Kaikki kirjoittajan KapitaaliAdmin artikkelit

Pääkirjoitus: Maailma pimeän peitossa

Pääkirjoitus | Tuomas Heikkinen

Oman tietämättömyyden myöntäminen on kenties parasta, mitä ihminen voi tehdä. Alati muuttuvassa maailmassa informaatiovirrat yllättävät yksilön ja ainoa varmuus on se, ettei mistään tunnu tietävän mitään. Mutta tämänkin varmuuden ulkopuolelle jää kaikki se, mistä ei edes tiedä olevansa tietämätön. Nämä ovat Yhdysvaltain entisen puolustusministerin Donald Rumsfeldin lanseeraamia ”tuntemattomia tuntemattomia” – epäselvyyksiä, joiden silkka olemassaolo ylittää ymmärryksen.

Mutta välillä jopa tuntematon tuntematon näkee päivänvalon – paljastaen, mistä kaikesta todella olemme pimennossa. Näin kävi maaliskuun lopulla, kun pitkään vaikeuksissa ollut sveitsiläispankki Credit Suisse nousi taas otsikoihin. Yhdysvaltain senaatin rahoituskomitean raportin mukaan jo aiemmin rahanpesuun syyllistynyt pankki oli auttanut varakkaita amerikkalaisia piilottamaan satoja miljoonia dollareita ulkomaisille pankkitileille. Tämä ei kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta. Varsinkin finanssikriisin jälkimainingeissa suuryritysten verokeinottelu ja pankkien rooli veronkierrossa nousivat poliittiseen keskusteluun. Panaman paperien kaltaiset vuodot osoittivat, miten monikansalliset yritykset ja huippurikkaat onnistuvat välttelemään veroja offshore-tilejä, siirtohinnoittelua sekä muita keinoja hyödyntäen. Samalla ne osoittivat, kuinka vähän veronkierron laajuudesta tiedettiin.

Veronkierto nakertaa kotimaan verotuloja ja vaikeuttaa peruspalvelujen rahoittamista. Keskeisintä on kuitenkin se, ettei näitä päätöksiä tehdä julkisuudessa: veronkierto on täysin suuryritysten käsissä. Silti yksityisen sektorin verokeinottelu ja siitä menetetyt verotulot vaikuttavat lukemattomien kansalaisten elämään – usein heidän tietämättään ja ilman heidän suostumustaan. Myös julkishallinnon korruptiolla on samanlainen vaikutus: se on näkymätön kitka, joka hiljaa kalvaa yhteiskuntaa. Tällaiset vallan pimeät keskittymät ovat nykymaailman tuntemattomia tuntemattomia. Liian usein ne jäävät huomiotta.

Vuoden toisessa numerossa käännämme katseen yhteiskuntamme varjopuoliin – kaikkeen siihen, mikä kytee pinnan alla. Lehti tarjoaa kevyen katsauksen niin muinaisen Egyptin korruptioon, Bysantin poliittisiin juonitteluihin kuin siirtohinnoittelun saloihin. Historia on muutenkin etualalla: perehdymme tiedekuntamme taloustieteen opetuksen menneisyyteen, ja vieraskynässä Juha Siltala tarkastelee jälkimodernin talouden psykohistoriallisia puolia.

Ilmapiiriä keventämässä on myös rennompia juttuja. Ennustuksistaan tunnettu taloushoroskooppi, Kapitaalin arvostelutoimikunnan julkilausuma sekä keväinen drinkkiresepti auttavat virittäytymään vapputunnelmaan. Toivotan koko toimituksen puolesta lukijoille antoisaa loppukevättä ja hyvää kesää!

Jatka keskustelua:

Katsaus historiaan: taloustieteen opetus 30 vuotta sitten

Teksti | Matti Mustonen ja Mikko Vanhala

Historia toistaa itseään. Sanan ‘historia’ voisi korvata myös sanalla ‘taloustieteen opetus’. Koulutusohjelman tutkintorakenne nimittäin on olennaisilta osin sama kuin se on ollut jo 30 vuotta sitten.

Kapitaali tarkasteli valtiotieteellisen tiedekunnan vuosien 1992-93 opinto-opasta. Kansantaloustieteen koulutusohjelman rakenne on jopa kurssien nimiä myöten lähes nykyistä vastaava. Merkittävimpänä erona nykyiseen on, että opintoihin on sisältynyt 2 opintoviikon (1 ov = 1,5 op) laajuinen Kansantaloustieteen historia sekä syventävien opintojen tasoinen Oppihistoria ja metodologia (2 ov), joiden vastineita ei nykyisessä tutkintorakenteessa ole. Mielenkiintoisena yksityiskohtana ohjelman rakenteessa on painotettu hieman enemmän mikro- kuin makrotaloustiedettä: mikrotalousteoriaa on sisältynyt 14 ov edestä, kun taas makroa vain 11 ov.

