Euroopan unionin päästökauppajärjestelmä perustettiin vuonna 2005. Järjestelmän tavoitteena oli hinnoitella yritysten tuottamat kasvihuonekaasupäästöt ja siten auttaa Euroopan unionia saavuttamaan asettamansa päästövähennystavoitteet kustannustehokkaasti. 2010-luvun alussa päästöoikeuden hinta romahti ja järjestelmää oltiin jo kuoppaamassa. Tällä hetkellä yksittäisen päästöoikeuden hinta on jo yli 25 € hiilidioksidiekvivalenttitonnilta ja hinnannousun ennakoidaan vain jatkuvan.

Ilmastonmuutos on ollut julkisen keskustelun ytimessä jo vuosia ja viimeaikaiset tapahtumat, kuten lokakuussa 2018 julkaistu hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin ilmastoraportti sekä kesäkuussa 2018 varmistunut Yhdysvaltojen irtaantuminen Pariisin ilmastosopimuksesta ovat entisestään korostaneet tieteellisen tutkimustiedon tärkeyttä ilmastonmuutoskeskustelussa. Ympäri maailmaa on havahduttu sään ääri-ilmiöihin; esimerkiksi tämän vuoden kesäkuu oli taas mittaushistorian lämpimin kesäkuu Euroopassa (The Copernicus Climate Change Service).

Euroopan unionin yksi keskeisimmistä keinoista ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa on päästöoikeuskauppa. European Emissions Trading Scheme, eli EU ETS tarkoittaa päästöoikeuksien markkinaa, joka kattaa kaikki 28 EU:n jäsenvaltiota, Islannin, Liechtensteinin ja Norjan (Euroopan komissio 2015). Päästökauppajärjestelmä kattaa noin 11 000 voimalaitosta ja siihen kuuluvien maiden välisen kaupallisen lentoliikenteen.

EU ETS:ssä kaupankäynnin kohteena olevat päästöoikeudet koskevat 45 %:a kaikista Euroopan unionin kasvihuonepäästöistä. (Euroopan komissio 2015) Loput 55 % kasvihuonekaasupäästöistä kuuluu taakanjakosektorin piiriin. Taakanjakosektorilla yksittäiset jäsenmaat saavat toteutettavakseen omat päästövähennystavoitteensa, kun taas päästöoikeuskauppajärjestelmässä toimijoina ovat päästökauppasektorilla operoivat yritykset.

Lähes koko päästöoikeuskaupan olemassaolon ajan päästöoikeuksien määrä on ylittänyt niiden kysynnän, minkä vuoksi yritykset ovat jääneet päästöoikeuksien suhteen ylijäämäisiksi. Toiselta kaupankäyntikaudelta käyttämättä jääneet päästöoikeudet kumuloituivat tällä hetkellä käynnissä olevalle kolmannelle kaupankäyntikaudelle, minkä johdosta yritysten hallinnassa olevien päästöoikeuksien määrä kasvoi entisestään. Nämä tekijät ovat paitsi laskeneet yksittäisen päästöoikeuden tasapainohintaa alhaisemmalle tasolle, mutta myös heikentäneet yritysten kannustimia tehdä päästövähennyksiä. (Aatola ym. 2013) Muun muassa näistä seikoista johtuen lukuisat tutkijat ovat kritisoineet Euroopan päästökauppajärjestelmää.

Viime vuosina sääntelyn tiukennuksien johdosta päästöoikeuden hinta on kääntynyt nousuun. Tällä hetkellä hinta on lähes 30 euroa hiilidioksidiekvivalenttitonnilta. Viimeaikaisinta toimenpiteinä päästöoikeuksien ilmaisjakoa on supistettu ja päästöoikeuksien ylijäämää on poistettu markkinoilta ja talletettu markkinavakausvarantojärjestelmään (Market Stability Reserve, MSR).

EU ETS:n kustannustehokkuusajatus perustuu siihen, että päästövähennykset tehdään niissä yrityksissä missä niiden tekeminen on edullisempaa kuin päästöoikeuksien ostaminen. Yritysten kannattaa vähentää päästöjään kunnes sen päästövähennysten rajakustannuskäyrä kohtaa asetetun päästökaton. Tuon leikkauspisteen jälkeen yritykselle on optimaalista ostaa päästöoikeuksia.

