmisten toiminnan yhteiskunnallista määräytymistä ja tunnistaa yhteiskuntaluokkien keskeisen roolin talousanalyysissa. Valtavirtateoria näkee kapitalistisessa taloudessa sisäisen pyrkimyksen harmoniaan ja tasapainoon, kun taas Marxin teoria korostaa kapitalistisen talouden sisäistä taipumusta kriiseihin ja konflikteihin. Syvemmälle mentäessä on huomattava, että käsitys keskeisten taloudellisten kategorioiden kuten pääoman merkityksestä ja sisällöstä on varsin erilainen verrattuna valtavirran talousteoriaan. Pääomaa ei nähdä tuottavana esineenä vaan yhteiskunnallisena suhteena.

Entä onko marxilaisella taloustieteellä yhtymäpintoja valtavirtataloustieteen kanssa?

Ensinnäkin on otettava huomioon, että Marx loi teoriansa tutkimalla kriittisesti klassista taloustiedettä ja kehittämällä sen lähtökohtia eteenpäin. Siinä mielessä Marxin talousteoria ei paikannu jonnekin taloustieteen historian ulkopuolelle. Myöhemmin taasen Marxin teorialla on ollut vaikutusta erityisesti keynesiläiseen, jälkikeynesiläiseen ja institutionalistiseen talousteoriaan. Vaikutusta on myös toiseen suuntaan. Marxilainen tutkimus saa vaikutteita mm. keynesiläisestä makrotalousteoriasta. On olemassa tutkimussuunta, jossa tietoisesti pyritään yhdistämään klassinen, marxilainen ja keynesiläinen perinne. Oma lukunsa on Joseph Schumpeter, jota viehätti Marxin käsitys kapitalismin dynaamisesta luonteesta, vaikkakin Schumpeter voidaan monessa suhteessa katsoa konservatiiviseksi kapitalismin puolustajaksi ja ”valtavirran” edustajaksi.

Empiirisen tutkimuksen lisääntyminen on ollut merkittävää viime vuosikymmenten aikana taloustieteen piirissä. Näkyykö tämä marxilaisessa taloustieteessä ja, jos näkyy, miten?

Marxilainen taloustieteellinen tutkimus painottuu melko paljon teoreettiseen ja teoriahistorialliseen keskusteluun. Arvoteoreettisten ongelmien matemaattinen analyysi on tässä yksi tutkimussuunta. Siellä, missä tutkijoilla on enemmän resursseja, kuten USA:ssa, Englannissa, Saksassa ja Japanissa, tehdään toki myös empiiristä tutkimusta, erityisesti erilaista makrotaloudellista kasvu- ja kriisianalyysia. Marxilainen taloustutkimus nivoutuu osittain myös sosiologiseen luokkarakenteen ja työelämän tutkimukseen.

Marxilaisesta taloustieteestä ei julkisessa keskustelussa juuri kuule puhuttavan. Millainen on marxilaisen taloustieteen tila Suomessa ja kansainvälisesti?

Monissa pienemmissä maissa marxilainen taloustutkimus (tai marxilainen tutkimus muutenkin) on melko harvalukuisten tutkijoiden toimintaa tai se voi olla olematontakin. Suuremmissa maissa marxilaisilla taloustieteilijöillä on siellä täällä erilaisia yliopisto- ja tutkimusvirkoja. One olemassa kokonaisia marxilaisuuden ”saarekkeitakin”, jolloin tutkimuksella on enemmän jatkuvuutta. Erilaisia julkaisufoorumeja ja aikakauslehtiä on nykyisin melko paljonkin. On tietenkin otettava huomioon, ettei johtavien länsimaiden eikä myöskään esimerkiksi Itä-Euroopan maiden tiedepolitiikka mitenkään suosi marxilaisen tutkimuksen kehittämistä, ei varsinkaan taloustieteessä. Jos katsomme Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle, kuva on tietenkin monitahoisempi ja vaikeammin hahmotettavissa. Kovin hyvin tunnettua ei ole, että esimerkiksi Japanissa on vahva marxilaisen taloustutkimuksen traditio. Suomessa ”institutionalisoitu” marxilainen tutkimus – erityisesti taloustutkimus – on myös ollut vähäistä ja satunnaista, melko harvojen tutkijoiden varassa. Kiinnostus Marxin teoriaa kohtaan on kuitenkin jälleen kasvanut. Uusi sukupolvi voi muuttaa kuvaa.

Viime aikoina julkisessa keskustelussa sen sijaan on puhuttu erityisesti jälkikeynesiläisestä taloustieteestä ja modernista rahateoriasta (engl. modern monetary theory). Miten marxilaisen taloustieteen kentällä nähdään muut heterodoksiset lähestymistavat talouden tutkimukseen?

Näiden ns. heterodoksisten suuntausten lähtökohdat ovat yleensä ottaen varsin erilaiset. Yhdistävä piirre on neoklassisen talousteorian kritiikki ja jopa sen hylkääminen. Tässä on ollut ja mielestäni on edelleen mahdollisuuksia hedelmälliseen vuorovaikutukseen, joka voi rikastaa myös marxilaista teoriaa. Esimerkiksi johtopäätökset vuonna 2008 alkaneesta globaalista finanssikriisistä ovat melko lailla samansuuntaiset eri heterodoksisten suuntausten kesken. Toki on myös paljon polemiikkia ja väittelyä näiden suuntausten kesken, mutta se kuuluu luonnollisena osana tieteelliseen keskusteluun.

Millaisia näkökulmia marxilainen taloustiede voi tarjota ajankohtaiseen talouspoliittiseen keskusteluun?

Luulisin, että marxilainen näkökulma auttaa valtavirtaloustiedettä paremmin ymmärtämään taloudellisen eriarvoisuuden syyt ja seuraukset. Jos lähtökohdaksi otetaan voitontavoittelun määrittämä talouden dynamiikka, käsityksiä taloudellisen kasvun mahdollisuuksista ja rajoista ja mm. talouden ja luonnon vuorovaikutuksesta voi syventyä turvauduttaessa marxilaiseen käsitteistöön. Talouskriisit ja niiden seuraukset erityisesti työmarkkinoilla ovat marxilaisen tutkimuksen ominta aluetta.

Miltä marxilaisen taloustieteen tulevaisuus näyttää?

Kansainvälistä keskustelua seuranneena voin sanoa, että kiinnostus Marxin talousteoriaa ja laajemmin sanottuna marxilaista taloustiedettä kohtaan on laajentunut erityisesti vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Monet konferenssit ja muut tieteelliset tapahtumat ja julkaisuhankkeet sekä alati laajeneva kirjallisuus kertovat kasvaneesta kiinnostuksesta. Nähtäväksi jää, miten tämä vaikuttaa pysyvämmin tieteellisen tutkimuksen ja teorian kehittämiseen. Ainakin marxilaisen tutkimuksen jatkuvuus on monissa maissa turvattu. Muutokset eivät tapahdu kuitenkaan poliittisessa tyhjiössä. On myös paljon vastatuulta, kuten hyvin tiedämme. 

Jatka keskustelua:
R-KORNERI

R-vaikeudet

Terveisiä taas Ärräkornerista! Edellisellä kerralla perustelimme, miksi jokaisen ekonomistiksi pyrkivän opiskelijan tulisi laajentaa osaamistaan Excelistä muihin analytiikkatyökaluihin, erityisesti R:än. Valtaosa taloustieteen opiskelijoista varmasti tiedostaa R:n olevan hyödyllinen työväline, mutta kuitenkin monen into R:n opetteluun lopahtaa aivan ensimetreillä. Tähän suurin yksittäinen syy lienee oppimiskäyrän jyrkkyys; yliopiston järjestämällä R:n peruskurssilla ehditään keskittymään ohjelmoinnin perusteiden opetteluun harmillisen pintapuolisesti. Ärräkornerin kirjoitustiimi suositteleekin taloustieteen opintojen täydentämistä Ohjelmoinnin perusteet -kurssilla, joka antaa hyvät perusvalmiudet kaikkeen ohjelmointiin. Ensihätään tarjoamme lukijoille lyhyen listan perusnikseistä, joita jokaisen R:ää käyttävän tulisi noudattaa. Tämänkertaisen Ärräkornerin teemana on aloittelevan koodarin muistilista. 


1. Ajattele kirjoittamaasi koodia ”to do” -listana tietokoneelle

Ohjelmoinnin syvin olemus on selkeiden ohjeiden kirjoittaminen tietokoneelle kielellä, jota kone ymmärtää. Tietokone käsittelee sille annettua ohjelistaa absoluuttisen orjallisesti: aloittaen ohjelmakoodin ylhäältä ja jatkaen listan lukemista rivi riviltä alaspäin siirtyen, ellei se saa käskyä toimia toisin. Ohjelmoijan tulisi aina olla selvillä siitä, mitä hän koneelta haluaa. Jokainen koodirivi on tehtävä, jossa koneelle ohjeistetaan tarvittavalla tarkkuudella, mitä sen halutaan tekevän. Mikäli käskyissä on virheitä, ohjelma ei toimi.

2.  Kirjoita siistiä koodia

Niin kuin mihin tahansa kieleen, myös koodin kirjoittamiseen pätee omat ”kielioppisääntönsä”. Näistä ihan ensimmäinen on koodin jäsentäminen eli kommenttien kirjoittaminen. R:ssä kommentin voi kirjoittaa laittamalla #-merkin lauseen eteen. Hyvässä koodissa kommentoidaan jokaista erillistä vaihetta, mutta tarkoitus ei kuitenkaan ole kommentoida jokaista riviä erikseen. Kommentointia voi verrata kappalejaon käyttöön kirjoitetussa tekstissä. Tarkoituksena on selventää, mitä alla olevassa kappaleessa tehdään.

Kommentit voi kirjoittaa ikään kuin työn vaiheita jollekin ulkopuoliselle selostaen, vaikka kirjoittaiskin koodia vain omaan käyttöön. Itsestään selvien asioiden selittäminen voi tuntua turhauttavalta, mutta on välttämätöntä ymmärrettävän koodin kirjoittamiseksi. Koodin jäsentäminen auttaa myös ymmärtämään, mitä on oikeastaan tekemässä.

Toinen keskeinen tekijä ymmärrettävän koodin kirjoittamisessa on muuttujien nimeäminen. Muuttujat tulee nimetä järkevästi. Hyvä nimi kertoo lukijalleen, mitä kyseinen muuttuja sisältää. Koodi saattaa näyttää toki ytimekkäältä, jos muuttujan nimeksi antaa vain yksittäisen kirjaimen, mutta siihen tämän menetelmän hyvät puolet jäävätkin. Vähänkään pidempää koodia kirjoittaessa on tärkeä muistaa, mitä mihinkin muuttujaan on tallennettu. Hyvin nimetyt muuttujat helpottavat huomattavasti keskeneräisen tai vanhan työn pariin palaamista, ja ovat lähes välttämättömiä, jos ulkopuolisen tulisi ymmärtää kirjoittamasi koodia.  Toisaalta sopivan nimen ei myöskään tulisi olla liian pitkä. Turhan pitkät nimet tuottavat helposti varsin pitkiä koodirivejä ja hankaloittavat koodin luettavuutta.

Muuttujan nimi ei saa sisältää välilyöntejä. Miten sitten useampisanaisen nimen voisi kirjoittaa niin, että siitäsaisijotainselvää? Tähän on kehitetty kaksi eri ratkaisua. Ensimmäinen ja suositellumpi tapa on ns. ”käärmemenetelmä” (engl. snake_case). Siinä sanat erotetaan toisistaan alaviivalla. Toinen tapa on ”kamelimenetelmä” (engl. CamelCase), jossa sanat erotetaan toisistaan isolla alkukirjaimella.

Siistin koodin kirjoittamiseen liittyy monia muitakin pikku niksejä, jotka lisäävät koodin luettavuutta huomattavasti. On esimerkiksi erittäin suositeltavaa lisätä välilyöntejä merkkien väliin, jokaisen rivin tulisi sisältää alle 80 merkkiä, funktioiden ja looppien sisällä olevat argumentit tulisi sisentää jne. Lisää siitin koodin kirjoittamisesta voi lukea tidyversen tyylioppaasta The tidyverse style guide. 

Lisävinkki: Siistin koodin kirjoittamiseen on kehitetty monia apuvälineitä. Eräs katsastamisen arvoinen paketti on lintr, joka sisältää komennon lint(”tiedoston nimi”). Tämä koodinpätkä ilmoittaa komentorivillä, onko koodissasi jotain korjattavaa ja ehdottaa parannuksia.  

3. Vähennä toisteisuutta

Toinen ja hieman edistyneempi askel ymmärrettävän koodin kirjoittamiseen on toisteisuuden eli copy-paste -koodin välttäminen. Kirjassaan R for Data Science R-gurut Hadley Wickham ja Garrett Grolemund määrittelevät copy-paste -koodin niin että se sisältää saman koodirivin ainakin kolme kertaa. Mikäli huomaa kirjoittavansa toisteista koodia, on syytä havahtua. Vaikka toimintojen kierrättäminen leikkaa-liimaa -menetelmällä on helppoa, se johtaa vaikeasti ymmärrettävään ja virheille alttiiseen ohjelmaan. Jonosta lähes identtisiä rivejä on vaikea havaita koodin punaista lankaa ja koodia korjatessa joka rivin argumentit täytyy muuttaa erikseen, jolloin virheitä syntyy helposti. Hyvä ja siisti koodi sisältää siis mahdollisimman vähän toistoa, ja paras keino sen vähentämiseen ovat funktiot ja loopit. 

Funktiot ovat olennainen osa R:ää. Tyypillisesti funktio on pieni ohjelma, joka suorittaa jonkin operaation käsiteltävälle aineistolle annettujen argumenttien mukaisesti. Esimerkiksi keskiarvon laskeva funktio mean() ottaa argumentiksi vektorin sekä miten vektorissa mahdollisesti olevat puuttuvat arvot otetaan huomioon. Tällaisia funktioita on R:ssä tarjolla laaja valikoima, ja näiden lisäksi on vielä lukematon määrä käyttäjien tekemien pakettien funktioita.

Toisteisuuden vähentämisen näkökulmasta tärkeämpiä ovat kuitenkin itse tehdyt funktiot, joiden luonti on R:ssä yksinkertaista. Koodari antaa funktiolle nimen, argumentit (yleensä aineisto ja operaation suorituksen yksityiskohdat) sekä toiminnallisuuden, eli sen mitä annetulle aineistolle tehdään. Esimerkistä käy funktio, joka laskee vektorin varianssin. Funktion nimeksi määritellään var, argumentiksi vektori ja toiminnallisuudeksi varianssin laskeminen sopivalla kaavalla sekä lasketun arvon palautus. Tuloksena on funktio, jota on helppo käyttää uudelleen.

Kierrätettävyyden lisäksi useasti toistuvien operaatioiden kirjoittaminen funktioiksi vähentää virheitä ja tekee koodista luettavampaa, varsinkin jos kyseessä on pidempi ja monimutkaisempi ongelma. Mikäli funktiota täytyy muokata, se onnistuu muuttamalla koodia ainoastaan yhdestä kohdasta. Lisäksi Wickhamin ja Grolemundin  mukaan käyttämällä havainnollistavasti nimettyjä funktioita koodin luettavuus paranee. Esimerkiksi var-funktion tarkoitus on helpompi hahmottaa kuin vastaavan koodinpätkän. Teoksen R for Data Science mukaan hyvä nyrkkisääntö funktioiden käytölle on, että kopioidessasi koodia kolmannen kerran kirjoita mieluummin funktio.

Lukuvinkki: Erinomainen aloittelijalle sopiva johdatus funktioiden luomiseen on edellä mainitun kirjan R for Data Science luku 19 tai Grolemundin Hands-On Programming with R. Edistyneemmälle ärräilijälle mainio lähde funktioiden saloihin on Wickhamin Advanced R. R for Data Science:stä ja Advanced R:stä löytyy ilmainen internet-versio.

4. Hyödynnä toistorakenteita

Taloustieteilijä joutuu usein empiiristä tutkimusta tehdessään estimoimaan useita erilaisia regressiomalleja eri spesifikaatioilla. Suoraviivaisin tapa on kirjoittaa jokainen lineaarinen malli erikseen ja tallentaa jokainen malli omaan muuttujaansa. Mikäli malleja on vähän, tämä toimii hyvin, mutta jos malleja on enemmän, näpyttely käy ankeaksi ja koodista tulee toisteista. Juuri tällaisia tilanteita varten loopit ovat olemassa. Looppi toistaa saman koodiblokin komennot usealle eri syötteelle, esimerkiksi jokaiselle vektorin alkiolle. Näin on mahdollista toistaa sama operaatio useita kertoja ilman toisteisuuden kiroja. Estimointiesimerkissä loopin avulla voi antaa lineaariselle mallille syötteeksi vuorotellen kuhunkin spesifikaatioon kuuluvat muuttujat ja tallentaa estimoidut mallit listaan. Toisteisuus vähenee ja urakasta selviää vähemmällä koodilla.

Kirjassa R for Data Science Wickhamin ja Grolemundin mukaan tavat, joilla looppaaminen voidaan R:ssä suorittaa, on mahdollista jakaa kahteen eri ryhmään. Ensimmäiseen kuuluvat esimerkiksi R-ohjelmoinnin peruskurssilta tutut for ja while -loopit. Näistä on hyvä aloittaa, sillä ne ovat melko yksinkertaisia ja niistä käy selkeästi ilmi, mitä looppauksen aikana tapahtuu. Toisaalta nämä loopit voivat joskus vaatia paljonkin koodia suhteellisen yksinkertaisen ongelman ratkaisemiseksi. 

Toinen ryhmä, joka kuuluu funktionaalisen ohjelmoinnin alle, yhdistää loopit ja funktiot. Tällöin ajatuksena on, että toisteisuutta loopin sisällä pyritään vähentämään luomalla toisteisesta koodista funktioita. Tähän ryhmään kuuluvat erilaiset applyt ja ja Purrr -paketin funktiot. Erona esimerkiksi for-looppiin on, että näille loop-funktioille annetaan toistettavaksi jokin funktio toiminnallisuuden eksplisiittisen koodaamisen sijaan. Esimerkiksi apply-funktioperheen jäsenille annetaan argumentiksi funktio ja jokin syöte: esimerkiksi vektori, jonka jokaiselle arvolle funktio ajetaan erikseen. Funktionaalinen lähestymistapa mahdollistaa ongelmien ratkaisemisen one-linereilla ja vähemmillä virheillä, joten sen hallitsemisesta on ehdottomasti hyötyä.

Vinkki: Looppien opettelu kannattaa aloittaa helpommista for ja while -loopeista ja siirtyä funktionaaliseen lähestymistapaan, kun edelliset ovat hyvin hallussa. Wickhamin ja Gormundin R for Data Sciencen 21. kappale on erinomainen johdatus looppaamiseen R:ssä.

5. Älä panikoidu virheilmoituksista ja käytä tarvittaessa internettiä apuna

Virhe ohjelmakoodissa, riippumatta siitä johtaako se virheilmoitukseen vai vääränlaiseen toimintaan, johtuu lähes poikkeuksetta käyttäjän tekemästä virheestä. Kun ohjelma toimii epätoivotulla tavalla, on koneelle annettu “to do” -lista sisältänyt osia, jotka ovat olleet koneelle epäselviä. Usein ongelma johtuu väärin käytetyistä tai vajavaisesti määritetyistä funktioista, väärässä muodossa olevista muuttujista, puuttuvista paketeista tai puhtaista kirjoitusvirheistä. 

Ongelmakohdan löytäminen on yleensä yksinkertaista, vaikkakin pidempää ja monimutkaisempaa koodia käsiteltäessä se voi viedä aikaa. Takuuvarma menetelmä ongelman paikantamiseksi on aloittaa ohjelmakoodin alusta ja ajaa sitä rivi riviltä siinä järjestyksessä, missä kone koodia lukee, kunnes koodi ei enää toimi halutulla tavalla. Yleensä ongelmat ovat verrattain selkeitä ja korjattavissa lyhyen pohdinnan jälkeen, mutta erittäin usein ohjelmoija pääsee hyödyntämään maailmanlaajuisen verkon lähes rajatonta kirjastoa ongelman ratkaisemiseksi. Googlaamalla R:n antaman virheilmoituksen tai sen osan ohjelmoija löytää itsensä yleensä Stack Overflow -sivustolta, jossa vastaavaa ongelmaa on jo aiemmin puitu, ja johon etevämmät koodaajat ovat antaneet omat ratkaisuehdotuksensa. Learning by googling!

TEKSTI: Meeri Seppä, Juho Lähteenmaa ja Tuomas Markkula

Jatka keskustelua:
KULTTUURI

Hyödylliset ekonomistit

Linda Yueh marsittaa kirjassaan esiin joukon taloustieteilijöitä ja heidän ajatuksiaan, jotka voisi olla hyvä ottaa uudestaan mukaan analyysiin. 

 Pitäisikö keskuspankkien vaikutusvaltaa vähentää? Miten valtioiden tulisi toimia talouden nousu- ja laskusuhdanteissa? Onko talouskasvu jatkuvaa vielä tulevaisuudessakin? Ekonomisti Linda Yuehin kirjoittama teos The Great Economists: How Their Ideas Can Help Us Today (2018, Viking Books/Picador) esittelee useita taloustieteilijöitä ja pyrkii lisäksi osoittamaan, miten kyseisten henkilöiden kehittämiä teorioita voi käyttää nykymaailman taloudellisten ongelmien (kuten talouskasvun ylläpito, julkisen vallan rooli taloudessa ja kehittyvien maiden talouksien kehitys) ymmärtämiseen ja ratkaisemiseen. Teos esittelee kaikkien tuntemia nimiä kuten Adam Smith ja Karl Marx, mutta toisaalta myös Joan Robinsonin ja Douglass Northin kaltaisia suuren yleisön keskuudessa vähemmän tunnettuja taloustieteilijöitä.

The Great Economists ei yritä olla taloustieteen oppikirja: taloustieteen käsitteitä määritellään vain silloin, kun niitä on pakko käyttää, kuvaajia ja taulukoita ei näy eikä teorioiden takana oleviin yhtälöihin juuri viitata. Teos onkin ansaitusti saanut kiitosta yleistajuisuudestaan. Sen lukeminen ja ymmärtäminen ei vaadi aiempaa tietoa taloustieteestä. Toisaalta teoksen elämäkerralliset osat ovat itsessään lukemisen arvoisia, samoin teokseen valitut nykytalouden mahdolliset ongelmat. Kirja sopiikin hyvin esimerkiksi syksyllä taloustieteen opinnot aloittavalle, vaikka sen lukeminen ei tarkoitakaan automaattisesti parasta arvosanaa Taloustieteen perusteet –kurssista.

Teoksen rakenne on selkeä: jokaisesta esitellystä taloustieteilijästä kuvataan lyhyt elämänkerta, henkilön olennaisimmat saavutukset ja lopuksi nykytalouden tilanne, jota voidaan tarkastella taloustieteilijän kehittämän teorian kannalta. Teos ilmestyi vuonna 2018, joten muun muassa Brexitin taloudelliset vaikutukset ja Donald Trumpin talouspoliittiset päätökset ovat ehtineet tekstiin mukaan. Ehkä teoksen parasta antia ovat juuri kuvaukset taloustieteilijöiden elämästä ja koulutuksesta, sillä niissä on vahvasti huomioitu henkilöiden elinaikana vallinnut yhteiskunnallinen tilanne. Tämä konteksti auttaa lukijaa ymmärtämään teorioiden syntyä ja niiden kehittäjien näkemyksiä muokanneita tekijöitä.

Jokaisen kappaleen lopussa Yueh pyrkii vastaamaan luvun nimessä olevaan kysymykseen luvun käsittelemän henkilön teorioiden pohjalta. Yuehin valitsemat talouteen liittyvät ongelmat kuvaavat monia makrotalouden tärkeimpiä kysymyksiä vakaasta talouskasvusta ja talouden eri osien rooleista. Näistä ongelmista ja niiden ratkaisuista osa voi taloustiedettä opiskeleville olla hyvinkin tuttuja, mutta osalle lukijoista ne voivat tarjota hyvinkin uusia näkökulmia. Onkin hyvä, ettei kirjassa pyritä liialliseen jargonin käyttöön, vaan tekstin ymmärrettävyyteen on kiinnitetty huomiota.

Termiä ”The Great Economists” käytetään kirjassa useamman kerran viittaamaan kaikkiin teoksessa käsiteltyihin henkilöihin, mutta tämä menettelytapa herättää kysymyksen siitä, saako taloustieteen historiasta parhaan mahdollisen kehityksen keskittymällä yksittäisiin henkilöihin? Etenkin viimeisten sadan vuoden aikana merkittäviä taloustieteilijöitä ja taloutta tutkivia ryhmiä on ollut yhä enemmän, joten olisi helppoa kyseenalaistaa joitakin teokseen valittuja ja toisaalta valitsematta jätettyjä henkilöitä. Toisaalta teos ei pyrikään tarjoamaan täyttä kuvausta taloustieteen kehityksestä kautta vuosisatojen, eikä sen voi olettaa mahduttavan kaikkia vähänkään merkityksellisiä henkilöitä yksien kansien sisään.

Välillä taloustiedettä tunteva lukija saattaa jäädä pohtimaan, olisiko teos voinut edetä syvemmälle esimerkiksi taloustieteilijöiden teorioihin, mutta kokonaisuutena The Great Economists onnistuu melko hyvin tasapainoilemaan asiantuntijuuden ja yleistajuisuuden välillä. Poikkeuksena tästä on esipuhe, joka puolivälissä muuttuu pelkäksi listaukseksi kirjassa käsiteltävistä henkilöistä ja talouden ongelmista, jotka nostetaan esiin jo sisällysluettelossa ja lukujen otsikoissa. Esipuheen ohittavalle lukijalle tiedossa on varmasti edes jotain uutta tietoa ja toivottavasti parempi ymmärrys tiettyjen taloustieteilijöiden elämistä ja teoista.

TEKSTI: Venla Sainio

Jatka keskustelua:
HENKILÖT

Takaisin tutkimuksen pariin

Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen uusi toimitusjohtaja Aki Kangasharju sympatisoi Juha Sipilän politiikkaa ja olisi toivonut perussuomalaisia hallitukseen.

Vaalipäivän jälkeinen kaunis ja aurinkoinen maanantaiaamu saa unohtamaan vaalivalvojaisten aiheuttaman väsymyksen. Unelmasäästä huolimatta Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksella Töölössä, (entistä) kauppakorkeakoulua vastapäätä, ei päivää paljon paistatella. Kahvi on valmiiksi katettu pöytään, kun istumme alas tuoreen toimitusjohtaja Aki Kangasharjun kanssa. Keskustelu kääntyy heti edellisen illan tärkeimpään aiheeseen. 

”Suomelta ryöstettiin maailmanmestaruus”, hän kommentoi edellisen illan tapahtumia mutta vakavoituu sitten. Hän on tyytyväinen, että useampien yllättävien äänestysten jälkeen gallupit osuivat tällä kertaa. Perussuomalaisten rooli jatkossa mietityttää häntä. ”Haluaisin, että perussuomalaiset otettaisiin mukaan hallitukseen, nähtäisiin että mitä he haluavat talouspoliittisissa kysymyksissä.” Kangasharju aloitti maaliskuussa Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan toimitusjohtajana. Pitkän uransa aikana hän on toiminut esimerkiksi Nordean pääekonomistina ja VATT:n tutkimus- ja ylijohtajana. Kangasharju paljastaa kiinnostuneensa taloustieteestä hyvinvointivaltion kirjastopalvelujen ansiosta. Jyväskylässä opettajaksi opiskellut sisko oli kehunut hänelle tapaamiaan taloustietelijöitä. Tämän houkuttelemana Kangasharju meni kirjastoon ja lainasi Jukka Pekkarisen ja Pekka Sutelan Kansantaloustieteen oppikirjan. ”Rakastuin heti”, hän kertoo ensikosketuksestaan tieteenalaan.

Toiveena tulevaisuudenuskon palautus 

Kahvia siemaileva Kangasharju vastailee kysymyksiin tyynen rauhallisesti ja suurempia miettimättä. Se ei ole ihme, sillä erityisesti Nordean aikoinaan hän esiintyi usein julkisuudessa talouspoliittisia kysymyksiä pohdittaessa. Keskusteluun osallistuminen on siis hänelle tuttua.

Mitä mieltä hän on taloustietelijöiden osallistumisesta ylipäätään? ”Taloustieteellisen koulutuksen saaneet ovat usein esillä”, hän toteaa mutta jatkaa ”Tiedemiehet eivät ole tarpeeksi esillä, ja jos tiedemiehet eivät halua keskusteluun osallistua niin sitten mennään muiden taloustieteellisen koulutuksen saaneiden juttusille ja sen jälkeen pankkiekonomistit ovat joka paikassa koko ajan.” Saman ilmiön totesi esimerkiksi Aapo Parviainen Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa julkaisemassaan selvityksessä tutkiessaan taloustietelijöiden saamaa medianäkyvyyttä. Hänen mukaansa pankkiekonomistit saavat enemmän tilaa kuin esimerkiksi yliopistoprofessorit.

”Onko tämä Nordean Kangasharju edes todellinen henkilö, vai jostain satukirjan välistä livahtanut taruolento?” kyseli Vasemmistoliiton varapuheenjohtaja Kalle Hyötynen vuonna 2015. Ekonomistin kärkevät mielipiteet esimerkiksi sosiaaliturvasta ja verotuksesta ovat herättäneet mediassa runsaasti huomiota. Kangasharju vaikuttaa varsin todelliselta, mutta mitä mieltä hän on keräämästään maineesta? ”Taloustieteellä on vähän huono maine arroganttina tieteenä” hän toteaa. ”Ja pankissa ja rahoitusalalla se leima on vielä arrogantimpi, ihan työnkin puolesta.” Hän kertoo omantuntonsa olevan kuitenkin puhdas. ”Olen ollut totuuden puolella enkä ole sortunut populismiin tai vääriin väitteisiin eikä kukaan ole minulle sanonut, että valehtelen tai että asiat eivät ole noin.”  

Vaaleja edeltäneeseen talouspoliittiseen keskusteluun hän ei ole aivan tyytyväinen. Keskustelussa puhuttiin hänen mielestään vääristä asioista, sillä poliitikot välttivät vaikeita aiheita. Näillä hän tarkoittaa esimerkiksi kestävyysvajetta. ”Kukaan ei oikein päässyt käsiksi siihen, että miten työllisyysastetta nostetaan, kaikki vain olettivat, että nyt se nostetaan.” 

Esimerkiksi ilmastonmuutos on hänen mukaansa globaalin tason ongelma ja siitä puhuminen vie tilaa muulta keskustelulta. ”Vaikka ilmastonmuutos on tärkeä teema, Suomi ei voi yksin sitä ratkaista vaan se täytyy tehdä globaalilla tasolla. Silti kaikki halusivat puhua ilmastonmuutoksesta, aivan kuin olisi sillä haluttu viedä tila kipeiltä kysymyksiltä.” 

Hän pitää edellisen hallituksen mainetta merkittävänä syynä keskusteluun painopisteeseen. ”Koko vaalikampanja oli vähän nyt Sipilän hallituksen vastainen kampanja, eikä haluttu puhua niistä asioita, koska olisi osoitettu, että itse asiassa Sipilä olikin oikeassa.” 

Millaisia toimia Kangasharju kaipaisi seuraavalta hallitukselta? Tulevan hallituskauden tärkeimmäksi projektiksi Kangasharju nostaa (yllätyksettömästi) kestävyysvajeen kuntoon saattamisen. ”Selkeät suunnitelmat ja toimenpiteet kestävyysvajeen nujertamiseksi olisi ykkönen” hän toteaa. Tätä varten hän pitää työllisyysasteen nostoa olennaisena. ”Kaikkein vaikuttavinta työvoimapolitiikkaa on kilpailukyvystä huolehtiminen eli se, että vienti vetää.” Kaiken kaikkiaan hän toivoo tulevaisuudenuskon vahvistamista ja rohkeutta panostaa uuteen teknologiaan. ”Robotisaatio olisi pelastus, jos satsaisimme siihen ja uskaltaisimme katsoa tulevaisuuteen. Sellaista politiikkaa tarvittaisiin, joka palauttaisi tällaisen tulevaisuudenuskon” 

Teknologian eturintamassa

Digitalisaatio tunkeutuu myös taloustieteeseen. Etla on ottanut viime aikoina askelia uuden teknologian hyödyntämisessä. Tutkimuslaitos on ollut mukana kehittämässä uudenlaisia ratkaisuja niin työllisyyden- kuin bruttokansantuotteenkin arviointiin. Kangasharju pitää esimerkiksi Big Data -pohjaisia ratkaisuja kiinnostavina, mutta opittavaa on vielä paljon. ”Ollaan eturintamassa menossa” Kangasharju pohtii. ”Mutta kyllä teknologian täytyy vielä kehittyä.” 

Skynetin valtaannousua pohjustaen Etla ilmoitti tänä keväänä ottavansa talousraporttien teossa käyttöön ”robottiekonomistin” yhteistyössä Robonomist –startupin kanssa. Yhteiskunta, jossa robottiekonomistit päättävät verorahoista, kuulostaa suhteellisen kylmältä paikalta. Kangasharju ei kuitenkaan usko opiskelijoilla olevan syytä huoleen. ”Ylipäätään ajattelen robotisaatiosta niin, että se mullistaa meidän kaikkien työnkuvaa, mutta ei se meitä työttömiksi tee” hän arvioi. ”Varmasti työnkuva on tulevaisuudessa erilainen kuin tänään.” 

Pitkien ennustusten tekeminen talouden pyörteistä on tunnetusti vaikeaa, mutta siitäkin huolimatta Kangasharjun näkemykset maailmantalouden tilasta kiinnostavat. ”Kiinan yritysten velkataakka”, hän nimeää kysyttäessä suurinta uhkaa maailmantalouden kehitykselle. 

Entä miten Etla tutkimuksessaan huomioi ilmastonmuutoksen? Kangasharju myöntää, ettei erityistä tutkimusohjelmaa tällä hetkellä ole eikä lähitulevaisuudessa tulekaan, mutta ilmastonmuutos näkyy laaja-alaisesti tutkimuksessa. ”Se tietenkin tulee joka paikassa esiin epäsuorasti”.

Etlan vanhaan linjaan ei suuria muutoksia

Etlan ja EVAn johdossa väki on viime aikoina hieman vaihtunut, tuoreimpana tutkimuspäällikkö Mika Malirannan siirtyminen Kilpailu- ja Kuluttajavirastoon. Onko tutkimuslaitoksen toimintaan tulossa suuria muutoksia Kangasharjun alaisuudessa? ”Suuressa kuvassa ei muutu mikään”, Kangasharju toteaa, eikä näe suurta tarvetta muutoksille Etlassa. ”Korkmanin ja Vihriälän linja oli hirveen hyvä.”  

Etla ilmoittaa nettisivuillaan tavoitteekseen hyödyllisen tiedon tuottamisen päätöksenteon tueksi. Etla on yksityinen tutkimuslaitos, jota rahoittavat kannatusyhdistyksen kautta mm. Elinkeinoelämän keskusliitto, Finanssiala ry, ja Metsäteollisuus ry. Kysymys rahoituspohjan vaikutuksesta toimintaan ja tutkimukseen on siis tärkeä. 

Esimerkiksi yritystuista Aki Kangasharjulta on aiemmin kuultu ajoittain kärkeviä lausuntoja. Kääntyykö takki nyt? ”Mielipiteeni on säilynyt täysin samana”, hän kommentoi. ”Ilman muuta täytyy uudistaa yritystukijärjestelmää, siitä säilyttävästä elementistä täytyy päästä pois, mutta niin että kilpailukyky säilyy.” 

Kangasharju tunnustaa, että rahoitus vaikuttaa varmasti siihen, mitä tutkimuslaitoksissa tutkitaan. ”Tutkimusaiheisiin [vaikuttaa] kyllä, rahoittajan oikeus on määrätä mitä tutkitaan”, hän toteaa. Tulosten puolueettomuutta hän pitää kuitenkin elinehtona Etlalle ja muille tutkimuslaitoksille: ”Pakko olla täysin puolueetonta, jos sitä lähdetään kyseenalaistamaan, niin silloin voitaisiin saman tien laittaa lappu luukulle ja kaikki henkilökunta etujärjestöihin.” Henkilövaihdoksiin liittyneitä huhuja hän pitää perättöminä. ”Absurdi väite että Etlan toimitusjohtajan vaihdoksessa olisi joku sivujuonne, että Etlasta tehtäisiin jotain muuta kuin tutkimuslaitos”, hän kommentoi. ”Jos sellaista ruvettaisiin kulissien takana tekemään niin se söisi Etlan uskottavuuden saman tien.”

Uutta virtaa makrotaloustieteeseen

Kangasharju pitää uuden Helsinki GSE:n perustamista lupaavana askeleena. ”Aivan fantastinen juttu että tähän satsataan”, hän iloitsee, mutta muistuttaa kuitenkin, että muutos voi olla hidas. ”Kyllähän se vie aikaa, täytyy olla kestävyyttä ja sinnikkyyttä odottaa näitä tuloksia”. 

Kangasharju uskoo myös, että Helsinki GSE ja sinne muodostuvat tutkimusryhmät määrittävät Suomen taloustieteellistä tutkimusta ja sen aiheita pitkäksi aikaa. Kenties eniten hän toivoo Suomeen lisää makrotaloustieteen osaajia. Toiseksi tärkeäksi alueeksi hän nostaa behavioristisen taloustieteen ja käyttäytymistaloustieteen ja uskoo, että niiden osuus tulee edelleen kasvamaan. 

Entä mitä vinkkejä Kangasharju antaa nykyisille opiskelijoille? Kangasharju kehottaa muistamaan laaja-alaisuuden opinnoissa. ”Teknologisen kehityksen ja maailman muutoksen vuoksi tarvitaan laaja-alaista ajattelua, vaikka vain yhden asian osaaminenkin riittää johonkin saakka”, hän painottaa. Ja lisää sitten: ”Valmistukaa ripeästi, Suomi tarvitsee teitä.”

TEKSTI: Ossi Tahvonen

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, ILMIÖT

Viisi teesiä Marxista ja taloustieteestä

Karl Marx (1818-1883) on historian tunnetuin kapitalismin kriitikko. Tämän lisäksi hän oli myös aikansa taloustieteen kriitikko. Marxin oma työ jäi kuitenkin kesken. Hän kerkesi elinaikanaan julkaista vain ensimmäisen osan pääteoksestaan, kolmiosaisesta Pääomasta. Osin siksi myöskään Marxin työlle perustuva talousteoria, niin sanottu marxilainen taloustiede, ei ole sisäisesti yhtenäinen kokonaisuus. Tämän vuoksi tulkintani siitä eroaa varmasti eräistä muista tulkinnoista. Lyhyessä kirjoituksessani pyrin kuitenkin tuomaan yleisellä tasolla esiin viisi valtavirtataloustieteestä eroavaa kiinnostavaa näkökulmaa, joita Marxin teoriasta käsin avautuu.

Teesi 1. Marx kyseenalaistaa taloustieteen lähtökohtana olevat kategoriat

Marxin työlle on keskeistä, että sitä ei voi luokitella nykypäivän akateemisten oppialojen mukaan. Marxin työ sisältää niin taloustieteellisiä, filosofisia kuin sosiologisiakin elementtejä. Tämä johtuu siitä, että Marx perustaa työtään edeltäjiensä, muun muassa David Ricardon ja Adam Smithin töille. He edustivat niin sanottua klassista poliittista taloustiedettä, jonka tutkimuskohde oli laajempi, kuin nykyisen taloustieteen. Tämä on myös Marxin työn vahvuus, sillä marxilaisesta näkökulmasta on tärkeää huomata taloustieteen riippuvuus ja yhteenkuuluvuus muiden yhteiskuntatieteiden kanssa.

Marx kuitenkin kirjoittaa poliittisen taloustieteen kritiikkiä. Hänen mukaansa, ansioistaan huolimatta, klassinen poliittinen taloustiede ei ole tavoittanut kapitalistisen yhteiskunnan kokonaisrakennetta. Se on usein tarkastellut yhteiskuntaa “valmiiden ilmiöiden pohjalta” (Marx 2014, 202). Se ei ole kysynyt, miksi yhteiskunnassamme varallisuus ottaa ”valtavan tavarajoukon” (Marx 2013, 45) muodon. Arkielämässämme törmäämme kategorioihin, kuten palkka, hinta, pääoma tai kuluttaja, ja otamme ne päivittäisissä toiminnoissamme annettuna. Myös talousteoria perustuu näille kategorioille. Marxin teorian kannalta fundamentaalinen kysymys on, kuinka nämä kategoriat syntyvät. Mitä yhteiskunnallisia suhteita markkinoilla toimiva yksilö, joka on yhä tänään valtavirtataloustieteen lähtökohta, edellyttää? Mitä tästä lähtökohdasta käsin jää mahdollisesti huomaamatta?

Marx pyrkii siis kuvaamaan niitä käytäntöjä ja yhteiskunnallisia suhteita, joiden kautta itsestäänselvyytenä pitämämme seikat syntyvät. Hyvä esimerkki on pääoman käsite. Oppikirjamääritelmä pääomalle on “the set of tools that workers use: the construction worker’s crane, the accountant’s calculator, and this author’s personal computer” (Mankiw 2009, 47). Sen sijaan Marxille pääoma “ei ole mikään esine vaan esineiden välittämä yhteiskunnallinen suhde (Marx 2013, 685). 

Marx kuvaa tätä esimerkillä tehtailijasta, joka kuljetti Yhdysvaltoihin koneita ja työläisiä. Kuitenkin 1800-luvun Yhdysvalloissa työläiset saattoivat alkaa elättämään itseään esimerkiksi maanviljelyllä. Näin tehtailija jäi ilman palkkatyöläisiä, jotka valitsivat mieluummin itselleen työskentelyn. Näin koneet eivät siis toimineet pääomana, sillä pääoman vaatimat yhteiskunnalliset suhteet eivät vallinneet yhteiskunnassa, jossa palkkatyöläinen oli kykenevä elättämään itsensä ilman kapitalistia. (Sama). Pääoman ensisilmäyksellä itsestään selvän kategorian taustalta paljastuu siis yhteiskunnallisiin valtasuhteisiin, luokkiin ja työnjakoon liittyviä kysymyksiä.

Teesi 2. Valtavirtataloustieteen markkinatoimijan sijaan Marxin lähtökohta on yhteiskunnan uusintaminen materiaalisessa tuotannossa.

Koska Marx haluaa kyseenalaistaa arkielämämme sekä talousteorian itsestäänselvyydet, hän ei lähde liikkeelle markkinoilla tapahtuvasta yksityishenkilöiden välisestä vaihdosta. Marx korostaa, että vaihtoa edeltää aina tuotanto. Kapitalismissa tuotanto tapahtuu pääosin yksityisissä yrityksissä ja tuotanto tapahtuu tavaramuotoisesti, eli tuotetaan markkinoille. Marx erottaa tavaroiden käyttöarvon, eli niiden hyödyllisyyden, niiden vaihtoarvosta, eli siitä, minkä arvon ne saavat markkinoilla. Kapitalismissa tavaroita tuotetaan ensisijaisesti niiden vaihtoarvon vuoksi. Kuinka vaihtoarvo sitten määräytyy?  

Marx seuraa tässä klassista poliittista taloustiedettä, ja katsoo, että tavaroiden arvon määrittää niiden tuottamiseen vaadittu yhteiskunnallisesti välttämätön työaika. Tämä näkökulma perustuu siihen, että työ on jotain, jota vaaditaan jokaisen tavaran tuottamiseen. Työaika ei kuitenkaan suinkaan suoraan määrää hintoja, joista tavarat myydään, vaan hintoihin vaikuttaa myös esimerkiksi kysyntä ja tarjonta. Marxin mukaan kuitenkin ”kerrassaan mitään ei voida selittää kysynnän ja tarjonnan suhteesta ennen kuin on selvitetty se pohja, jolla tämä suhde liikkuu” (2015, 185). Tavaroiden työarvot muodostavat siis eräänlaisen, tosin myös itsessään liikkuvan, tasapainopisteen, jonka ympärillä hinnat heilahtelevat, usein rajustikin. Tästä niin sanotusta työarvoteoriasta on käyty laajaa debattia, ja myös osa marxilaisista on kyseenalaistanut sen. Kuitenkin empiirinen tutkimus näyttää todistavan, että työarvot määrittävät hintoja jopa vahvemmin kuin Marx itse ajatteli. (Fröhlich 2011; Shaikh 1998.)

Vaikka monet marxilaiset, kuten äskeisen lähdeviitteen Anwar Shaikh tai Nils Fröhlich, tekevät kehittynyttä kvantitatiivista empiiristä tutkimusta, ei Marxin talousteoria ole vain, tai edes ensijaisesti, teoria hintojen muodostumisesta tai kvantitatiivisista suhteista. Marxin teoriaa avaa myös valtavirtateoriasta laadullisesti eroavan näkökulman yhteiskunnan kokonaisyhteyden tutkimiseen. Esiin nousee kysymyksiä työprosessista, työajasta, työnjaosta sekä työllisyydestä. 

Lisäksi Marxin työarvoteoria perustelee työn tuottavuuden kasvun tärkeää roolia talouskasvussa. Näkökulma on siis täysin eri, kuin teoriassa, jossa lähdetään liikkeelle markkinatoimijoiden preferensseistä, kuten valtavirtateoria tekee. Kuten Heiner Ganssmann kirjoittaa, ”Marx’s theory of value rests on the analysis of the form of social labor” (1983, 296). Kysymys on laajempi kuin kapean taloustieteellinen kysymys hinnoista. Olennaisempaa on jälleen kysyä, miksi työtä tehdään pääosin juuri tietyssä muodossa (eli palkkatyönä kapitalistin palveluksessa) ja mitä yhteiskunnallisia suhteita tämä historiallinen poikkeustilanne edellyttää?

Teesi 3. Tuotannon tarkastelu paljastaa yhteiskunnan luokkasuhteet, kun taas markkinatoimijoiden tarkastelu peittää ne.

Markkinoilla yksilöt ovat tasa-arvoisia, ostajia ja myyjiä. Marx myöntää, että tämä pitää paikkansa, mutta kyseenalaistaa sen, että yksittäisten markkinatoimijoiden tarkastelu on hyvä lähtökohta nykyisen talousjärjestelmämme ymmärtämiseen. Marx kirjoittaakin, että ”kun ostot ja myynnit tapahtuvat ainoastaan erillisten yksilöiden kesken, niistä ei ole lupa etsiä kokonaisten yhteiskuntaluokkien välisiä suhteita” (Marx 2013, 527). Kuinka asia sitten on tuotannossa? Kuten jo pääomaa määriteltäessä tuli esiin, kapitalistinen tuotanto edellyttää palkkatyöläisen, jolla ei ole mitään muuta myytävää kuin oma työvoimansa. Tässä paljastuu kapitalistisen yhteiskunnan historiallinen erityispiirre, nimittäin se, että myös työvoima on tavaramuodossa. Työläisen on myytävä työvoimaansa säilyäkseen hengissä. Tasa-arvoinen markkinavaihto siis piilottaa rakenteellisen eriarvoisuuden.

Marxin teorian keskiössä on niin sanottu lisäarvoteoria. Lisäarvoteorian ytimessä on erottelu lisätyön ja välttämättömän työn välillä. Tämä erottelu pätee kaikkiin tuotantotapoihin; esimerkiksi orjataloudessa orja työskentelee osan päivää uusintaakseen oman työvoimansa, kun taas hänen herransa saa hänen lisätyönsä tuotteet. Kapitalismissa välttämätön työ uusintaa työläisen työvoiman, ja hänen tänä aikana tuottamansa arvo maksetaan hänelle palkan muodossa, kun taas hänen lisätyönsä tuottama lisäarvo arvo muodostaa kapitalistin voitot. Teorian ytimessä on kysymys luokkasuhteesta, sillä tuotantovälineet omistava luokka saa systemaattisesti suuremman osan yhteiskunnallisesta varallisuudesta. Tämä luokkasuhde katoaa, kun taloutta tarkastellaan yksittäisen toimijan näkökulmasta. Toisaalta Marxin näkökulmasta paljastuu, että eri ryhmillä voi yhteiskunnassa olla perustavanlaatuisesti vastakkaisia etuja. Tämän näkökulman Marx jakaa klassisen poliittisen taloustieteen kanssa.

Koska lopulta Marxille kaikki taloudellinen arvo palautuu työhön, on myös esimerkiksi finanssipääoman oltava yhteydessä tähän välittömään tuotantoprosessiin. Ajatusta siitä, että esimerkiksi finanssimaailmalla ei olisi yhteyttä ”reaalitalouteen” ja materiaaliseen tuotantoprosessiin, Marx kutsuu fetisismiksi. Fetisismiä on myös esimerkiksi se, kun puhumme markkinavoimista aivan kuin ne olisivat toimija, joka hallitsee meidän elämäämme meistä riippumatta, emmekä huomaa, että nykyinen tapa järjestää talous on seurausta tietyistä yhteiskunnallisista suhteista, eikä suinkaan luonnonlaeista. Toisaalta nyky-yhteiskunnassa talous aidosti hallitsee meitä, emmekä me sitä. Kuten Marx kirjoittaa, vaikuttaa siltä, että ”arvo muuttuu (…) automaattisesti toimivaksi subjektiksi (2013, 147). Tämä ei ole vain illuusio, vaan ”objektiivinen ajatusmuoto” (sama, 83), sillä todellisuudessa arkielämässä hallitsee ”taloudellisten suhteiden äänetön pakko” (sama, 660). Jälleen Marx pyrkii selittämään, kuinka tämä pakko syntyy meidän omien yhteiskunnallisten suhteidemme ja käytäntöjemme myötä.

Teesi 4. Valtavirtataloustieteen täydellisen kilpailun ja markkinatasapainon sijaan Marxin lähtökohtana ovat kapitalismin ristiriidat.

Merkittävä tekijä aikaisemmassa kohdassa mainitun pakon syntymiseen on kapitalismia hallitseva kilpailu. Tämä myös selittää, miksi tuntuu intuitiivisesti järkevältä aloittaa omaa etuaan tavoittelevasta yksilöistä yhteiskunnallisten suhteiden sijaan: yhteiskunnassamme yksilöt näyttäytyvät usein keskinäisessä kilpailussa. Markkinoilla kapitalistin tarkoitusperä on ”voitonteon lakkaamaton liike” (Marx 2013, 147). Tämä ei ole hänen halunsa kysymys, vaan rakenteellinen pakko, mikäli hän aikoo tehdä voittoa ja pysyä kapitalistina. Tämä kilpailun luoma pakko toisaalta tekee kapitalismista jatkuvasti kehittyvän dynaamisen järjestelmän, jonka luomisvoimaa Marx suuresti ihaili, mutta toisaalta se on myös syynä kapitalismin tuhoisiin kriiseihin. Marxin mukaan kapitalististen yhteiskuntien kehitys on siis syvästi ristiriitaista.

Marxilla kilpailu on lähtökohtaisesti kaoottista eikä muistuta oppikirjakuvausta täydellisestä kilpailusta. Marxille markkinoiden säännönmukaisuudet syntyvät epäjärjestyksen myötä. Talous ei myöskään ole tasapainossa, vaan jatkuvassa turbulentissa muutoksen prosessissa. Jokainen yritys pyrkii tekemään mahdollisimman paljon voittoa ja toimii epävarmuuden vallassa. Juuri tässä turbulenssissa on sen dynaamisuuden ydin. Merkittävä Marxiin pohjaava taloustieteilijä Anwar Shaikh toteaakin, että kapitalistinen kilpailu on ”antagonistic by nature and turbulent in its operation. It is as different from so-called perfect competition as war is from ballet” (2016, 259).

Tämän vuoksi merkittävä asia kapitalismissa on pääoman voittoaste. Kun voittoaste alenee, talous ajautuu kriisin. Marxin mukaan ”kapitalistisen tuotannon tosi raja on pääoma itse” (Marx 2015, 253). Jatkuva kasautuminen johtaa tilanteeseen, jossa tavaroita on enemmän kuin markkinat ovat valmiita nielemään. Kyse on pääoman ylikasautumisesta. Suuri osa tavaroista jää myymättä ja varallisuutta tuhoutuu, tuotantovälineet ovat tyhjänpanttina ja työkykykyistä työvoimaa on vailla työtä. Marxin näkökulmasta tämä, usein suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttava asiantila on osasyy siihen, miksi nykyinen talousjärjestelmämme on vallankumouksellisuudestaan huolimatta irrationaalinen. Marxilla ei kuitenkaan ole mitään yksittäistä kriisiteoriaa, vaan monia kriisiteorioita, ja myös marxilaisessa taloustieteessä on monia käsityksiä siitä, miten talouskriisit syntyvät (ks. Shaikh 1978). Yhteistä kaikille näkemyksille on kuitenkin ajatus siitä, että kriisit ovat seurausta kapitalismin omasta toiminnasta, eivät tämän toiminnan häiriöitä.

Teesi 5. Marxille talous on aina viime kädessä riippuvainen luonnosta.

Eräs nykyään äärimmäisen ajankohtainen teema, jota on mahdollista käsitellä Marxin teorian kautta, mutta joka luo ongelmia valtavirtataloustieteelle, on suhteemme luontoon. Eräs syy tähän on se, että Marx lähtee liikkeelle yhteiskunnan uusintamisesta. Taloudellisen arvon lisäksi työ tuottaa aina myös konkreettisia käyttöarvoja. Työ on ainesten vaihtoa luonnon kanssa (2013, 168).  Kuitenkin taloudellisen arvonlisäyksen logiikka on erilainen kuin ekologisesti kestävä tapa olla suhteessa luontoon. Koska kilpailu ja voitontavoittelu johtaa työn tuottavuuden kasvuun, katsoo Marx, että kapitalismi edellyttää jatkuvaa työn tuottavuuden kasvua, joka mahdollistaa kapitalismille välttämättömän talouskasvun. 

Historiallisesti työn tuottavuus on kasvanut ennen kaikkea fossiilisten polttoaineiden ja luonnonvarojen haaskaamisen myötä (Altvater 2012, 32-34). Marx kuvaa tätä Pääoman ensimmäisessä osassa kapitalistisen maatalouden osalta. Kapitalistinen maanviljelys ”häiritsee ainesten vaihtoa ihmisen ja maan välillä, (…) siis rikkoo maan hedelmällisyyden ikuista ja luonnollista edellytystä” (Marx 2013, 453). Pääoman kolmannessa osassa Marx korostaa ympäristötuhojen globaalisuutta: ”kaupankäynnin välityksellä tämä haaskautuminen kantautuu pitkälti yli oman maan rajojen” (2015, 801). John Bellamy Foster (1999) korostaa, että tämä ihmisen ja luonnon välisen suhteen häiriintyminen, niin sanottu ”metabolinen repeytymä” ihmisen ja luonnon välillä, on jotain kapitalismille olemuksellista.  Kapitalismissa luonnon resursseja käytetään nopeammin kuin ne kerkeävät uusiutumaan.

Vaikka Marx korostikin työn roolia, hän ei suinkaan ajatellun työn olevan ainoa yhteiskunnallisen varallisuuden lähde. Hän kirjoittaa, että ”työ ei ole kaiken rikkauden lähde. Luonto on käyttöarvojen lähde (ja niistähän aineellinen rikkaus muodostuukin!) yhtä suuressa määrin kuin työkin, joka sinänsä on vain erään luonnonvoiman, ihmisen työvoiman, ilmenemistä.” (1973, 3.) Kuitenkin ”kapitalistinen tuotantoprosessi kehittää (…) yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja yhdistelmää vain siten, että se samalla vaurioittaa kaiken rikkauden alkulähteen: maan ja työläisen” (2013, 454).

Toinen syy, miksi Marx mahdollistaa luontosuhteen yhdistämisen taloustieteeseen on se, että myös luontosuhde on hänelle yhteiskunnallinen seikka, joka muuttuu historian kuluessa. Suhteemme luontoon on hyvin erilainen yhteiskunnassa, joka perustuu voitontavoittelulle, kuin yhteiskunnassa, joka perustuu inhimillisten tarpeiden tyydyttämiselle. Tulevaisuuden perspektiivinä Marx kirjoittaa, että korkeamman taloudellisen järjestelmän näkökulmasta ihmiset eivät ole maan omistajia vaan ”ainoastaan sen haltijoita” ja siksi ihmisten on ”jätettävä maa parannettuna jälkeentuleville sukupolville” (2015, 765). Väkisinkin herää ajatus, että nykyisen talousjärjestelmän puitteissa tämä ei ole mahdollista. Nykymaailmassa, jossa ympäristöongelmat ovat huomattavasti vakavampia, kuin Marxin aikana, Marx voi auttaa meitä historisoimalla ihmisen suhteen luontoon, ja osoittamalla, että ympäristöongelmat eivät johdu ihmisluonnosta, vaan tietyistä yhteiskunnallista suhteista.

Lopuksi

Marxilainen taloustiede sisältää monia ratkaisemattomia ongelmia. Monet näistä ovat empiirisen tutkimuksen kysymyksiä, kuten miten soveltaa Marxin käsitteistöä empiiriseen aineistoon. Myös monet teoreettiset kysymykset, kuten arvoteoria, kriisiteoria tai marxilaisen taloustieteen suhde muihin taloustieteen suuntauksiin ovat avoimia. Marxilainen perspektiivi ei välttämättä tarjoa meille ratkaisuja aikamme suuriin ongelmiin, kuten yhä kasvavaan eriarvoisuuteen, globaalisti ennennäkemättömän suureen köyhyyteen tai jo käynnissä olevaan ympäristökatastrofiin. Myös Marx itse kieltäytyi tarjoamasta valmiita ratkaisuja eikä kirjoittanut ”ruokareseptejä tulevaisuuden kuppilaa varten” (2013, 23). Marxilainen perspektiivi kuitenkin problematisoi sekä valtavirtataloustieteen ymmärryksen kapitalismista, että myös kapitalismin itsensä. Lopulta se problematisoi myös taloustieteellisen ajattelutavan silloin, kun se ymmärretään kapean erityistieteellisesti. Näin se auttaa esittämään kysymyksiä, joita muut taloustieteen suuntaukset eivät ole kykeneviä esittämään.

TEKSTI: Sauli Havu

Lähteet:

Altvater, Elmar (2012) Marx neu entdecken! Hamburg: VSA

Fröchlich, Nils (2010) “Labour values, prices of production and the missing equalization of profit rates: Evidence from the German economy”. Cambridge Journal of Economics, Volume 37, Issue 5, 1107-1126

Ganssmann, Heiner (1983) “Marx Without the Labor Theory of Value?” Social Research, Vol. 50, No. 2 (SUMMER 1983), pp. 278-304

Mankiw, Gregory N. (2009) Macroeconomics. 7th edition. New York: Worth Publishers

Marx, Karl (1973) ”Gothan ohjelman arvostelua”. Karl Marx & Friedrich Engels: Valitut teokset (6 osaa), 5. osa, s. 525–551. Kustannusliike Edistys, Moskova (1979).

Marx, Karl (2013) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 1. Vaasa: TA-Tieto

Marx, Karl (2014) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 2. Vaasa: TA-Tieto

Marx, Karl (2015) Pääoma. Poliittisen taloustieteen arvostelua. Osa 3. Vaasa: TA-Tieto

Shaikh, Anwar (1978) “An Introduction to the History of Crisis Theories”.  U.S. Capitalism in Crisis, U.R.P.E., New York.  http://www.anwarshaikhecon.org/index.php/all-publications/political-economy/42-1978/84-an-introduction-to-the-history-of-crisis-theories

Shaikh, Anwar (1998) “The Empirical Strength of the Labour Theory of Value”. Riccardo Bellofiore (toim.) Marxian Economics: A Reappraisal. Volume 2: Essays on Volume III of Capital: Profit, Prices and Dynamics. London: Palgrave Macmillan, 225-245, http://www.anwarshaikhecon.org/index.php/all-publications/political-economy/28-1998/51-the-empirical-strength-of-the-labor-theory-of-valueShaikh, Anwar (2016) Capitalism. Conflict, Competition, Crisis. Oxford: Oxford University Press


Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, ILMIÖT

Marxilainen empiirinen taloustutkimus

Aluksi

Syyskuun 2008 rahoitusmarkkinakriisi ja sitä seurannut hitaan kasvun vuosikymmen ovat herättäneet laaja-alaista kiinnostusta talouden tutkimusta kohtaan. Kuten tunnettua, on uusklassista taloustiedettä syytetty kykenemättömyydestä ennakoida rahoitusmarkkinakriisin puhkeamista. Lieneekin ymmärrettävää, miksi aiemmin marginaalisina pidetyt, harvalukuisten tutkijajoukkojen ylläpitämät tutkimusperinteet, kuten jälkikeynesiläisyys, itävaltalaisen koulukunnan taloustiede sekä marxilaisuus ovat herättäneet laajamittaista kiinnostusta niin taloustieteen kuin muidenkin yhteiskuntatieteiden harjoittajien riveissä. Jopa taloustieteen periferiassa[i], Suomessa, on kuluneen vuosikymmenen aikana siinnyt lähtötasoonsa verrattuna runsasta kiinnostusta marxilaiseen taloustutkimukseen.

Kuten taloustieteessä yleensäkin, on marxilaisen taloustutkimuksen painopiste siirtynyt kohti empiriaa. Syyt tähän siirtymään lienevät kahtalaiset. Yhtäältä kyse on ollut tilastojen saatavuuden sekä tilastollisten menetelmien käytön helpottumisesta. Toisaalta vuoden 2008 kriisi jälkiseuraamuksineen oli niin vakava, että halu sen selittämiseen — ja tulevien kriisien ennakointiin — on lisännyt tarvetta tiiviisti empiriaan kiinnittyneiden selitysmallien kehitykseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö merkittävää empiiristä taloustutkimusta olisi tehty marxilaisten tutkijoiden keskuudessa aiemminkin.

Käsillä olevalla artikkelilla on kaksi tavoitetta. Ensinnäkin sen tarkoituksena on tutustuttaa lukija marxilaisen taloustutkimuksen peruskäsitteeseen, työarvoon, sekä sen oppihistorialliseen viitekehykseen. Toiseksi artikkelin tavoitteena on esitellä joitakin merkittäviä esimerkkejä sekä viimeaikaisesta että historiallisemmasta marxilaisesta tutkimuksesta. Artikkeli ei missään nimessä tiivistä koko marxilaisen talousempirian laajaa kirjoa, eikä pyri täsmällisen ensyklopediseen esitystapaan. Toivon sen kuitenkin herättävän kiinnostusta marxilaisen teoriaperinteen varaan rakentuvaa tutkimusta kohtaan ja lisäämään ymmärrystä sen tuottamista mahdollisuuksista.

Marxilaisuus taloustieteen teoriaperinteessä

Marxilaisuus, kuten keynesiläisyys, on tutkimusperinne, jotka nojaavat hyvin vahvasti oppi-isäänsä, Karl Marxiin. Perinne eroaa tässä mielessä uusklassisesta tutkimusperinteestä, jota ei samalla tavalla voida palauttaa tiettyyn yksittäiseen suurnimeen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että marxilaisen perinteen alku voitaisiin palauttaa yksin Marxiin. Kuten hänen pääteoksensa, Pääoman, saksankielinen alaotsake Kritik der politischen Ökonomie (suom. Poliittisen talouden arvostelua) paljastaa, tarkoitti Marx teoksensa tuolloisen poliittisen talouden arvosteluksi. Tässä merkityksessä Marx asettuu samalle jatkumolle James Steuartin, François Quesnayn, Adam Smithin, David Ricardon, ja J. S. Millin kaltaisten nimien kanssa.

Jos nykyisen taloustieteen oppihistoria on jaettavissa kahtia klassiseen ja uusklassiseen, sijoittuu marxilaisuus tukevasti näistä ensimmäiseen. Tämä, yhdessä marxilaisuuden poliittisen ulottuvuuden kanssa on vaikuttanut kielteisesti sen vastaanottoon. Kun Marxin aisapari Friedrich Engels viimein julkaisi Pääoman 3. osan vuonna 1894, oli klassinen poliittinen talous alkanut jo väistyä yliopistoista uuden, Léon Walras’n, Stanley Jevonsin ja Alfred Marshallin kaltaisten nimien kehittämän marginalistisen tai uusklassisen perinteen tieltä.[ii]

Marxilaisuuden, kuten muunkin klassisen poliittisen talouden teoriaperinteen ja uusklassismin epistemologis-metodologisena erona on suhde yksilöön. Siinä missä uusklassisessa perinteessä eri talouden yksiköitä, oli kyse sitten yhtiöistä, työllisistä tai kuluttajista, lähestytään yleisesti edustavan yksilön käsitteen välityksellä. Laajempia yhteenliittymiä ja kokonaisuuksia käsitellään usein näiden yksilöiden pyrkimysten, mieltymysten sekä toiminnan summana. 

Tässä merkityksessä uusklassista tutkimusperinnettä kuvaavat hyvin käsitteet metodologinen individualismi ja mikroperustaisuus. Marxilaisessa tutkimusperineessä metodologisen individualismin soveltaminen ei ole yhtä yleistä. Perinteen tutkimusote on sen sijaan mesoperustainen — taloudellisen toiminnan lopputuloksia ei voida palauttaa yksilöihin, sillä ne ovat seurausta yksilöiden ja heidän yhteenliittymiensä välisestä vuorovaikutuksesta, jolla voi olla ei-tarkoituksenmukaisia, emergenttejä seuraamuksia.[iii]

Vaikka marxilaisuus ei ole koskaan juurtunut taloustieteen valtavirtaan, on se vaikuttanut mm. jälkikeynesiläisessä tutkimusperinteessä varsinkin Joan Robinsonin ja Michał Kaleckin sekä Luigi Pasinettin ajattelussa ja työssä.

Merkittävinä marxilaisina nykytaloustieteilijöinä voidaan pitää Anwar Shaikhia, Fred Moseleyta sekä Andrew Klimania, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että nykyisen marxilaisen taloustutkimuksen painopiste on siirtynyt Euroopasta Yhdysvaltoihin. Annetun tutkijakolmikon teokset Capitalism (2016), Money and Totality (2015) sekä Failure of Capitalist Production (2012) ovat merkittäviä panoksia niin teoreettisen kuin empiirisen marxilaisen taloustutkimuksen saralla.

Muita, nuoremman polven nykyempiirikkoja ovat mm. Deepankar Basu, Panayiotis Manolakos, Andrea Vaona sekä Ivan Trofimov, jotka ovat soveltaneet paneeliregressioita keskeisen, pääoman tuottoa mittaavan voiton suhdeluvun analyysiin keskeisissä teollisuusmaissa.[iv]

Empiria on kuulunut olennaisena osana marxilaisuuteen sen ensimetreiltä lähtien. Jo Marx pyrki soveltamaan Pääomassa Engelsiltä ”tiskin alta” saamiaan tilastoja ja kirjanpitotietoja, joiden perusteella hän arvioi manchesteriläisen kutomoteollisuuden kannattavuutta.[v] Marxin tavoitteena oli muutoinkin osoittaa teoriansa empiirisesti paikkansapitäväksi niissä puitteissa, jotka 1850–60-lukujen brittiläiset tilastot mahdollistivat. Marxin voidaan katsoa vaikuttaneen myös sittemmin Wassily Leontiefin edelleen kehittämään panos-tuotosanalyysiin Pääoman 2. osassa julkaistujen, tavaran, arvon ja rahan kiertoa taloudessa kuvaavien uusintamistaulujensa avulla. Näihin tauluihin Marx oli saanut innoitusta edelleen Quesnayn tableau économique’sta.

Marxilainen taloustutkimus on 1980-luvulta alkaen siirtynyt kohti aiempaa probabilistisempia malleja. Tästä voidaan mainita tilastollisen mekaniikan piiristä voimallisia analogioita talouteen vetänyt Emmanuel Farjounin ja Moshe Machoverin Laws of Chaos (1983), joka on toiminut pontimena laajemminkin fysiikan puolelta mm. tulonjakoon sekä rahan kiertokulkuun virikkeitä ammentaneelle tutkimusperinteelle, jonka edustajiksi voidaan mainita Adrian Draculescu, Victor M. Yakovenko sekä Ian P. Wright.

Työarvoteoria ja empiria

Yksi keskeisimmistä marxilaisen taloustutkimuksen opeista on työarvoteoria. Tämän opin mukaan hyödykkeiden, marxilaisessa perinteessä tavaroiden, arvo määräytyy niiden valmistamiseksi tarvitun yhteiskunnallisen keskimääräistyöajan perusteella. Yhteiskunnallinen keskimääräistyöaika puolestaan määräytyy kulloisenkin kilpailun, sovellettujen tuotantotekniikoiden, työvoiman taitotason, materiaalien laadun jne. nojalla. Työarvoteorian mukaan tuotannossa syntyvä arvonlisäys perustuu siis ”elävään” ihmistyöhön, eikä tuotannossa käytetty pääoma näin ollen osallistu niinkään arvonlisäykseen kuin tuotosten arvonmuodostukseen — tuotannossa käytetyn pääoman arvo siirtyy kyllä hyödykkeiden arvoon, mutta tuotannossa tapahtuvan arvonlisäyksen on aina perustuttava uuteen tuotannossa tehtävään ihmistyöhön.

Marx peri annetun opin perusteet Smithiltä ja Ricardolta, jotka olivat olettaneet hyödykkeiden arvojen ja hintojen edelleen kohtaavan miltei yksi-yhteen-periaatteella. Ricardo päätteli pääteoksessaan Principles of Political Economy and Taxation (1817) hyödykkeiden hintojen ja arvojen vastaavan toisiaan markkinoilla noin 93 prosentin tarkkuudella. Työarvoteorian ongelmaksi tunnustettiin jo Marxin aikana se, että tavaroiden hintojen ja sitä myöten yhtiöiden voittojen oletettiin tasoittuvan markkinoilla kohti keskiarvojaan.[vi] Marx näkikin Pääoman 3. osassa vaivaa selittääkseen, miten työarvoteoria saattoi päteä huolimatta siitä, että yksittäisten hyödykkeiden hinnat saattoivat poiketa niiden arvoista huomattavastikin.

Marxin ratkaisu ongelmaan oli kehittää nk. kahden aggregaattitasapainon teoria, jonka mukaan hyödykkeiden hinnat ja (työ)arvot kohtaavat koko talouden tasolla siten, että yksittäisten hinnanylitysten ja -alitusten on suhteessa hyödykkeiden arvoihin tasapainotettava toisensa. Koska tämä ratkaisu ei kuitenkaan ole mahdollistanut yksittäisten hyödykkeiden arvo-hintasuhteiden täsmällistä määrittämistä, on se antanut pontta yli vuosisataiselle kiistalle ns. transformaatio-ongelmasta, joka tiivistyy kysymykseen tästä, jo Marxin määrittämästä yksittäishyödykkeiden hintojen määrittämisongelmasta.[vii]

Empiirisesti kiinnostavan tästä transformaatio-ongelmasta on tehnyt se, että yksittäisten tuotannonalojen vuosituotosten hintojen luonnolliset logaritmit tapaavat vastata niillä tehtyjen vuosityöaikojen luonnollisia logaritmeja.[viii] Toisin sanoen alat, joilla on tehty suhteessa keskimääräistä enemmän työtunteja, ovat samalla aloja, joiden tuotoksen suhteellinen rahallinen arvo on keskiarvoa korkeammalla. Toimialoittaisten työaikojen ja tuotosten hintojen voimakas yhteisvaihtelu tarkoittaa samalla, etteivät toimialoittaiset voittoasteet tapaa tasoittua keskenään.[ix] Se tarkoittaa samalla sitä, että toimialat, joiden pääoma–työvoimasuhteet ovat keskimääräistä korkeammat, ovat aloja, joiden keskimääräinen kannattavuus on keskiarvoa alempi (ja toisin päin).

Edellä esitettyyn tuloksiin perustuvat näkemykset ovat toistaiseksi varsin tuoreita myös marxilaisessa empiriaperinteessä. Niiden seuraamukset ovat lukuisat. Ensinnäkin ne vaikuttavat implikoivan, että Marxin Pääoman 3. osassa esittämän ”heikon” työarvoteorian sijaan empiirisesti paikkansapitävämmäksi voi osoittautua sen ”vahva”, Smithiltä ja Ricardolta periytyvä versio. Toiseksi tulokset vaikuttavat viittaavan siihen, että hyödykkeiden hinnat sekä pääomien tuottoasteet eivät tasoitu markkinoilla niin jouhevasti kuin Marx pääteoksessaan oletti (aikaansa seuraten). 

Toisin sanoen yhtiöt pyrkivät tietyillä toimialoilla siihen, että niiden käyttämät tuotantotekniikat, pääoma, palkattu työvoima sekä sen palkat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Yksittäisten toimialojen välillä vaikuttaa taas siltä, etteivät pääomat hakeudu kannattamattomammilta aloilta kannattavammille niin jouhevasti kuin sen paremmin uusklassisessa kuin marxilaisessa taloustutkimuksessa pääsääntöisesti oletetaan. Tämä tuntuu viittaavan siihen, että sijoittajat ”tyytyvät” toisilla aloilla keskimääräistä tai parhaiten tuottavia aloja matalampiin osinkoihin ja korkoihin. Näin ollen toimialoittaiset kannattavuus- sekä kasvuerot voivat olla luonteeltaan pitkäaikaisia ja vain vaivoin tasoittuvia. 

Lopuksi

Käsillä olevan artikkelin tarkoituksena on ollut luoda lyhyt, valikoiva katsaus marxilaisen taloustutkimuksen perinteeseen suhteessa niin taloustieteeseen kuin siihen empiiriseen tutkimukseen, jota marxilaisen perinteen puitteissa on niin historiallisesti kuin nykyisin harjoitettu. Käsittelemättä on jäänyt huomattava joukko tutkimusaiheita niin maailmankaupasta, kasvusta kuin rahoitus- ja työmarkkinoista aina tuotannon kasvun synnyttämiin ilmasto- ja ympäristöongelmiin. Marxilainen tutkimusperinne on elänyt hiljaiseloa uusklassisen ja jälkikeynesiläisen tutkimusperinteen varjossa läpi historiansa, ei yksin Neuvostoliiton kaatumisesta (1991) alkaen. 

Vuoden 2008 rahoitusmarkkinakriisi on kuitenkin innostanut niin vanhemman kuin nuoremman polven tutkijoita tarttumaan niin Pääomaan kuin muihinkin tutkimusperinteen klassikoihin ja edistämään empiiristä marxilaista taloustutkimusta ympäri maailman. Tämän ”renessanssin” vaikutuksia ja pitkäaikaisuutta on toistaiseksi aikaista arvioida. Lienee kuitenkin perusteltua esittää, että marxilaisella tutkimusperinteellä on paljon annettavaa talouden ymmärtämiseen varsinkin aikana, jolloin aiempaa empiirisempi tutkimusote on ottanut sijaa talouden tutkimuksessa laajemminkin.

TEKSTI: Saska Heino
Kirjoittaja on talous- ja sosiaalihistorian jatko-opiskelija, joka valmistelee väitöstä yhtiöiden kannattavuuden, voitonjaon ja tuloerojen suhteesta Suomessa 1960-luvulta 1990–2000-lukujen taitteeseen

Lähteet:

Deepankar Basu ja Panayiotis T. Manolakos, Is There a Tendency for the Rate of Profit to Fall? Econometric Evidence from the U.S. Economy, 1948–2007. Review of Radical Political Economics 1/2013 (45), 76–95

W. Paul Cockshott ja Allin Cottrell, A note on the organic composition of capital and profit rates. Cambridge Journal of Economics 5/2003 (27), 749–754

Ivan Trofimov, Profit rates in developed capitalist economies: A time series investigation. PSL Quarterly Review 2/2017 (70), 85–128

Andrea Vaona, Profit rate dynamics, income distribution, structural and technical change in Denmark, Finland and Italy. Structural Change and Economic Dynamics 3/2011 (22), 247–268

Heikkinen, Sakari, Heinonen, Visa, Kuusterä, Antti ja Pekkarinen, Jukka (2000), The History of Finnish Economic Thought 1809–1917. The History of Learning and Science in Finland 1828–1918, 17a. Societas Scientiarum Fennica, Tammisaari

Marx, Karl (1980), Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Progress, Moskova [1894]

Shaikh, Anwar (1984), The Transformation from Marx to Sraffa. Artikkeli teoksessa Ricardo, Marx, Sraffa. Toim. Ernest Mandel ja Alan Freeman. Verso, Lontoo, 43–84

Shaikh, Anwar (2016), Capitalism. Competition, Conflict, Crisis. Oxford University Press, New York

VIITTEET:

[i]Heikkinen et al. 2000, 13.

[ii]Historian ensimmäinen taloustieteen oppituoli perustettiin Cambridgen yliopistoon niinkin hiljattain kuin 1885. Sen ensimmäistä professuuria piti juuri Alfred Marshall.

[iii]Shaikh 2016, 8.

[iv]Basu ja Manolakos 2012, Vaona 2011, Trofimov 2017.

[v]Friedrich Engels oli barmenilaisen tekstiilitehtaanomistaja Friederich Engelsin poika ja työskenteli Engels & Ermen -yhtiön palveluksessa.

[vi]Marx olettaa yksinkertaisuuden vuoksi vielä Pääoman 1. ja 2. osassa, että hyödykkeiden arvot ja hinnat vastaavat toisiaan täysimääräisesti. Marx kirjoittaa pääoman tuottoa mittaavan voiton suhdeluvun yhtälöön p’ = m/C = m/(c + v), jossa m = lisäarvo (arvonlisäys – työvoiman arvo) ja C = c + v on pysyvän (tai kiinteän) pääoman ja vaihtelevan pääoman eli työvoiman arvo.

[vii]Ensimmäisiä transformaatio-ongelman esittäneitä taloustieteilijöitä ovat olleet Eugen von Böhm-Bawerk ja Ladislaus Bortkiewicz. Ratkaisunsa ongelmaan ovat esittäneet muiden muassa Ted McGlone ja Fred Moseley.

[viii]Shaikh 1984. Shaikh on havainnut vapausasteille sovitettujen korrelaatiokerrointen neliöiden (R2) olevan järjestäen luokkaa 0,9.[ix]Cockshott ja Cottrell 2003, 749.

Jatka keskustelua:
ARTIKKELIT, ILMIÖT, Yleinen

Bossa novan lumo

Kliseistään huolimatta Ipaneman tyttö voimaannuttaa

Ipaneman tyttö on kiinnostava lisä Netflixin ei-englanninkielisten sarjojen valikoimaan. 1950–luvun Brasiliaan sijoittuvassa sarjassa kuvataan kiinnostavasti konservatiivisen perinteen ja progressiivisten pyrkimysten ristiriitoja. Sarja on kuvattu tyylikkään värikylläisesti ja puvustettu ajanmukaisesti. Myös miljöö vaikuttaa onnistuneelta. Harmittavasti sarjassa nähdään myös aikansa eläneitä kliseitä. Ensimmäisen kauden loppu yllättää ja pakottaa odottamaan seuraavaa kautta.

TEKSTI: Tom-Henrik Sirviö

Jatka keskustelua:
KULTTUURI

Sanotaan yhtä aikaa!

Aikuiset innostaa aluksi, mutta kiinnostus katoaa nopeasti.

Ylen uusi sarjapanostus, Aikuiset, aloittaa lennokkaasti. Puolen tunnin mittaisissa jaksoissa liikutaan Kalliossa ja muussa Helsingin kantakaupungissa. Sarjan henkilöt, tapahtumat ja henkilöiden reaktiot tapahtumiin voisivat olla – uskomattomuudestaan huolimatta – kuin kenen tahansa kantakaupungissa elävän nuoren aikuisen elämästä ja suusta.

Tuttuus sarjassa viehättääkin. Nuorten ja nuorten aikuisten elämästä kertovia suomalaisia sarjoja ei juuri ole nähty. Kansainvälisesti niiden suosio ja lukumäärä näyttävät viimeisten kahden vuosikymmenen aikana kasvaneen huomattavasti. Siinä mielessä oli korkea aika saada suomalainen avaus.

Ensimmäisen kauden edetessä Aikuisten tyyli kuitenkin alkaa kyllästyttää. Sarjan tuttuus käy uuvuttavaksi. Henkilöhahmot eivät oikeastaan syvene. Sarja keskittyy kuvaamaan arkipäiväisiä tapahtumia, mutta ei onnistu siinä vaan alkaa toistaa itseään ja muuttuu hetkittäin ennalta-arvattavaksi. 

TEKSTI: Tom-Henrik Sirviö

Jatka keskustelua: