On jälleen se aika vuodesta. Eikä kyse ole vain joulusta: nimittäin vuoden neljäs Kapitaali on julkaistu!
Vuoden viimeisen numeron teemana on sijoittaminen. Inflaation ja sijoitusanalyysin lisäksi lehdestä löytyy asiaa niin kryptovaluutoista, huonoista talousjärjestelmistä, täydellisistä opinnäytetöistä kuin myös Vesa Kanniaisen juhlapuhekin.
Jo tutuksi tulleen digiversion lisäksi lehti on saatavilla myös painettuna lehtenä. Printtilehti sisältää myös muutamia artikkeleita, joita ei julkaista digiversiossa: sitä suuremmalla syyllä kannattaa siis tutustua molempiin. Hae siis omasi Economicumilta, Exactumilta, Porthaniasta, Alexandriasta, Tiedekulmasta tai Kaisa-talosta.
Pelaisitko, jos Veikkaus lanseeraisi uuden pelin, jossa odotusarvo olisikin positiivisen puolella? Niin minäkin. Pitkällä aikavälillähän tällaisessa pelissä jäisi varmasti voitolle. Mutta eihän siinä olisi mitään järkeä, kysyt, koska tällaisen pelin järjestäjä jäisi itse tappiolle? Entäpä jos tällainen peli onkin jo olemassa?
Suomalaiset ovat lottokansaa. Pari vuotta sitten toteutetussa kyselyssä suomalaiset pitivät parhaimpina rikastumiskeinoina lottovoittoa ja perintöä. Huonommiksi rikastumiskeinoiksi koettiin muun muassa sijoittaminen, yrittäjyys ja työnteko. Suorastaan absurdia. Kyse lienee siitä, että monet tavoittelevat mieluummin pikavoittoja kuin pitkäjänteistä varallisuuden kerryttämistä sijoitustoiminnan ja työnteon kautta. Vanha sananlasku pitää kuitenkin valitettavan usein paikkansa: mikä laulaen tulee, se viheltäen menee.
Käsissäsi pitelemäsi Kapitaalin teemana on tällä kertaa sijoittaminen. Vaikka viime vuosina sijoittamisen suosio on kasvanut vauhdilla ja sitä on myös helpotettu esimerkiksi vuoden 2020 alussa käyttöön otetun osakesäästötilin avulla, on suomalaisten kotitalouksien sijoittaminen edelleen pahasti jäljessä esimerkiksi Ruotsiin verrattuna. Rahoja makuutetaan nollakorkoisilla pankkitileillä inflaation syötävänä sen sijaan että ne laitettaisiin poikimaan lisää pääomaa.
Usein syynä tähän on tunne osaamisen puutteesta ja pelko tappioista. Suomalainen koulutusjärjestelmä on maailman huippua, mutta se ei toistaiseksi tarjoa juurikaan konkreettisia ohjeita säästämiseen ja sijoittamiseen. Monet myös tekevät kärpäsestä härkäsen: aloittaakseen sijoittamisen ei tarvitse osata tehdä monimutkaisia sijoitusanalyysejä tai ratkoa stokastisia differentiaaliyhtälöitä. Sijoittamisen voi hyvin aloittaa niistä itselle tutuista yhtiöistä ja pienilläkin rahasummilla (jopa 10 eurolla kuukaudessa). Entäpä jos ensi kerralla jättäisitkin kaupassa heräteostokset väliin tai jättäisit baarissa sen viimeisen oluen ostamatta ja laittaisit sen sijaan 10 euroa indeksirahastoon? Ja vaikka et kiittäisikään itseäsi vielä huomenna, niin ehkäpä sitten vuosikymmenten kuluttua — Albert Einstein ei turhaan kutsunut korkoa korolle -ilmiötä maailman kahdeksanneksi ihmeeksi.
Sijoittamisen riskejä myös usein liioitellaan. Ajatellaan, että koko omaisuus voisi jonain päivänä yhtäkkiä haihtua taivaan tuuliin. Tietysti niin voikin käydä, mutta todennäköisyys sille on suorastaan minimaalinen. Sijoitusten ollessa kunnolla hajautettuja eivät markkinoiden korjausliikkeetkään hetkauta kuin tilapäisesti.
Usein kysytään, milloin sijoittaminen kannattaisi aloittaa. Klassinen vastaus tähän on ”eilen”. Mutta ehtii vielä tänäänkin.
Mikko Vanhala Päätoimittaja
PS. Ensi lehdessä Kapitaalin ohjaksissa ovat Otto Muurinen ja Noora Pumpanen. Allekirjoittanut kiittää toimitusta ja lukijoita tästä vuodesta ja toivottaa koko toimituksen puolesta rauhallista joulunaikaa itse kullekin.
Inflaatio on viime kuukausina ylittänyt keskuspankin asettamat tavoitteet euroalueella. Lokakuussa kuluttajahintojen vuosimuutos Suomessa oli 3,2%. Vaikka tilannetta on odotettu jo pitkään, tulevaisuudennäkymät ovat jälleen vaikeasti ennakoitavissa. Merkittäviä kysymyksiä ovat muun muassa inflaation perimmäiset syyt. Erityisesti Yhdysvaltojen pankki on tulkinnut tilannetta ”väliaikaiseksi” inflaatioksi, joka hellittäisi maailmantalouden solmujen auetessa ja erityisesti tuotantoketjujen ongelmien korjautuessa sekä energian tarjonnan vapautuessa. Euroopan keskuspankki on reagoinut uuteen tilanteeseen päivittämällä inflaatiotavoitteensa määrittelyä. Jatkossa kahden prosentin inflaatiota tavoitellaan keskipitkällä aikavälillä. Ajoittaiset heilahtelut tavoitteen ympärillä eivät siis uuden strategian puitteissa vaadi väliintuloa, ellei inflaatio vaikuta kroonistuneen.
Pessimistisemmät sivustakatsojat ovat myöskin povanneet hyperinflaation alkutahteja, joka seuraisi pandemia-ajan ennennäkemättömästä rahan painamisesta. Työttömyyslukujen jäätyä odotetusti korkeammalle tasolle kuin ennen pandemiaa, myös stagflaation eli korkean työttömyyden ja inflaation vaarallista yhdistelmää on nostettu takaisin keskusteluun. OPEC on jälleen kiristänyt globaalia öljyn tarjontaa, joten yhtäläisyydet 1970-luvun Yhdysvaltojen kansantalouteen eivät välttämättä ole kaukaa haettuja.
Vaikka tämän kaltaiset uhkakuvat tuntuisivat pikemminkin menneen ajan myyteiltä tai Venezuelan kaltaisten valtioiden ongelmilta, on inflaatio täysin arkipäiväinen ilmiö, vaikka sitä ei vaikkapa kaupassa käydessä aina huomaakaan. Joskus huomaamattomuus on jopa tarkoituksella. Niin sanottu “shrinkflation” viittaa ilmiöön, jossa tuotteen hinta on sama kuin aikaisemmin, mutta sen sisältöä on vähennetty. Käytännössä samalla rahalla saa vähemmän kuin aikaisemmin, mutta ilman tarkempaa tarkastelua tämä saattaa jäädä huomaamatta. Tänä vuonna surkastumista on tapahtunut muun muassa ruokakauppojen makeishyllyillä, joissa Yhdysvaltalainen makeisvalmistaja Hershey’s on karsinut unsseja pois tuotteistaan.
Arvon säilyttäjän maineestaan huolimatta kulta on historiallisesti hyvin arvaamaton suojasatama inflaation vallitessa.
Hintatason nousu on psykologisesti hankala ja itseään ruokkiva ilmiö. Oletukset korkeammista hinnoista heijastuvat nykyhetkeen, sillä asioiden kallistuessa ne on viisasta hankkia nyt eikä myöhemmin. Oppikirjojen kauhukuvissa nouseva kysyntä nostaa hintoja, mikä puolestaan pakottaa työntekijät vaatimaan lisää palkkaa. Tämä luonnollisesti nostaa hintoja entisestään ja inflaatiokierre on valmis.
Opiskelijan näkökulmasta hintojen nousu voi kuulostaa pelottavalta ilmiöltä. Paremman kokonaiskuvan saavuttaiseksi saattaa olla mielekästä seurata myös pohjainflaatiota, eli kuluttajahintojen muutoksia kun energia ja ruoka poistetaan. Kasvavan inflaation edessä moni saattaa silti pohtia selviääkö Kelan tuilla enää kuukauden loppuun saakka. Jos hintojen nousu siirtyy myös vuokriin, onko edessä opiskelijoiden massapako vanhempien nurkkiin piileksimään? Välitöntä riskiä tähän tuskin on, kahdesta syystä. Ensinnäkin asumistuki ja opintoraha seuraavat kuluttajaindeksia hyvin. Tämän lisäksi hintojen nousu on tänä vuonna keskittynyt erityisesti bensan, dieselin, asuntojen ja autojen hintoihin, eli hyödykkeisiin joita nuori opiskelija tuskin kuluttaa päivittäin. Jos inflaatiolla kuitenkin leviää laajemmalle, on sillä merkittäviä vaikutuksia jokaisen pankkitiliin. Käteisen rahan menettäessään arvoa, mihin sen voisi suunnata saadakseen säästöt säilyttämään arvoaan tai jopa tuottamaan voittoa?
Mitä mieltä on akateeminen tutkimus?
Akateemisessa kirjallisuudessa inflaatiolta suojautumista (inflation hedges) on tutkittu vertailemalla eri sijoitustuotteiden menestystä inflaatiota vasten. Yksinkertaisimmillaan tätä voidaan testata tutkimalla korrelaatiota inflaation ja tuoton välillä. Mikä on siis empiirisesti paras sijoituskohde inflaatiolta suojautumiseksi?
Arvon säilyttäjän maineestaan huolimatta kulta on historiallisesti hyvin arvaamaton suojasatama inflaation vallitessa. Kymmenien vuosien aikavälillä kullan on todettu seuraavan inflaatiota suhteellisen hyvin, mutta lyhyellä aikavälillä sen spekulatiivinen luonne ja transaktiokustannukset tekevät sijoituksesta inflaation mielessä arvaamattoman (Worthington & Pahlavani 2007). Kullan vähemmän suosittu serkku, hopea, vaikuttaa myöskin löytäneen uuden kotinsa internetfoorumeiden riskisijoittaja-ryhmistä, mikä saattaa vähentää sen kurssin enemmän spekulatiivisesta kuin arvoa suojaavasta näkökulmasta. Samaan koriin voidaan lukea myös ”digitaalinen kulta” eli Bitcoin ja muut suositut kryptovaluutat. Tutkimusta on toistaiseksi niukasti saatavilla, mutta inflaatioriski on todennäköisesti tämän spekulatiivisen tuoteryhmän pienimpiä riskejä.
Lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä osakkeiden suojaus inflaatiota vasten vaikuttaa olevan heikohkoa. Pitkällä aikavälillä tai korkean inflaation vallitessa historia toteaa osakesijoitukset keskimäärin hyväksi suojakeinoksi. Erityisesti infrastruktuuria tarjoavat yritykset, joiden markkinavoima on merkittävä ovat yksi parhaista turvasatamista, sillä ne kykenevät siirtämään kohonneet kustannukset kuluttajalle. Myös yritykset, jotka operoivat talousalueilla joissa käytetään muita valuuttoja voivat tarjota inflaatiolta suojaa. Enimmäkseen tutkimuksen näkökulma on kuitenkin Yhdysvalloista lähtöisin, joten sitä ei voi suoraan yleistää euroalueelle.
Arvopapereista on tärkeää nostaa esille myös valtionlainat. Irving Fisherin 1930-luvulla kehittämän korkoteorian mukaan lyhyiden obligaatioiden tulisi tarjota täydellinen korrelaatio odotettua inflaatiota vastaan. Tutkimukset asettavat luvun kuitenkin jonnekin 0.5-1 välille (Bekaert & Wang 2010). Tästä huolimatta lyhyellä aikavälillä ja ilman yllättävää inflaatiota valtionvelkapaperit säilyttävät arvoaan hyvin. Pitkän aikavälin veloissa vaikutus kuitenkin heikkenee, joten lyhyitä velkapapereita kannattaisi hankkia ketjussa riskin pienentämiseksi.
Kiinteistöt ja raaka-aineet – reaaliomaisuus – nauttivat hyvää mainetta, ja syystä. Tutkimusten mukaan molemmat suojaavat inflaatiolta hyvin ja tarjoavat myös merkittäviä tuottomahdollisuuksia. Opiskelijan näkökulmasta asunto- tai kahvipapumarkkinat ovat kuitenkin niin kallis ja spesialisoitunut rahoituksen ala, ettei niihin sekaantuminen useimmalle sovi. Futuurikaupankäynti ilman riittävää perehtymistä voi johtaa myös käytännöllisiin ongelmiin: pahimmassa tapauksessa Chicagoon on saapumassa kontillinen öljyä tai seitsemän tonnia jäistä appelsiinimehua ja hämmentynyt opiskelija Suomessa omistaa velvoitteen sen ostamiseksi.
Osakkeiden arvonmääritys on monia kiinnostava aihe. Analyytikkojen paljon käyttämällä diskontattujen kassavirtojen mallilla voidaan osakkeen arvoa määrittää hyvinkin täsmällisen tuntuisesti – mutta onko tämä täsmällisyys valheellista? Millaisista osista kassavirtamalli koostuu? Millaisiin oletuksiin se perustuu ja miten sen antamiin tuloksiin tulisi suhtautua?
DCF- eli Discounted Cash Flow-malli yhtiön arvonmääritykseen perustuu ajatukseen, että yritys pystyy tuottamaan ennemmin tai myöhemmin tulevaisuudessa kassavirtaa omistajilleen. Siten osakkeen hinta ei mallin mukaan perustu vain siihen kohdistuvaan kysyntään ja tarjontaan — joka puolestaan on kantava idea markkinoihin perustuvissa valuaatiomalleissa, kuten verrokkihinnoittelussa. Verrokkihinnoittelussa verrataan osakkeen arvostustasoa — esimerkiksi P/E- tai P/B-lukuja — kilpailijoihin ja muihin toimialan yhtiöihin.
DCF-mallit ovat teoriassa hyvin yksinkertaisia. Pyritään vain ennustamaan kassavirtoja muutaman seuraavan (usein 5-10) vuoden ajalta, jonka jälkeen oletetaan tuloksen kasvavan vakiovauhtia. Ttätä häntäsummaa kutsutaan terminaaliarvoksi. Nämä kassavirrat diskontataan sitten nykyhetkeen, jolloin saadaan osakkeen oikea arvo. Jos liiketoiminta on vakaata ja ennustettavaa ja yritys maksaa säännöllistä ja kasvavaa osinkoa, voidaan käyttää niin sanottua Gordonin kasvumallia, joka on sama kuin DCF-mallin terminaaliarvo. Usein näin ei kuitenkaan ole, vaan yrityksen kasvu on joko ensin nopeaa ja sitten hitaampaa mutta vakaata tai vielä realistisemmin aluksi nopeaa, sitten vähitellen hidastuvaa ja lopulta vakaata.
Kaavana malli näyttää seuraavalta (tässä 4 vuoden ennusteperiodilla, jonka jälkeen terminaaliarvo):
, missä FCF ovat ajanhetken i kassavirtoja, r on diskonttokorko ja g tuloskasvu.
Mallissa on siis käytännössä neljä liikkuvaa osaa: kassavirrat, diskonttauskorko, kasvu ja päätösarvo. Kuten yllä olevasta kaavasta on helppo huomata, on terminaaliarvon vaikutus osakkeen arvoon erittäin suuri. Siksi on tärkeää huomata, että hyvinkin pieneltä tuntuvat muutokset voivat vaikuttaa mallin antamaan hintaan oleellisesti. Mallia rakennettaessa täytyy väistämättä tehdä enemmän tai vähemmän subjektiivisia olettamuksia, mistä johtuen eri markkinaosapuolilla voi olla hyvin erilaiset näkemykset osakkeen todellisesta arvosta saman mallin käytöstä huolimatta.
Mitä korkoa tulisi käyttää?
Diskonttauskorkona käytetään pääsääntöisesti keskimääräistä pääoman kustannusta eli WACCia (Weighted Average Cost of Capital). WACC antaa sijoittajien ja velkojien tuottovaatimuksista laskettavan keskimääräisen kustannuksen, joka saadaan painottamalla sijoittajien tuottovaatimusta oman pääoman osuudella yrityksen pääomasta ja lisäämällä siihen velkojien tuottovaatimus painotettuna vieraan pääoman osuudella yrityksen pääomasta eli kaavalla
, missä D on velan ja E oman pääoman määrä, T veroprosentti ja rD ja rE velkojien ja sijoittajien tuottovaatimukset. Huomaa, että WACC voi myös muuttua ennustejakson aikana.
Velkojien tuottovaatimusta (eli vieraan pääoman kustannusta) voidaan arvioida yrityksen pitkäaikaisen velan korkotasolla ja sijoittajien tuottovaatimus (eli oman pääoman kustannus) puolestaan voidaan määrittää esimerkiksi Capital Asset Pricing -mallilla, joka perustuu riskin ja tuoton kasvuun lineaarisesti ja samassa suhteessa. Tämän laskeminen monimutkaistaa mallia, sillä tarvitsemme järkeviä oletuksia osakkeiden riskipreemiosta sekä riskittömästä korosta. Osakkeiden riskipreemiolla tarkoitetaan markkinoiden riskittömän koron ylittävää tuottoa eli korvausta, joka riskin kantamisesta saadaan.
Osakkeiden riskipreemio voidaan siis Suomessa määrittää esimerkiksi Helsingin pörssin pitkän aikavälin keskimääräisen tuoton ja riskittömän koron erotuksena. Yksi mahdollisuus olisi myös käyttää liukuvia arvoja, jolloin nousu- ja laskukausina saadaan osakkeille perusteltua melko erilaisiakin arvostustasoja. Käytännössä voi kuitenkin olla selkeämpää käyttää riskipreemiona kiinteää lukua. Esimerkiksi analyysiyhtiö Inderes on käyttänyt koko historiansa ajan kassavirtalaskelmissaan riskipreemiona 4,75 prosenttia.
Riskitön korkokaan ei ole niin helposti määritettävissä kuin voisi kuvitella. Perinteisesti riskittömänä korkona käytetään kolmen kuukauden Yhdysvaltain valtionlainojen korkoa, mutta voimme kysyä, onko tämäkään korko ensinnäkään täysin riskitön, ja toiseksi, saako kukaan muu kuin valtio todellisuudessa lainaa tällä korolla. Juuri Yhdysvaltain korkoa käytetään siksi, että se on lähimpänä riskitöntä ja siihen perustuu monien muidenkin sijoitustuotteiden hinnoittelu. Voisimme kuitenkin käyttää myös esimerkiksi Euroopan korkoja, jolloin saamamme tulokset olisivat erilaisia – tämäkin muutos voisi olla ihan perusteltavissa.
Miten arvioida kassavirtoja?
Kassavirtoina käytetään usein vapaita kassavirtoja. Vapaa kassavirta kertoo, paljonko rahaa yrityksellä on käytettävissään vaatimuksenhaltijoille, eli velkojille ja sijoittajille, maksamiseen. Vapaan kassavirran määrittämiseen tarvitaan tuloslaskelmaa ja tasetta. Jotta tämä ei olisi liian helppoa, voidaan kassavirta laskea joko vapaana kassavirtana yritykselle (FCFF) tai pääomalle (FCFE). Näistä jälkimmäistä käytetään yleensä, kun yrityksen velkaantuneisuusaste on vakaa, olipa se sitten matala tai korkea, ja ensimmäistä lähes kaikissa muissa tilanteissa.
, missä EBIT on liiketulos, veroprosentti, CAPEX pääomamenot (t&k-menot, yrityskaupat), depreciation poistot ja NWC vaihto-omaisuuden ja lyhytaikaisten velkojen erotuksen muutos.
Kassavirtoina voidaan käyttää myös odotettuja osinkoja. Tällöin laskelma helpottuu huomattavasti, mutta usein tämä ei onnistu, sillä etenkin voimakkaan kasvun vaiheessa olevat yritykset saattavat alkaa maksaa osinkoja vasta paljon myöhemmin.
Nyt kun osaamme laskea kassavirrat tuloksesta, voimme siirtyä mallin päävastustajaan eli tulosennusteisiin. Tulosennusteet ovat se mallin palanen, joka menee todennäköisimmin ja pahimmin vikaan; tulevaisuutta on yksinkertaisesti mahdotonta ennustaa.
Mistä siis kannattaisi lähteä liikkeelle? Ensimmäiseksi voisimme kääntää katseemme historiaan: millaista vauhtia yhtiön tulos on kasvanut aikaisempina vuosina? Historiallisten tulosten tuijottaminen on kuitenkin ongelmallista ainakin kahdesta syystä: ensinnäkään historia ei ole tae tulevasta — kasvun ekstrapoloiminen historiasta voi olla epärealistista — ja toiseksi, negatiiviset tulokset joinakin vuosina saattavat sekoittaa laskut pahasti. Jos mietitään vaikka tilannetta, jossa vuonna 2019 yrityksen tulos on ollut -10 m€ ja vuonna 2020 se onkin +2 m€, mikä on tuloksen kasvuprosentti näiden vuosien välillä?
Voimme myös kääntää katseemme ympärillemme ja katsoa, mitä muut arvonmäärittäjät ovat arvioineet (monia analyysejä julkaistaan ilmaiseksikin ja analyytikoiden tärkeä tehtävä on perustella mallinnuksissa tekemiään oletuksia). Toisaalta analyytikot syyllistyvät usein laumakäyttäytymiseen ja yhden antamat suositukset vaikuttavat vahvasti muidenkin suosituksiin (esim. Welch [2000], Journal of Financial Economics). Lisäksi on tärkeää huomata, että kohdeyritykset itse ovat usein niin sijoittajille kuin analyytikoillekin tärkein tiedonlähde, mikä voi myös osaltaan selittää suositusten liikkumista samaan suuntaan samaan aikaan.
Kasvua voidaan yrittää arvioida myös yrityksen fundamenttien perusteella. Tällöin eräs ennuste kasvulle saadaan investointiasteen (reinvestment rate) ja sijoitetun pääoman tuoton (return on investments, ROI) tulona. Eri fundamentteihin perustuvia kasvunopeuskaavoja on paljon, ja niiden kaikkien esittely menee tämän tekstin tavoitteiden ulkopuolelle. Mikäli ehdit jo innostua, löytyy näiden esittelyä esimerkiksi valuaatiosta paljon kirjoittaneen New Yorkin yliopiston Stern Business Schoolin professori Aswath Damodaranin kotisivuilta. Isojen yritysten kasvu on usein melko vakaata, mutta pienempien ja uusien yritysten kasvun arviointi on vaikeaa, ja voi olla että kullekin ennustevuodelle käytetään eri menetelmiä.
Miten saada järkevä terminaaliarvo?
Terminaaliarvon laskemiseen on kaksi yleistä tapaa. Näistä ensimmäistä onkin jo sivuttu, ja se perustuu Gordonin kasvumalliin. Realistinen luku häntäsumman kasvuksi on muutaman prosentin luokkaa (noin 2-4 %). Voi olla myös hyvä kokeilla millaisia tavoitehintoja eri kasvunopeuksilla saadaan.
Toinen tapa on niin sanottu exit-kerroin. Tämä menetelmä muistuttaa verrokkihinnoittelua, mutta siinä käytetään ennusteperiodin jälkeisiä tunnuslukujen arvoja kertoimien laskemiseen. Käytännössä laskemme siis ennusteperiodin viimeistä vuotta seuraavalle vuodelle eri tunnuslukujen arvot, ja verrataan näitä verrokkiyhtiöille laskettuihin vastaaviin arvoihin. Yleisimmin käytettyjä kertoimia ovat P/E (markkina-arvo / nettotulos) ja EV/EBITDA (velaton markkina-arvo / käyttökate).
Miksi verrataan verrokkiyhtiöihin emmekä mihin tahansa muihin yhtiöihin? Koska eri toimialoilla taserakenteet ja liiketoimintamallit ovat hyvin erityyppisiä, ja siten ne eivät ole suoraan vertailukelpoisia eri toimialojen välillä. Verrokkiyhtiöitä etsiessä on usein aiheellista suunnata myös ulkomaisiin pörsseihin, sillä Helsingin pörssin kokoisessa indeksissä ei mikään toimiala ole kovin yliedustettuna.
Laskelmassa olisi hyvä kertoa myös terminaaliarvon osuus tuloksena saadusta hinnasta. Käytetyistä diskonttauskoroista riippuen voi terminaaliarvo vastata jopa 50-70 prosentista mallin antamasta hinnasta: lienee sanomattakin selvää, että tällöin päätösarvon laskemisessa käytettyjen parametrien arvoja on syytä pohtia hyvin tarkasti.
Sudenkuoppia
Yleisimmät virheet kassavirtamallinnuksessa liittyvät ennusteperiodin pituuteen, tuloskasvun ennustamiseen ja markkinaolosuhteisiin. Liian lyhyt, esimerkiksi vain 2 vuoden, ennusteperiodi yksinkertaistaa tilannetta liikaa, kun taas liian pitkä, esimerkiksi 25 tai 30 vuoden ennuste muuttuu aivan liian epätarkaksi (jos jo ensi vuoden kassavirtojen ennakointi on vaikeaa, niin mitä voimme sanoa 30 vuoden päähän?).
Kasvunopeuden arvioinnissa tärkeintä on muistaa, että yritys ei voi kasvaa pitkällä aikavälillä maailmantalouden yleistä kasvuvauhtia nopeammin. Muuten yrityksestä tulisi lopulta äärettömän kokoinen, mikä ei tietenkään ole mahdollista. Toisaalta voidaan kysyä myös, voivatko yritykset edes kasvaa loputtomiin? Todennäköisesti eivät, mutta negatiivisen kasvun mallintamisen yrittäminen johtaa uusiin ongelmiin.
Kassavirtaennusteita laskiessa tulisi pyrkiä arvioimaan myös markkinaolosuhteita. Jos käytämme pohjavuotena vaikkapa vuotta 2020, emme todennäköisesti saa kovin hyviä tuloksia, sillä liiketoimintaympäristö oli huomattavasti tavallisuudesta poikkeava. Toisaalta juuri koronapandemian kaltaiset kriisit voivat pitkällä aikavälillä vaikuttaa yritysten liiketoimintamalleihin hyvin ratkaisevastikin, mutta tämänkaltaisten muutosten ennakointi vasta vaikeaa onkin — pidettiinkö koronaakaan globaalina uhkana edes vielä helmikuussa 2020? Sama pätee myös sellaisiin yrityksiin, joilla on nyt vahva kilpailuetu jollakin markkinalla. Kauanko tällaisen edun on realistista olettaa kestävän?
Plussia ja miinuksia
Vaikka DCF-mallin antama tulos voikin näyttää häiritsevän tarkalta, ei sillä saatua arvoa tule pitää absoluuttisena totuutena. Mallissa käytetyistä parametreista tulisi tehdä herkkyysanalyysi, eli tarkastella pienten parametrimuutosten vaikutusta lopputulokseen. Siitäkin huolimatta arvonmääritys on aina melko subjektiivista, ja erilaisilla – mahdollisesti jopa hyvin perusteltavilla – parametrien arvoilla voidaan saada poikkeavia tuloksia.
Toisaalta DCF-mallit myös mahdollistavat hyvin yksityiskohtaisen mallinnuksen, eivätkä vaadi verrokkiyhtiöiden olemassaoloa ja soveltuvat siten hyvin monenlaisten yritysten valuaatioon (ja moneen muuhunkin kohteeseen: DCF-mallia käytetään myös esimerkiksi kiinteistöjen ja patenttien arvonmäärityksessä). Arvonmääritys DCF-mallilla ei myöskään ole matemaattisesti erityisen vaikea operaatio (aikaavievää kylläkin), ja rakentamalla sopiva taulukko esimerkiksi Excelissä on helppo tarkastella eri palasten vaikutuksia lopputulokseen.
Tässä artikkelissa vedettiin pituusrajoitteen vuoksi mutkia suoriksi. Emme esimerkiksi keskittyneet koko taseen ja tuloslaskelman ennustamiseen, mistä johtuen vapaiden kassavirtojen laskemiseen tarvittavien arvojen määrittäminen olisi käytännössä vaikeaa. Kiinnostunut lukija ohjataankin tutustumaan lähteisiin [1]-[3]
DCF-malli ei ole mikään ihmelääke, jolla saadaan täsmällisen tarkkoja tuloksia osakkeiden todellisesta arvosta. Se on kuitenkin tehokas ja yksityiskohtainen apuväline eri skenaarioiden arviointiin. Koska arvonmääritys vaatii monenlaisia yksinkertaistuksia, on syytä valmistautua perustelemaan – vähintään itselleen – tekemänsä oletukset. Parhaiten kassavirtamalli toimiikin muiden arvonmääritysmenetelmien tukena.