Yritykset voivat ostaa päästöoikeuksia paitsi kansalliselta päästökauppaviranomaiselta, mutta myös toisilta yrityksiltä. Yrityksien, joiden tuotanto aiheuttaa ennakoitua vähemmän päästöoikeuksia, kannattaa myydä ylimääräiset päästöoikeudet toisille yrityksille hinnan ollessa optimaalinen suhteessa omiin päästövähennysten rajakustannuksiin. Toisella kaupankäyntikaudella päästöoikeuksien ylijäämän kertymistä vauhditti oletettavasti päästöoikeuksien halpa markkinahinta, mikä ei kannustanut yrityksiä myymään niitä vaan säilömään päästöoikeuksia tuleville vuosille.

Taloustieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa päästöoikeuskauppaa on käsitelty laajalti. Päästöoikeuskaupan aloitus ja sen eri vaiheissa toteutetut sääntelyn muutokset ovat tarjonneet herkullisia tutkimusasetelmia tehtyjen päätösten vaikutusarviointiin sekä päästövähennysten ennustamiseen ekonometrisin menetelmin.

Esimerkiksi Hu ym. (2015) ennustavat artikkelissaan kasvihuonekaasupäästöjen määrän kehitystä Euroopan unionin päästökauppajärjestelmän kolmannella ja neljännellä kaupankäyntikaudella ja arvioi eri politiikkamuutosten ja suhdannekehityskulkujen vaikutusta päästövähennyksiin. Tutkimustulosten mukaan päästökauppajärjestelmä ei todennäköisesti vaikuta lainkaan sisäisiin päästövähennyksiin ennen vuotta 2023 ja sen voidaan nähdä vaikuttavan merkittävästi päästövähennyksien määrään vasta 2025 jälkeen. Artikkelin mukaan päästöoikeuksien aiemmilta kaupankäyntikausilta kertynyt suuri ylijäämä on keskeinen syy päästökauppajärjestelmän tehottomuuteen.

Hu ym. (2015) arvioivat tutkimuksessaan, että päästökattoa tulisi laskea vuosittain enemmän kuin tähän saakka sovittu 2,2 % vuodessa. Parhaimmassakaan tapauksessa Euroopan unionin vuoden 2050 päästövähennystavoitteita ei tultaisi ennusteen mukaan saavuttamaan. Artikkelissa ehdotettiin lisätoimia komission ehdottamien ja sittemmin jo toteuttamien politiikkatoimenpiteiden lisäksi, kuten päästökauppajärjestelmään kuuluvien toimialojen laajentaminen kattamaan suuremman osan kaikista EU:n kasvihuonepäästöistä sekä päästöoikeuksien vuosittaisen leikkurin kasvattamista 2,55 prosenttiin.

Tuoreempi esimerkki samasta aiheesta tehdystä tutkimuksesta on Chung ym. (2018) tutkimus,jonka tavoitteena oli löytää ne muuttujat, joilla on kausaalisuhde päästöoikeuden hinnan kanssa. Toiseksi tavoitteena oli selvittää selittävien muuttujien ja riippuvan muuttujan, päästöoikeuden hinnan, välinen korrelaatio. Kolmantena tavoitteena oli verrata selittävien muuttujien hintojen muutoksista aiheutuvia vaikutuksia EUA:n hintakehitykseen. Tulosten mukaan päästöoikeuden hinnalla on yksisuuntainen kausaalivaikutus sähkön ja maakaasun hintaan.

Päästöoikeuden hinnan muutos johtaa muutokseen hiilidioksidipäästöjä aiheuttavan polttoaineen hinnassa, mikä vaikuttaa edelleen sähkön hintaan. Chung ym. (2018) mukaan yritykset eivät käytä maakaasua, mikäli päästöoikeuksien ostaminen ja korkeamman hiili-intensiteetin omaavien polttoaineiden käyttö on edullisempaa kuin maakaasun käyttö. Siispä mikäli päästöoikeuden hinta nousee, yritykset käyttävät enemmän maakaasua ja mikäli EUA:n hinta laskee, yritykset käyttävät vähemmän maakaasua ja vastaavasti enemmän saastuttavampia polttoaineita. Chung ym. (2018)johtavat tästä päätelmän, jonka mukaan päästöoikeuden hinnalla on kausaalivaikutus maakaasun hintaan.