Syventäviin opintoihin on lisäksi sisältynyt suuntautumisvaihtoehdon valinta. Suuntautumisia on ollut neljä: Yleinen, Ekonometria, Julkinen talous, sekä Kansainvälinen talous. Suuntautumisvaihtoehtojen merkitys vaikuttaa kuitenkin olleen hyvin vähäinen: kuhunkin on sisältynyt vain kaksi suuntautumisvaihtoehdon “omaa” kurssia, yhteensä 9 ov, ja loput kurssit ovat olleet kaikissa samat. Ehkä nykyinen rakenne, jossa suuntautumista ei tarvitse valita, on joustavampi ja opiskelijoidenkin kannalta järkevämpi.

Myös taloustieteen erikoiskurssit ovat lähes samoja kuin 90-luvun tutkintorakenteessa. Julkisen talouden, ympäristötaloustieteen, raha- ja pankkiteorian, työn taloustieteen ja muiden lisäksi listasta löytyy myös muutamia yllättävämpiä kursseja, kuten Siirtymävaiheen talouksista, Voittoa tavoittelemattomista organisaatioista sekä hieman epämääräisen kuuloinen Makroteorian suomalaisista sovellutuksista.

Menetelmäkursseja on myöskin ollut nykyistä vähemmän. Koulutusohjelmaan vaikuttaa sisältyneen vain yksi matematiikan kurssi, johon on kuulunut differentiaaliyhtälöitä, joskaan Kapitaali ei saanut käsiinsä opinto-oppaan A-osaa jossa tästä olisi mahdollisesti kerrottu tarkemmin.

Vaikka laitoksen henkilökunta on 30 vuoden aikana vaihtunut lähes täysin, on tutkintorakenne säilynyt hyvin vähin muutoksin. Mutta toisaalta: miksi edes korjata sellaista, mikä ei ole rikki?

Jatka keskustelua:

Valtaa ja väärinkäyttöä

Teksti | Mikko Vanhala

Varhaisen aamun aurinko paahtaa valkoisten muurien yllä. Nuori kirjuri Asim kiiruhtaa työhönsä, jonka hän tänään suorittaa satamassa. Täytyy laskea ja kirjata laivoista faaraon holveihin siirrettävät kauppatavarat. Haukotus.

Egyptissä ei ole suinkaan epätavallista, että faaraon holveihin tarkoitetut tavarat katoavatkin parempiin – tai ainakin jonkun muun – taskuihin. Paikallishallinnon edustajat saattavat saada osuutensa haudanryöstäjien saaliista katsoakseen heidän toimintaansa läpi sormien, vaikka haudanryöstäjiä tavallisesti rangaistaisiin kuolemalla. Kavalluksesta ja lahjusten vastaanottamisesta kiinni jäävää puolestaan rangaistaan virasta erottamisella ja maanviljelijäksi alentamisella. Toisinaan nämä rikokset täyttävät jopa maanpetoksen tunnusmerkit, erityisesti mikäli lahjuksia vastaanotetaan vieraiden maiden edustajilta. Myös maanpetoksesta seuraa kuolemanrangaistus.

Huomattavista rangaistuksista huolimatta virkamiehet toisinaan väärinkäyttävät valta-asemaansa ja varastavat häikäilemättä hallitsijan omaisuutta. Pankkijärjestelmää tai fiat-rahaa ei vielä ole, joten verot ja kauppatavarat ovat fyysistä kultaa, viljaa, karjaa ja niin edelleen. Tarvitaan kirjureita pitämään kirjaa omaisuuden määrästä ja liikkeistä.

Kirjurien merkitys on Egyptin yhteiskunnassa huomattava. Harvat osaavat kirjoittaa hieroglyfijärjestelmällä (edes hallitsijat itse eivät välttämättä osanneet kirjoittaa), jonka opetteluun kirjurit käyttävät useita vuosia. Hallinnollisten tehtävien lisäksi kirjurien puoleen käännytään muun muassa lakiasioissa, kuten testamenttien kirjoittamisessa, sekä kirjeiden lukemisessa ja kirjoittamisessa. Kirjurit ovat hyvin arvostettu ammattikunta, ja ammatti periytyy usein isältä pojalle.

Mutta kuka valvoo valvojia? Yksinään toimiva kirjuri saattaa itsekin langeta kavalluksen houkutukseen, vaikka hänen tehtävänsä on estää sitä. Alueittain vaihtelevat mittayksiköt mahdollistavat pienet “laskuvirheet”, jotka tapaavat sattumalta toimia kirjurin eduksi suoraan tai epäsuorasti. Tämän vuoksi hallitsijat saattavat palkata kaksi kirjuria samojen transaktioiden kirjanpitäjiksi; jos näiden laskelmat ovat yhtäpitävät päivän päätteeksi, ei ongelmia tule. 

Vaikka kirjanpito jossain määrin vaikeuttaa korruptiota, virkamiehet ovat luovia. Verot kerätään pääasiassa luontaistuotteina, eikä mikään estä veronkantajia vaatimasta kansalaisilta vähän ylimääräistä omaan taskuunsa. Tavalliset ihmiset suhtautuvat hallintoon vihamielisesti; heidän silmissään se, mitä tulevat sukupolvet kutsuisivat valtioksi, näyttäytyy vain vaivalla ansaittujen maataloustuotteiden ja vähäisen varallisuuden verottajana, tarjoamatta juuri järjestystä tai holhousta vastineeksi.