Lähteitä ja kirjallisuutta [1] Jennergren (2011): A Tutorial on the Discounted Cash Flow Model for Valuation of Companies, SSE working paper [2] Damodaran (2021): Valuation lecture notes [3] Copeland, Weston, Shastri (2005): Financial Theory and Corporate Policy, Pearson
Krypto/digi/virtuaalivaluutat ovat hajautettujen rahoitusjärjestelmien (Decentralized Finance, DeFi) ehkä kansanläheisin muoto saavutettavuutensa ansiosta, ja siten niiden ajatellaan lisäävän myös rahoitusmarkkinoille osallistumisen (Financial Inclusion) mahdollisuutta globaalisti. Akateemisessa tutkimuksessakin ne ovat nousseet kirkkaampaan valokeilaan parina viime vuotena, kun vakavasti otettavat rahoitus- ja valuuttamarkkinatutkijat ja ekonomistit (esim. Tobias Adrian, Campbell Harvey, Markus Brunnermeier, Gary B. Gorton ja Richard Lyons) ovat alkaneet tehdä tutkimusta, jota julkaistaan kiihtyvällä tahdilla myös FT50-tason lehdissä. Kaikki alkavat ymmärtää, mistä puhutaan, kun tarinoidaan Bitcoineista, Ethereumista tai vaikkapa ’vakaavaluutta’ Tetheristä.
Tuhannet kryptovaluutat ovat globaaleilla markkinoilla toimivien kryptopörssien/välittäjien kautta nykyään kaikkien saatavilla. Pitkään aikaan kenenkään ei ole ollut pakko osata hyvin energiaintensiivistä lohkoketjulouhintaa ja koko ajan monimutkaistuvien matemaattisten ongelmien ratkaisuja päästäkseen mukaan niihin liittyvään ansaintaan. Olennaisilta osiltaan kaikkien kryptovaluuttojen hinnat perustuvat nykyään jälkimarkkinaperusteiseen kaupankäyntiin. Tärkeä käytännöllinen ja tutkimuksellinenkin kysymys on siten se, miten tämä hinta/markkina-arvo/arvostus määräytyy?
Koska yksikään kryptovaluutta ei ole vielä saavuttanut globaalisti sitä asemaa, joka keskuspankkien liikkeeseen laskemilla fiat-valuutoilla on, sen paremmin vaihdon välineenä, laskentayksikkönä, kuin arvostuksen mittanakaan, eli Bengt Holmströmin lanseeraaman No-Questions-Asked (NQA) arvon mukaisena valuuttana, on niidenkin arvonmäärityksestä pakko puhua suhteessa siihen, mikä on niiden fundamentti- eli perusarvo, vai onko sitä ollenkaan. Tämä voidaan tehdä perustuen kryptojen/digivaluuttojen kolmeen kehitysaskeleeseen: ensi vaiheen yksityiset digivaluutat (Bitcoin ja tuhannet muut); vakaat valuutat/kolikot (stablecoins, muutamia satoja tällä hetkellä); ja keskuspankkien digivaluutta (central bank digital currency, CBDC).
Käytännön esimerkkinä kryptojen vaihdon väline -arvoon liittyvästä tämän hetken tilanteesta voisi olla seuraava. Jos Teslansa bitcoineilla maksanut kärköläläinen sikafarmari haluaa ostaa silakkamarkkinoilta syyrströmminkiä bitcoineilla, ja se ei suomea murtaen puhuvalle kalastajalle ehkä (vielä) käykään, alkaa sikafarmaria harmittaa, koska hän tuli Teslallaan tätä varten pitkästä aikaa kaupunkiin. Farmari muistaa jatkossa, että Aleksanterinkadun nostoautomaatista pitää nostaa edes vähän fiat-rahaa eli euroja, että saa oman kinkun lisäksi kalaakin joulupöytään, tai sitten käyttää maksukorttia, jonka selvittelyvaluuttana on edelleen euro.
Myös vakaavaluutat ovat pääasiassa tällä hetkellä spekulatiivisia sijoituskohteita markkinatoimijoiden keskuudessa.
Esimerkki kuvaa sekä ensi vaiheen että vakaavaluuttavaiheen kryptojen tarvetta tulla noteeratuiksi edelleen keskuspankkien liikkeeseen laskemien fiat-valuuttojen arvossa, koska ne eivät ole vielä riittävän yleisesti hyväksyttyjä vaihdon välineitä, ja niillä ei ole siten NQA-ominaisuutta. Eli kalastaja ei purematta niele bitcoineja omiin ostotarkoituksiinsa hyväksyttävänä maksuvälineenä omissa myynneissäänkään.
Lyhyesti sanottuna, yhdelläkään yksityisesti liikkeeseen lasketulla krypto/digivaluutalla ei ole fundamenttiperusteista arvonmääritysmallia tai -kehikkoa vielä olemassa. Niiden arvot eivät siten perustu maiden väliseen kaupankäyntiin tai liikkeeseenlaskijoiden kannattavuuteen perustuvaan osingon tai muun tuoton maksukykyyn, tai muiden sijoituskohteiden (kuten korkoinstrumenttien) hinnoittelu/tuotto -eroihin. Kaikki kryptot on siten edelleenkin noteerattava eli arvotettava ainakin tällä hetkellä vielä fiat-valuutoissa, useimmiten USD-arvoina, muutama jo euroina ja esim. Japanin jeneinäkin. Lisäksi vähempimerkityksellisiä kryptoja noteerataan nykyään myös Bitcoineissa, koska suurin usko liittyy edelleen nimenomaan bitcoinin läpilyöntiin jopa laajemminkin laillisesti hyväksyttynä maksuvälineenä, minkä takia se on myös ylivoimaisesti eniten vaihdettu kryptovaluutta ainakin tällä hetkellä.
Stablecoin-vaihe on askel kohti arvoltaan (kuitenkin edelleen suhteessa fiat-valuuttoihin) vakaammaksi ’leimattuja’ kryptoja. Vakausleima liittyy siihen, että ko. valuuttojen jälkimarkkina-arvon on luvattu heilahtelevan täysin (pariteetin mukaisesti, eli yksi-yhteen) suhteessa siihen, miten niihin kiinnitetyn fiat-valuutan arvo vaihtelee, mikä taas määräytyy mitä suurimmassa määrin talouden ja (fiat)valuuttamarkkinoiden fundamenttien perusteella. Vakuudeksi voidaan hyväksyä esim. bitcoin -sijoituksia, mutta myös muita, kuten jalometallimarkkinoihin tai muihin hyödykemarkkinoihin liittyviä sijoitustodistuksia tai johdannaisia, rahamarkkinatodistuksia tai muita paremmin fiat-valuutassa mitatun arvon säilyttäviä sijoituskohteita. Periaatteessa vakaavaluutan/kolikon arvon heilahtelun täytyisi olla korkeintaan päivänsisäistä, mikäli liikkeeseenlaskija haluaa säilyttää sen pitemmän aikavälin uskottavuuden, koska yksityisenä valuuttana, annettuja vakuuksia lukuun ottamatta sillä ei edelleenkään ole sen haltijan suuntaan mitään takeita takaisinmaksusta uskottavassa (eli fiat) valuutassa sen markkina-arvon heiketessä.
Vakuuksien arvo taas perustuu niiden omien markkinoiden arvostukseen, joten sen määräytyminen on näiltä osin myös riskistä. Ääritapauksessa vaikkapa suuren bitcoin -vakuuden kautta bitcoin -markkinankin riski voi kanavoitua jopa suoraan vakaakolikon riskisyyteen, kun muut vakuuserät eivät riitä stabiloimaan kyseisen vakaakolikon hintakehitystä suhteessa fiat-valuuttaan, eli pariteettilupaus suhteessa fiat-valuuttaan näyttäisi horjuvan. Siten sekä liikkeeseenlaskijan että valuutan hallussapitäjän intressissä on pitää markkinatoimenpiteillään vakaakolikon arvo vakaana suhteessa virallisesti hyväksyttyihin vaihdon välineisiin eli fiat-valuuttoihin. Tästä huolimatta myös vakaavaluutat ovat pääasiassa tällä hetkellä spekulatiivisia sijoituskohteita markkinatoimijoiden keskuudessa, joskin niiden kohdalla esim. akateeminen tutkimus niiden fundamenttiarvon määräytymisestä on tällä hetkellä intensiivistä.
Viimeisin digivaluuttamarkkinoiden kehitysvaihe ovat keskuspankkien digivaluutat (CBDC), jotka on oikeastaan suunniteltu vastaiskuksi yksityisille kryptovaluutoille. Useat keskuspankit ovat viime aikoina käynnistäneet mittavia projekteja, joiden tarkoituksena on saada nopeasti aikaan päätös siitä, missä muodossa CBDC on järkevintä ottaa käyttöön. Valinta on tehtävä sen välillä, kuinka paljon CBDC muistuttaa käteistä, jolloin hallussapitäjän anonymiteetti on tärkeä tekijä, ja toisaalta, kuinka paljon CBDC muistuttaa talletuksen luonteista sijoituskohdetta, jolloin turvallisuus on tärkein ominaisuus. Valinta on todennäköisesti tehtävä näiden ääripäiden välisenä sekamuotona, koska yksityiset kryptot pitävät jo sisällään molempia näitä ominaisuuksia. Kumpikin muoto on keskuspankin taseessa vastattavissa, eli keskuspankki vastaa muodosta riippumatta digivaluutan liikkeeseenlaskusta ja laillisuudesta ja siten myös arvon stabiilisuudesta.