Suomalaiset tutkijat Piia Aatola, Markku Ollikainen ja Anne Toppinen analysoivat päästöoikeuden hintaa melko samanlaisella tutkimusasetelmalla. Aatola ym. (2013) tutkimustulokset osoittivat selvän yhteyden keskeisten energian raaka-aineiden ja päästöoikeuden hinnan välillä. Tutkimuksen mukaan 40 % päästöoikeuden futuurihinnan muutoksesta on selitettävissä raaka-aineiden hinnan muutoksella. Tutkijat pitivät tätä osoituksena päästöoikeusmarkkinan toimivuudesta ja Euroopan unionin päästökauppajärjestelmän tehokkuudesta ilmastopolitiikan instrumenttina.

Päätöksentekijöiden tulisi huomioida tieteellisesti tuotettu tutkimustieto päätöksissään. Edellä esitettiin muutamia tutkimuksia päästöoikeuden hinnan suhteesta eri energian raaka-ainehintoihin. Valtio voi vaikuttaa finanssipolitiikallaan energian raaka-ainehintoihin. Erityisesti verotuksella on tiettävästi suuri kulutusta ohjaava vaikutus. Nostamalla tietyn energiamuodon verotusta kulutus voi siirtyä toisaalle, mikä voi johtaa ennakoimattomiin tilanteisiin ja jopa päästöjen määrän kasvuun.

Päästöoikeuden hinnan nousu johtaa hyvin todennäköisesti puhtaampien energiamuotojen käyttöönottoon. Kuten Aatola ym.(2013) ja Chung ym. (2018) tutkimuksessaan osoittavat, päästöoikeuden hinnalla on kausaalisuhde maakaasun hintaan. Päästöoikeuden hinnan nousu siirtää kysyntää kivihiilestä maakaasuun. Tämä voi johtaa myöhemmin maakaasun hinnan nousuun, mikäli kasvaneeseen kysyntään ei kyetä vastaamaan. Lopulta yritykset ovat pakotettuja etsimään edullisempia, vähäpäästöisiä energiamuotoja. Tämä on päästökaupan toimintaperiaatteen ydintä; päästökauppa luo yrityksille kannustimet investoida vähäpäästöiseen teknologiaan, kustannustehokkaasti.

TEKSTI: Tia Kurtti

Lähteet:

1. Aatola, Piia, Markku Ollikainen ja Anne Toppinen. 2013. ”Price determination in the
2. EU ETS market: Theory and econometric analysis with market fundamentals.” Energy
3. Economics 36:380—395.
4. Chung, Chune Young, Minkyu Jeong ja Jason Young. 2018. ”The Price Determinants
5. of the EU Allowance in the EU Emissions Trading Scheme.” Sustainability 10(11):1—29.
6. European Commission. 2015. ”EU ETS Handbook.” https://ec.europa.eu/clima/
7. sites/clima/files/docs/ets_handbook_en.pdf. Katsottu: 07.04.2019.
8. Hu, Jing, Wina Crijns-Graus, Long Lam ja Alyssa Gilbert. 2015. ”Ex-ante evaluation
9. of EU ETS during 2013—2030: EU-internal abatement.” Energy Policy 77:152—163.
   

Moderni rahateoria (Modern Monetary Theory, MMT) haastaa valtavirtaisen eli uusklassisen tavan ajatella raha- ja finanssipolitiikkaa. MMT:n mukaan valtiot eivät voi ajautua maksukyvyttömyyteen suurienkaan velkakuormien seurauksena, jos ne ovat rahapoliittisesti suvereeneja. Rahapoliittinen suvereniteetti tarkoittaa, että valtio laskee liikkeelle omaa valuuttaansa, valtionvelka on pääosin omassa valuutassa ja valuuttakurssi on kelluva. Esimerkiksi Suomi muiden euromaiden tavoin ei täytä rahapoliittisen suvereniteetin ehtoja, sillä se ei laske liikkeelle omaa rahaa vaan on ainoastaan eurojen käyttäjä, vaikka kaksi muuta ehtoa täyttyvätkin.

