Antti Ronkaisen mukaan poliitikot keskittyvät rakentamaan identiteettejä ja kulttuurisotimaan, kun talouden suuret rakenteelliset ongelmat ovat ratkaisematta. Tilanne ei kuitenkaan voi jatkua loputtomiin, kun keskuspankit ovat pitäneet yllä taloutta jo kymmenen vuoden ajan.
Eurooppa on viimeisen vuosikymmenen aikana kohdannut kehitystään uudella tavalla haastavia kriisejä. Viime vuosikymmenen lopussa alkanut eurokriisi ja tämän vuosikymmenen puolella pakolaiskriisi ovat saaneet eurooppalaiset instituutiot ongelmiin. Läpi Euroopan populistit puolueet ovat nousseet. Kriisit ja populististen puolueiden nousu ovat haastaneet Euroopan unionin yhdentymiskehityksen.
Helsingin yliopiston poliittisen talouden tutkija Antti Ronkainen kertoo, että juuri Euroopan unionin yhdentymiseen liittyvät teemat nousevat vahvasti esiin hänen ja Juri Mykkäsen toimittamassa Vapiseva Eurooppa -teoksessa (Vastapaino 2019). Kirjan asiantuntijaesseissä nousee esiin erityisesti se, että Euroopan unionin yhdentyminen on mennyt liian voimakkaasti taloudellisen yhdentymisen kautta ja poliittisen yhteisön rakentaminen on unohtunut.
Poliittisen yhdentymisen ongelmat eivät näy pelkästään populististen puolueiden retoriikassa vaan Ronkaisen mukaan myös Euroopan unionin jäsenvaltioiden perinteisten valtapuolueiden edustajat ovat kunnostautuneet pesäerojen tekemisessä Euroopan unionin perusarvoihin.
”Poliittisen yhdentymisen puute näkyy esimerkiksi kykenemättömyytenä ratkaista pakolaiskriisi tai haluttomuutena jakaa pakolaisia. Yhtä lailla se näkyy haluttomuutena luoda finanssipoliittista kapasiteettia eurokriisin yhteydessä ja siinä, ettei Euroopan unionin lainsäädäntöä ja toimivaltaa haluta kunnioittaa.”
Antti Ronkainen on eurooppalaisen talouspolitiikan ja sen kehityksen asiantuntija, joka usein kommentoi ajankohtaisia talouspoliittisia aiheita sosiaalisessa mediassa ja asiantuntijana esimerkiksi uutisissa. Parhaillaan Ronkainen tekee väitöskirjaansa keskuspankkien muutoksesta finanssikriisin jälkeen. Väitöskirjassaan Ronkainen tarkastelee, miten epätavanomaiset rahapoliittiset toimet ovat muuttaneet rahapolitiikan luonnetta ja toisaalta finanssipolitiikan ja rahapolitiikan suhdetta.
Euroopan keskuspankki on finanssikriisin jälkeen ottanut käyttöön niin sanottuja epätavanomaisia rahapolitiikan keinoja. Jarmo Kontulainen ja Tuomas Välimäki nimeävät Euro ja Talous -julkaisun (1/2015) Finanssikriisi muutti rahapolitiikan välineitä mutta ei tavoitteita -artikkelissaan epätavanomaisia rahapoliittisia keinoja olevan ennakoiva viestintä, suuret arvopaperiostot, pitkäkestoiset luotto-operaatiot sekä pankkien omaisuuserien laajempi hyväksyntä keskuspankkirahoituksen vakuudeksi. Kaikkien keinojen tavoitteena on keventää rahapolitiikkaa, kun perinteiset keinot eivät nollakorkotilanteessa toimi.
Ronkaisen mukaan Euroopan keskuspankin muista keskuspankeista poikkeava mandaatti asettaa erityisesti suurten arvopaperiostojen ja luotto-operaatioiden osalta kiinnostavan kysymyksen. Euroopan unionin perussopimuksen artikla 123 kieltää jäsenmaiden rahoittamisen. Käytännössä epätavanomaisilla rahapolitiikan keinoilla kuitenkin on finanssipoliittinen ulottuvuus.