Ongelmana CBDC:n lanseeraamisessa on se, että jos se on liikaa talletustyyppinen (sijoitusmahdollisuus), mikä ääritapauksessa voisi mahdollistaa myös keskuspankin kilpailun liike- ja muiden perinteisten pankkien kanssa suoraan yleisölle kohdennetussa lainanannossa, se voisi olla voimakkaasti rahoituksenvälitysjärjestelmän stabiilisuutta heikentävä, eli vähän kuin kryptoniitti Teräsmiehelle. Tämän dilemman kanssa keskuspankit painiskelevat tällä hetkellä vahvasti, ja jo lähitulevaisuudessa on odotettavissa ulostuloja usealta suunnalta tässä kehitystyössä. Elämme edelleen mielenkiintoisia digimurroksen aikoja.
Kirjoittaja Juha Junttila on taloustieteen professori Jyväskylän yliopiston kauppakorkeakoulussa.
Meitä pyydettiin kertomaan, millainen on täydellinen lopputyö, kandidaatin tai maisterin tutkielma, taloustieteessä. Päästämme lukijan heti jännityksestä. Täydellisen lopputyö on sellainen, jonka aihe liittyy taloustieteeseen ja joka valmistuu aikataulussa.
Monilla tieteenaloilla lopputyön aiheenvalinta on paljon rajoitetumpi ja ohjaajasta riippuvaisempi kuin taloustieteessä. Meillä opiskelijalla on miltei rajaton vapaus valita oman lopputyönsä aihe ja kandivaiheessa jopa ohjaajakin. Opiskelijan näyttää usein kuitenkin olevan vaikea hahmottaa talouden ja taloustieteen eroa. Kandivaiheessa seminaarin alkuosa käytetäänkin siihen, että eksoottiselta kuulostavaan aiheeseen (”mua kiinnostais noi kryptovaluutat”) löydetään taloustieteen näkökulma (”Millainen vaikutus digitaalisilla valuutoilla on rahatalouden vakauteen?”). Maisterivaiheessa aiheen etsintään käytetään kokonainen Research in Economics -opintojakso. Taloustieteilijät hääräävät nykyään melkein joka alalla, joten usein se taloustieteen näkökulma kandiseminaarissa parin viikon pohdinnan jälkeen ja maisterivaiheessa opintojakson aikana löytyy.
Koska meillä aiheen valinta on niin vapaata, tuota vapautta kannattaa käyttää pohtimalla aihetta ja yrittämällä täsmentää tutkimuskysymystä jo ennen kandi- tai maisteriseminaarin aloittamista. Tutkimuskysymyksen löytäminen kuitenkin on se avain täydelliseen lopputyöhön. Sopivia aiheita voi etsiä lukemalla viimeaikaisia taloustieteen yleisjulkaisuja, kuten suomenkielistä Kansantaloudellista aikakauskirjaa tai englanninkielisiä julkaisuja Journal of Economic Perspectives, Journal of Economic Literature tai Journal of Economic Surveys. Yleisjulkaisuista näkee, mitkä aiheet ovat taloustieteessä tällä hetkellä pinnalla, ja yleistajuisiksi kirjoitettujen artikkeleiden kautta aiheeseen päässee helpommin ja nopeammin sisälle. Ellei työn aihetta pysty pohdinnan jälkeen tiivistämään yhdeksi olennaiseksi kysymykseksi, aiheen valintaan liittyvää pohdintaa on syytä jatkaa.
Aiheen pohdinnassa kannattaa omien kiinnostuksen kohteiden lisäksi ottaa huomioon myös omat vahvuusalueet. Jos matemaattiset menetelmät, tilastotiede ja ekonometria eivät kuulu omiin vahvuusalueisiin, niin empiirisen aiheen valinta voi tehdä lopputyön tekemisestä liiankin tuskallisen kokemuksen. Empiirisen työn tekemistä saattaa haitata myös sopivan aineiston puute. Ennen empiirisen aiheen valintaa täytyykin aina varmistaa, että aiheeseen sopivaa dataa on olemassa ja se on myös saatavilla eikä maksumuurin takana. Oma suosikkiaihe kannattaa panna vaihtoon myös, jos aihepiiristä ei löydy yhtään suhteellisen tuoretta taloustieteellistä julkaisua, ja erityisesti siinä tapauksessa, että aihetta ei ole lainkaan taloustieteellisessä kirjallisuudessa käsitelty. Tällöin aihe on todennäköisesti joko kaluttu loppuun tai siihen on vaikeaa tai jopa mahdotonta löytää taloustieteellistä näkökulmaa, jolloin se ei sovi taloustieteen opinnäytteen aiheeksi.
Ellei työn aihetta pysty pohdinnan jälkeen tiivistämään yhdeksi olennaiseksi kysymykseksi, aiheen valintaan liittyvää pohdintaa on syytä jatkaa.
Aiheen valinnan lisäksi toinen tärkeä vaihe lopputyön tekemisessä on aikataulussa pysyminen. Tässäkin vapaus tuo mukanaan vastuun, eli lopullisen tekemisen –lukemisen, kirjoittamisen, aineiston analysoimisen – aikataulusta vastaa opiskelija itse. Seminaareihin on aikataulussa pysymisen helpottamiseksi tehty joitain välietappeja, mutta pelkästään niiden varaan ei työn jaksottamista kannata jättää. Työn alkuvaiheessa kannattaa pohtia realistisesti, kuinka paljon aikaa työn tekemisen missäkin vaiheessa on, ja sitten myös käyttää tuo aika työn edistämiseen. Aikataulussa pysyminen on myös yksi osoitus siitä, että opiskelija on opintojensa myötä oppinut jotain.
Opiskelija saa lopputyöstään arvosanan, ja tietenkin tuo arvosana heijastelee sitä, kuinka hyvä lopputyö annettujen kriteerien perusteella on. Kannattaa kuitenkin muistaa, että lopputyö on ainoastaan yksi opintosuoritus muiden joukossa eikä huippuarvosanan jahtaamisessa ole kovin paljon mieltä, jos se tapahtuu esimerkiksi aikataulussa pysymisen tai oman mielenterveyden kustannuksella. Kokemuksemme mukaan täsmentymättömän tutkimuskysymyksen lisäksi yksi yleisimmistä työn valmistumista haittaavista tekijöistä on se, että työ kasvaa opiskelijan mielessä liian suureksi ja tärkeäksi vaiheeksi opinnoissa. Työ muuttuu kummitukseksi, joka ei anna rauhaa, ja kynnys työn julistamiseksi valmiiksi nousee liian korkeaksi. Yksi keskustelu ohjaajan kanssa voi karkottaa tuon kummituksen ja palauttaa kynnyksen realistiselle tasolle. Kummituksen kanssa ei siis pidä jäädä yksin taistelemaan.
Parhaimmillaan taloustieteen lopputyö antaa itselle ja kanssaseminaarilaisille vastauksen johonkin opiskelijan mieleen nousseeseen kysymykseen, vastauksen, jonka taloustieteilijä kysymykseen antaisi. Samoja kysymyksiä saatetaan pohtia muillakin tieteenaloilla, mutta esimerkiksi sosiologin tai oikeustieteilijän näkökulmat ja todennäköisesti myös vastaukset kysymyksiin olisivat hyvin erilaisia. Yliopisto-opintojen keskeinen tarkoitus onkin antaa valmiudet ratkaista erilaisia ongelmia käyttäen oman tieteenalansa opintoja välineenä ja oman ajattelun ja pohdintojen tukena.
Marja-Liisa Halko, vanhempi yliopistonlehtori Markku Lanne, professori
Kun astuin eteenne lavalle, tajuntani lävisti ajatus: ”Tämä on pieni askel minulle, mutta suuri askel ihmiskunnalle”. Kaikki muistavat nämä Neil Armstrongin sanat hänen astuessaan kuun kamaralle. Kuinka moni tietää, mitä hän sanoi sitä ennen. Nimittäin Houstonin lennonjohto Texasissa oli kuullut hänen sanovan ”Good Luck Mr Carter”. Myöhemmin häneltä kysyttäessä hän kertoi: ”Ollessani pieni poika pelasimme palloa, joka kuitenkin vieri naapurin ikkunan alle. Sitä hakiessani kuulin, kuinka herra ja rouva Carter riitelivät sisällä. Rouva Carter kiljui: ”Ja sinähän et minulta seksiä saa ennen kuin mies kuussa kävelee”. Siksi Armstrongin sanat ”Good luck Mr Carter”. Traagisinta oli se, etkä kuukävelyn tapahtuessa herra Carter oli jo 90-vuotias.
Tämän hetken maailmassa suuria teemoja
ovat ilmastonmuutos, Kiinan nousu kohden maailmanvaltaa, Euroopan unionin eksistentiaalinen
kriisi, Afganistanin demokratisoitumisen epäonnistuminen, Afrikan synkkä
pysähtyneisyys ja demokraattisen järjestelmän ajautuminen puolustuskannalle
yleisesti mutta yllättäen myös Yhdysvalloissa. Nostan ilmastonmuutoksesta
pöydälle sen oleellisen näkökohdan, kansallisvaltioiden kykenemättömyyden
sitoutua turbokapitalismin sivutuotteena tapahtumassa olevan ilmastonmuutoksen
torjumisen edellyttämään yhteiseen ponnistukseen,
Onko olemassa taloustieteen työkalupakkiin
kuuluvaa välinettä, jolla kaikkia näitä suuren luokan kysymyksiä voisi
analysoida?
Kyllä on: Mancur Olsonin taloustieteellinen tuotanto.
Edesmennyt Mancur Olson oli amerikkalainen
taloustieteilijä. Tuskin teistä monikaan on kuullut hänen nimeään. Kuluneen kesän
aikana minulle avautui tilaisuus lukea hänen kolme kirjaansa ja kaksi artikkeliaan.