Eurokriisi selittyy MMT:llä

MMT:n yhtenä vahvuutena on ollut sen kyky selittää, miksi tiettyjä valtioita uhkaa maksukyvyttömyys paljon aiemmin kuin toisia. Esimerkiksi eurokriisin aikana Kreikan valtionvelkakirjojen korot räjähtivät taivaisiin ja Kreikka oli käytännössä maksukyvytön, vaikka sillä oli selvästi vähemmän velkaa kuin Japanilla. Japani oli samaan aikaan maailman velkaantunein valtio, mutta maksoi 10-vuotisesta valtionvelastaan vaivaista yhden prosentin nimelliskorkoa. Keskeisimpänä selityksenä tälle voidaan pitää sitä, että Japani on rahapoliittisesti suvereeni valtio, kun taas Kreikka ei.

Rahapoliittisen suvereniteetin ansiosta valtio voi aina tarvittaessa rahoittaa menonsa keskuspankista. Koska sijoittajat ymmärtävät, ettei valtionvelalla käytännössä ole mitään luottoriskiä, paradoksaalisesti valtion ei juuri koskaan tarvitsekaan turvautua menojensa rahoittamiseen keskuspankista vaan se saa markkinoilta edullista lainaa jatkuvasti.

Toisin on Kreikan ja muiden euromaiden kohdalla, sillä sijoittajat ymmärtävät, että valtion maksukyvyttömyys on aito riski ja siten valtionvelkakirjoilla on luottoriski. Ongelmallista tässä on, että odotukset toteuttavat helposti itseään. Kuten eurokriisissä näimme, odotukset kohonneesta maksukyvyttömyysriskistä voivat helposti ajaa korkotason räjähtävälle uralle ja toteuttaa maksukyvyttömyyden juuri silloin, kun keskuspankkia tarvittaisiin rauhoittamaan tilanne.

Poliitikot tukeutuneet MMT:hen

Kansainvälisesti merkittävät poliitikot ovat nojanneet näkemyksissään MMT:hen. Yhdysvalloissa esimerkiksi Alexandria Ocasio-Cortez on perustellut poliittista ajatteluaan MMT:llä. Sinällään talousteoriaan nojaavan poliittisen agendan rakentaminen ei ole millään tavalla uutta. Esimerkiksi talouskuria ovat monet poliitikot puolustaneet nojaamalla tiettyihin uusklassisiin talousteorioihin. MMT:n nouseminen poliittiselle agendalle kertoo kuitenkin jotain sen suosiosta.

Kansainvälinen talouslehdistö on myös keskustellut kiivaasti MMT:stä – puolesta ja vastaan. Esimerkiksi Financial Times ja Bloomberg ovat kirjoittaneet aiheesta parhaimmillaan jopa viikottain kuluvana vuonna. MMT:n suosiota lienee myös nostanut keskuspankkien vahvempi politisoituminen, mittavat määrällisen keventämisen ohjelmat, nollakorkojen aika, mateleva inflaatio ja harjoitettu talouskuripolitiikka.

MMT:n suosion sivuoireena jotkut uusklassiset ekonomistit ovat yrittäneet leimata MMT:n itsessään poliittiseksi projektiksi. Tätä näkemystä voi pitää ongelmallisena jo siitäkin syystä, että MMT pääasiassa selittää valtioiden finanssipoliittisen liikkumatilan laajuutta rahapoliittisen suvereniteetin vallitessa. Poliitikkojen tehtävä on päättää, haluavatko he kehittää yhteiskunnan instituutiota siihen suuntaan, että rahapoliittinen suvereniteetti lisääntyy. Luonnollisesti myös tutkijoilla voi olla omia käsityksiä, mikä olisi suotavaa yhteiskunnallista kehitystä.

Raha keskiössä MMT-ajattelussa

MMT on pikemminkin jälkikeynesiläisen taloustieteen tutkimushaara kuin mikään yksittäinen teoria. Se on siis kokoelma teorioita ulottuen rahan luonteesta finanssipolitiikan liikkumatilan ja inflaatiodynamiikan analyysiin. Keskeisiä taloustieteilijöitä MMT:n kehittäjinä ovat olleet Georg Knapp, Alfred Mitchell Innes, John Maynard Keynes ja Abba Lerner. Nykyiseen muotoon MMT:n ovat kehittäneet mm. Warren Mosler, Bill Mitchell, Randall Wray ja Stephanie Kelton. Suomessa MMT-ajattelua ovat tehneet tunnetuksi esimerkiksi Jussi Ahokas ja Lauri Holappa kirjassaan Rahatalous haltuun.