Asim kulkee ohi temppelin ja työmiesten rakennustelineiden. Satamassa laivojen purkaminen on jo täydessä vauhdissa. Tästä tulee pitkä päivä.

Jatka keskustelua:

Suuri vaiva maanomistajista

Teksti | Onni Keskitalo

Itä-Rooman valtakunta, eli Bysantti, oli olemassa 300-luvulla tapahtuneesta Rooman imperiumin jakautumisesta vuoden 1453 osmaanivalloitukseen asti. Koko olemassaolonsa ajan Bysantti joutui varautumaan hyökkäyksiin niin idästä, pohjoisesta kuin lännestäkin. Tästä syystä tehokkaan armeijan ja sen kustannukset kattavan verojärjestelmän ylläpito oli valtakunnalle elintärkeää.

Eräs Itä-Rooman verojärjestelmän suurimmista ja pitkäaikaisimmista ongelmista oli se, että suurmaanomistajat pystyivät välttelemään veronmaksua. Ongelmaa pyrittiin korjaamaan 600- ja 700-luvuilla kehittämällä aikakauden edistynein maarekisteri ja verojen arviointijärjestelmä. Samalla luotiin thema-järjestelmä, jossa hallinto ja armeija hajautettiin sotilasalueittain.

Yksittäiset uudistukset eivät kuitenkaan onnistuneet tuomaan suurmaanomistajia lopullisesti tehokkaan verotuksen piiriin, vaan ongelma nousi esiin yhä uudelleen. Esimerkiksi 920-luvulla pienviljelijöillä oli luonnonkatastrofien vuoksi vaikeuksia veronmaksussa, joten suurmaanomistajat pyrkivät “auttamaan” pienviljelijöitä ostamalla heidän tilansa. Tällöin pienviljelijöistä tuli alustalaisia, ja verojen olisi pitänyt siirtyä suurmaanomistajien maksettavaksi. Maanomistajat pystyivät kuitenkin välttämään lähes kaikki verot olemalla provinssin hallinnon johdossa tai estämällä veronkerääjiä tulemasta heidän alueilleen.

Suurmaanomistajien omistusten laajeneminen aiheutti myös sotilaiden määrän vähentymisen. 900-luvulle tullessa sotilaiden palkkaamisen ja varustamisen kuluja oli siirretty keskushallinnolta thema-provinssien sotilasmaatiloille. Kun nämä tilat päätyivät suurmaanomistajien omistukseen, myös sotilaiden määrä väheni. Lopulta tämä kehitys pakotti valtion taas ottamaan vastuun sotilaan kuluista.

Keisarit suhtautuivat maanomistajien valtaan hyvin eri tavoin. Keisari Basileios II:sta (958-1025) pidetään yhtenä merkittävimmistä Bysantin keisareista varsinkin sotamenestyksen takia, mutta hän toteutti myös merkittäviä uudistuksia, jotka vähensivät suurmaanomistajien valtaa. Basileioksen allelengyon-laki velvoitti maanomistajat, kirkot ja luostarit maksamaan yhteisvastuullisesti ne verot, jotka jäivät kyläyhteisön maksukyvyttömiltä maksamatta.

Vahva ja itsenäinen Basileios II onnistui verouudistusten ja sotasaaliin avulla saamaan valtiontalouden kuntoon. Kaikki keisarit eivät kuitenkaan olleet yhtä päättäväisiä tai itsenäisiä: Basileioksen veli ja seuraaja Konstantinos VIII (1025-1028) ei ollut perehtynyt valtion asioiden hoitoon. Hän hallitsi vain kolme vuotta, mutta kerkesi tuhlata suuren osan Basileioksen säästämistä varoista lahjoihin ja suosionosoituksiin.

Konstantinoksen jälkeen valtaistuimella istunut Romanos III Argyros (1028- 1034) seurasi edeltäjänsä jalanjäljissä ja kalasteli suosiota myöntämällä lahjoja ja arvonimiä. Hän myös poisti allelengyon-lain maanomistajia miellyttääkseen. Romanos piti itseään sivistyneenä miehenä ja halusi olla Rooman filosofikeisareiden kaltainen. Hän haaveili myös valtakunnan laajentamisesta, mutta sotamenestys jäi vaatimattomaksi.

Keisarin suosio kärsi, ja hän sairastui alkuvuonna 1034. Romanos kuoli samana vuonna pääsiäisen aikoihin, ja epäilysten mukaan hänen vaimonsa Zoe murhautti hänet. Kuolema ei aiheuttanut minkäänlaista julkista reaktiota, ja vielä kuolinyönä Zoe vihittiin avioliittoon rakastajansa Mikaelin kanssa. Tämä oli kirkon sääntöjen vastaista, mutta patriarkka Aleksios saatiin suostuteltua 50 talentilla kultaa. Mikael nousi uudeksi keisariksi; juonitteluun perustuva vallanvaihdos ei ollut lainkaan harvinainen Bysantissa.