”Tää on oikeustieteellisesti kiinnostava kysymys, että missä pisteessä EKP:n poikkeukselliset toimet muuttuvat laittomiksi. Mikä on se määrä velkakirjoja, että rahapoliittiset toimet muuttuvat finanssipolitiikaksi? Päättääkö EU:n tuomioistuin jossain vaiheessa, että tällainen toiminta on nyt laitonta ja sitten eurokriisi eskaloituu uudestaan? ”
Epätavanomaisten rahapolitiikan keinojen lisäksi Ronkainen käsittelee väitöskirjassaan rahapolitiikan ja finanssipolitiikan suhdetta ja sen kehitystä. Suhde on muuttunut rahapolitiikan epätavanomaisten keinojen seurauksena. Ronkaisen mukaan deflaation pelko on kääntänyt keskuspankkien ja poliittisten päätöstentekijöiden perinteisen aseman päälaelleen. Aiemmin keskuspankit korkeintaan kontrolloivat talouden ylikuumenemista ja reagoivat talouden hyytyessä. Nyt keskuspankit pyrkivät kaikin keinoin kiihdyttämään inflaatiota deflaation pelossa.
Ronkainen kertaa keskuspankkipolitiikan historiallisia lähtökohtia ja muistuttaa, että esimerkiksi 1970-luvulla poliitikot saattoivat painostaa keskuspankkeja vaikkapa laskemaan korkoja vaalien alla ja rahoittamaan budjettilupauksia. Poliitikkojen puuttumista keskuspankkien toimintaan karsastettiin. Nykyisin tilanne on muuttunut.
”Nykyisessä tilanteessa keskuspankit suorastaan rukoilee ja anoo poliitikoilta apua inflaatiotavoitteen saavuttamiseen ja loputtomista kriisitoimista pääsemiseen. Keskuspankeista on oikeastaan tullut oman itsenäisyytensä vankeja.”, Ronkainen summaa.
Poliitikkojen apua ei kuitenkaan ole näkynyt. Ronkainen huomauttaa, että euromaat eivät ole tehneet paljoakaan konkreettista Euroopan talous- ja rahaliiton kehittämiseksi, integraation syventämiseksi tai väestöön ja pankkeihin liittyvien rakenteellisten heikkouksien poistamiseksi. Euromaat pakottavatkin keskuspankin reagoimaan yksinkertaisesti olemalla tekemättä mitään.
Taloustutkijoiden joukossa on kuitenkin kasvava yhteisymmärrys siitä, että euroalue tarvitsisi lisää yhteistä finanssipolitiikkaa. Ronkainen viittaa Anna Karismon Ylelle toteuttamaan kyselyyn, jossa asiantuntijoilta kysyttiin tarvitseeko euroalue yhteistä finanssipolitiikkaa. Suurin osa vastanneista kannatti yhteistä finanssipolitiikkaa joko suoraan tai tietyin varauksin.
Vaikka tutkijoiden ja asiantuntijoiden mukaan euroalueen yhteistä finanssipolitiikkaa tarvittaisiin, Ronkaisen muukaan uusien suurien institutionaalisten ratkaisujen sijaan poliitikot tarjoavat identiteettipolitiikkaa ja kulttuurisotimista. Identiteettipolitiikassa poliitikot tarjoavat Ronkaisen mukaan ” maailmankuvallista egobuustausta” sen sijaan, että he puhuisivat historiallisista ongelmista ja niiden ratkaisuista. Kulttuurisotaa Ronkainen ei pidä millään tavalla rakentavana, koska se on niin vahvasti sidoksissa ihmisten maailmankuvaan ja identiteetin ylläpitämiseen.