MMT:n ytimessä on rahan ja maksujärjestelmän ymmärtäminen. Lähtökohtana on, että valtiot voivat lainsäädännön avulla, perimällä veroja ja viimekädessä väkivaltamonopolilla varmistaa, että niiden liikkeelle laskemalle valuutalle on riittävästi kysyntää ja se on rahahierarkian huipulla. Näin myös valtiot usein toimivat. Tästä syystä MMT:tä kutsutaan toisinaan (uus-)chartalismiksi tai rahan valtioteoriaksi (State Theory of Money).

Funktionaalinen rahoitus on kiinteä osa MMT:tä. Se tarkoittaa, että taloutta pitäisi lähtökohtaisesti ajatella sen funktioiden kautta. Esimerkiksi rahapoliittisesti suvereeni valtio ei varsinaisesti tarvitse verotusta rahoittaakseen toimintojaan, vaan verotuksen tehtävänä on säännellä kokonaiskysyntää ja inflaatiota vähentämällä kierrossa olevan rahan määrää.

Toisinaan myös työtakuu yhdistetään MMT:hen. Työtakuun ideana on, että valtio toimii viimekätisenä työllistäjänä taaten työpaikan kaikille työkykyisille ja -haluisille. Laskusuhdanteissa työtakuun piirissä olevien työntekijöiden määrä kasvaisi, kun taas nousukausilla suurin osa työllistyisi yksityisille työmarkkinoille.

Poliittisen projektin sijaan työtakuussa on kyse inflaation kontrolloimisesta ilman suurta työttömien reserviä, johon uusklassinen NAIRU-teoria perustuu. Ajatuksena on, että työtakuun piirissä olevien palkkaa säätelemällä voidaan vaikuttaa palkkakehitykseen yleisemmin ja siten inflaatioon. Osittain tätä näkemystä inflaatiosta puoltaa EKP:n pääjohtajan Mario Draghin lausunnot, joissa hän toivoo rivakampaa palkkakehitystä euroalueelle vedoten inflaatiotavoitteen pidempiaikaiseen saavutettavuuteen.

MMT hylkää metodologisen individualismin

Tieteenfilosofisesti MMT hylkää uusklassista taloustieteestä tutun metodologisen individualismin ja lähestyy asioita sektoreiden näkökulmasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö MMT sisältäisi mitään käyttäytymisoletuksia.

Yksityiset taloustoimijat pyrkivät lähtökohtaisesti kerryttämään (netto)rahoitusvarallisuutta eli ovat (netto)säästäjiä. Taantumissa ja suuremman epävarmuuden olosuhteissa säästämishalu kasvaa entisestään, kun taas nousukausilla yksityisen sektorin säästämishalu saattaa jopa väliaikaisesti kääntyä (netto)velkaantumiseksi. Koska kansantalouden tasolla yhden sektorin säästäminen on toisen velkaantumista, tarkoittaa se, että yksityisen sektorin ollessa ylijäämäinen täytyy joko julkisen sektorin tai ulkomaan sektorin olla alijäämäinen.

Sektoritaseet pakottavatkin taloustieteilijän ajattelemaan johdonmukaisella tavalla. Keskeisenä MMT:n menetelmänä voi pitää sektoritaseanalyysiä. Sen teknisesti kehittyneempi versio on varanto—virta-konsistentti mallinnus, jota voi pitää jälkikeynesiläisenä vastineena uusklassiselle DSGE-makromallinnukselle.