Lähteet:

Hohti, P. (2021). Bysantti – Tuhat draaman vuotta. WSOY.

Jatka keskustelua:

Taivaallinen valta korruptoi taivaallisesti

Teksti | Marko Suomalainen

​​Teo Talonpoika herää kylmässä tuvassaan aamun vielä odottaessa itseään. Pieneen pirttiin on ahdettu koko perhe kotieläimiä myöten. Teo tietää hänen nimensä tarkoittavan Jumalan lahjaa.

Jumalaa on kiittäminen myös hänen pysyvästä asemastaan maaorjana. Jokainen ihmistaimi on kasvava Herran ennalta määräämälle paikalle. Maaorjaksi, kuten myös säätyläiseksi, synnytään, eikä mahdollisuuksia säätyjenväliselle liikehdinnälle ole. Nousu Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi teki kristillisestä kirkosta Euroopan vahvimman instituution. Ylimmällä maallisella mahdilla, valtakunnan kuninkaalla, on vahva kannustin suojata kirkon vankkaa asemaa, sillä se pitää hierarkkisen yhteiskuntajärjestyksen staattisena. Täten se myöntää kirkolle muun muassa oikeuden periä veroja. Mitra ja kruunu löytyvät hattuhyllyltä vieretysten.

Keskiaikainen kirkkoinstituutio on hyvin korruptoitunut organisaatio. Korruptiota esiintyy myöhäiskeskiajan kirkkokoneiston jokaisella portaalla, kun luksuselämän makuun päässeet piispat, papit ja nunnat ajautuvat keksimään uusia tapoja rahoittaa prameita huvejaan. Kirkko toimii yhteiskunnan suurimpana yksittäisenä vaikuttajana niin arvojen muovaajana kuin kansalaisten opettajana. Täten, mikäli hyveellistä tietä näyttävät hengelliset johtajat horjahtavat oppiensa viitoittamilta reiteiltä, tuntuvat vaikutukset läpi yhteiskunnan. Sortavaan hierarkiaan perustuvassa yhteiskunnassa Teolla ei ole hattua lainkaan.

Talonpojan tulee maksaa kirkolle noin 10 % vuotuisista ansioistaan iankaikkisen kadotuksen uhalla. Maksu suoritettiin rahanpuutteessa lähes poikkeuksetta maataloustuotteina – esimerkiksi viljana tai eläiminä. Jokainen kirkon viljasiiloon varastoitu jyvä oli pois talonpoikaisperheen lautaselta. Helvettiä pelätään nälkää enemmän, sillä näin kirkko opettaa.

Verot eivät olleet kirkkoherrojen ja -rouvien ainoa keino kerryttää varojaan. Yksi tapa, jolla kirkko haali rahaa entisestään oli huutokaupata korkeat virat rikkaiden kesken –  kirkkohistorian termein puhutaan simoniasta. Laajalti harjoitetun simonian seurauksena kirkko ei käytännössä enää täyttänyt tehtäviään entiseen tapaan. Ei ollut tavatonta, että yksittäinen aatelisherra on hankkinut itselleen samanaikaisesti useamman viran tasaisen tulovirran toivossa. Siinäkin tapauksessa, että virkaa oltaisiin oikeasti paikalla toteuttamassa, takeita kyvykkyydestä tai pätevyydestä ei ollut. Kun kirkon mieltää sen kaikessa keskeisyydessään valtionkaltaiseksi palveluiden järjestäjäksi, on tilanne talonpojan näkökulmasta nurinkurinen: veroaste pysyy vakiona, mutta palvelut supistuvat.

Kirkollisen korruption irvokkain muoto lienee kuitenkin anekauppa. Rahaa vastaan pystyi sovittamaan paitsi itsensä, myös jo kuolleiden omaisten harjoittamat synnit. Kirkonpäät tiesivät jumalankuuliaisten kristittyjen maksavan maltaita sielujensa pelastuksesta.

Aneita ostamalla oli myös mahdollista vapauttaa itsensä kristillisestä hyveellisyyden velvoitteesta ja näin sovittaa syntejään myös etukäteen. Siispä, sortaja sortaa, riistäjä riistää ja alistaja alistaa taivaallisen korruption oikeutuksella.

Jatka keskustelua:

Siirtohinnoittelua markkinatalouden rajamailla

Teksti | Tuomas Heikkinen

Vuonna 2005 Nigeriaan myydään muutama hiustenkuivaaja. Nigeriassa kappalehinta on 3 800 dollaria, vaikka vastaava tuote olisi toisessa maassa maksanut vain 25 dollaria. Samoihin aikoihin maahan myydään golfsetti 4976 dollarilla, kun setin saa muualta alle 100 dollarilla. Näin räikeitä hintaeroja on vaikea ymmärtää tavallisen markkinatalouden viitekehyksestä, ja sille on hyvä syy: näitä kauppoja ei markkinoilla oikeastaan solmittukaan.