Keskustelu rahapolitiikasta ja finanssipolitiikasta liittyy olennaisesti nykyisen talousjärjestelmän toimintaan. Syksyn aikana on nähty myös ehkä hiukan yllättävää järjestelmäkritiikkiä. Talousliberaalien näkemysten edistämisestä tunnetussa Financial Times -lehdessä julkaistiin useiden suuryritysten johtajien allekirjoittama kirje, jossa vaadittiin kapitalismin uudistumista. Ronkaisen mukaan aiheen ympärille syntynyt keskustelu on tärkeää.
”Finanssikriisistä on kymmenen vuotta eikä talous ole mitenkään merkittävästi elpynyt. Se kertoo siitä, että nimenomaan läntiset liberaalit demokratiat ei kykene uudistumaan. Talouskasvua ei tule ja silloin ihmiset kokevat epävarmuutta ja syntyy kaikenlaisia populistia liikkeitä. Läntinen kapitalismi ei kykene enää luomaan taloudellista turvallisuutta.”
Ronkainen nostaa kapitalismikeskustelun yhteyteen merkittäväksi asiaksi lähitulevaisuuden talouspolitiikan suuret haasteet sekä ratkaisut niihin. Erityisesti eriarvoisuus, ympäristökysymykset ja nollakasvun tila ovat Ronkaisen mukaan ongelmallisia läntisille liberaaleille demokratioille. Ronkainen näkee valtion aktiivisemman roolin yhtenä ratkaisuna ongelmille ja huomauttaa, että ongelma on myös mahdollinen Japanin viimeisten vuosikymmenten aikana kokemaan kehitykseen luisuminen. Japani on kehittynyt suhteellisen vakaasti, mutta on kuitenkin äärimmäinen yhteiskunta ja siellä puhutaan esimerkiksi menetetyistä sukupolvista.
”Japanin ymmärtäminen on tässä avain. Paljon puhutaan Kreikan tiestä tai Zimbabwen tiestä tai Venezuelan tiestä, mutta nää on kaikki populismia. Oikee ongelma on Japanin tie ja sen välttäminen. Erityisesti euroalue on Japanin tiellä, mutta myös Yhdysvallat on vaarassa liukua sille.”
Suomen talouspolitiikassa talouden pitkän ajan kasvunäkymät tai järjestelmän toiminta ja niistä keskusteleminen taitavat olla jääneet hieman sivurooliin, kun työmarkkinasyksy ja uuden hallituksen talouspolitiikan suunta ovat vieneet huomion. Ronkaisen mukaan Antti Rinteen hallituksen talouspolitiikan lähtökohdat ovat kiinnostavia verrattuna Juha Sipilän hallituksen lähtökohtiin, koska politiikan tekemisen tapa on muuttunut täysin, mutta tavoite on pysynyt tietyllä tapaa samana.
”Rinteen ja Sipilän hallitusten talouspolitiikkaa yhdistää se, että molemmilla tavoitteena on tasapainoinen budjetti. Rinteen hallituksen talouspolitiikkaa ei enää niinkään ohjaa kestävyysvajearviot, mutta silti perusviritys ja sen tavoite on hyvinkin sama. Työllisyysprosentiksi tavoitellaan 75 ja sen kautta tavoitellaan talouden tasapainoa.”, Ronkainen summaa.
Ronkainen huomauttaa, että tasapainoisen budjetin tavoite on johtanut poliittisesti hassuihin lopputuloksiin. Suomessa on vasemmistolaisin hallitus aikoihin, mutta keskustan vaatimuksesta hallitusohjelman mukaisesti veroja ei koroteta. Samaan aikaan valtion omaisuutta myydään reippaasti. Toisaalta jos työllisyyttä ei saada kasvatettua toivotulla tavalla, voidaan tehtyjä menolisäyspäätöksiä joutua perumaan. Ronkaisen mukaan tämä ei sovi sosiaalidemokraateille ja vasemmistoliitolle. Tuloksena voikin olla, että hallituksen vasemmistopuolueet vaativat tällaisessa tilanteessa veropaketin avaamista.
