Onkos täällä ollut kilttejä lapsia?

Teksti: Eetu Mänttäri

Taas on käsillä se aika vuodesta, kun lapset ja lapsenmieliset ympäri maailman odottavat innolla Messiaan saapumista. Enkä suinkaan puhu seimessä uinuvasta lapsosesta, vaan vanhasta kunnon Joulupukista. Tuo punaiseen pukeutunut ukko on lunastanut paikkansa keskitalven juhlan kiistattomana ykköshahmona ja erään kofeiinipitoisen kolajuoman tunnistettavimpana mainoskasvona.

Toivonkin, ettei kenellekään tule yllätyksenä se kylmä tosiasia, että ostoskeskuksien ja joulutorien partaniekat ovat vain valepukkeja. Lahjoja eivät askartele Korvatunturin tontut, eikä niitä kuljeta perille vanha tuttu, puuhkalakki, karvanuttu. Valepukkien rekiä läpi joulutorin vetäneet porotkin löytynevät suurella todennäköisyydellä Berlusconi-pizzasta jo tammikuun puoleenväliin mennessä.

Fakta on se, että lahjat, siinä missä muutkin kulutushyödykkeet, syntyvät tehtaissa. Tehtaista ne kuljetetaan rekien sijaan laivoilla, junilla ja rekoilla logistiikkakeskusten kautta kauppoihin, joista kuluttaja voi hankkia ne toiselle kuluttajalle lahjaksi. Se on sitä todellista joulun taikaa!

Joulupukin fiktiivisyydellä mässäily ja arkipäiväisten markkinatalouden prosessien kuvaaminen ei ole kuitenkaan kovin omaperäistä. Tämä ei myöskään ollut tarkoitusperäni silloin, kun kirjoitin otsikon joulun pilaamisesta.

Joulua kritisoidaan tunnetusti usein kulutuskeskeiseksi juhlaksi, joka on kadottanut alkuperäisen merkityksensä. Amerikkalainen kulutushysteria ei ole kuitenkaan rantautunut Suomeen aivan niin voimakkaasti kuin kaikista Coca-Colan mainoksista voisi päätellä: Tilastokeskuksen mukaan suomalaisten kulutus joulun alla on varsin maltillista verrattuna moniin muihin maihin. Kuitenkin esimerkiksi vähittäiskaupan liikevaihto oli vuonna 2018 noin 26 prosenttia muita vuodenaikoja suurempaa joulun alla.

Tämän luulisi ekonomisteja miellyttävän. Kulutus kasvaa ja talous elpyy, mitä muutakaan voisi koronataantuman keskellä toivoa? Ennen pitkää kävi kuitenkin ilmi, että joulun ajan kulutus on täysin vääränlaista: ihmiset ostavat tuotteita itsensä sijasta toisilleen.

Vuonna 1993 professori Joel Waldfogel kertoi maailmalle epämiellyttävän totuuden joulusta. Julkaisussaan The Deadweight Loss of Christmas Waldfogel osoittaa, että joulun lahjaostoksista syntyy massiivisia hyvinvointitappioita, sillä lahjan ostajan ja saajan käsitys lahjan synnyttämästä hyvinvoinnista ei ole sama. Waldfogelin raportin varoitusten mukaan jopa noin 10–33 prosenttia joululahjojen arvosta tuhoutuu lahjoittamisprosessin vuoksi.

Kieltämättä moni on varmasti kokenut sen tunteen, kun toukokuun alussa tajuaa lompakon pohjalle jemmattujen sukulaistädiltä saatujen Finnkinon vapaalippujen olevan vanhentuneita.

Yhteiskunta voisi siis Waldfogelin mukaan huomattavasti paremmin, jos kaikki ostaisivat omat joululahjansa itselleen eivätkä antaisi sukulaistätien päättää, mihin vuodenaikaan elokuvissa oikein kuuluu käydä. En voi olla tästä eri mieltä.

Nykyajan taloustiede on tekemässä joulupukkia tarpeettomaksi siinä missä tämä itse on heikentänyt orjantappurakruunuisen edeltäjänsä merkitystä ihmisten joulunvietossa. Ehkä tulevaisuudessa kolamainoksia komistaa Milton Friedmanin virnistävä olemus. Moisen ollessa edes teoriassa mahdollista onkin luultavasti erään punanuttuisen Korvatunturin asukin kannalta parasta suosiolla aloittaa kiperät yt-neuvottelut tonttujen kanssa ja keksiä mukavaa tekemistä eläkepäiville.

Ehdotankin siis Vihriälän työryhmälle ja muille ekonomistitovereille vielä yhtä lisäystä valtiontalouden pelastamisen työkalupakkiin ikivihreiden lukukausimaksujen ja bensan kortille laittamisen lisäksi: Joulun kieltämistä.

Hyvää joulua ja parempaa uuttavuotta kaikille Kapitaalin lukijoille!