Kritisoitavaa löytyy MMT:stä, mutta hyperinflaatiokritiikki ei osu maaliin

MMT:tä kohtaan on esitetty myös runsaasti kritiikkiä. Yleisin uusklassikoiden esittämä kritiikki lienee se, että tavalla tai toisella MMT tulisi aiheuttamaan hyperinflaation. Tämä kritiikki ei kuitenkaan osu maaliinsa, koska se perustuu puutteelliseen ymmärrykseen rahajärjestelmän toiminnasta. Ainakaan loogisesti ei ole mitään syytä, miksi valtion menojen rahoittaminen olisi inflatorisempaa keskuspankin kautta kuin yksityisten luottomarkkinoiden kautta. Lisäksi MMT:läiset itse toistuvasti korostavat, että vaikka valtio ei voisi ajautua maksukyvyttömyyteen, finanssipolitiikalla on useita muita rajoitteita kuten vaikkapa inflaatio ja reaaliset resurssit.

Vaikka uusklassikoiden tavanomaisin kritiikki MMT:tä kohtaan on lähtökohtaisesti heikkoa, ei se tarkoita sitä, etteikö MMT:tä kohtaan olisi esitettävissä myös perustellumpaa kritiikkiä. Väärinymmärryksiin ovat toki myös MMT:läiset itse osasyyllisiä, koska termien käyttö on joskus hieman poikkeavaa varsinkin populaareimmissa esityksissä. Esimerkiksi keskuspankki aggregoidaan joskus valtioon ja lainaaminen saatetaan esittää ”valtion kulutuksena”, mikä ei ole kovin valaisevaa monille.

Monesti MMT:ssä rahapoliittinen suvereniteetti nähdään ”joko tai” -kysymyksenä. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen. Yleensä MMT-kirjallisuudessa lähestytään asioita jonkin suuren maan kuten Yhdysvaltojen näkökulmasta. Pienen, rahapoliittisen suvereniteetin ehdot täyttävän maan finanssipoliittinen liikkumatila on todennäköisesti rajatumpi esimerkiksi ulkomaisen valuutan saatavuuden johdosta. Lisäksi valtio ei välttämättä pysty aina ja kaikissa tilanteissa pakottamaan omaa valuuttaansa rahahierarkian huipulle. Hedelmällisempää olisikin nähdä rahapoliittinen suvereniteetti jatkumona, jossa on aste-eroja, eikä binäärisenä ”joko tai” -kysymyksenä.

MMT:ssä myös monesti sivuutetaan kansainvälisen kaupan asettamat rajoitteet. Inflaation kiihtymisen nähdään kyllä rajoittavan finanssipoliittista liikkumatilaa, mutta harvemmin ulkomaisen nettovarallisuusaseman heikentymisen vaihtotaseen alijäämän muodossa. Ehkä kansainvälisen reservivaluutan asemassa olevalle maalle pitkäkestoisten vaihtotaseen alijääminen ylläpitäminen on mahdollista, mutta näin tuskin on muiden maiden kohdalla. MMT:n tulisikin kiinnittää enemmän huomioita vaihtotaserajoitteisiin, mitä on kyllä laajasti käsitelty yleisemmin jälkikeynesiläisessä kirjallisuudessa.

Kokonaisuudessaan MMT on erinomainen työkalu hahmottamaan rahajärjestelmää ja valtioiden finanssipoliittista liikkumatilaa. MMT on noussut jopa niin suosituksi, että siihen nojaten on alettu rakentamaan myös poliittista agendaa. Keskuspankkien roolin politisoiduttua ja mittavien määrällisen keventämisen ohjelmien jälkeen nähtäväksi jää, kuinka paljon rahapolitiikan ja finanssipolitiikan koordinaatio tulee tiivistymään ja kuinka paljon rahapoliittista suvereniteettia tahdotaan kasvattaa.

Kirjallisuutta:

Moderniin rahateoriaan voi tutustua syvemmin esimerkiksi tekstissäkin mainitun Jussi Ahokkaan ja Lauri Holapan Raha ja talous -kirjan kautta. Kansainvälisesti modernin rahateorian perusteoksia ovat Randall Wrayn kirjoittamat Understanding Modern Money ja Modern Monetary Theory. Lisäksi aivan äskettäin William Mitchell, Randall Wray ja Martin Watts ovat julkaisseet moderniin rahateoriaan nojaavan perustason oppikirjan Macroeconomics. Kevyemmin moderniin rahateoriaan voi tutustua blogien, kuten Stephanie Keltonin Bloomberg -blogin, kautta.

TEKSTI: Patrzio Lainà, STTK:n pääekonomisti