Miten markkinatalous ylipäätään toimii? Myyjällä on jotain, mitä ostaja kaipaa. Osapuolet neuvottelevat hinnasta, ja mikäli he pääsevät sopuun kaupan ehdoista, on kauppa syntynyt: tavara vaihtaa omistajaa. Pelkkä vaihdannan käsite ei riitä sellaisenaan, sillä markkinoihin yleensä liitetään myös kilpailu; tuottajat kamppailevat asiakkaista, ja asiakkaat kilpailevat parhaista tuotteista.

Muutetaan näitä oletuksia hieman. Mitä jos ostaja ja myyjä olisivat yksi ja sama taloudellinen toimija? Ajatus saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta se kuvaa osuvasti tiettyjä nykytalouden piirteitä. Vuonna 2016 YK arvioi, että monikansallisten yritysten sisäinen kauppa vastasi kolmasosaa globaalista viennistä. Monien arvioiden mukaan osuus voi olla tätäkin suurempi. Yhtiöiden sisäisessä kaupankäynnissä poikkeuksellista on se, että koko transaktio tapahtuu yhtiön sisällä: sekä ostaja että myyjä kuuluvat samaan konserniin. Sisäistä kauppaa käydään siirtohinnoilla, joita yritykset käyttävät tavaroiden ja palveluiden siirtelyyn konsernin eri osien välillä.

Konsernin sisäisessä kaupassa ostaja ja myyjä ovat samaa organisaatiota, jolloin markkinavoimien vaikutus on vähäinen. Siksi siirtohinnat määräytyvät usein muidenkin kuin markkinoiden sanelemien ehtojen perusteella, ja hintoja voidaan suunnitella pääkonttorista käsin. Samalla syntyy houkutus minimoida verot. Siirtohinnoittelun avulla monikansallinen yhtiö voi asettaa tuonti- ja vientihinnat siten, että voitot kanavoituvat matalan verotuksen piiriin. Muualla tehdyt voitot voidaan siirtää emoyhtiöön myös korkeakorkoisia lainoja tai rojaltimaksuja käyttämällä. Ja tämä ei ole jäänyt yrityksiltä huomaamatta.

Sisäisessä kaupassa raha ei liiku suoraviivaisesti, vaan arvaamatta ja mutkitellen. Matti Ylönen ja Matias Laine ovat tutkineet, miten metsäyhtiö Stora Enso hyödynsi siirtohinnoittelua sellukaupasta saatujen voittojen maksimointiin. Sellun matka kulkee yhtiön brasilialaiselta sellutehtaalta Belgian kautta Suomeen, jossa siitä jalostetaan paperia. Voitot eivät kuitenkaan kulje samaa polkua. Stora Enson hollantilainen tytäryhtiö ostaa sellun Brasilian tehtaalta halvalla ja myy sitä muille tytäryhtiöille markkinahintaan – buy low, sell high. Näin sellukaupan voitot jäävät Hollantiin, jossa verotus on alhaista. Kolikon kääntöpuolena ovat verot, joita yhtiön ei tarvinnut maksaa Suomeen.

Siirtohinnoittelu luo mahdollisuuksia yrityksille, mutta valtioille se aiheuttaa päänvaivaa. Huoli verotulojen menettämisestä on johtanut kansainvälisiin normeihin ja ohjenuoriin, joilla sisäistä kauppaa pyritään sääntelemään. Näistä merkittävin on markkinaehtoperiaate, tai suoraan käännettynä ”käsivarren mitan” periaate (arm’s length principle). Periaatteen mukaan yhtiön sisäisessä kaupassa hinnoittelun pitäisi suunnilleen vastata markkinahintoja. Hinnat on asetettava siten, että ostaja ja myyjä ovat ikään kuin ”käsivarren mitan” päässä toisistaan – eivätkä lainkaan osa samaa yritystä.  

Ensisilmäyksellä periaate vaikuttaa täydelliseltä ratkaisulta siirtohinnoittelun ongelmiin: se luo markkinat sinne, mistä ne puuttuvat. Markkinaehtoisuus toteutuu tietenkin parhaiten silloin, kun sisäiset hinnat voidaan asettaa markkinoilla vallitsevalle tasolle. Välillä verrokkihintoja on kuitenkin vaikea löytää, sillä tietyn tavaran kauppa saattaa olla vain parin yrityksen hallussa. Silloin sääntelijä joutuu soveltamaan vaihtoehtoisia hinnoittelutapoja, joissa riittää valinnanvaraa. Lasketaanko aito hinta kustannusten päälle lisätystä katteesta, vai pitäisikö voitot jakaa järkevästi tytäryhtiöiden kesken? Etenkin aineettoman omaisuuden hinnoittelu on mutkikasta, ja erilaiset lisenssimaksut johtavat herkästi syytöksiin veronkierrosta. Näin kävi vuonna 2013, kun Intian verohallinto vaati Nokialta 250 miljoonan euron edestä maksamattomia veroja. Nokian intialainen tytäryhtiö oli maksanut ohjelmistoista suuria rojalteja emoyhtiölle, mikä Intian mukaan rikkoi siirtohinnoittelua koskevaa lainsäädäntöä.