Ronkaisen mukaan työmarkkinoilla erityisesti ammattiyhdistysliike on voimantunnossaan. Vasemmistolainen hallitus ja edelleen mielessä olevat Sipilän hallituksen epämieluiset yhteiskuntasopimukset ja kikyt ovat nostaneet työmarkkinoiden hulinavalmiutta. Toisaalta työnantajapuolella on Ronkaisen mukaan myös tarve uhkua, mutta ei välttämättä samanlaisia lähtökohtia tavoitteidensa saavuttamiselle.
”En tuu ikinä uskomaan, että Rinteen hallitus luopuis sopimusjärjestelmästä ja siirtyis paikalliseen sopimiseen. Ja tää postihommahan meni siinä mielessä hassusti, että kaivettiin naftaliinista joku Lauri Ihalainen ja Lasse Laatunen, joita sopimusyhteiskunnan vastustajat ei halua nähä. Ilmeisesti Medialiiton sopimuksen kaataminen johtui nimenomaan siitä, että ne ei halunnu eläkeläisten ratkaisua hyväksyä. Siinä haluttiin jotenkin tälle sopimusyhteiskunnalle näyttää. Tilanne on uusi, kun on demaripääministeri ja työnantajat haluavat taas lopettamaan keskitetyt palkkaratkaisut.”
Postin kiista ei kuitenkaan loppunut työmarkkinajärjestöjen ratkaisuun vaan yltyi hallituskriisiksi. Viikon sisällä Ronkaisen haastattelusta erosi ensi kunta- ja omistajaohjausministeri Sirpa Paatero ja muutamaa päivää myöhemmin pääministeri Rinne hallituksensa kanssa. Keskusteluissa povataan parhaillaan uutta pääministeriä. Ronkainen vastaa sähköpostitse kysymykseen, kuinka Postikriisi johti Rinteen eroon. Hän huomauttaa, että keskustassa on ilmeisesti haluttu siirtää ay-taustainen pääministeri pois sen jälkeen, kun Rinne oli ottanut kantaa työntekijöiden puolesta.
”Työmarkkinatilanne on Postin jälkeenkin erittäin tulehtunut ja ilmeisesti keskustassa pelättiin, että Rinteen hulinavalmius kasvaisi työmarkkinoiden mukana.”
Ronkainen lisää, että hallituspuolueiden, erityisesti sosiaalidemokraattien ja keskustan, välillä näkyy edelleen kaksijakoinen suhtautuminen työmarkkinatilanteeseen. Sdp on työntekijöiden puolella ja keskusta on työnantajien puolella. Tämä voi Ronkaisen mukaan myös johtaa uusiin konflikteihin eduskunnassa, jos keskustan ja demareiden yhteinen suunta alaspäin jatkuu gallupeissa.
Vaikka Ronkainen ihmettelee poliittisen keskustelun sävyjä ja kulttuurisotimista, hän kiittelee tieteellisen keskustelun laatua. Erityisesti tieteiden sisäinen keskustelu on Ronkaisen mukaan hyvää. Toisaalta Ronkainen toivoo enemmän keskustelua myös eri tieteenalojen ja erilaisten menetelmien välille. Hän reflektoi esimerkiksi taloustieteen ja poliittisen taloustieteen välistä eroja huomauttamalla, että siinä missä taloustiede lähtee enemmän matemaattisesta mallintamisesta, lähtee poliittinen taloustiede enemmän esimerkiksi historiallisesta, luokkasuhteisiin ja poliittisiin suhteisiin perustavasta analyysistä.
”Mun mielestä taloustiede ja poliittinen talous voi oppia toisiltaan paljonkin. Tärkeintä on suhtautua kaikkiin uusin ajatuksiin kunnioituksella. Nyt on vaikeat ajat edessä, joihin kellään ei ole mitään patenttiratkaisuja. Vanha konsensus, hegemonia ja järjestys hajoilevat.”
TEKSTI: Tom-Hernik Sirviö
KUVAT: Matias Kivipuro