Tunsin saaneeni valaistuksen. Sen hengessä kirjoitin Afganistanin pettymyksestä
ja vallan jakamisen ensisijaisuudesta demokraattisessa yhteiskunnassa. Hesari
julkaisi sen liput liehuen.
Kirjoitin analyysin Kiinan ja Venäjän hyvin erisuuntaisesta talouskehityksestä; se on tulossa Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Kirjoitin liittovaltion olevan Euroopan unionille ainoa toimiva ratkaisu, mutta sillä ehdolla, että unioni palaisi kunnioittamaan hylkäämäänsä subsidiariteettiperiaatetta. Ajatuspaja Libera julkaisee sen ensi viikolla.
Mancur Olson tarjosi minulle eväät noihin
analyyseihin. Olson oli kollektiivien teorian huomattavin kehittäjä.
Pienyhteisöt kuten metsästäjäkeräilijät saattoivat hänen mukaansa toimia
eräänlaisen sosiaalisen sopimuksen ja Coasen teoreeman hengessä, mutta suuret
eivät: suurissa kullakin jäsenellä on omaan hyöty-kustannusajatteluunsa
perustuva kannustin vapaamatkustaa ja rikkoa sovitut säännöt. Kuulostaako
tutulta? Tuleeko Euroopan unionin tragedia mieleen? Peliteoriassa toistettujen
pelien folk-teoreema viestittää siitä, kuinka Pareto-tehokkaiden ratkaisujen kestävyys
edellyttää uskottavien rangaistusstrategioiden olemassaoloa eli poikkeavia lekalla
päähän.
Olsonin tuotannon tuntee liian harva. Olson laajensi Adam Smithin Kansojen varallisuus-analyysia tuomalla siihen mukaan kannustimet. Hän oli asialla jo ennen kuin nyt nousukiidossa kohden Nobelia oleva armenialaistaustainen Daron Acemoglu niistä on kirjoittanut.
Olin aikaisemmin tutustunut Olsonin analyysiin
sotilasliitoista. Hänen päätuloksensa mukaan jäsenmailla on kannustin
vapaamatkustaa sotilasliiton suojassa, mikä tuottaa ei-tehokkaita
Nash-tasapainoja.
Taloustiede tarjoaa siis välineet, kun
haluatte analysoida polttavia ongelmia: globalisaatio, kansojen vaurastuminen, jopa
poliittinen demokratia ja autokratia.
Kapitalismi on maailman tehokkain järjestelmä vaurauden luomisessa. Kapitalismi 10-kertaisti sadassa vuodessa läntisen elintason. Kapitalismiin liittyy kolme ominaisuutta: omistusoikeuksien turvaaminen, sopimusvapaus ja rajoitetun vastuun periaate rahoitussopimuksissa. Kapitalismi on jopa ylitehokas. Kapitalismi sai aikaan toisen teollisen vallankumouksen mutta samalla luontokatastrofin. Kun poliitikot eivät ole pystyneet siihen riittävästi puuttumaan, suuryhtiöiden osakkeenomistajat ovat nyt ryhdistäytymässä esimerkkeinä Norjan öljyrahasto ja öljy-yhtiö Exxon mutta myös monet muut. Milton Friedmanin kuuluisa teoreema voiton maksimoimisesta on kyseenalaistettu. Tarjosin myös tätä koskevaa kirjoitustani vuosi sitten Libera-ajatuspajalle. Se on oikeistolainen eikä sitä halunnut julkaista, Niinpä lähetin sen demareita lähellä olevaan Talous- ja yhteiskuntapolitiikka -lehteen, jossa se julkaistiinkin jälleen ”liput liehuen”. Noteeraan kiitollisuudella sen, että Euroopan unionia koskevan analyysini Libera julkaisee. Kirjoitus hyödyntää Olsonin teoriaa kollektiiveista, mutta vaatii lukijalta tavallista enemmän.
Taloustieteilijän ei tarvitse olla asioista
mitään mieltä: kun on julkaistua tutkimustoimintaa, niissä voi pitäytyä. Meillä
on välineet jopa laskea elämän arvo dollareissa ja euroissa.
Hyvä kuulijat. Tutkijanuraan liittyy
paljon elämää suurempia asioita. Nuorempana opetin mikrotalousteoriaa ja
makrotalousteoriaa kahdessa amerikkalaisessa yliopistossa, ensimmäisen vuoden
itärannikolla toisen vuoden länsirannikolla. Siirtyminen tapahtui lukuvuosien
välissä autolla perheen kanssa. Chicagon kohdalla havaitsin, että minullahan ei
ole voimassa olevaa ajokorttia. Olin ajanut vuoden kansainvälisellä ajokortilla
ja se oli mennyt vanhaksi. Koska asialle ei kesken matkaa voinut mitään,
toivoin parasta ja jatkoimme länteen. Perillä ajoinkin pikimmiten paikallisen ajokortin.
Kysymys: kuinka moni teistä on ajanut USA:n läpi ilman voimassa olevaa ajokorttia?
Tehkääpä perässä.
Ennen USA:n aikaa opetin Helsingin
yliopistossa legendaarista differenssiyhtälöiden kurssia. Sen suoritti suuri
määrä opiskelijoita, jotka sijoittuivat eri puolille yhteiskuntaa. USA:sta
palatessani perheen kanssa oli syksy ja paha viima. Ihmiset olivat kärttyisiä
ja pahalla päällä. Suomen rajalla tullimies vielä vei perheeni passit
takahuoneeseen ja sekin harmitti. Pian hän tuli sieltä hymyillen ja: ”Tervetuloa
Suomeen Vesa. Minä olen ollut sinun differenssiyhtälökurssilla.”
Päädyin aikanaan opettamaan Helsingin
yliopistossa ”Etiikka ja talous-”nimellä otsikoimaani luentokurssia. Siitä tuli
suosittu. Se vei minut ja kurssilaiset moraalin ja etiikan kysymyksiin.
Vältätte turhaa miettimistä, jos uskotte tämän: Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi joutaa historian roskakoriin. David Humen giljotiini ”there is no ougth from is” on se peruskivi, jolle moraali kannattaa rakentaa. Adam Smithiltä opin, että lähisuhteissamme olemme altruisteja suhteiden perustuessa toistuvuuteen. Markkinoilla puolestamme kohtaamme ihmisiä anonyymisti. Vauraus syntyy siitä, että markkinoilla halutaan tehdä tulosta, minkä oli oivaltanut hollantilainen yhteiskuntafilosofi Bernard de Mandeville jo ennen Adam Smithiä. Vaurauden luomisesta puheen ollen viittaus Woltiin on tässä paikallaan.
Kurssini evoluutiobiologinen osuus vei
minut myös kysymään: miksi kommunismi, joka ei toimi ihmisellä, toimii
mehiläisillä. Käytin yli puoli vuotta mehiläisten maailman tutkimiseen. Osoittautui,
että pesässä vallitsee työläisten diktatuuri ja että kaikki työläiset ovat
naaraita. Monarkki, kuningatar, on heidän orjansa. Tein taloustieteellisen matemaattisen
mallin, jossa oli formuloitu hunajan tuotanto ihmisen, mehiläisten ja kukkien
välisen työsopimuksen hengessä. Mehiläisille formuloin indifferenssikäyrästön calvinististen
preferenssien pohjalta. Hunajan tuotannon optimaalisen verotuksen ja subvention
malli on häikäisevän kaunis, vaikka itse sanonkin.
Koko hanke oli tietenkin täysi vitsi. Äskettäin
sain kansainväliseltä tiedeyhteisöltä sähköpostiviestin siitä, että
raporttiani, joka aikanaan julkaistiin Munchenin yliopiston sarjassa, on ekologian
alalla eniten ladattu. Vitsi mikä vitsi mutta jäipä elämään.
Olen pitkään ollut Munchenin yliopiston tutkijayksikön jäsen ja perehtynyt julkisen talouden tutkimusalueeseen. Äskettäin posti toi minulle kirjan ”Taideverokirja. Verot taiteessa ja taiteet verotuksessa”. Sen oli kirjoittanut finanssiopin emeritusprofessori Esko Linnakangas. Aikanaan niin ikään vitsiksi kirjoittamani runo verotuksesta löytyi kirjan sivuilta. Kirjan taiteilijalistauksessa nimeni esiintyy samalla sivulla Ilmari Kiannon, Eino Leinon ja Vesa-Matti Loirin kanssa, eittämättä suuri vääryys heille.
Runossani esiintyy käsite Hamiltonin
funktio. Se on teidän kaikkien tunteman Lagrangen funktion vastine dynaamisessa
kontrolliteoreettisessa matematiikassa. Kontrolliteorian periaate: bygones are
bygones, menneet ovat menneitä, sisältää syvällisen jopa raamatullisen elämänviisauden.
Päätän esitykseni tähän runoon, joka
kuuluu seuraavasti:
”Näki unta tuo tutkija luova, näin aprikoi, oli syntynyt neutraali vero.
Kulutuksen veropohjaksi kun valikoi, oli lainlaatija taitava, melkeinpä nero.
Nyt kulkevi konkaavi kulku, huipulle Hamiltonin,
teille maan murheisille, tuo tiedon uuden, on se juurilta jumaluuden.
Te elätte keskellä viisauden merta, tuhatkertaista tiedon raitaa.
Vaan tietäkää silti, verot neutraalit unimaailmaan ne jäädä taitaa.
Jo nouseva aamu unelmat murskata voi.
Tuloveron tahdissa aurinko nousee, kun koittavi päivän uusi koi.”
Kiitos
Kirjoittaja Vesa Kanniainen on kansantaloustieteen emeritusprofessori (Helsingin yliopisto), sotatieteiden tohtori (Maanpuolustuskorkeakoulu) ja kauppatieteiden tohtori (Itä-Suomen yliopisto). Hän on Kansantaloustieteen alumnit Helsingin yliopistossa ry:n hallituksen jäsen.
Menivätkö uutiset tämän vuoden taloustieteen nobelisteista ohi? Ei hätää, tämän tietoiskun luettuasi olet asiasta perillä.
Ruotsin keskuspankin taloustieteen palkinto Alfred Nobelin muistolle myönnettiin tänä vuonna työn taloustieteen ja ekonometrian tutkijoille. Puolet palkinnosta annettiin Berkeleyn yliopiston professorille David Cardille. Toisen puolen jakoivat Joshua D. Angrist MIT:stä ja Guido W. Imbens Stanfordin yliopistosta.
Palkinnon voittajat ovat taloustieteen nobelisteille tyypilliseen tapaan yhdysvaltalaismiehiä. Card on kotoisin Kanadasta, Imbens on hollantilaissyntyinen ja Angrist israelilaisamerikkalainen. Voittajista nuorin, Guido Imbens, on 58-vuotias, ja vanhin, David Card, 65-vuotias. Miesten tunnetuimmat tutkimukset tehtiin 1990-luvulla.
David Card palkittiin panoksistaan työn taloustieteen parissa. Card on tutkinut, miten minimipalkat, koulutus ja maahanmuutto vaikuttavat työmarkkinoihin. Hänet tunnetaan taloustieteen oppeja haastaneista tutkimustuloksistaan. Yhdessä tunnetuimmista tutkimuksistaan Card tutki yhdessä kollegansa Alan Kruegerin kanssa minimipalkan vaikutuksia tarkkailemalla, miten minimipalkan nosto yhdessä Yhdysvaltain osavaltiossa vaikutti osavaltion työllisyysasteeseen verrattuna osavaltioon, jossa minimipalkka pysyi samana. Tutkimuksessa ei havaittu suurta muutosta työllisyysasteessa, mikä haastoi taloustieteessä pitkään vallinnutta käsitystä minimipalkkojen vaikutuksista. Eräässä toisessa tutkimuksessaan Card päätyi tulokseen, että maahanmuuttoaalto ei välttämättä vaikuta alkuperäisväestön palkkatasoon tai työllisyyteen. Tämäkin tulos oli vastoin taloustieteen aiempia oletuksia.
Angristille ja Imbensille palkinto myönnettiin heidän panoksestaan ekonometrian parissa, tarkemmin sanottuna kausaalivaikutusten analysoinnin edistämisestä. Kaikkia kolmea palkittua yhdistää se, että he ovat hyödyntäneet tutkimuksissaan niin sanottuja luonnollisia koeasetelmia. Luonnollisissa kokeissa hyödynnetään jotakin sattumanvaraista tapahtumaa tai esimerkiksi lakimuutosta, jonka yhteydessä jotakin ilmiötä tarkastellaan. Esimerkiksi yllä mainitussa Cardin tutkimuksessa, jossa minimipalkkojen vaikutusta tutkittiin minimipalkan nostamisen yhteydessä, on kyseessä luonnollinen koe. Angrist ja Imbens ovat tutkineet, millä oletuksilla luonnollisista kokeista voidaan tehdä päätelmiä kausaalivaikutuksista, ja mille ryhmille vaikutukset pätevät.
Palkitun kolmikon tutkimukset ovat olleet osa taloustieteen siirtymistä teoriapainotteisesta tieteestä empiirisemmäksi ja käytännöllisemmäksi tieteeksi. Luonnollisten kokeiden hyödyntäminen on mahdollistanut asioiden tutkimisen tilanteissa, joissa kontrolloitu satunnaiskoe ei ole käytännöllinen. Tämä on laajentanut käsitystä siitä, mitä yhteiskuntatieteissä voi tutkia. Kolmikon tutkimusten tuloksia hyödynnetään edelleen jatkuvasti niin taloustieteessä kuin muissakin yhteiskuntatieteissä.
Millainen on paras mahdollinen talousjärjestelmä? Tätä kysymystä on pohdittu iät ja ajat, ja erilaisia talousjärjestelmiä on kokeiltu historian kuluessa vaihtelevalla menestyksellä. Yrityksistä huolimatta tähän iänikuiseen kysymykseen ei ole löytynyt yksiselitteistä vastausta, eikä täydellistä järjestelmää ole vieläkään löydetty. Onkin aika kääntää kysymys päälaelleen. Tässä artikkelissa selvitetään, millainen on huonoin mahdollinen talousjärjestelmä.
Aluksi on hyvä määritellä, mitä oikeastaan lähdemme etsimään. Hyvässä taloudessa hyödykkeet tuotetaan ja jaetaan siten, että ihmisten ja ympäristön hyvinvointi maksimoituu. Etsimämme talousjärjestelmän tulee siis luoda mahdollisimman paljon kurjuutta. Tällaisen järjestelmän etsiminen voidaan aloittaa vaikkapa tutkimalla tavanomaisia talousindikaattoreita. Tällaisia esimerkiksi talouskasvusta, inflaatiosta, työllisyydestä tai taloudellisesta tasa-arvosta kertovia mittareita tarkastellaan usein, kun pohditaan, miten taloudella menee. Voidaan siis olettaa, että nämä asiat kertovat siitä, meneekö taloudessa hyvin.
Indikaattorien perusteella vaikuttaa siltä, että huonossa taloudessa talouskasvu on heikkoa, työttömyysaste suuri ja varallisuuserot isoja. Lienee selvää, että näiden tekijöiden yhdistelmä on katastrofaalinen, eli juuri sitä mitä etsimmekin. Korkea työttömyys ja heikko talouskasvu heikentävät ihmisten elintasoa ja tulevaisuudennäkymiä. Suuret varallisuuserot tuovat yhteiskuntaan tyytymättömyyttä ja epävakautta. Toisin sanoen, kurjuus lisääntyy.
Nämä asiat, kuten työttömyys ja inflaatio, kuvaavat kuitenkin vain talouden tilaa, eivätkä sinänsä itse järjestelmää. Korkea työttömyys ja huono talouskasvu ovat saavutettavissa useassa erilaisessa talousjärjestelmässä. On siis selvitettävä, millaisessa järjestelmässä se onnistuu luontevimmin.
Sanasta talousjärjestelmä tulee kenties mieleen lähinnä modernit teollisuusyhteiskunnan talousjärjestelmät. Talous on kuitenkin yhtä vanha kuin ihmiset, ja myös vanhemmat tavat järjestää talous kaipaavat tarkastelua. Iäkkäin talousjärjestelmä on metsästäjä-keräilijöiden käyttämä lahjatalous, jossa tavaroiden ja palveluiden vaihto perustuu siihen, että ne jaetaan toisten kanssa ilman virallista sopimusta. Metsästäjä-keräilijöiden kulttuuria on teollistuneissa yhteiskunnissa pidetty usein alkukantaisena ja köyhänä, mutta sittemmin tätä näkemystä on haastettu. Nykykäsityksen mukaan metsästäjä-keräilijät ovat terveempiä kuin esimerkiksi maatalousyhteiskunnassa elävät. Metsästäjä-keräilijä-kulttuuri on myös taloudellisesti varsin tasa-arvoinen. Vanhin järjestelmä ei siis suinkaan ole huonoin.
Lienee selvää, että näiden tekijöiden yhdistelmä on katastrofaalinen, eli juuri sitä mitä etsimmekin.
Taloudellinen epätasa-arvo alkoi toden teolla vasta ihmisten siirtyessä maatalousyhteiskuntaan. Monia maanviljelyn synnyn jälkeisiä yhteiskuntia on leimannut orjuus ja varallisuuden keskittyminen harvoille. Yksi esimerkki ennen moderneja aikoja käytössä olleista talousjärjestelmistä on keskiajan Euroopan feodalismi, jossa hallitsijalle maksettiin veroja vastikkeeksi esimerkiksi viljeltävästä maasta. Orjuuteen ja suureen köyhälistöön perustuva talous kuulostaa varsin hyvältä ehdokkaalta huonoimmaksi talousjärjestelmäksi. Ajan kuluessa yhteiskunnan vaikutus ihmisten elämään on kuitenkin kasvanut, joten myös potentiaalia surkealle talousjärjestelmälle on moderneina aikoina enemmän. Kenties huonoin järjestelmä löytyy siis nykyajasta.
Joskus sanotaan, että kapitalismi on huonoin talousjärjestelmä, lukuun ottamatta kaikkia muita. Sanonnan perusteella kapitalismi on siis huonoista vaihtoehdoista paras. Suurin osa maailman maista on ajan kuluessa päätynyt kapitalismiin ja markkinatalouteen, joten kyseessä ei liene ainakaan huonoin järjestelmä. Toisaalta suurin osa kansantalouksista ei ole puhtaita markkinatalouksia vaan sekatalouksia, eli niissä on piirteitä myös suunnitelmataloudesta. Toinen tunnettu talousjärjestelmä onkin juuri suunnitelmatalous, jossa tuotantoa ja kulutusta ohjaa markkinoiden sijasta keskitetty taho, kuten valtionhallinto. Suunnitelmataloutta on käytetty esimerkiksi Neuvostoliitossa ja Kiinassa, ja monet näistä kokeiluista tunnetaan epäonnistumisestaan. Onko tässä siis etsimämme talousjärjestelmä?
Vaikuttaa siltä, että suunnitelmataloudessa ihmisten tarpeiden tyydyttäminen on hankalampaa, kun markkinat eivät ole ohjaamassa tuotantoa. Toisaalta voisi väittää, että suunnitelmataloutta ei toteutettu epäonnistuneissa maissa oikealla tavalla. Talousjärjestelmä ei liene myöskään ainoa syy näiden maiden epäonnistumiselle. Historia on myös osoittanut, että markkinatalous voi epäonnistua yhtä lailla kuin suunnitelmatalouskin. Puhdas markkinatalous ilman valtion ohjausta on harvan mielestä hyvä järjestelmä. Pelkkä pohdinta ei näytä antavan yksiselitteistä vastausta kysymykseemme, joten on aika etsiä vastausta muualta.
Joskus sanotaan, että kapitalismi on huonoin talousjärjestelmä, lukuun ottamatta kaikkia muita.
Dystopiakirjallisuudessa on kautta aikojen käsitelty kauhukuvia tulevaisuudesta. Dystopiakirjallisuudesta voi päätellä, millaisena kunkin ajan kirjailijat ovat nähneet mahdollisimman huonon yhteiskunnan. Talous on tärkeä osa yhteiskuntaa, joten myös sitä on luonnollisesti käsitelty. Ehkä vastaus kysymykseemme löytyy kaunokirjallisuudesta.
Eräs moderni ja tunnettu dystopiakirjallisuuden edustaja on Suzanne CollinsinNälkäpeli-trilogia. Nälkäpeli tunnetaan kilpailusta, jossa kirjan yhteiskunnan nuoria lähetetään taistelemaan keskenään hengestään. Trilogian yhteiskunnan talousjärjestelmästä voidaan tehdä useita huomioita. Nälkäpelin yhteiskunta on jaettu useaan vyöhykkeeseen, joilla kullakin on eri tehtävä. Vyöhykkeitä johtaa rikas vyöhyke nimeltään Capitol. Muilla vyöhykkeillä vallitsee eriasteinen köyhyys, eikä vyöhykkeiden asukkailla ole mahdollisuutta vaihtaa vyöhykettä ja siten parantaa elintasoaan.
Nälkäpelin yhteiskunta on äärimmäinen suunnitelmatalous. Capitolin johtajat päättävät, mitä tuotetaan ja kenelle hyödykkeet jaetaan. Tuotannontekijät sijaitsevat köyhillä vyöhykkeillä, mutta suurin osa tuotoksista päätyy Capitolin käyttöön. Tästä johtuva äärimmäinen taloudellinen epätasa-arvo tekee taloudesta kammottavan. Keskeistä Collinsin luomassa kauhutaloudessa on myös se, että työvoiman liikkuvuutta ei ole, eikä työntekijöiden ole mahdollista järjestäytyä tai parantaa elintasoaan. Siksi toivoa paremmasta huomisesta ei ole.
Hallinnon kontrolli yksilöön on yleinen teema dystopiakirjallisuudessa. Ehkä siksi myös suunnitelmatalous on näissä kirjoissa tavallinen. Suunnitelmatalous mahdollistaa sen, että hallinto käyttää täydellistä valtaansa myös talouden osa-alueella. Hyvä esimerkki tästä Nälkäpelin lisäksi on luultavasti kaikkien aikojen tunnetuin dystopiaromaani, George Orwellin kirjoittama Vuonna 1984 (julkaistu 1949), jossa Isoveli-niminen diktaattori päättää yhteiskunnassa kaikesta ja valvoo kansalaisia armottomasti. Talous ei ole romaanissa suuressa roolissa, mutta siinäkin kyseessä on suunnitelmatalous. Isoveljen koura ulottuu myös siihen, mitä tuotat ja kulutat.
Kapitalismikaan ei ole jäänyt dystopiakirjallisuudessa kritiikittä. Äärikapitalismi ja konsumerismi ovat nekin yleisiä aiheita dystopioissa. Aiheet eivät ole uusia: jo vuonna 1932 julkaistussa romaanissa Uljas uusi maailma (kirj. Aldous Huxley) kritisoitiin markkinatalouden lieveilmiöitä. Huxleyn luomassa dystopiassa markkinatalous on mennyt niin pitkälle, että ihmisistäkin on tullut tuotteita. Ihmisiä tuotetaan tehtaissa suorittamaan ennalta määrättyä tehtäväänsä. Jumalan asemaan on noussut automerkki Fordin perustaja Henry Ford, teollistumisen ja kapitalismin symboli. Teos havainnollistaa sen, että kauhujen talouteen voidaan päätyä myös markkinatalouden kautta.
Kirjat osoittavat, että talous voi olla painajaismainen monella eri tavalla ja eri talousjärjestelmiä käyttäen. Yhteistä esimerkeissä on kuitenkin taloudellinen epätasa-arvo, heikot tulevaisuudennäkymät ja kyvyttömyys parantaa omaa asemaansa. Nämä ovat samoja asioita, joita artikkelin alussa käsitellyt indikaattoritkin pohjimmiltaan mittaavat. Kyseiset piirteet näyttävät muodostavan huonon talouden ytimen.
Mikä on siis huonoin mahdollinen talousjärjestelmä? Vaikka surkeita järjestelmiä onkin erilaisia, nousee yksi kirjaesimerkki mielestäni ylitse muiden. Näyttää siltä, että Nälkäpelin talousjärjestelmässä huonon talouden piirteet kiteytyvät poikkeuksellisen hyvin. Se saa minut vakuuttuneeksi, että kaikista huonoin talousjärjestelmä on julman ja autoritaarisen hallinnon harjoittama suunnitelmatalous. Nälkäpelin tyylisessä taloudessa ihminen ei voi vaikuttaa asioihin edes ostopäätöksillään, vaan on täysin ylempien tahojen varassa. Köyhälle vyöhykkeelle syntyvä henkilö on tuomittu köyhyyteen koko elämänsä ajaksi. Se, jos mikä, on surkeaa.
Olli Rehn: Kuilun partaalta – Näin euro pelastettiin
Docendo, 2019 451 s.
Olen itse sitä ikäluokkaa, että omat henkilökohtaiset muistikuvani eurokriisistä ovat hyvin hatarat. Tai pikemminkin: niitä ei ole lainkaan. Jo tämän takia tartuin suurella mielenkiinnolla Olli Rehnin teokseen Kuilun partaalta – Näin euro pelastettiin.
Vaikka omaan lukukokemukseeni liittyi vahvasti se, etten tuntenut eurokriisin vaiheita kovin tarkasti, tuntuu, että teoksella on monitasoisuutensa myötä tarjottavaa hyvin monenlaisille lukijoille. Monitasoisuus mahdollistaa lukemisen myös hyvin erilaisista näkökulmista, mikä kannustaa palaamaan teoksen ääreen useamman kerran.
Teoksensa alkusanoissa Rehn kertoo kirjoittaneensa oikaistakseen väärinkäsityksiä ja auttaakseen ymmärtämään eurokriisiä ja euron tulevaisuutta. Näkökulma on avoimen Eurooppa-myönteinen. Asiapitoista sisältöä Rehn värittää elävillä kuvauksilla käydyistä neuvotteluista ja keskusteluista – unohtamatta pelattuja jalkapallopelejä.
Monesti tuntuu, että Euroopan hajanaisuutta ja päätöksenteon vaikeutta EU:ssa liioitellaan. Luettuani Kuilun partaalta, tuntuu ajatus ilmiön liioittelemisesta suorastaan naurettavalta. Rehnillä on taustaa sekä Euroopan komissiossa, parlamentissa että keskuspankissa. Tämän monipuolisen kokemuksensa kautta hän pystyy kommentoimaan eurooppalaista yhteistyötä useista eri näkökulmista ja keskeisistä rooleista päätöksenteon ytimessä. Lukijalle välittyykin hyvin kuva siitä, kuinka jäsenmaiden sisäpoliittisten kysymysten ja EU:n organisaatioiden ja jäsenmaiden välisten ristiriitojen takia riittävän tuen saaminen päätökselle oli ja on yhä edelleen hyvin haastavaa. Usein jouduttiinkin parhaimman ratkaisun sijasta tyytymään vähiten huonoon.
Lukija, joka tuntee eurokriisin vaiheet ja ratkaisukeinot hyvin, saa Rehnin omista kokemuksista enemmän irti kuin lukija, jolle kriisi on vieraampi. Tällöin pystyy keskittymään kriisin vaiheiden ja ratkaisujen hahmottamisen sijasta siihen lukijan kannalta melko ainutlaatuiseen näkökulmaan, josta teos tarkastelee kriisin vaiheita. Mielestäni teoksen tärkeintä antia edustavatkin kirjoittajan omat kokemukset ja näkemykset, jotka tuovat ainutlaatuisen aspektin kriisin tarkasteluun.
Sanotaan, että ymmärtämättä historiaa ei voi ymmärtää tulevaa. Kuilun partaalta liittääkin arvokkaalla tavalla eurokriisin tapahtumat historiaan – aina 1800-luvun sodista Ranskan ja Saksan välillä EU:n perustamisvaiheen sopimusneuvotteluihin. Tulevaisuuden ymmärtämiseksi Rehn esittelee haasteita ja eurokriisin nostattamia kysymyksiä, joiden parissa EU joutuu tulevina vuosina ja vuosikymmeninä painimaan. On kuitenkin hyvä muistaa, että menneisyyden tunteminen ei kuitenkaan tee autuaaksi – kuten eurokriisikin osoitti, kriisit voivat yllättää täysin ja poiketa olennaisesti aiemmista.
Vaikka Kuilun partaalta onkin jo muutaman vuoden takaa, ei sen ajankohtaisuus ole kärsinyt lainkaan. Pikemminkin päinvastoin! Euroopan Unioni on tällä vuosikymmenellä uusien erilaisten haasteiden edessä, ja maanosan yhtenäisyyttä koetellaan kenties enemmän kuin koskaan aiemmin. Samalla eurokriisiin jälkimainingeissa käynnistyneet uudistustoimet ovat vielä osin kesken. Halusipa näkemyksiä eurokriisin ratkaisemisesta tai kokemuksia eurooppalaisen yhteistyön ytimestä, on Olli Rehnin teos lukemisen arvoinen.