Maailmantalous ja sen sääntelijät ovat päätyneet ikävään noidankehään. Sisäiselle kaupalle pitäisi määrittää markkinahinnat, mutta usein ei ole olemassa markkinoita, joihin hintoja voisi verrata. Sääntelijä joutuu turvautumaan vaikeatajuiseen laskentakoneistoon, jolla ”aitoja” hintoja voidaan approksimoida. Ohjenuoria on kuitenkin monia, eikä kansainvälinen verotus ole eksaktia tiedettä. Selkeiden sääntöjen puute on johtanut siirtohinnoittelustandardien löystymiseen, sillä oikeiden hintojen epämääräisyys luo liikkumavaraa yrityksille. Siksi valtioiden on hankala puuttua kyseenalaiseen siirtohinnoitteluun, ja verokiistoilla on taipumus pitkittyä. 

Ehkä tarinan tärkein opetus onkin se, ettei markkinoiden logiikka yllä kaikkialle. Yritysten siirtohinnoittelua ohjaavat niin logistiset syyt kuin veroedut, joten tasapainohinnoista voidaan poiketa reilustikin. Tällöin hintapäätöksiä on hankala ymmärtää pelkän markkinatalouden näkökulmasta, ja muille analyyttisille työkaluille on tarvetta. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Jatka keskustelua:

Matikkapähkinä: Ryöstö

Teksti | Mikko Vanhala

Optimaalisella tehokkuudella rakennetusta miinakentästä (ks. edellinen Kapitaali) ja muista varotoimista huolimatta Karhukopla on päässyt Roope Ankan rahasäiliöön! 

Rahasäiliön turvatoimet ovat kuitenkin, no, omaa luokkaansa: ovathan ne Pelle Pelottoman suunnittelemia. Fatoun lemman todistamisen (josta 176-671 selviytyy vaivatta, onhan hän ehtinyt suorittaa Mitta ja integraali -kurssin ennen kriminaaliuransa alkua) ja kahden vaikea-tasoisen sudokun jälkeen Karhukoplaa ja Roopen rahoja erottaa enää viimeinen pulma:

Mitä pitää lisätä lukuun 9, jotta saadaan 6? 

Kuvittele toimivasi Karhukoplan kuvitteellisena konsulttina (joten sinun ei tarvitse ottaa kantaa siihen, sallisiko moraalisi sinun osallistua tällaiseen laittomaan toimintaan). Osaatko auttaa heitä tämän pulman ratkomisessa?

(Vinkki: vastaus ei ole -3.)

Jatka keskustelua:

Jokainen meistä valehtelee, mutta usko tätä kirja-arvostelua

Teksti | Juho Junttila

Kirja-arvostelu: Everybody lies – what the Internet can tell us about who we really are (2017, Seth Stephens-Davidowitz)

Akateemisen tutkimuksen popularisointi on vaikeaa. Liiallinen yleistäminen voi johtaa väärinkäsityksiin tutkimustuloksista ja kasvattaa kitkaa tutkijayhteisössä. Toisaalta akateeminen perinpohjaisuus herättää suuren yleisön kiinnostuksen vain harvoin. Amazonin e-kirjoista saatavien tilastojen perusteella vain 3% Thomas Pikettyn “Pääoman” omistavista on lukenut kirjan loppuun saakka. Daniel Kahnemanin huomattavasti lyhyemmällä menestysteoksella ”Nopeasti ja hitaasti ajattelu” vastaava luku on silti vain 7%. 

Popularisoinnin haasteista huolimatta Seth Stephens-Davidowitz onnistuu löytämään kirjalleen tasapainopisteen tilastotieteen ja viihteen välimaastosta. ”Everybody lies – what the Internet can tell us about who we really are” esittelee massadatan tarjoamia mahdollisuuksia yhteiskuntatieteelle hauskalla, mutta vastuullisella tavalla. Stephens-Davidowitz on taustaltaan taloustieteen tohtori, joka siirtyi ensimmäisen kirjan myyntimenestyksen turvin Googlen datatieteilijästä tietokirjailijan uralle. Palkittu ensiteos lainaa runsaasti kirjailijan omasta väitöskirjasta. Teoksessaan Stephens-Davidowitz pyrkii osoittamaan kuinka Google-hakumme, uutiset joita klikkaamme ja verkkosivut joilla vierailemme kertovat toiminnastamme enemmän kuin perinteiset tutkimusmenetelmät. Kirjassa esitellään useita kiinnostavia korrelaatioita konkreettisten toimien ja verkkohakujen välillä.

Kirjan keskittyy tarkastelemaan yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ja sen murrosta. Hän ei kuitenkaan syvenny tutkimusmenetelmiin tai aineistoihin. Tämän sijaan kerronnan pääpaino on lukijan ennakkoluulojen kyseenalaistamisessa huumorin ja tabuja sisältävien aiheiden avulla. Oppimisen kannalta datatieteestä kiinnostuneiden kannattaakin siis tyytyä oppikirjoihin, sillä teos on ennen kaikkea sivistävää iltalukemista. Suomesta käsin luettuna kirja kärsii Yhdysvaltoihin keskittyvästä analyysistä. Muutokset rasistisissa hakusanoissa Obaman puheen aikana tai trendit eri osavaltioiden äänestyskäyttäytymisessä ovat turhauttavan kaukaisia aiheita.

Kirjan toinen teema on kirjailijan oma kamppailu tutkimustensa popularisoinnin kanssa. Ekonomistimaiseen tapaan lukijalle viestitään epävarmuuksia ja mahdollisia puuttuvia muuttujia. Toisaalta menetelmien uskottavuutta ja merkittävyyttä korostetaan sopivassa määrin. Kokonainen kirja jossittelua tuskin kiinnostaisi ketään. Syy poikkeukselliseen pikkutarkkuuteen paljastuu viimeisessä luvussa. Stephens-Davidowitz – kuten monet taloustieteen opiskelijat – sai ensimmäisen kosketuksensa alaan Freakonomics -kirjoista. Näissä kirjoissa esiintyneiden väitteiden ja virheiden myötä ”Freakonomics-tutkija” Steven Levitt kuitenkin menetti arvostustaan älymystön seurassa. Stephens-Davidowitz pyrkii selkeästi kiertämään nämä sudenkuopat kaukaa ja onnistuu tavoitteessaan. Genressään kirja on onnistunut ja lukemisen arvoinen teos. 

Jatka keskustelua:

Mielipide: Opintojen haastavuutta tulisi lisätä

Opiskelenko todella taloustiedettä? Tämä kysymys tulee helposti mieleen taloustieteen kandivaiheen kursseilla – eikä tämä johdu siitä, etten ymmärtäisi menetelmäopintojen tärkeyttä ja sitä, että ne vaativat luonnollisesti oman aikansa.

Ei, kyse on pikemminkin siitä, että kandivaiheen taloustieteen runkokursseissa on varaa kehittämiselle. Väitän, etteivät kurssit palvele parhaiten tarkoitustaan, ja pienilläkin muutoksilla niistä voisi saada kokonaisuutena toimivampia. 

Miten sitten vastaisin muutostarpeeseen? Mikä olisi mielekäs ensiaskel opintojen vaatimustason kasvattamiseksi?

Tällä hetkellä taloustieteen geneerisellä kandikurssilla on yhdeksän luentoa, mikä vastaa neljää ja puolta viikkoa. Periodin seitsemästä viikosta jää siis yli kolmannes käyttämättä. Mielestäni tämä käyttämätön aika pitäisi ottaa kursseilla käyttöön. Toisaalta tämä herättää kysymyksen: mitä lisäajalla tehtäisiin?

Teoriaa kursseille ei mielestäni tarvita lisää, mutta nykyinen sisältö voitaisiin levittää useammalle luennolle. Tämä sallisi monipuolisemman ajankäytön luennoilla. Luennoilla ehdittäisiin, teorian esittämisen lisäksi, esimerkiksi käydä ryhmäkeskusteluja teorian sovelluksista, mikä pakottaisi jo luennolla sisäistämään teoriaa.

Pidän käytännön sovelluksien puutetta yhtenä kandiohjelmamme suurimpana ongelmana. Tässä voitaisiin osin ottaa mallia kauppakorkeakouluista, joissa erilaiset case-tehtävät ovat oleellinen osa kurssisuorituksia. Nämä case-tehtävät vastaisivat paremmin niitä tehtäviä, mitä työelämässä tulemme tekemään. Lisäksi ne pakottaisivat soveltamaan teoriaa, ei vain pyörittämään kaavoja. Nykyisellään kandiohjelma ei käytännössä anna minkäänlaisia valmiuksia työhön taloustieteen parissa.

Myös muista Valtsikan opintosuunnista voisimme ottaa oppia. Tällä hetkellä on mahdollista suorittaa kaikki taloustieteen kandiopinnot, opinnäytetyötä lukuun ottamatta, ilman että lukee yhtäkään taloustieteellistä akateemista artikkelia. Muissa Valtsikan ohjelmissa artikkelien lukeminen ja analysointi ovat iso osa kurssisuorituksia. Suoritamme akateemista tutkintoa, joten pidän käsittämättömänä, että akateemista tekstiä luetaan niin vähän. Esimerkiksi vain yhden, luennoitsijan valitseman, artikkelin lukeminen per kurssi olisi helppo tapa jo fuksina saada parempi käsitys, millaisista asioista taloustieteessä tosielämässä puhutaan.

On tärkeää huomioida myös asian toinen puoli – kurssit tuntuvat monesta nykyiselläänkin liian haastavilta. Voiko niitä vaikeuttaa entisestään?

Pidän selvänä, että haaste tulee nousemaan jossakin vaiheessa joka tapauksessa. Ovatko kandiopinnot sittenkään huono vaihe tälle? Mikäli pohja on tarpeeksi vankka, pystyy aiemman päälle hyvin rakentamaan myös nykyistä vaativampia kokonaisuuksia.

Toisaalta on helppo kysyä: jos ei ole valmis ponnistelemaan ja kohtaamaan haasteita, onko sittenkään oikeassa paikassa? Myönnän kuitenkin auliisti, että haasteen koventuessa myös tukea tarvitaan enemmän. Yksin työn kanssa ei saa kokea jäävänsä. 

Onko siis taloustieteen kandiohjelma liian helppo? Ehkä ei. Mielestäni on kuitenkin olemassa keinoja, jotka helposti voitaisiin ottaa käyttöön, jotka tekisivät opinnoista mielekkäällä tavalla haastavampia. Tämä tarkoittaa tehtäviä, jotka pakottavat analysoimaan asioita monesta näkökulmasta ja soveltamaan relevanttia teoriaa sen sijaan, että avaimet annetaan suoraan käteen.

Asiasta on varmasti monia mielipiteitä, eikä oikeaa ole tietenkään olemassa. Tavoitteenani onkin ensisijaisesti herätellä ajatuksia ja pohdintaa siitä, miten opiskelua voitaisiin kehittää. 

Liian nuori sedäksi

Helsinki

Jatka keskustelua:

Kapitaalin arvostelutoimikunnan julkilausuma

Kapitaalin arvostelutoimikunta raottaa jälleen sanaista arkkuaan.

Tár (elokuvateattereissa, ensi-ilta 24.2.2023)

Kapellimestari Lydia Tár (Cate Blanchett) valmistautuu tärkeään esitykseen, mutta entisen oppilaan itsemurha nostaa esiin syytöksiä valta-aseman väärinkäytöstä. Elokuva on käsikirjoitettu erittäin hienosti: se ei syyllistä tai puolusta päähenkilöä, vaan rakentaa hänestä monipuolisen kuvan, jonka avulla katsoja voi tehdä omat johtopäätöksensä. Sisältöönsä nähden osa kohtauksista kuitenkin tuntuu tarpeettoman pitkiltä ja viipyileviltä; elokuvan yli 2,5 tunnin kestosta olisi helposti voinut leikata hieman pois. 

★★★★☆

Ajan tytär (1951, suomeksi WSOY 1979)

Dekkari, jossa päähenkilö makaa koko kirjan ajan sairaalassa, eikä kirjan aikana tapahdu yhtään mitään? Kuulostaa oudolta, mutta toimii yllättävänkin hyvin. Komisario Alan Grant kiinnostuu sairaalassa toipuessaan 1600-luvulla eläneen Englannin kuningas Rikhard III:n väitetyistä hirmuteoista, ja ryhtyy selvittämään niiden todenperäisyyttä. Kirjoittaja Josephine Tey on nykyään harmillisen unohdettu, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen kirjailija.

★★★★☆

Pizzaperjantai (Hanken, joka viikko)

Klassikko, joka ei koskaan petä.

★★★★★

Keskiajan hirviöt (Gaudeamus, 2021)

Miikka Tamminen esittelee keskiajan ihmisten näkemyksiä hirviöistä. Vaikka hirviö-sanalla on nykyään yksinomaan kielteinen sävy, yhdistettiin sana keskiajalla enemmänkin salaperäiseen tai merkilliseen; latinan monstrum tarkoittaakin (jumalaista) ennettä. Plussaa kirja saa mainiosti valitusta kuvituksesta, miinusta puolestaan siitä, että se jää valitettavan pinnalliseksi raapaisuksi kiinnostavaan aiheeseen, eikä esimerkiksi juurikaan taustoita kansantarustoa tai uskomuksia, joiden pohjalta hirviökäsitykset juontanevat juurensa.

★★☆☆☆

Air (2023)

Vuosi on 1984. Niken koripallokenkäosasto ei pärjää Conversen ja Adidaksen kengille, joita nuoret pelaajat pitävät kuumimpana muotina. Niken markkinointimies Sonny Vaccaro saa tehtäväkseen etsiä tuoreita koripallolupauksia firman keulakuviksi, ja hänen katseensa kiinnittyy nuoreen Michael Jordaniin. Air on jännityksentäyteinen tositarina siitä, kuinka Nike solmi kenkäalan mullistaneen sopimuksen Jordanin kanssa. Paperilla elokuvan juoni ei kuulosta yrityshistoriikkia jännemmältä, mutta erinomainen näyttelijäkaarti sekä monet juonenkäänteet tempaavat katsojan mukaan. Siitä huolimatta elokuvaa vaivaa eräänlainen tasapaksuus: juonessa toistuvat amerikkalaisen unelman kliseet onnellisen lopun kera, eikä riskejä pahemmin oteta. Mestariteos ei kuitenkaan synny reseptiä noudattamalla.

★★★☆☆

Jatka keskustelua: